Päivät 9-11: Rakastettu, klassikko, vihattu

Koetan nyt unohtaa tietokonekeljutuksen ja palata sekä töiden että blogin ääreen. Vanhoja kuviakin löytyy sieltä täältä, esimerkiksi nyt näkyvän olin tallettanut toisaalle. Sen otin Lontoossa kesällä 2009. Rekisterikilpi oli hauska sekä mieheni että minun mielestä: Liika rahaa Jaguarin omistajalla?

Pitemmittä puheita 30 päivän kirjahaasteeseen, päivät 9-11.

Päivä 09 – Kirja, jota vastoin ennakko-odotuksia päädyit rakastamaan

Omaan mielestäni melko hyvän kirjavainun sen suhteen, että jos ennakkoon tiedän inhoavani jotain kirjaa, en pidä kirjasta ja jos taas etukäteenkin arvelen pitäväni kirjasta, tykkään siitä tai kenties jopa rakastun kirjaan. Minulle on vain harvoin käynyt niin, että pidänkin kirjasta, joka ei alun alkujaankaan kiinnosta.

Keksin tähän hätään kuitenkin kaksi sellaista, vaikka rakastaminen on ehkä turhan voimakas ilmaisu. Toinen kirjoista on J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta-trilogia. En ole mitenkään erityisen innostunut fantasiakirjoista, mutta en missään nimessä vierastakaan genreä. Luin Hobitin melko nuorena ja pidin siitä, mutta en parikymppisenä päässyt Tarua alkua pitemmälle, vaikka yritin lukea mieheni (silloisen poikaystäväni) rakastamaa Tolkienia. Kun Peter Jacksonin ohjaamasta elokuvatrilogiasta ensimmäinen oli tulossa leffateattereihin päätin tarttua härkää sarvista ja lukea kaikki kolme Taru sormusten herrasta-kirjaa. Yllättäen tarina vei minut mukaansa ja kietoi pauloihinsa niin teemoillaan kuin kertomuksellaan. Sormuksen tarinaa enemmän pidin niistä suvantokohdista, joissa odotellaan, kerrotaan tarinoita, pelätään, syödään tai kuljetaan eteenpäin. Myös Tolkienin mielikuvitusrikkaat hahmot miellyttävät minua, ehkä eniten pidän enteistä sekä totta kai haltioista. En tiedä, tulenko lukemaan Taru sormusten herrasta-trilogiaa uudelleen, mutta rakastuin kyllä kotoisaan Kontuun, vaikuttavaan Rivendeliin sekä ihmeelliseen Lothlórieniin.

Toinen kirja, johon tartuin hieman pitkin hampain on lukukokemus alle vuoden takaa. Katharine Hagenan Omenansiementen maku ei noussut omaksi viime vuoden suosikikseni, mutta se on silti kelpo kirja, lukuromaanien aatelia. Tartuin kirjaan vain siksi, että Leena Lumi kirjoitti kirjasta niin kiehtovasti blogissaan. Kirjan kansi sekä takakannen teksti eivät juuri houkutelleet. Vaikka Omenansiementen maun henkilöhahmot voisivat olla hieman verevämpiä, on kirja kokonaisuudessaan varsin aistillinen. Kirjoitin kirjasta näin: "On kuin samaan aikaan olisi keskikesä ja syksyinen pakkasaamu, kuin kaikki olisi suloista ja turvallista, mutta silti ilmassa olisi epävarmuuden muodon ottanutta vaaraa ja muistissa aukkoja." Tuota mieltä olen edelleenkin. En varsinaisesti rakasta Omenansiementen makua, mutta ennakko-odotukseni kirja ylitti tuhatkertaisesti.


