L. M. Montgomery: Sara Tarinatyttö

L. M. Montgomery: Sara Tarinatyttö
Kustantaja: Minerva 2010
Alkuteos: The Story Girl 1911
Sivuja: 298
Kanadalainen romaanimainen kertomuskokoelma

Emme olleet koskaan kuulleet sellaista ääntä. En koskaan, myöhemminkään elämässäni, ole kuullut sellaista ääntä kuin hänen. En kykene kuvailemaan sitä. Saattaisin sanoa sitä kirkkaaksi; saattaisin sanoa sitä suloiseksi; saattaisin sanoa sitä värähteleväksi ja kauas kantavaksi ja helähtäväksi kuin kello; kaikki tämä pitäisi paikkaansa, mutta se ei kuvaisi alkuunkaan Tarinatytön äänelle ominaista laatua.

Ihmeellinen, kirkas ääni kuuluu Tarinatytölle, Sara Stanleylle, tummahiuksiselle ja mantelisilmäiselle tytölle, joka asuu Carlislessa Prinssi Edwardin saarella. Sara on omapäinen 14-vuotias, ei mikään kaunotar ja taloustyötaidoissakin olisi parantamisen varaa, mutta Saralla on lahja kertoa tarinoita. Saran serkku Berverley King muistelee Saraa ja tämän tarinoita ja kertoo hieman Saraa odottavasta tulevaisuudestakin.

Tänään on tasan 140 vuotta L. M. Montgomeryn syntymästä. En ole varmasti ainoa, jolle Montgomery on se kaikkein rakkain tyttökirjailija, jonka joku hahmo on kasvanut rakkaaksi ja tärkeäksi. Minulle tämä hahmo on ehdottomasti punapäinen Anna, monille varmasti myös runotyttönä tunnettu Emilia. Nyt viikonloppuna tarkoitukseni oli kirjoittaa yhdestä lukemastani romaanista, mutta kyllä juuri tänään on Montgomeryn aika. Sara Tarinatyttöä en ollut aiemmin lukenutkaan, vaikka Sisko Ylimartimon tuoreehko suomennos oli odottanut hyllyssäni jo parin vuoden ajan.

Sara Tarinatyttö kuljettaa Montgomeryn muista kirjoista tutulle Prinssi Edwardin saarelle ja 1800-luvun lapsuuden kesiin. Kirja koostuu tarinoista kehystarinan sisällä, joten kirjaa voi hyvin lueskella silloin tällöin, esimerkiksi yhden episodin vaikkapa hyvän yön iltasaduksi itselleen. Nyt alkaneen adventtiajan kunniaksi kirjan lukuja voisi hyvin lukea myös joulukalenterin tapaan yhden päivässä.

Lukukokemuksena tämä Montgomeryn varhaisteos on samalla kertaa ihastuttava ja hieman pliisu. Kokonaisuus keikkuu imelyyden rajalla: Tarinatytön äänessä on kasteen kristallihohtoa, mikä on melkein liikaa. Mutta toisaalta Prinssi Edwardin saari jos mikä on paikka, jossa laventelin tuoksuisille lakanoille, olkihatuille ja auringonlaskussa hehkuvalle puutarhalle on sijaa enemmän kuin missään muualla. Kyynisyys kannattaakin lukiessa unohtaa ja antaa sydämellisten sattumusten kuljettaa. Ja ainakin minä kuulun niihin, joita omenapuut, värikylläinen taivas ja huurteen suloisuus viehättävät - ainakin yksityisesti ja täällä blogimaailmassa.

Vaikken ole kyynikko, saivat muutamat kohdat aavistuksen nikottelemaan. Sara Tarinatytössä uskonnolla on suuri rooli. Kirjan uskonnollisuus miltei yllättää, vaikka tiedossa totta kai on ollut se, että Montgomeryn puoliso oli pappi ja esimerkiksi Anna-kirjoissa eri protestanttiset kirkkokunnat ovat tiukasti, joskin pääosin hyvähenkisesti, omissa leireissään. Sara Tarinatytössä uskonto on samalla kertaa ankara - lapset keksivät itselleen rangaistuksia ja elävät Herran pelossa - että lempeä, paikoin humoristinenkin. Toiseksi nimihenkilö, Tarinatyttö Sara, jää hieman etäiseksi, sillä hänet kuvataan Beverleyn silmin. Toisaalta tällaisena hänet on tarkoitettukin esittää. Ylimartimo kirjoittaa käännöksensä loppusanoissa, miten tällainen etäisempi päähenkilö on poikkeuksellinen Montgomeryn tuotannossa. Teoksen fokus onkin Carlislen kylän asukkaiden pulppuilevassa elämässä ja runollisen ja hauskan välimaastossa liikkuvissa sattumissa. Ylimartimoa kiitän vielä onnistuneesta suomennoksesta, jossa välittyy hyvä montgomerylainen, lapsia kunnioittava ja kyläidylliä korostava henki.

