Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki

Rachel Joyce: Harold Fryn odottamaton toivioretki
Kustantaja: WSOY 2014
Alkuteos: The Unlikely Pilgrimage of Harold Fry 2012
Suomennos: Hilkka Pekkanen
Sivuja: 324
Kannen kuvitus: Andrew Davidson
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani

Kun aika kului ja hän tavoitti hyvän kävelyrytmin, olo alkoo tuntua varmemmalta. Englanti avautui hänen jalkojensa juuressa, ja vapauden ja tuntematonta kohti astelemisen tunne oli niin virkistävä, että oli pakko hymyillä. Hän oli yksin maailmassa, mikään ei voinut estää häntä eikä kukaan voinut pyytää häntä leikkaamaan nurmikkoa.

Eläkkeellä oleva Harold Fry viettää rauhallista elämää vaimonsa Maureenin kanssa. Arki englantilaisella pientaloalueella sujuu nurmikkoa leikaten, teetä juoden ja naapureiden kanssa jutustellen. Eräänä päivä Harold saa postia entiseltä työkaveriltaan Queenielta, joka on kuolemassa syöpään. Harold päättää lähettää Queenielle kortin ja postitusreissulla poikkeaa huoltoasemalle ostamaan jotain syömistä. Huoltoaseman tarjoilijan kanssa käymänsä merkityksellinen keskustelu mielessään Harold jatkaa matkaansa ohi postilaatikon, ja ohi toisenkin. Pikkuhiljaa hän päättää viedä vastauksensa perille kävellen. Edessä on liki 800 kilometrin matka Etelä-Englannin Dorsetista aivan Skotlannin rajalle.

Englantilaisen Rachel Joycen romaani Harold Fryn odottamaton toivioretki kuulostaa hieman pitkäpiimäiseltä kirjalta: väritön englantilaiseläkeläinen kävelee kotimaansa halki tarkoituksenaan kohdata vanha työkaverinsa ennen tämän kuolemaa. Kuinka epäuskottavaa! Kuinka pateettista ja imelää ja tylsää! Vai sittenkin jotain muuta? Vastaus sisältyy kysymykseen.

Harold Fry - kutsun tästä eteen päin kirjaa näin lyhyesti - on romaani, joka kasvattaa sisältöään sitä mukaa, kun tarina etenee. Aluksi romaani vie mukanaan peribrittiläisellä tunnelmallaan, mutta saa lukijan samalla epäilemään, että kuinka pitkälle idea mahtaa kantaa. Harold kun tuntuu luku luvulta kävelevän hieman lisää ja kohtaavan uusia, omalaatuisia ihmisiä. Onneksi romaanin idea ei ole kokonaisuudessaan tässä, vaikka Haroldin vaellus onkin tärkeää: määränpääkin häämöttää ja matkan varrella Haroldin elämä valottuu lukijoille yllättävillä tavoilla. Mitä kauemmas Harold kulkee, sitä lähemmäs myös Maureenin ja pariskunnan pojan Davidin elämä tulee. Samoin vaelluksen perimmäinen syy ja Haroldin ja Queenien väliset asiat selviävät.

Joycen romaani on helppolukuinen, mutta ei lattea. Se on sujuvasti ja sydämellisesti kirjoitettu tarina, jossa peilataan päähenkilön ja tämän lähipiirin elämää ja ratkaisuja hyvin brittiläisessä kehyksessä. Minulle romaanin perienglantilaisuus on tietenkin plussaa, mutta olenkin niitä ihmisiä, joille pelkät sanat Englanti tai Iso-Britannia luovat silmien eteen Union Jackin ääriviivat, kauniita puutarhoja sekä ajatuksen iltapäiväteestä ja skonsseista. Haroldin tarinasta sain melkein kaiken tuon. Myönnän, ettei Joyce puutu juurikaan brittiyhteiskunnan epäkohtiin, vaan tuo lukijoidensa eteen melko romantisoidun kuvan, mutta juuri sellaisen kuvan minä lukijana haluankin - ainakin juuri nyt halusin: Harold kulkee kylästä toiseen, nukkuu joskus ihmisten kodeissa, toisinaan hotelleissa, jopa taivasalla. Ja hänen eteensä levittäytyvät niin aamuauringossa leiskuva Bathin kermanvärinen kivi kuin puutarha, jossa lehimangoldi, punajuuret ja herneet kasvavat, karviaiset roikkuvat; jossa palstojen hoitajat jättävät ylimääräistä satoa laatikoihin, joissa lukee OTTAKAA VAPAASTI. Harvassa kirjassa syödään yhtä paljon teekeksejä.

Ei Harold Fry silti mikään täydellinen kirja ole, tietenkään. Se on paikoin pitkästyttävää luettavaa, mutta toisaalta niin on takuulla 800 kilometrin mittainen vaelluskin. Toisteisuutta ei voi täysin välttää, sillä jokainen uusi päivä tuo uusia kohtaamisia ja uusia keskusteluja, joiden jälkeen voi vaan kätellä ja erota ja jättää jälkeensä teeleivän rippeitä. Toisaalta jokainen keskustelu valottaa lisää myös mennyttä, josta kirjan nykyisyys kumpuaa. Kirjan isot kysymykset syövästä ja eräänlaisesta pyhiinvaelluksesta jäävät osin leijumaan ilmaan, mutta antavat onneksi lukijan määritellä omat näkökulmansa. Sekin on jotenkin hyvin englantilaista: ei avata liikaa ihmisen uskonnollisia näkemyksiä. Onneksi pyhiinvaelluskin voi olla maallinen.

Onko aikaa teekupposeen? Sellaiseen tavalliseen, English Breakfastiin ehkä. Jos kaipaa omalaatuisia kohtaamisia, hieman tragediaa ja rakkolaastatreita ja paljon englantilaisia puutarhoja ja teehetkiä, niin suosittelen matkaa Haroldin seurassa aina Dorsetista Berwick-upon-Tweediin saakka - pitkin pääteitä, maantietä, kujia ja polkuja.

-
Myös Ulla on lukenut kirjan.

P.S. Walkersin keksit eivät ole mitenkään sponsoroineet tätä postausta, mutta mielelläni otan vastaan brittikeksejä. ;)