Päivä 10 – Suosikkiklassikko

Tämä kuuluu sarjaan mahdottomat kysymyset! Ensiksi klassikon asema mietityttää. Kuinka vanha kirja voidaan julistaa klassikoksi? Ovatko uudehkot, vaikkapa 20-30 vanhat kirjat jo klassikoita, tulevaisuuden klassikoita vai pikkuklassikoita? Tästä on muistaakseni keskusteltu jossain blogissa joitakin kuukausia sitten (kun vain muistaisin, että missä). Sitten iskee runsaudenpula. Nostaisinko esille kotimaisen suosikkini, Juhani Ahon Papin tyttären vai jo lukiovuosista saakka pitämäni Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen? Miten rakastamani Italo Calvino? Entä kaikki Montgomeryn Annat? Jane Austenin Järjellä ja tunteella tai Ylpeys ja ennakkoluulo?

Oikea suosikkiklassikkoni on Järjellä ja tunteella, mutta tulen palaamaan siihen jossain muodossa tämän haasteen aikana ja nostan siksi esille klassikon, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan.

Se on Harpen Leen Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird). Luokkaerot, rasismi, oikeudenmukaisuus ja syvä etelä sytyttävät eloon tarinan, joka on mielestäni yhdysvaltalaisen kirjallisuuden hienoimpia helmiä. Romaani sijoittuu 1930-luvun Alabamahan. Tarinan keskeishenkilö, kuusivuotias "Scout"-tyttö asuu isänsä ja veljensä kanssa rauhallisessa pikkukaupungissa. Asianajajana toimiva isä Atticus puolustaa oikeudessa mustaa miestä, jota syytetään raiskauksesta. Tapaus nostaa kaupungissa nukkuneen rasismin avoimuuteen. Kuin surmaisi satakielen on samaan aikaan Scoutin kasvutarina sekä poliittinen kannanotto ihmisten tasaveroisuuden puolesta. Alabaman kuuman kesän tunnelma on vahvasti läsnä yhdessä  lapsuuden syvimpien kokemusten kanssa.


Päivä 11 – Kirja, jota vihasit

Tämä on helppo. Pyydän ensin anteeksi kaikilta Coelhon ystäviltä, koska tiedän hänen olevan varsin merkityksellinen kirjailija monille. Pidän kahdesta Coelhon kirjasta, Alkemististä sekä Yhdestätoista minuutista luultavasti sen vuoksi, että ne olivat ensimmäiset coelhoni ja tuntuivat ensialkuun uudenlaisilta ja raikkailta. Mutta sitten tuli isoja muttia matkaan ja olen inhonnut kaikkia muita Coelhon kirjoja, vaikka ymmärrän hyvin niiden kiehtovuuden monien muiden mielessä.

Kaikkein eniten vihaan (ja kyllä, vihaan!) Coelhon kirjaa Veronika päättää kuolla. Kirjassa Veronika, joka on tietenkin kaunis ja nuori, kuten Coelhon naiset tuppaavat olemaan, yrittää itsemurhaa ja päätyy sairaalaan, jossa hänelle ennustetaan vain muutamaa elinpäivää sydänvaurion vuoksi. Kirjassa on kaikenlaisia potilaskertomuksia, kauheaa hölynpölyä, kuten astraalimatkoja sekä tietenkin vapautumista seksuaalisuuden avulla. Mielestäni Veronika päättää kuolla on laskelmoidusti kirjoitettu kirja, jonka sisältöä pidän humpuukina. En tuppaa tuoda omia raskaita kokemuksiani esille kirjablogissani, mutta nyt teen pienen poikkeuksen. Älkää säikähtäkö, en tee tästä tapaa. Olen itse läpikäynyt erään ravistelevan sairaalakokemuksen fyysiseen terveyteen liittyen ja vaikka koin kaikenlaista, en takuulla kokenut mitään ruumiista irtautumisia, näkyjä, enkeleitä, astraalimatkoja tai muuta vastaavaa. Ehkä siksikin inhoan tätä kirjaa niin paljon, mutta en ylipäätäänkään pidä Coelhon kirjojen kevytfilosofiasta tai epämääräisestä maailmankatsomuksesta.