Kokonaisuutena Sara Tarinatyttö kasvaa ihastuttavaksi kirjaksi saarelaisista, lapsista ja aikuisista. Se sisältää kommelluksia, arjen taikaa, elinvoimaista ja värikylläistä luontokuvausta ja kaiken näkemistä satusilmin. Kirja tarjoaakin ihastuttavaa luettavaa kaikille, joiden korvat ovat auki tarinoille ja joiden sielu janoaa kauneutta, jossa on ripaus reippautta ja suurempi määrä omenantuoksuista taikaa. Se on kirja jokaiselle, joka haluaa viivähtää hetken Prinssi Edwardin saarella.

Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii

Rauha S. Virtanen: Luumupuu kukkii
Kustantaja: WSOY 1965
Kansi: Maija Karma
Sivuja: 270
Kotimainen nuortenkirja


Ja sitten sytytti. "Preerian keltaruusu"! Siinä oli laulu! Kun se tuli radiosta, Kati näki aina koko preerian aaltoilevan edessään, kuuli ratsujen kaviot ja paimenten huudot. Hänen poskensa alkoivat hehkua. Uskaltaisiko? Miksei? Luokan oli aika jo lopultakin kuulla muuta kuin tuota lallatusta. Ja kun hänen vuoronsa tuli, hän heläytti kirkkaasti:
- Minä keltaruusun kerran
näin mailla Texasin [--]

1980-luvun puolivälissä, jo kolmisenkymmentä vuotta sitten olin pieni partiolainen. Partiolaulujen kirjassa oli yksi kappale ylitse muiden: "Preerian keltaruusu". Samoihin aikoihin luin kirjaa, jonka päähenkilö oli osin kuin minä, kirjoittava ja haaveileva tyttö. Samalla hän oli paljon rohkeampi ja lähtöisin vanhemmasta ajasta. Hän puuhasi ystäviensä kanssa Timbuktu-nimistä sirkusta ja 60-luvun varhaisteininä pyrki oppikouluun.

Tuo tyttö oli ja romaanihenkilönä on tietenkin iäti Kati Pihka, Rauha S. Virtasen lastenromaanin Luumupuu kukkii keskeishenkilö. Pidän kuta kuinkin kaikista Virtasen kirjoista, vain Kiurut laulavat tuntuu lapsuusmuistoissani jotenkin synkeältä ja vieraalta. Blogissani olen aiemmin esitellyt Virtasen kirjoista Ruususen, Tuletko sisarekseni ja Joulukuusivarkauden. Selja-sarja on minulle Virtasen tuotannosta se rakkain, mutta lapsena kiinnityin voimakkaasti myös "Puutarhurin Katiin" ja kirja taisi ollakin ensikosketukseni Virtasen tuotantoon. Nyt aikuisena olen jo useasti aikonut lukea teoksen uudelleen, mutta tein sen vasta viime viikolla kotipihamme luumupuun kukkiessa ensi kertaa koskaan.

Lapsuuden suosikkikirjojen lukeminen voi tarjota nostalgiaa, pettymyksiä tai uusia huomioita rakkaasta teoksesta. Virtasen kirja tarjosi lähinnä nostalgiaa - hauskan, lämpimästi kirjoitetun romaanin 1960-luvun lasten turvallisesta arjesta ja pienistä sattumuksista. Kirjailijan tuotannosta Luumupuu kukkii on varmasti kaikkein eniten lastenromaani, joka tarjoaa aurinkoista luettavaa ja joukon arkisia sattumuksia. Onneksi se on kaareltaan varsin ehjä. Siinä on kaksi keskeistä tarinalinjaa: Sirkus Timbuktun onnistuminen ja oppikoulun pääsykokeet, mutta väliin mahtuu myös katkeran oloisen Siina-piian tarina, isän valmistautuminen puutarhureiden kilpailuun sekä kaikenlaisia koululaisten välisiä suhteita.

