Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret

Kazuo Ishiguro: Silmissä siintävät vuoret
Kustantaja: Tammi 1983
Alkuteos: A Pale View of Hills 1982
Suomentaja: Marjatta Kapari
Kannen suunnittelu: Pentagram
Sivuja: 201
Japanilais-brittiläinen romaani

Tiedän että muisti voi olla varsin epäluotettava; muistoja värittää usein vahvasti muisteluhetken tilanne, ja näin on epäilemättä joidenkin tähän kokoamieni muistikuvien laita. Tunnen esimerkiksi houkutusta uskoa että se mitä koin eräänä iltapäivänä oli etiäinen, että se epämiellyttävä kuva joka tunkeutui alitajuntaani tuona päivänä oli jotain muuta - jotain paljon voimakkaampaa ja todellisempaa - kuin ne lukuisat valveunet joita ajelehtii mielessä pitkinä joutilaina yksinolon hetkinä.

Englannissa asuva japanilaissyntyinen Etsuko elää nykyisyydessä, mutta vaipuu muistoihinsa. Etsukon Niki-tytär saapuu Lontoosta vierailulle äitinsä luo. Heidän välinsä ovat etäiset, mutta ystävälliset. Etsukon esikoistytär Keiko on hirttäytynyt asunnossaan Liverpoolissa, mikä vie Etsukon yhä tiiviimmin muistoihin, muutaman vuosikymmenen takaiseen Nagasakiin ja helteiseen kesään, jolloin hän odotti Keikoa. Silloin Nagasaki, kuten koko Japani, elivät toisen maailmansodan jälkeistä murrosvaihetta. Maailma oli muuttumassa, vanha katoamassa. Menneisyydessä Etsukon naapurin pieni Mariko-tytär viettää päiviään yksin kissanpentujen kanssa, Etsukon appi taas tuntee arvostuksensa murenevan. Kesä on täynnä enteitä ja uhkaa: alueella on surmattu lapsia, hirtettykin. Mennyt ja nykyisyys sekoittuvat entisestään Etsukon mielessä.

Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta tekivät Kazuo Ishigurosta erään suosikkikirjailijani. Ne kantavat sisällään jonkinlaista peribrittiläisyyttä ja tarkastelevat kuitenkin brittiyhteiskuntaa etäältä. Nyt lukemani Silmissä siintävät vuoret on ensimmäinen Ishigurolta suomennettu romaani. Se alkaa Englannista, mutta sen keskeisimmät käänteet sijoittuvat Etsukon muistojen Japaniin.

Jos Silmissä siintäviä vuoria pitäisi luonnehtia yhdellä sanalla, olisi tuo sana unenomainen. Se ei ole unenomainen surrealistisella ja fragmentaarisella tavalla, vaan pikemminkin syvän unen kaltainen, painava ja hivenen raskas. Raskaalla en tarkoita junnaavuutta enkä vaikealukuisuutta, vaan tunnelmaa. Ishiguron romaanin suurin vahvuus onkin tunnelmassa, sillä juonensa osalta romaani jättää paljon auki ja moni teema jää ilmaan roikkumaan. Teemoja on sinänsä runsaasti: parisuhde, vanhemmuus, lasten surmat, muuttuva Japani, japanilaisuuden ja brittiläisyyden erot, sukupolvien ja sukupuolten erot, naisten itsenäistyminen ja surussa selvityminen tai selviytymättömyys. Kaikkea tarkastellaan Etsukon näkökulmasta, mutta Etsuko itse tuntuu kuitenkin katselevan kaikkea ulkopuolisena - hän on ikään kuin oman elämänsä tarkkailija.

Lukijan tulkittavaksi jää, mikä on tarinankerrontaa, mikä muistettua ja mikä totta? Voiko niitä edes erottaa, tarvitseekokaan? Ishuguro kirjoittaa taitavasti, mutta romaanista jää käteen yllättävän vähän. Hienovireinen ja viittaileva teksti sekä vahva tunnelma riittävät kuitenkin kannattelemaan kokonaisuutta ja luulen, että uusi lukukerta avaisi nyt rivien väliin jääviä seikkoja, jotka vain Etsuko ymmärtää. Romaani myös kestäisi toisenkin lukukerran, ja Ishiguron taitavuutta todistaa sekin, että kaiken unenomaisen tunnelmoinnin vastapainoksi muutamat romaanihenkilöiden käymät keskustelut sekä eräs kohtaus joella korostuvat kirkkaina kuin terävin valokuva.

Romaanin nimen mukaisesti moni asia kytkeytyy maisemaan: muuttuvaan Japaniin, jossa vanhat sodassa tuhoutuneet rakennukset korvaantuvat uusilla samaan tapaan kuin kulttuurikin, tai mielikuvien Englantiin vehreine peltomaisemineen. Silti vanha postikorttikaan ei näytä, millaista kaikki oli tai millaista kaikki olisi voinut olla.