Kirjoitin kerran Coelhosta näin: "En jaksa sitä sufilaisuuden, kristillisen mystiikan, kevyttilastojen ja historiallisten faktojen kevyen vyörytyksen sekamelskaa". Jos jotain hyvää haen kirjasta, niin Coelho osaa kuvata sairaalamiljöötä varsin hyvin, kuten myös itäeurooppalaista kaupunkia (paikoin tulee mieleen jopa ihailemani Kieslowskin elokuvat).

Arvonnan voittajat ja tietokonehermoilua

Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan tehkää niin kuin sanon-ajatus on kohdallani ajankohtaisempi kuin pitkään aikaan. Olen aina tiennyt olevani toivottoman epäjärjestelmällinen, vaikka tiskipöydän täytyy olla siisti eikä olohuoneen pöydällä saa olla ylimääräistä roimaa. Sen sijaan kaikenlainen tiedostojen järjestäminen ja ylläpitäminen on minulle kotioloissa toivotonta (toivottavasti se ei ole sitä työelämässäni, koska se ei  esimerkiksi sovi informaatiotutkimuksen opintojen jatkohaaveisiini. ;)). Laiska kohtasi kostonsa perjantaina, jolloin kaksi- ja puolivuotias kannettavani vaimeni, muuttui mykäksi, kenties kuoli kokonaan. Kovalevy ei inahtanutkaan. Sinne menivät tuhannet valokuvat, osa tutkimustyöstäni, joukko musiikkitiedostoja ja mitä kaikkea nyt tällaisen haaveilijan koneeseen mahtuikaan. Itketti ja harmitti, etenkin valokuvien vuoksi.

Ensiavuksi kävimme juhlallisesti koko perheen voimin ostamassa minulle uuden koneen.  Mieheni rauhoitteli minua kertoen, että hyvä tietokonehuolto osaa yleensä pelastaa kovalevyllä olevat tiedostot, vaikka se saattaa olla kallista lystiä. Kuvat on pakko saada takaisin, tekstitiedostoja olen onneksi ainakin joskus tallettanut muistitikulle.

Se tietokoneongelmista. Blogiruotuun ja kirja-arvioihin palaaminen voi viedä jonkin aikaa. Tekstejä osaan luoda nopeasti, mutta haluan tuoda niiden yhteydessä myös valokuvia. Nytkin minun piti julistaa pääsiäisarvontani sekä lukuäänestyksen tulos keväisten luontokuvien siivittämänä. Kuvat ovat kamerassa, koska mieheni ei ole vielä ehtinyt asentaa kameran ajureita (vaimitänenytovat) tietokoneeseen. Onneksi kaikki muu tuntuu toimivan ja tulokset voin julkistaa viime elokuisen, Gmailini kätköistä löytyneen auringonkukkakuvan myötä.

Ja ta-daa! Nyt äänestyksen ja arvonnan tulokset. Pääsiäiskirja Lumiomenalle-äänestyksen ääntenlaskijana toimi oma kemistini, joka tukkimiehen kirjanpidollaan sai aikaan seuraavanlaisen tuloksen (jos joku äänesti useampaa kirjaa, laskin mukaan ensimmäiseksi ehdotetun):

Minä, sisareni 5
Sunnuntai 7
Herran tarhurit 9
Saatana saapuu Moskovaan 13
Rakkauden aikakirja 16
Piiat 22 ääntä

Pääsiäiskirjani olkoot siis Kathryn Stockettin Piiat. Saatan hyvin ehtiä lukea pääsiäisen aikaan toisenkin kirjan, mutta sen nimekkeen jätän vielä fiiliksen varaan.

Arvonta suoritettiin perinteisenä pipoarvontana. Äänestyslipukkeet piooon, linkittäneille kaksi arpaa. Voittajat ovat:

1. palkinnon, kaksi kirjaa sekä englantilaisia muffinivuokia ja Cath Kidstonin lautasliinoja saa
Linnea Kujerruksia-blogista

2. palkinto, yksi kirja sekä tipuisia lautasliinoja menee Elma Ilonalle Tarinauttisen hämäriin hetkiin.

