Vera Vala: Villa Sibyllan kirous

Vera Vala: Villa Sibyllan kirous
Kustantaja: Gummerus 2013
Sivuja: 426
Arvostelukappale / Blogatin kesäkuun kampanja
Kotimainen, Italiaan sijoittuva dekkari

Arianna, Arianna. Olet unohtanut säännön numero yksi. Sinun pitää suojata selustasi paremmin.
Kuiskaus kuului takaa, hänen korvansa vierestä, ja tuntui silti tulevan jostain kaukaa. Vuosien takaa, aiemmasta elämästä.

Loppukesän lämpö väreilee Rooman seudulla. Katia Levrini, vauras uranainen, pyytää yksityisetsivä Arianna de Bellisiltä apua selvittämään Villa Sibylla -nimiseen huvilaansa kohdistunutta väkivaltaista ryöstöyritystä. Aviomies Lorenzo ja pieno Stefano-poika tuntuvat olevan Katialle kaikki kaikessa ja Katia pelkää niin itsensä kuin läheistensäkin puolesta. Katian luona vieraillessaan Arianna aistii huvilan oudon ilmapiirin. Sitten tapahtuu onneton kuolema, tapaturma - tai murha. Ryöstöä ja murhaa tutkiessaan Arianna joutuu syvälle roomalaisen mafian banda della Maglianan sekä antiikin mithra-kultin syövereihin. Miten ne liittyvät toisiinsa ja Villa Sibyllaan? Samalla Ariannan oman menneisyyden haamut piinaavat entistäkin enemmän eikä totuutta ja kuvitelmia ole aina helppoa erottaa.

Italiassa asuvan suomalaisen Vera Valan sankaritar Arianna de Bellis alkaa olla kesätuttavani. Tämä on nimittäin kolmas kesä, jolloin luen Ariannan selvittämistä rikoksista. Toissakesänä Arianna tuli tutukseni Kuolemassa sypressin varjossa, viime vuonna valvoin juhannusyönä lapsuudenkotini pihalla ja luin Kostoa ikuisessa kaupungissa. Nyt sää ei houkuta lukemaan ulkona, mutta bussimatkat töihin taittuivat nopeasti Villa Sibyllan kirousta selvitellessä.

Jos työmatkat taittuivat nopeasti, niin nopeasti tai suorastaan vauhdikkaasti eteni myös Villa Sibyllan kirous, joka on tyylipuhdas viihdejännäri ja sellaisena oikea page turner. Olen sitä mieltä, ettei eri genrejen lukemista tarvitse koskaan perustella, mutta ihmisten lukuvalinnat ovat mielestäni kiinnostavia. Blogini esittelysivulla kerron, ettei suoranainen viihde kiinnosta minua. Arianna de Bellis -kirjat ovat mitä viihdyttävintä viihdettä, joten joku voi ihmetellä että miksi vuodesta toiseen luen hänen seikkailujaan. Yksi sana riittää: Italia. Sattuneista syistä sydämessäni on aina pieni soppi Italialle ja suomalaisen kirjoittama Italiaan sijoittuva romaani kiinnostaa jo lähtökohtaisesti. Lisäksi pidän dekkareista, joissa väkivalta ei ole kerronnan itsetarkoitus, vaan rikosten ja niiden ratkaisemisten väliin mahtuu muutakin, Ariannan kohdalla esimerkiksi ihmissuhteita ja hyvää ruokaa.

Valan, tai pikemminkin Ariannan, Italia on aistillinen. Se tuoksuu parmigianolle ja gelaterian pistacchiolle sekä lasissa olevalle viinille. Korkokengät kopisevat marmoriin, skootterit rämistelevät kapeilla mukulakivikaduilla ja puut pehmentävät auringonpaahdetta. Samalla kaikki on kovin matkamainosmaista, liiaksikin ennalta odotettuihin mielikuviin sukeltavia. Ihmiset ovat kauniita, roistot pahoja, piilopaikka sängyn alla ja maisemat yksinkertaisesti upeita. Tällainen stereotyyppisyys olisi voinut ärsyttää, ellei Valan tarinankuljetus olisi imaissut mukaansa. Aivan romaanin alussa toki nikottelinkin lukijana: alku kaikkine ryöstöön liittyvine käänteineen muistuttaa halvalla tehtyjä epäuskottavia televisiosaippuoita, mutta Ariannan astuttua kehiin tarina kasvaa. Samoin kasvaa Ariannan hahmo, ja ilokseni tällä kertaa myös Ariannan suomalaisia juuriakin kasvatetaan aiempaa pitemmiksi. Juoni kulkee hyvin, vaikka siinä onkin reippaanlaisesti turhia sivupolkuja. Syyllisen arvasin melko nopeasti, mutta tarinalinjat ovat onneksi sellaiset, että muitakin ehdokkaita riittää. Kokonaisuudessaan voisin luonnehtia Villa Sibyllan kirousta toistaiseksi parhaimmaksi Arianna de Bellis tutkii -sarjan osaksi.

Kiiltävää ja jännityssaippamaista, ehdottomasti. Mutta samalla varsin nautittavaa ja otteessaan pitävää. Jos pienille kliseisyyksille antaa palttua, voi Ariannan kanssa viettää jännittäviä hetkiä ja kokea vielä pienen palan Italiaakin. Lisäksi Ariannan oma elämä ja suku saavat kirjassa reippaasti lisää taustoitusta, mikä lopun käänteen kanssa saa odottamaan sarjan neljättä osaa. Toivottavasti siis kohtaamme Ariannan kanssa taas ensi kesänä.

--
Villa Sibyllan kirouksesta ovat kirjoittaneet myös Minna, Tuija, Stazzy ja Karoliina.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Kustantaja: Basam Books 2008
Alkuteos: The Uncommon Reader 2007
Suomentanut: Heikki Salojärvi
Kansi: Ina Kallis
Sivuja: 115

Tietenkään Forster ei voinut sanoa sitä hänelle suoraan, sen hän toki ymmärsi, mutta mitä pidemmälle hän luki sitä enemmän häntä harmitti että ihmiset pelkäsivät häntä, ja hän toivoi että erityisesti kirjailijoilla olisi rohkeutta sanoa ääneen se mitä he myöhemmin panivat paperille. Hän alkoi myös huomata kuinka yksi kirja johti toiseen, uusia ovia avautui kääntyi minne tahansa, eivätkä päivän tunnit enää tahtoneet riittää lukemiseen.