Kirjassa, jossa ilmakin on "lavli", on paljon kaikkea ihanaa - ja paljon vaikutteita Lindgreniltä ja Montgomeryltä. Katin mielikuvitusystävä Stella ja Sinisen savun kylä voisivat olla kuin varhaimmista Anna-kirjoista, Pihkojen keittiö taas edustaa marikkimaista idylliä. Kyllä minäkin viihtyisin keittiössä, jossa on kuusiruutuiset ikkunat, värit mansikanpunaista, valkoista ja mustikansinistä ja jossa koko perhe kotiapulaista myöten syövät yhdessä. Ja Pihkojen puutarha punaluumupuineen on sekin melkoista unelmaa.

Kati on mainio sankaritar, joka muistuttaa monien koti- ja ulkomaisten tyttökirjojen hahmoja. Hän on omapäinen ja uppiniskainen, mutta kuitenkin herttainen ja pohjimmiltaan optimistisella tavalla huoleton: mitä siitä, jos ei pääse oppikouluun, voi mennä naimisiin ruhtinaan kanssa, kuten Monacon Grace! Kati pohtii paljon ystävyyssuhteita sekä lasten ja aikuisten maailmojen erilaisuutta. Vanhemmat odottavat Katilta pääsyä oppikouluun, opettaja hyvää käytöstä ja niin edelleen. Toisinaan odotukset ja maailmat kohtaavat ja ankaralta vaikuttavalla aikuisella voi olla hymynkare suunpielessään.

Hyvistä teemoistaan huolimatta Luumupuu kukkii jää ainakin minun kohdallani sinne lapsuusnostalgian kuvitteelliseen laatikkoon, yhdeksi mukavaksi kirjaksi monien muiden joukkoon. Sen henkilöhahmoihin ei voi samastua samalla tavalla kuin Seljan tyttöihin eikä se ole yhtä ravisteleva kuin edelleenkin varsin raikas Ruusunen. Katin ja muiden timbuktulaisten maailma on aurinkoinen, herttainen ja pohjimmiltaan hyvin huoleton. Lastenromaanina Luumupuu kukkii on mainio, eläväinen ja helposti pidettävä. Se tarjoaa hyvää tuulta suloiseen alkukesään, hedelmäpuiden kukinta-aikaan.

---
Maria kirjoitti kirjasta muutama kesä sitten.

Martha Sandwall-Bergström: Gulla pitää lupauksensa

Martha Sandwall-Begström: Gulla pitää lupauksensa
Kustantaja: Otava 1951 (3. painos 1975)
Alkuteos: Kulla-Gulla håller sitt löfte 1948
Kansi: Elisabeth Kugelberg
Sivuja: 158
Ruotsalainen lasten sarjaromaani


...Gunilla Beatrice Fredrike Syvester 12-vuotiaana...
Gulla räpytti hämmästyneenä silmiään, sulki ne ja katsoi uudelleen. Niin, oikein hän oli lukenut. Siinä oli kuin olikin hänen oma nimensä...!

Huutolaistyttö Gulla vastaa torpan viidestä lapsesta yksin, sillä lasten äiti sairastaa ja lasten isä, Karlberg, sortuu usein juopottelemaan ja tulee kotiin miten sattuu. 12-vuotiaalla Gullalla on paljon vastuuta etenkin, kun lapsista pienin, vajaan vuoden ikäinen pikkutyttö on laiha ja pysyy juuri ja juuri hengissä. Tyttöä ei ole vielä edes kastettu, mikä hävettää jopa Karlbergiä itseään. Eräänä päivänä Gulla on tuttuun tapaan töissä kartanossa pesemässä ja kiillottamassa hienoa parkettilattiaa. Seinällä olevan taulun tyttö tuntuu hymyilevän Gullalle. Kummallisinta on se, että tyttö on kuin Gullan kaksoisolento. Saman huomaavat myös kartanon emäntähahmo Mamselli sekä kartanon ankara patruuna. Kuka tyttö on ja miten hän liittyy Gullaan?