3. Päätin arpoa vielä lohdutuspalkinnon. Yksi kirja sekä pääsiäisohran siemeniä menee nimimerkki Sannulille.

Linnea, Elma Ilona ja Sannuli, lähetättehän yhteistietonne minulle sähköpostitse lumi.omena AT yahoo. com. Linnea saa valita kirjansa ensin, sitten Elma Ilona ja Sannuli.

Paljon onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistujille! Minä palaan kirjalliseen blogimaailmaani sitten, kun tämä turhautuneisuus tietokoneita kohtaan kaikkoaa. En ole pitkävihainen, joten olen täällä varmaan jo huomenna. ;)

Treffeillä

Tämä viikko on ollut harvinaisen huono kaunokirjaviikko. Ilman 30 days of books-haastetta ja Oli ennen Onnimannia olisin voinut olla blogihiljainen koko viikon ajan. Tieteellinen kirjallisuus ja oman tekstin kokoon kursiminen ovat vieneet käytännössä kaiken perheeltä liikenevän aikani. Keskiviikkona sain yhden työni osion valmiiksi ja torstaina heittäydyin vallan villiksi houkutellen mieheni lounastreffeille thaimaalaiseen ravintolaan. Loppupäivänä emme kumpikaan tehneet töitä, ihan ihmeellistä!

Kun on ollut saman miehen kanssa hieman alle kaksikymppisestä saakka, ehtii lounastreffeillä viettää paljon hiljaisia hetkiä, mutta keskustella myös politiikasta, matkahaaveista, lapsista (kuten aina), työstä, hyvästä helsinkiläisestä thaimaalaisesta ja huonosta kööpenhaminalaisesta kiinalaisesta ravintolasta, Jose Saramagosta ja Hulluista päivistä. Lounaan jälkeen heittäydyimme vielä villimmiksi, kun uskalsimme Stockmannille keltaisten kassien kahinaan. Tuli hiki ja sain uuden kevättakin, mikä oli suuri saavutus tuolla ruuhkassa. Akateemisesta mukaan tarttui lastenkirjoja (mm. Mio poikani Mio) ja -musiikkia ("Jee, Hevisaurus") sekä koko joukko matkaopaskirjoja. Kaunokirjallisuutta en uskaltanut vilkaistakaan, koska kotihyllyssä odottaa kymmenkunta lukematonta uutuuskirjaa. Jos joku muu kaipaa täydennystä Eyewitness Travel-sarjaan, niin vuoden 2011 painoksia on hyvässä alennuksessa. Me ostimme muun muassa englanninkieliset Pariisi- ja Skotlanti-oppaat. Tänä viikonloppuna kelpaa matkakuumeilla.

Jos keltaisten haamujen tavaratalossa olikin ruuhkaisaa, oli hyvä palata kahdestaan kotiin, jonka ovella odotti kukkivia keltaisia. Blogissani palaan kirjaruotuun pian joko meneillään olevan haasteen tai yllättävän hitaasti etenevän englantilaisen mysteerikirjan myötä. Sunnuntaina myös julkistetaan äänestystulos sekä arvotaan.

Siihen saakka leppoisaa viikonloppua itse kullekin kera musiikillisen pätkän eräästä suosikkielokuvastani.

Päivät 7-8: Ali- ja yliarvostetuimmat kirjat

Päivä 07 – Aliarvostetuin kirja

Aliarvostetuimma kirjan pohtiminen tuntuu mahdottomalta kysymykseltä. Onko sellaisia? Jokainen julkaistu kirja on kai jonkun lukijakunnan keskuudessa arvostettu, jollekin rakas ja tärkeä, ja sikäli teos paikallaan.

Ensin ajattelin itsestäänselvyyttä: chicklitiä ei vieläkään arvosteta kovin korkealle, vaikka esimerkiksi Bridget Jonesin päiväkirja on romaani, joka moni laatukirjallisuuttakin lukeva arvostaa. Se, ettei suurinta osaa chicklit-kirjallisuudesta kuitenkaan arvosteta kuin omassa genressään on niin itsestäänselvää, ettei asiasta olisi varmaan tarvinnut edes mainita.