Kaikki alkaa Windsorista - ja koirista. Kuningatar Elisabeth kulkee Buckinghamin palatsin puistossa koiriensa (niiden walesincorgien, vaikkei rotua kirjassa muistaakseni mainitakaan) kanssa. Koirat haukkuvat jotain erityisen paljon. Haukuttava kohde avaa kuningattarelle ihan uuden elämän: kyseessä on Westminsterin kirjastoauto, jonka sisään kuningatar astuu ja päättää lainata kirjan. Kirjoja saisi lainata kaikkiaan kuusi, mutta kuningatar päätyy Ivy Compton-Burnettin teokseen, mistä alkaa hänen tiensä lukijana. Kuningatar on toki aiemminkin lukenut kirjoja, mutta lukeminen ei ole koskaan kiinnostanut häntä, vaan hän on asemansa vuoksi osoittanut kiinnostusta lukemiseen. Kirjat ja lukeminen vievät Elisabethin mennessään. Hän haluaa keskustella kirjallisuudesta, alkaa hoitaa työnsä huolimattomasti. Jotain on tehtävä, tuumii juonitteluun tottunut hoviväki.

Mitäpä sitä mielipidettään piilottelemaan. Erään kesäni tiiliskiven hengähdystaukona - tiiliskivi saa jatkua ensi viikolla - luin yhden koko blogiurani hauskimmista kirjoista. Luin kirjan, joka on fiksu ja raikkaalla tavalla hersyävä. Kyse on Alan Bennettin pienoisromaanista Epätavallinen lukija.

Epätavallinen lukija tarjosi minulle täydellisen välipalakirjan. Bennettin pieni romaani on ylistyslaulu lukemiselle ja kirjallisuudelle ja lisäksi se on niin huokailuttavan brittiläinen, että kaltaiseni (osa-aika-)anglofiili voi kieriskellä onnesta. Menen ensin brittiläisyyteen: tapakulttuuri, ajelua Mallilla, teetarjoilua vesikrassi-, kananmuna- ja kinkkuleipineen - ja tietenkin hovielämää aina Elisabethin isovanhempien muistamisesta lapsenlapsiin ja brittiläisen luokkayhteiskunnan kysymyksiin. Sitten kirjallisuuteen: luokkayhteiskunnan kysymykset ovat mielenkiintoisia niin lukemisen säätelijöinä kuin hovin kannalta. Kuinka paljon ihmisen sopii lukea? Kuinka paljon korkeassa asemassa olevan? Voiko lukemisesta seurata jotain pahaa? Vai pelkkää hyvää? Mitä kaikkea uppoutuminen ihmeellisiin maailmoihin aina Nancy Mitfordista E.M. Forsteriin ja vanhaan kaukoihastukseen Ted Hughesiin lukijalleen oikeastaan tuo? Bennett pohtii sitä, miten lukeminen voi olla ihanaa ja välttämätöntä, mutta myös vaarallista.

Bennettin romaani on samalla kertaa hauska, yhteiskunnallinen ja sivistävä. Se kertoo siitä, millaista kokonaisvaltainen lukeminen voi olla. Se on hyvin kirjoitettu ja kerronnalliselta kaareltaan ehjä pieni romaani. Se on nopealukuinen ja kepeä, muttei tyhjänpäiväinen. Oikeastaan Epätavallinen lukija on niin täydellinen pieni romaani, että sen voisi tiivistää kahteen seikkaan:

1. Elisabeth kirjoittaa muistiin viisauksia, kuten ihminen ei pane elämäänsä kirjoihin. Hän löytää sen niistä.
2. Se sisältää ovelan ja täydellisen lopetuksen, joka jättää lukijansa huulille kestohymyn ainakin pariksi päiväksi.

Tämä välipalakirja saattaa muuttua jos ei pääruuaksi, niin ainakin alkupaloiksi.

Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret

Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret
Kustantaja: Tammi 1983
Alkuteos: A Pale View of Hills 1982
Suomentaja: Marjatta Kapari
Kannen suunnittelu: Pentagram
Sivuja: 201
Japanilais-brittiläinen romaani

Tiedän että muisti voi olla varsin epäluotettava; muistoja värittää usein vahvasti muisteluhetken tilanne, ja näin on epäilemättä joidenkin tähän kokoamieni muistikuvien laita. Tunnen esimerkiksi houkutusta uskoa että se mitä koin eräänä iltapäivänä oli etiäinen, että se epämiellyttävä kuva joka tunkeutui alitajuntaani tuona päivänä oli jotain muuta - jotain paljon voimakkaampaa ja todellisempaa - kuin ne lukuisat valveunet joita ajelehtii mielessä pitkinä joutilaina yksinolon hetkinä.

Englannissa asuva japanilaissyntyinen Etsuko elää nykyisyydessä, mutta vaipuu muistoihinsa. Etsukon Niki-tytär saapuu Lontoosta vierailulle äitinsä luo. Heidän välinsä ovat etäiset, mutta ystävälliset. Etsukon esikoistytär Keiko on hirttäytynyt asunnossaan Liverpoolissa, mikä vie Etsukon yhä tiiviimmin muistoihin, muutaman vuosikymmenen takaiseen Nagasakiin ja helteiseen kesään, jolloin hän odotti Keikoa. Silloin Nagasaki, kuten koko Japani, elivät toisen maailmansodan jälkeistä murrosvaihetta. Maailma oli muuttumassa, vanha katoamassa. Menneisyydessä Etsukon naapurin pieni Mariko-tytär viettää päiviään yksin kissanpentujen kanssa, Etsukon appi taas tuntee arvostuksensa murenevan. Kesä on täynnä enteitä ja uhkaa: alueella on surmattu lapsia, hirtettykin. Mennyt ja nykyisyys sekoittuvat entisestään Etsukon mielessä.

Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta tekivät Kazuo Ishigurosta erään suosikkikirjailijani. Ne kantavat sisällään jonkinlaista peribrittiläisyyttä ja tarkastelevat kuitenkin brittiyhteiskuntaa etäältä. Nyt lukemani Silmissä siintävät vuoret on ensimmäinen Ishigurolta suomennettu romaani. Se alkaa Englannista, mutta sen keskeisimmät käänteet sijoittuvat Etsukon muistojen Japaniin.