Martha Sandwall-Bergströmin Gulla pitää lupauksensa (1948) palautti minut osin lapsuuteni kirjamuistojen maailmaan. Minulla ei ole tarkkaa muistikuvaa, olenko lukenut kaikki Gulla-sarjan kirjat, mutta kaikki alkupään kirjat ainakin. Gulla pitää lupauksensa oli ensimmäinen lukemani Gulla, ja luin sitä edeltävän kirjan Gulla huutolaistyttö (ja myös Gulla torpan prinsessan) vasta sen jälkeen.

Kun aamu valkeni ja keittiön pienistä ikkunoista tuli valoa, nousi Gulla kylmältä lattialta polvet jäykkinä ja jäsenet kylmästä sinertävänä. Hän katsoi Johannista, joka nukkui pää velttona olkipieluksella. Hän hengitti nyt tasaisemmin eivätkä hänen poskensa enää olleet kuumeesta punaiset. Hänen suupielensä olivat riipuksissa niinkuin hän itkisi, ja pienet laihat kasvot näyttivät kovin surullisilta ja pettyneiltä.

Gulla pitää lupauksensa osoittautuu dramatiikantäyteiseksi tage turneriksi: köyhyys ja kurjuus on käsinkoskeltavaa, kuolema ja suru sekä epäoikeudenmukaisuus ovat kaikkialla läsnä ja silti Gullan kohtalo on kuin sadusta. Gulla on eräänlainen ruotsalaisversio Tuhkimosta tai Pikku prinsessasta, tosin sillä erolla, ettei Gulla vietä pikkulapsuuttaan vaurauden keskellä ja joudu syystä tai toisesta  köyhyyteen, vaan elää huutolaistyttönä kurjuudessa pienestä saakka - kunnes sitten huomataan, kuinka paljon Gulla muistuttaa kartanon patruunan edesmennyttä tytärtä. Gulla-kirjat muodostavat sarjan, jonka kirjat jatkuvat aina siitä, mihin edellinen jää. Sarjasta voitte lukea lisää Saran blogista. Gulla pitää lupauksensa pitääkin sisällään sellaisen cliff hangerin, että vaikka hämärästi muistan, mitä seuraavassa osassa tapahtuu, haluaisin kuitenkin lukea sen.

Halu lukea seuraavakin kirja - ja vielä näin aikuisena! - on selvä merkki siitä, kuinka koukuttavia Gullat ovat. Kuinka koskettavia ja samalla niin pateettisia! Inhoan yleensä patetiaa jopa nuortenkirjoissa, mutta Sandwall-Bergströmin teoksissa on jotain vaikeasti määriteltävää aseistariisuvuutta. Gulla on ehta historiallis-realistiset puitteet tarjoava satu. Sandwall-Bergströmin kuvaama historia vakuuttaa: uskallan väittää, että harvoissa tyttökirjoissa köyhyys ja kurjuus kuvataan yhtä realistisesti. Vaikka köyhyyden kuvausta on monissa kirjoissa, niin suoranaista nälänhätää ei ainakaan tällaisissa pohjimmiltaan herttaisissa kirjoissa ole. Ja tuota realismia vasten koko Gulla-sarjan romanttisempi taso, Gullan oman syntymätaustan selviäminen sekä hänen omien valintojensa tekeminen on tietenkin epäuskottavaa, mutta iki-ihanaa. Kirjasarjan kehyskertomus antaa kuvan (liiankin) oikeamielisestä tytöstä, jonka puolesta toivoo asioiden selviävän parhaalla mahdollisella tavalla. Gulla pitää lupauksensa onkin ristiriitainen kirja, samalla kertaa niin realistinen ja kuitenkin naiiviuteen saakka prinsessasatua.

Summatakseni lukukokemukseni, totean että Gulla pitää lupauksensa on pateettisuudessaan sydämeenkäypä, täydellistä nostalgiaa tarjoava lukukokemus ja olen enemmän kuin onnellinen siitä, että viime viikolla sain kirjan omaan hyllyyni. On suuri ilo saada pala lapsuutensa lukumuistoista takaisin. Ovatko Gulla-kirjat tuttuja teille muille?

----
Saran lisäksi Gullasta on kirjoittanut ainakin Velma.