Siksi nostan esille matkakirjat. Kaikki nuo Peter Maylen, Frances Mayesin tai Annie Hawesin kirjat, joissa vuokrataan tai mieluummin ostetaan talo Provencesta tai Toscanasta, huumannutaan viinistä, odotellaan puhelimen tai nettiyhteyden toimimista viikkokausia (”huomenna, huomenna”), kummastellaan romahtamispisteessä olevaa taloa, odotetaan helleaaltoa sekä lopulta päästään osaksi jotain ihmeellisellä tavalla vanhanaikaista ja siksi niin suloista yhteisöllisyyttä. Käsittääkseni näitä kirjoja ei arvosteta ollenkaan niiden viihteellisyyden vuoksi, vaikka niitä luetaankin paljon. Ne ovatkin sisällöltään melko samalla kaavalla tehtyjä ja paikoin jopa puisevia yksityiskohtaisuudessaan.

Minä kuitenkin haluan näille kirjoille arvostusta ja kunniaa. On suuri ilo lukea paikallisten oudoista tavoista ja muualta tulleiden moukkamaisuudesta, kuvitella kuinka suuri saavutus on kasvattaa tomaattinsa itse tai löytää juuri se oikea kulmaleipomo, josta patonkinsa ostaa. Ihmisen onni on jossain laventelipelloilla tai oliivipuulehdoissa. Olkoot siis aliarvostetuin kirja Peter Maylen Vuosi Provencessa, koska se taisi aloittaa koko vuosi-jossain-ihanassa-maassa-buumin.

(Suomalaiset osaavat tämän lajin kaikkein parhaiten. Lukekaa vaikka Kirsi Pihan ihastuttava Medicien naapurissa tai mikä tahansa Vivi-Ann Sjögrenin kirja. Sjögrenin kirjoissa ei tosin osteta taloa, vaan matkustetaan ja syödään paljon.)


Päivä 08 – Yliarvostetuin kirja

Vaarallinen kysymys! Tähän vastaan äärimmäisen subjektiivisesti, koska tajuan hyvin, miksi kirja on arvostettu ja ymmärrän, että kyse on hienosta korkeakirjallisuudesta. Minä en vain tätä kirjaa ymmärtänyt. En, vaikka yritin lukea sitä älykköajanjaksonani ja vaikka kaikki sanoivat, että jos rakastavat Calvinoa tai Marquezia, rakastat myös tätä. No, en rakastanut.

Kirja on Jorge Lois Borgesin Haarautuvien polkujen puutarha. Borgesin kirjoitustyyliä on luonnehdittu sanoin kysymyksiä esiin nostava ja niitä vastauksetta jättävä, monelta kannalta aiheita käsittelevä ja tällä tavalla läpeensä ironinen. Minä jätin kirjan aikoinaan kesken, koska vaikka kirjassa oli mahtavia teemoja sekä realismin ja magian kiehtovaa yhteensovittamista, en jaksanut tuota kaiken auki jättämistä. Toinen hieman samanlainen kokemus minulla on William Faulknerin Äänestä ja vimmasta. Vahva kirja, kyllä, mutta heikkomielisen Benjy-rukan tajunnanvirta ja ulvominen saivat minut melkein lopettamaan lukemisen kesken. Sitkeydellä luin loppuun. Haluaisin kyllä pitää Faulknerista, koska kaikki Yhdysvaltain syvään etelään liittyvä kiinnostaa ja kiehtoo. En kuitenkaan voi, mistä olen pahoillani. Anteeksi ja punastus.

Kuva Amsterdamista Begijinhofin alueen liepeiltä.