Jos Silmissä siintäviä vuoria pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, olisi tuo sana unenomainen. Se ei ole unenomainen surrealistisella ja fragmentaarisella tavalla, vaan pikemminkin syvän unen kaltainen, painava ja hivenen raskas. Raskaalla en tarkoita junnaavuutta enkä vaikealukuisuutta, vaan tunnelmaa. Ishiguron romaanin suurin vahvuus onkin tunnelmassa, sillä juonensa osalta romaani jättää paljon auki ja moni teema jää ilmaan roikkumaan. Teemoja on sinänsä runsaasti: parisuhde, vanhemmuus, lasten surmat, muuttuva Japani, japanilaisuuden ja brittiläisyyden erot, sukupolvien ja sukupuolten erot, naisten itsenäistyminen ja surussa selvityminen tai selviytymättömyys. Kaikkea tarkastellaan Etsukon näkökulmasta, mutta Etsuko itse tuntuu kuitenkin katselevan kaikkea ulkopuolisena - hän on ikään kuin oman elämänsä tarkkailija.

Lukijan tulkittavaksi jää, mikä on tarinankerrontaa, mikä muistettua ja mikä totta? Voiko niitä edes erottaa, tarvitseekokaan? Ishuguro kirjoittaa taitavasti, mutta romaanista jää käteen yllättävän vähän. Hienovireinen ja viittaileva teksti sekä vahva tunnelma riittävät kuitenkin kannattelemaan kokonaisuutta ja luulen, että uusi lukukerta avaisi nyt rivien väliin jääviä seikkoja, jotka vain Etsuko ymmärtää. Romaani myös kestäisi toisenkin lukukerran, ja Ishiguron taitavuutta todistaa sekin, että kaiken unenomaisen tunnelmoinnin vastapainoksi muutamat romaanihenkilöiden käymät keskustelut sekä eräs kohtaus joella korostuvat kirkkaina kuin terävin valokuva.

Romaanin nimen mukaisesti moni asia kytkeytyy maisemaan: muuttuvaan Japaniin, jossa vanhat sodassa tuhoutuneet rakennukset korvaantuvat uusilla samaan tapaan kuin kulttuurikin, tai mielikuvien Englantiin vehreine peltomaisemineen. Silti vanha postikorttikaan ei näytä, millaista kaikki oli tai millaista kaikki olisi voinut olla.

Pohjolan lasten Raamattu

Pohjolan lasten Raamattu
Kustantaja: Lasten keskus 2014
Suomenkielinen painos, kirja julkaistu kaikissa Pohjoismaissa
Useita kuvittajia
Sivuja: 152
Uskonnollinen lastenkirja

Sitten Jumala ryhtyi työhön. Alussa rupesi yskittämään. Miljardien vuosien hiljaisuuden jälkeen puhuminen ei heti suju. Ensin hän huuteli: "Huhuu, huhuu... huhuu, Jumala täällä. Tarvitsisin valoa", ja pu-pum, tuli valo.

Raamattu, maailman kenties tunnetuin kirja ei juuri esittelyjä kaipaa. Vanha ja uusi testamentti, Mooseksen kirjat, Korkea veisu, Evankeliumit ja Ilmestyskirja. Kymmenen käskyä, lähetyskäsky, vedenpaisumus ja niin edelleen. Pyhäkoulu, koulun uskontotunnit, rippikoulu - ja sitten: satunnaista lukemista juhlien yhteydessä? Jokaiseen päivään kuuluvaa pyhää sanaa? Jotain aivan tuntematonta? Satua? Totta? Jo hyvän aikaa sitten postitse yllätyksenä tullut Pohjolan lasten Raamattu antoi minulle sykäyksen lukea lähinnä koulun uskontotunneilta ja rippikoulusta tuttuja, toki yleissivistukseen kuuluvia tarinoita.

Raamatun merkityksestä niin kulttuurisesti kuin henkilökohtaisestikaan en voi sivuuttaa, sillä lapsillekaan suunnattua Raamattua ei voi lukea kuin mitä tahansa muuta lastenkirjaa. Ainakaan minä en voi, ja sen vuoksi avaan hieman omaan suhdettani uskontoon. Kävin lapsena pyhäkoulussa ja rippikoulun jälkeen olin mukana seurakuntanuorten toiminnassa. Kuulun edelleen luterilaiseen kirkkoon ja aion vastakin kuulua. Arvostan kirkkoa toimijana ja nimenomaan luterilaisuudessa arvostan suuresti ajatusta armosta ja armollisuudesta. Tästä huolimatta olen agnostikko. En voi sanoa uskovani Jumalaan, sillä ajattelen niin kristinuskon Jumalan kuin kaikkien muidenkin jumalten olevan ihmisten ikiaikaisen ajattelun tulosta, ihmisten omaa tarvetta uskoa ja turvata johonkin isompaan. Oma maailmankatsomukseni pohjaa vahvasti luonnontieteelliseen ajatteluun. Kun luette kirjoitustani Pohjolan lasten Raamatusta, muistakaa, että tätä kirjoittaa kirkkoa arvostava arvoliberaali ikuinen epäilijä. Tämä antaa tietenkin oman sävynsä teoksen lukemiseen ja sitä on turha alkaa peitellä. Tämä blogijuttu valottaakin luultavasti enemmän perheeni lukukokemusta kuin yhteispohjoismaista teosta yleisellä tasolla.

Pohjolan lasten Raamatun lukeminen oli paikoin ristiriitaista. Aloite kirjan lukemisesta tuli lapsiltani, kahdeksanvuotias esikoineni ihastui kirjaan ja halusi lukea sitä yhdessä. Itse aloin lukea kirjaa hieman pitkin hampain, sillä kirjan aloittava, sinänsä oikein reipasotteisesti kirjoitettu Luomiskertomus sai minut nikottelemaan. Nikottelu johtuu tietenkin siitä, etten usko Raamatun luomiskertomukseen ja mietimmekin lasteni kanssa sitä, mistä se maailmankaikkeus sitten tuli - ja mistä Jumala sinne saapui? Keskustelimme myös erilaisista maailmansyntyteorioista. Toisaalta Pohjolan lasten Raamatun luomiskertomus on paitsi hauska ja vauhdikas, myös osoittaa aika rohkeastikin sen, ettei Jumala ole täydellinen, vaan joutuu puremaan kieltään liikaa innostuttuaan.

Jos kirjan aloitus sai aikaan keskustelua, vielä enemmän sitä sai aikaan Johanneksen ilmestys. Ajatus siitä, että Jumala tekee uuden maailman niille, jotka uskovat häneen, sai mietteliään esikoiseni pelkäämään, ettei hän usko tarpeeksi ja että tuhosuunnitelma toteutuu oikeasti. Ja näin saimme taas aikaan keskustelun siitä, miten maailma tai maailmankaikkeus tullee saamaan loppunsa. Tiede ja netissä olevat varsin kauniit mallinnetut videot maailmankaikkeuden loppuun liittyvistä teorioista auttoivat tässäkin. Lapsi sai lohtua ajatuksesta, että JOS taivas on olemassa, niin mennään Antti Kylliäisen linjoilla.

Voi siis ajatella, että Pohjolan lasten Raamattu täytti yhden tärkeän tehtävänsä. Se sai ajattelemaan maailmankaikkeutta ja ihmisenä oloa, vaikka ristiriitaisesti ja hieman pelottavastikin. Väliin mahtui monenlaista. Pohjolan lasten Raamattu toi mukanaan niin ihastumista, nostalgiaa, lisää nikottelua, ristiriitaisia tunteita ja uusia keskusteluja lasten kanssa sekä oivalluksia minulle itselleni. Esimerkiksi kertomukset Laupiaasta samarialaisesta ja Jaakobista ja Eesausta palauttivat mieleeni koulun uskontotunnit.

Pohjoismaisin yhteisvoimin tehdyn kirjan kertomukset ja kuvitus vaihtelevat tyylillisesti paljonkin. Paikoin tekstit ovat lennokkaita ja hauskoja, toisinaan vakavia ja selostavia. Suomesta kertojina ovat muun muassa Anna-Mari Kaskinen ja Eeva Johansson. Kuvittajina taas Elina Warsta ja Lena Frölander-Ulf. Marian kuvittajasuosikki on sama kuin omani: tanskalaisen Mette Marcussenin kuvitus Luomiskertomukseen, joka on riehakas, leikkisä ja raikas. Vaikka Luomiskertomus oli yksi niistä tarinoista, joiden lukeminen sai minut hieman nikottelemaan, on se tehokas alku lastenkirjalle - kuten tietenkin oikeallekin Raamatulle. Marian blogista voitte katsoa kuvituskuvia tarkemminkin.

Ennen kaikkea Pohjolan lasten Raamatulla on suurta kulttuuriarvoa. Jonkinlainen Raamattu kuuluu mielestäni jokaiseen suomalaiseen lastenkirjahyllyyn, oli perheen maailmankatsomus millainen hyvänsä. Suomalainen - ja ennen kaikkea eurooppalainen - kulttuuri nojaa niin vahvasti kristinuskon perinteisiin, että kertomuksista perinteiden takana on hyvä ottaa selvää. En tunne muita lasten Raamattuja, mutta Pohjolan lasten Raamattu on ihan kelpo teos tähänkin tarkoitukseen. Toiseksi teos myös sivistää. Se palauttaa mieleen paljon lapsena kuultua, mutta muistuttaa myös esimerkiksi siitä, miten juutalaisuudesta ja kristinuskosta lähtöisin olevat tarinat kantavat vielä nykypäivän maailmanpolitiikassa. Kertomus Ismaelista sai minut ajattelemaan tietenkin ensin Moby Dickin aloitussanoja "Call me Ishmael", mutta myös googlettamaan lisätietoa ajatuksesta Ismaelista arabien kantaisänä ja eräänä islamilaisena profeettana.

Kulttuuriarvon ja sivistyksen lisäksi Pohjolan lasten Raamattu kantaa tietenkin sitä sanomaa, joka on mielestäni Raamatun tärkein viesti myös kaltaisilleni agnostikoille. Se sanoma kertoo kultaisen säännön, joka lastenkirjassa kuuluu muun muassa näin: Oisko parempi niin ettei kiusattaisi ketään? Älä sitten ilku mukana ja huutele perään. Tämä kun pysyisi itse kunkin muistissa, niin maailma voisi aika hyvin.

-
Myös Amma ja Hyllytonttu Tiina ovat bloganneet Pohjolan lasten Raamatusta.

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki
Kustantaja: WSOY 2014
Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry 2012
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Sivuja: 324
Kannen kuvitus: Andrew Davidson
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani

Kun aika kului ja hän tavoitti hyvän kävelyrytmin, olo alkoo tuntua varmemmalta. Englanti avautui hänen jalkojensa juuressa, ja vapauden ja tuntematonta kohti astelemisen tunne oli niin virkistävä, että oli pakko hymyillä. Hän oli yksin maailmassa, mikään ei voinut estää häntä eikä kukaan voinut pyytää häntä leikkaamaan nurmikkoa.

Eläkkeellä oleva Harold Fry viettää rauhallista elämää vaimonsa Maureenin kanssa. Arki englantilaisella pientaloalueella sujuu nurmikkoa leikaten, teetä juoden ja naapureiden kanssa jutustellen. Eräänä päivä Harold saa postia entiseltä työkaveriltaan Queenielta, joka on kuolemassa syöpään. Harold päättää lähettää Queenielle kortin ja postitusreissulla poikkeaa huoltoasemalle ostamaan jotain syömistä. Huoltoaseman tarjoilijan kanssa käymänsä merkityksellinen keskustelu mielessään Harold jatkaa matkaansa ohi postilaatikon, ja ohi toisenkin. Pikkuhiljaa hän päättää viedä vastauksensa perille kävellen. Edessä on liki 800 kilometrin matka Etelä-Englannin Dorsetista aivan Skotlannin rajalle.

Englantilaisen Rachel Joycen romaani Harold Fryn odottamaton toivioretki kuulostaa hieman pitkäpiimäiseltä kirjalta: väritön englantilaiseläkeläinen kävelee kotimaansa halki tarkoituksenaan kohdata vanha työkaverinsa ennen tämän kuolemaa. Kuinka epäuskottavaa! Kuinka pateettista ja imelää ja tylsää! Vai sittenkin jotain muuta? Vastaus sisältyy kysymykseen.