Marjatta Kurenniemi: Oli onnen Onnimanni

- Etkö sinä tunne Onnimannia? Kaikkihan hänet tuntevat.
- En minä ainakaan, sanoi Sam. - Mutta me olemme vielä aika nuoria, Sisi ja minä.
- No, se selittää asian, etana virkkoi. - Minä kerron sitten teille. Onnimanni on Metsän Vihreä Mies.
Sisi ja Sam vilkaisivat toisiinsa.
- En tullut siitä yhtään viisaammaksi, Sam virkkoi. - Kuka ja millainen ja missä on sitten Metsän Vihreä Mies ja mitä hän tekee?
- Ettehän te tiedä yhtään mitään, sanoi etana säälivästi. - Sitä on kyllä vähän vaikea selittää. Metsän Vihreä Mies asuu siellä, missä on Metsän Suloisin Paikka, ja hän parantaa ja hoitaa kaikkia pieniä eläimiä.

Marjatta Kurenniemen lastenromaani Oli ennen Onnimanni (Wsoy 1953) vie lukijansa Metsän Suloisimpaan Paikkaan, jossa metsätähdet, tähdykkeet ja luonnonruusut kasvavat saniaisten suojassa ja jossa on kaikkien eläinten ystävän, eräänlaisen luontaiseläinlääkärin Onnimannin koti. Onnimanni on avarasydäminen mies, joka ratamosta, digitaliksesta ja voikukkamaidosta tekemillään rohdoilla parantaa eläimen kuin eläimen aina muurahaisesta silkkiuikkuun ja mäyrästä kontiaiseen.

Metsän Suloisimpaan paikkaan saapuvat myös häntänsä katkaissut Sisi-sisilisko yhdessä uuden ystävänsä Sam-sammakon kanssa. He, kuten kaikki muutkin eläimet, saavat apua Onnimannilta ja päätyvät tämän asuinkumppaneiksi ja sairaala-apulaisiksi. Työsarkaa, arkea ja myös juhlahetkiä riittää. Kurenniemi kuvaa eläinhahmojaan oivaltavasti onnistuen kertoa niiden biologiasta luontevana osana satua. Niinpä esimerkiksi Sisi-sisiliskon häntä putoaa eläimen säikähtäessä, eläimet vaipuvat talvihorrokseen tai varikset elävät laumoissa. Luonnossa eläminen on selviytymistaistelua, jossa vahvimmat selviävät ja osa menehtyy. Metsän Suloisin Paikka on rauhoitettu alue, jossa muita ei saa syödä. Täten Sam-sammakko ei pyydystä siellä kärpäsiä eikä joudu itsekään syödyksi.

Elämä metsässä, pelloilla tai edes Metsän Suloisimmassa Paikassa ei kuitenkaan ole jännitteetöntä. Eläimet uhittelevat toisiaan ja paha, raukkamainen Rikkosiipi jengeineen tuhoaa Onnimannin kodin. Vaikka Onnimanni on hyvä, on hän hyvin inhimillinen. Viha leimahtaa hänen silmissään ja hänkin hautoo kostoa, mutta omaa myös anteeksiannon taidon. Myöskään onnea ei anneta kaikille eläimille tasapuolisesti. Moni saa rukkaset kosiopuuhissaan ja Etena-Etana-Etanan hitaudelle nauraa itse Onnimannikin.

Juuri silloin kun hämärä laskeutui, hämärä ohuempi lukin seittiä, tuli suolta karkeloiden viisi virvatulta. Kukin niistä tuikkasi omalta suunnaltaan tulen kokkoon ja loimahtaen nousivat liekit yöntotiselle taivaalle. Korkealle lensivät liekkilinnut, ajaen toisiaan takaa ja vaipuen ohueen sineen. Pian oli kokko valkeana tuhkana, mutta suolta karkeloi yhä uusia virvatulia, yhtyen piiriin suitsuavan tuhkakasan ympärille. Ne alkoivat huiman karkelon ja metsän väki katseli sitä, yhtyen siihen kuka halusi.