Harold Fry - kutsun tästä eteen päin kirjaa näin lyhyesti - on romaani, joka kasvattaa sisältöään sitä mukaa, kun tarina etenee. Aluksi romaani vie mukanaan peribrittiläisellä tunnelmallaan, mutta saa lukijan samalla epäilemään, että kuinka pitkälle idea mahtaa kantaa. Harold kun tuntuu luku luvulta kävelevän hieman lisää ja kohtaavan uusia, omalaatuisia ihmisiä. Onneksi romaanin idea ei ole kokonaisuudessaan tässä, vaikka Haroldin vaellus onkin tärkeää: määränpääkin häämöttää ja matkan varrella Haroldin elämä valottuu lukijoille yllättävillä tavoilla. Mitä kauemmas Harold kulkee, sitä lähemmäs myös Maureenin ja pariskunnan pojan Davidin elämä tulee. Samoin vaelluksen perimmäinen syy ja Haroldin ja Queenien väliset asiat selviävät.

Joycen romaani on helppolukuinen, mutta ei lattea. Se on sujuvasti ja sydämellisesti kirjoitettu tarina, jossa peilataan päähenkilön ja tämän lähipiirin elämää ja ratkaisuja hyvin brittiläisessä kehyksessä. Minulle romaanin perienglantilaisuus on tietenkin plussaa, mutta olenkin niitä ihmisiä, joille pelkät sanat Englanti tai Iso-Britannia luovat silmien eteen Union Jackin ääriviivat, kauniita puutarhoja sekä ajatuksen iltapäiväteestä ja skonsseista. Haroldin tarinasta sain melkein kaiken tuon. Myönnän, ettei Joyce puutu juurikaan brittiyhteiskunnan epäkohtiin, vaan tuo lukijoidensa eteen melko romantisoidun kuvan, mutta juuri sellaisen kuvan minä lukijana haluankin - ainakin juuri nyt halusin: Harold kulkee kylästä toiseen, nukkuu joskus ihmisten kodeissa, toisinaan hotelleissa, jopa taivasalla. Ja hänen eteensä levittäytyvät niin aamuauringossa leiskuva Bathin kermanvärinen kivi kuin puutarha, jossa lehimangoldi, punajuuret ja herneet kasvavat, karviaiset roikkuvat; jossa palstojen hoitajat jättävät ylimääräistä satoa laatikoihin, joissa lukee OTTAKAA VAPAASTI. Harvassa kirjassa syödään yhtä paljon teekeksejä.

Ei Harold Fry silti mikään täydellinen kirja ole, tietenkään. Se on paikoin pitkästyttävää luettavaa, mutta toisaalta niin on takuulla 800 kilometrin mittainen vaelluskin. Toisteisuutta ei voi täysin välttää, sillä jokainen uusi päivä tuo uusia kohtaamisia ja uusia keskusteluja, joiden jälkeen voi vaan kätellä ja erota ja jättää jälkeensä teeleivän rippeitä. Toisaalta jokainen keskustelu valottaa lisää myös mennyttä, josta kirjan nykyisyys kumpuaa. Kirjan isot kysymykset syövästä ja eräänlaisesta pyhiinvaelluksesta jäävät osin leijumaan ilmaan, mutta antavat onneksi lukijan määritellä omat näkökulmansa. Sekin on jotenkin hyvin englantilaista: ei avata liikaa ihmisen uskonnollisia näkemyksiä. Onneksi pyhiinvaelluskin voi olla maallinen.

Onko aikaa teekupposeen? Sellaiseen tavalliseen, English Breakfastiin ehkä. Jos kaipaa omalaatuisia kohtaamisia, hieman tragediaa ja rakkolaastatreita ja paljon englantilaisia puutarhoja ja teehetkiä, niin suosittelen matkaa Haroldin seurassa aina Dorsetista Berwick-upon-Tweediin saakka - pitkin pääteitä, maantietä, kujia ja polkuja.

-
Myös Ulla on lukenut kirjan.

P.S. Walkersin keksit eivät ole mitenkään sponsoroineet tätä postausta, mutta mielelläni otan vastaan brittikeksejä. ;)

Kuninkaan kaarre

Vaihteeksi haaveilua, pian taas kirjoja.

Kuten Murakamin juoksukirjan esittelyn yhteydessä kerroin, käyn toisinaan hölkkäämässä lähimaisemissa. Lenkillä voi bongata kaikenlaista ja muutama viikko sitten miltei hieraisin silmiäni, kun Vantaan ja Sipoon rajalla Vanhalla Porvoontiellä, "Kuninkaantiellä", sijaitsevan ihanan Palménin kaupan vieressä olevan entisen koulun pihalla oli hevosia. Pienen googlettelun jälkeen huomasin, että vanha mansardikattoinen Björkbackan koulu on nyt Kuninkaan kaarre -niminen Bed and Breakfast -paikka, jossa on myös hevosia ja pienimuotoinen koirahoitolakin. Björkbacka Kafékin on siellä juuri aloittanut ja (lasten) kesäloman alkajaisiksi vierailimmekin siellä nyt sunnuntaina.

Joimme kahvia ja söimme leivoksia salissa, ja Kuninkaan kaarteen ystävällinen isäntä esitteli paikkaa: höyläpenkistä oli syntynyt hieno kahvilan tiski, yläkerrassa taas pääsimme kurkistamaan yhteen hotellihuoneeseenkin, joka oli mielestäni valoisa yhdistelmä skandinaavista ja brittiläistä henkeä.

Kirjanörtti ei tietenkään koskaan jätä bongaamatta kirjoja: majoituspuolella yläkerrassa on viihtyisä kirjasto, jossa lokoisat nojatuolit suorastaan kutsuvat istahtamaan hetkeksi. Tällä kertaa en istunut, mutta tarkastin toki kirjahyllyt, joissa oli uutta ja vanhaa. Kiljusen herrasväen vanhan painoksen kansi riemastutti! Sitten tuli hieman ikävä mummolan kesiä ja pikkuleipäkertoimella painotettuja kirjoja. ;)

Kuninkaan kaarteen pihamiljöö on viehättävä: pihalla sijaitsevat hevosaitaukset, pupujen häkki ja kultakala-allas. Vanhalla Porvoontiellä sijaitsevan entisen koulun vastapäätä alkaa sipoolainen maaseutu, toisella puolella on idyllinen vantaalainen pientaloalue. Luulenpa, että vierailen kahvilassa toistekin. Ennen kaikkea olen iloinen siitä, että aiemmin autiona ja hieman masentuneen oloisena rapistunut komea rakennus on saanut persoonallista ryhtiä ja uutta eloa.

-

Tämä ei ole mikään maksettu tai sovittu mainos, vaan intoilua omien (melkein) kotikulmien vähäisten palveluiden lisääntymisestä. Lisää voitte lukea Kuninkaan kaarteen omilta sivuilta. Kannattaa vierailla myös hurmaavassa Palménin kaupassa, joka tarjoaa aikahypyn menneeseen, hyvää ruokaa ja loistavaa palvelua, jonka veroista ei Suomessa kovin monessa paikassa saa.

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi
Kustantaja: Like 2014
Alkuteos: Mánasteinn - Drengurinn sem aldrei var til
Suomennos: Tuomas Kauko
Sivuja: 152
Arvostelukappale
Islantilainen romaani

Ja nyt poika elää elokuvissa. Silloin kun hän ei lataa niitä itseensä silmillään, hän toistaa niitä mielessään.
Nukkuessaan hän uneksii elokuvista muunnelmia, joissa tapahtumien verkko kietoutuu hänen oman elämänsä lankoihin.
Vielä hän ei kuitenkaan ole nähnyt unta Sóla Guðb-:sta.

Vuonna 1918 Reykjavikissa tapahtuu paljon: Katla purkautuu, Eurooppa käy ensimmäistä maailmansotaa ja Islanti hakee itsenäisyyttä, espanjantauti tappaa ihmisiä. Kuusitoistavuotias Máni Steinn, poika nimeltä Kuukivi, ahmii kaikki elokuvat, jotka kaupungissa näytetään. Hän elää osin omassa unimaailmassaaan, arjessaan hän tienaa rahaa homoprostituoituna. Elämä ja kuolema, valve ja uni, fiktio ja tosi kaikki kohtaavat Máni Steinnin tarinassa, joka kantaa yllättävän kauas.

Islantilainen Sjón on tunnettu kulttuuripersoona ja kirjailija. Palkittujen romaaniensa ohella hänet tunnetaan muun muassa runoilijana, musiikkona ja (monien Björkin kappaleiden) sanoittajana. Kustantajan esittelyn mukaan Poika nimeltä Kuukivi toi Sjónille Islannin arvostuimman kirjallisuuspalkinnon.

Poika nimeltä Kuukivi on kooltaan pieni, mutta aiheiltaan suuri romaani. Se nivoo yhteen Islannin historiaa itsenäistymisestä Katlan purkautumiseen sekä populaarikulttuuria ja vertauskuvia. Se myös katsoo eräänlaiseen homo-Islannin menneisyyteen satama-alueilla ja kaupungin kujilla. Kohtauksissa on vahvaa symboliikkaa: asiakkaan, homoseksuaalisen tanskalaisen matruusin, prostituoidun, Máni Steinnin, kohtaamisessa kohtaavat myös vanha isäntämaa ja uusi, itsenäinen valtio; Sóla Guðb, tyttö jonka Máni Steinn näkee, on kuin elokuvasta Vampyyrit.

Sjónin teos pitää sisällään rumuutta ja rosoa omaan, eritteitä kirjallisuudessa kaihtavaan makuuni liikaakin. Pienoisromaani esimerkiksi alkaa rajusti, kun asiakkaan paisunut elin luiskahtelee pojan suussa. Limaa tulvii useissa muissakin kohtauksissa. Ja sitten, kaiken vastapainona: laineiden loiske. Kesänvaalea valo. Rumuus ja kauneus mahduttavat väliinsä myös paljon miltei surrealistisia unenomaisia jaksoja. Kokonaisuus tarjoaa arvoituksen ja jättää paljon lukijan tulkittavaksi. Hyvä niin, koska näin ihmisen sisäinen elämä on omanlaistaan, valtion ja luonnon aikaansaamat muutokset omiaan. Maaginen tunnelma valtaa lukijan mielen.

En ole ihan varma, pidinkö kirjasta vaiko en. Mutuhuttuilun periaatteiden mukaisesti totetan, että romaanissa on paljon kohtauksia, joita vierastan, mutta teemojensa ja kaarensa osalta lopputulos on komea. Sjón kirjoittaa hiotusti, mutta väkevästi. Poika nimeltä Kuukivi on on niitä teoksia, jotka ovat huomattavasti kokoaan suurempia. Sen lukee nopeasti, mutta sitä ei voi vain sulkea ja unohtaa.

--
Esimerkiksi Erja, Jonna ja Mai Laakso ovat myös lukeneet Pojan nimeltä Kuukivi.

Kesälukemisia ja Vuosi kuvina

Kesäkuu alkoi. Se ei toki ole mikään uutinen, mutta perheestäni tasan puolet, eli lapset, jäivät nyt kesälaitumille ja viettävät aikaa isovanhempien seurassa. Me aikuiset jatkamme puurtamista vielä jonkin aikaa, vaikka mieli karkailee jo kesälomaan ja tietenkin kesälukemisiin. Onko teillä blogini lukijoilla jo tiedossa, mitä luette kesällä? Tai teetteko ylipäätään lukusuunnitelmia?

Minä en tee kovinkaan tarkkoja, mutta mielessäni totta kai suunnittelen ja joskus ihan listaankin lukuhaaveitani. Aikaisempina kesinä olen pitänyt muutamia teemaviikkoja, kuten dekkariviikkoja sekä Lontoo-kirjojen viikon. Nyt mietin savolaiskirjojen viikkoa, mutta en lupaa mitään. Jennin taannoin lanseeraama haaste houkuttaa ja vaikken ole asunut Savossa pariinkymmeneen vuoteen, olen ikuisesti Suonenjoen tyttöjä. Aion lukea myös pari tiiliskiveä, uutuuksista minua kiinnostaa eniten Eleanor Cattonin Valontuojat, myös Donna Tarttin Tikli on alkanut putkahdella mieleeni, vaikka en ollut siitä aluksi kovinkaan innoissani. Saa nähdä, ehdinkö lukea molemmat - vai ehdinkö kumpaakaan. Haluan sukeltaa kesällä myös ihaniin suomenruotsalaisiin, kuka sen teki -tyylin dekkareihin sekä muutamiin tyttökirjoihin ja mummolan vintin yllätyksiin. En kuitenkaan ole vielä nostanut mitään mainitsemista yöpöydälleni odottamaan, vaan saatan lukea kesällä jotain ihan muutakin. On oikeastaan aika ihanaa, etten vielä tiedä, millaisia kirjaseikkailuja saan kokea!

Toukokuussa bloggasin kaikkiaan 11 kirjasta. Kirjoista ehdottomasti paras oli Kate Atkinsonin Elämä elämältä, joka oli minulle yksi tähänastisen vuoden mieluisimmista lukukokemuksista. Viihdyttävin oli Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, mutta Keltaiseen kirjastoon romaani on mielestäni kepeähkö. Kuukauden pienoinen pettymys oli "ihan kiva" Gabrielle Zavinin Tuulisen saaren kirjakauppias ja käytännöllisin taas Jouni Laaksosen Lapsiperheen retkeilyopas, joka sisältää hyviä retkivinkkejä ja paljon karttoja. Tässä vielä toukokuussa bloggaamani kirjat:

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii
Kate Atkinson: Elämä elämältä
Jouni Laaksonen: Lapsiperheen retkeilyopas
Kolme runokirjaa (Maaria Päivinen, Pirjo Suvilehto, Katriina Ranne)
Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma
Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
John Boyne: Lentävä poika

Tätä postausta kuvittavat Vuosi kuvina -haasteen kuvat, joissa liikun edelleen täällä Sipoon ja Vantaan rajalla kotimaisemissani. (Entinen) syysihminen on aivan haltioitunut alkukesän vihreydestä. Ajatella, että kurjenpolvet kukkivat jo! Ja pihallamme karviaisissa on isot raakileet, mutta niistä pihajutuista voisin kirjoittaa joskus lisää. Huomasin, että autiotalon kuvan unohdin, mutta väliäkö sillä, kun toiset jo kirmaavat kesälaitumille.

Minä palaan pian joko itselleni ristiriitaisen lastenkirjan tai pohjoismaisen nykykirjallisuuden merkeissä. Suloista alkukesää ja hyviä kesälukusuunnitelmia kaikille!

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

Garbielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: The Storied Life of A. J. Fikry 2014
Suomennos: Tero Valkonen
Sivuja: 239
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Purppuranvärisen harjakattoisen omakotitalon kuistin yläpuolelle ripustettu kyltti on haalistunut, ja hän on vähällä kävellä koko paikan ohi.

ISLAND BOOKS
Alice Islandin tasokkain
laatukirjallisuuden tarjoaja vuodesta 1999
Yksikään ihminen ei ole saari; Jokainen kirja on maailma

Alicen Islandin tasokkain - ja ainoa. Sellainen oli A. J. Fikryn omistama pieni kirjakauppa syrjäisellä saarella. Mainoskylttinsä mukaisesti A. J. keskittyy laadukkaaseen kirjallisuuteen ja rajaa makunsa hyvin tarkkaan. Hän ei pidä kirjallisuudenlajien sekoittumisesta, kuten korkeakirjallisista dekkareista. Häntä kuvottavat tosi-TV:n tähtien kirjoittamat, oikeasti haamukirjoitetut romaanit, eikä hän pidä lastenkirjoistakaan, ei ainakaan sellaisista joissa on orpoja. Itse asiassa hän olisi mieluummin myymättä kirjoja, mutta jostain se elantokin on ansaittava. Äkkiseltään leskeksi jääneen, keski-ikää kolkuttelevan A.J:n elämä on yksinäistä, mutta sitten alkaa tapahtua. Ensin varastetaan hänen aarteensa, Edgar Allan Poen esikoisteoksen hyväkuntoinen laitos, ja pian tämän jälkeen Island Booksin takahuoneeseen ilmestyy elävä paketti, minkä löytymisen jälkeen A. J.:n koko elämän on muutettava suuntaansa.

Gabrielle Zevinin romaani Tuulisen saaren kirjakauppias on lukemisen ja lukijoiden ylistys, rakkaustarina sekä kertomus siitä, millaista on, kun elämä muuttuu ensin yhdellä, sitten useammallakin tavalla. Pikkukaupunkikuvausten ja kirjojen ystävänä Zavinin romaanin kehys viehätti suuresti ennakkoon, mutta miten kävi?

Ei niin hyvin kuin mitä ennakkoon odotin. Tuulisen saaren kirjakauppias on monin tavoin herttainen ja kirjakeskeinen rakkaustarina. Siinä on mainio tarina, joka tunteellinen, muttei imelä, ja se tarjoaa helppolukuista ja viihdyttävää ajanvietettä. Koskettavakin se on. Kirjojen ystäville Zevis tarjoilee monenlaista nannaa, sillä mikä voisikaan olla kiehtovampi fiktiivinen miljöö kuin kirjakauppa? Tai kiinnostavampi henkilöhahmo kuin ärhäkkäluonteinen kirjakauppias, joka kirjoittaa tyttärelleen kirjeitä, jotka kytkeytyvät muun muassa Roald Dahlin, Mark Twainin ja J. D. Salingerin tuotantoon? Pikkukaupunkifiiliskin on kohdallaan miltei Gilmoren tytöt -televisiosarjan tapaan, esimerkiksi madame Olenska -niminen tanssinopettaja on kuin Stars Hollow'n uhkea Miss Patty. Zevinin romaani tuntuukin pursuavan hyviä ominaisuuksia.

Mutta - niin. Tuulisen saaren kirjakauppias on ihan hyvä kirja, mutta lopulta siitä jää vähän väljähtynyt jälkimaku. Omaan makuuni nähden se on turhankin helppoa luettavaa, joka ei jätä mitään omaa pohdittavaa: ei ainakaan mitään sellaista, jota lukija voisi pureskella jälkeenpäin. A. J.:n ja hänen läheistensä tarina on ennalta-arvattava, vaikka siihen mahtuukin pari yllätystä. Tuulisen saaren kirjakauppias onkin tyylipuhdas ja romanttinen aikuisten satu, jossa kirja-aihe on vain kehys, jota Zevin olisi voinut hyödyntää enemmän. Nyt kirjakaupan voisi nimittäin vaihtaa lankakauppaan, sairaalaan tai kahvilaan. Klassikoiden ja nykykirjojen tilalle voisi vaihtaa donitsit, kuppikakut, virkkuukoukut, bambulangan tai vaikka stetoskoopin. Kirjakauppias voisi olla kondiittori tai pitää vaikka koirahotellia. Hyviä kirjavinkkejä teoksesta toki saa, ja jos kirja tullaan joskus filmaamaan, tarvitaan elokuvateatterissa nenäliinoja kyyneleitä varten.

Vaikken saanut kirjasta irti oikein mitään innostavaa, viihdyin kyllä, sen myönnän. Tuulisen saaren kirjakauppias tarjoilee koskettavaa ja mukavaa ajanvietettä. Mutta ei mitään otteessaan pitävää bussilukemista enempää.

-
Lukekaa myös kirjaan ihastuneen Leenan ja romaanin parissa (vähän varauksellisemmin, mutta kuitenkin) viihtyneen Erjan mietteet.

Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii

Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii
Kustantaja: WSOY 1965
Kansi: Maija Karma
Sivuja: 270
Kotimainen nuortenkirja


Ja sitten sytytti. "Preerian keltaruusu"! Siinä oli laulu! Kun se tuli radiosta, Kati näki aina koko preerian aaltoilevan edessään, kuuli ratsujen kaviot ja paimenten huudot. Hänen poskensa alkoivat hehkua. Uskaltaisiko? Miksei? Luokan oli aika jo lopultakin kuulla muuta kuin tuota lallatusta. Ja kun hänen vuoronsa tuli, hän heläytti kirkkaasti:
- Minä keltaruusun kerran
näin mailla Texasin [--]

1980-luvun puolivälissä, jo kolmisenkymmentä vuotta sitten olin pieni partiolainen. Partiolaulujen kirjassa oli yksi kappale ylitse muiden: "Preerian keltaruusu". Samoihin aikoihin luin kirjaa, jonka päähenkilö oli osin kuin minä, kirjoittava ja haaveileva tyttö. Samalla hän oli paljon rohkeampi ja lähtöisin vanhemmasta ajasta. Hän puuhasi ystäviensä kanssa Timbuktu-nimistä sirkusta ja 60-luvun varhaisteininä pyrki oppikouluun.

Tuo tyttö oli ja romaanihenkilönä on tietenkin iäti Kati Pihka, Rauha S. Virtasen lastenromaanin Luumupuu kukkii keskeishenkilö. Pidän kuta kuinkin kaikista Virtasen kirjoista, vain Kiurut laulavat tuntuu lapsuusmuistoissani jotenkin synkeältä ja vieraalta. Blogissani olen aiemmin esitellyt Virtasen kirjoista Ruususen, Tuletko sisarekseni ja Joulukuusivarkauden. Selja-sarja on minulle Virtasen tuotannosta se rakkain, mutta lapsena kiinnityin voimakkaasti myös "Puutarhurin Katiin" ja kirja taisi ollakin ensikosketukseni Virtasen tuotantoon. Nyt aikuisena olen jo useasti aikonut lukea teoksen uudelleen, mutta tein sen vasta viime viikolla kotipihamme luumupuun kukkiessa ensi kertaa koskaan.

Lapsuuden suosikkikirjojen lukeminen voi tarjota nostalgiaa, pettymyksiä tai uusia huomioita rakkaasta teoksesta. Virtasen kirja tarjosi lähinnä nostalgiaa - hauskan, lämpimästi kirjoitetun romaanin 1960-luvun lasten turvallisesta arjesta ja pienistä sattumuksista. Kirjailijan tuotannosta Luumupuu kukkii on varmasti kaikkein eniten lastenromaani, joka tarjoaa aurinkoista luettavaa ja joukon arkisia sattumuksia. Onneksi se on kaareltaan varsin ehjä. Siinä on kaksi keskeistä tarinalinjaa: Sirkus Timbuktun onnistuminen ja oppikoulun pääsykokeet, mutta väliin mahtuu myös katkeran oloisen Siina-piian tarina, isän valmistautuminen puutarhureiden kilpailuun sekä kaikenlaisia koululaisten välisiä suhteita.

Kirjassa, jossa ilmakin on "lavli", on paljon kaikkea ihanaa - ja paljon vaikutteita Lindgreniltä ja Montgomeryltä. Katin mielikuvitusystävä Stella ja Sinisen savun kylä voisivat olla kuin varhaimmista Anna-kirjoista, Pihkojen keittiö taas edustaa marikkimaista idylliä. Kyllä minäkin viihtyisin keittiössä, jossa on kuusiruutuiset ikkunat, värit mansikanpunaista, valkoista ja mustikansinistä ja jossa koko perhe kotiapulaista myöten syövät yhdessä. Ja Pihkojen puutarha punaluumupuineen on sekin melkoista unelmaa.

Kati on mainio sankaritar, joka muistuttaa monien koti- ja ulkomaisten tyttökirjojen hahmoja. Hän on omapäinen ja uppiniskainen, mutta kuitenkin herttainen ja pohjimmiltaan optimistisella tavalla huoleton: mitä siitä, jos ei pääse oppikouluun, voi mennä naimisiin ruhtinaan kanssa, kuten Monacon Grace! Kati pohtii paljon ystävyyssuhteita sekä lasten ja aikuisten maailmojen erilaisuutta. Vanhemmat odottavat Katilta pääsyä oppikouluun, opettaja hyvää käytöstä ja niin edelleen. Toisinaan odotukset ja maailmat kohtaavat ja ankaralta vaikuttavalla aikuisella voi olla hymynkare suunpielessään.

Hyvistä teemoistaan huolimatta Luumupuu kukkii jää ainakin minun kohdallani sinne lapsuusnostalgian kuvitteelliseen laatikkoon, yhdeksi mukavaksi kirjaksi monien muiden joukkoon. Sen henkilöhahmoihin ei voi samastua samalla tavalla kuin Seljan tyttöihin eikä se ole yhtä ravisteleva kuin edelleenkin varsin raikas Ruusunen. Katin ja muiden timbuktulaisten maailma on aurinkoinen, herttainen ja pohjimmiltaan hyvin huoleton. Lastenromaanina Luumupuu kukkii on mainio, eläväinen ja helposti pidettävä. Se tarjoaa hyvää tuulta suloiseen alkukesään, hedelmäpuiden kukinta-aikaan.

---
Maria kirjoitti kirjasta muutama kesä sitten.