Onnimanissa on korostetun paljon laveaa luontokuvausta. Talvijättiläinen ajaa ylväänä ruhtinaana jalokivikoristeissa lumiturkissaan, ottaa kuuset vasalleikseen ja pyryttää lumisen vaipan kaiken ylle. Se voi myös pihtailla lumessa antaen vain pakkaskannujensa kilistä. Aurinkolintu lentää matalaa kaartaan ja ilma on lasinhaurasta. Keväällä taas aurinko paistaa kirkkaasti, tuuli henkäilee lauhkeasti ja puut kuuntelevat kaikkea hiirenkorvat höröllään. Kurenniemen kieli on vivahteikasta ja niin maalailevaa, että olin aidosti ihmeissäni siitä, kuinka keskittyneenä, miltei hartaana ja silti kiinnostuneena, viisivuotias tyttäreni jaksoi tarinaa kuunnella. Minä itse olin kirjaa lukiessani paikoin väsyä iltasadun venymiseen, mutta olen tavattoman iloinen siitä, että vauhditonkin lastenkirja voi viehättää leikki-ikäistä. Aina ei tarvita disneymäistä menoa tai Tatun ja Patun (ihanaa!) reippautta, vaan kirjan äärellä voi myös hiljentyä. Maija Karman herttaisia kuviakaan Onnimannissa ei ole kuin siellä täällä.

Oli ennen Onnimanni on lumoava kirja, mutta siinä on paljon sellaista, joka vaivasi omaa aikuisajan lukukokemustani. Onnimanni on ennen kaikkea saturomaani, jonka hahmoja ovat puhuvat eläimet, haltiamainen Onnimanni, Valpuri-Keijukainen, Talvijättiläinen sekä virvatulet. Onnimannissa on kuitenkin päälleliimatun tuntuista kreationismivaikutteista uskonnollisuutta. Jumalan luomistyöstä lajien synnyn kohdalla puhutaan paljon. Olen itse luterilaisen kirkon jäsen, mutta evoluutioteorian vankkumaton kannattaja ja siksi luin näitä pätkiä lapselleni hieman ristiriitaisin miettein.

Myös Onnimannin naiskuva on vanhanaikainen, se henkii 1950-luvun asenteita. Ja miksikäs ei henkisi, koska kirja on kirjoitettu vuonna 1953. Nykykontekstissa luettuna minua vaivasi se, että vaikka kirja on naisen kirjoittama, on sen jokainen keskeinen toimija mies. Onnimanni, Sisi, Sam, Rikkosiipi ja jopa naurettava Etana-Etana-Etana ovat kaikki miehiä. Ainoat suuren roolin saavat naishahmot ovat tyttömäisen koreileva ja siksi turhamaisena kuvattu hiirineito Ruusunnuppu sekä kaunis kevääntuoja Valpuri-keiju, joka sentään taidoillaan pelastaa jopa Onnimannin. Valpuri on kuitenkin vain sivuroolissa. Olen iloinen siitä, että Onneli ja Anneli-kirjoissa sekä nuortenromaanissa Kesälintu Kurenniemen naishahmot ovat vahvempia, jopa kaiken keskiössä.

Kaikesta huolimatta Onnimanni on ihana kirja. Olen iloinen, että sain nyt syyn lukea sen uudelleen ja että sen keskeiset teemat, luonnonrakkaus, hyvyys ja monimuotoisen elämän kunnioittaminen, kantavat yhä samalla tavalla kuin Metsän Suloisimman Paikan taika.

Jenni peräänkuulutti kevätkirjoja jokin aika sitten. En silloin keksinyt kovinkaan monta kevätkirjaa, mutta nyt muistin Oli ennen Onnimannin olevan sellainen. Kirjassa vuodenkierto kulkee kesästä kesään, mutta juuri kevät Valpuri-keijuineen on kaiken muuttava vuodenaika, eräänlainen käännekohta ja uuden elämän alku. Lisäksi omaa näkemystäni Oli ennen Onnimannista värittää se muisto, että kahdeksanvuotiaana lainasin kirjan pääsiäislukemiseksi ja samana vuonna taisin maistella ensimmäistä kertaa Mignonia. Näin ollen Onnimanni herättää minussa aina mielleyhtymän keväästä, pääsiäisestä ja Mignoneista.

Onko Onnimanni tuttu kenellekään muulle? Ja jos teillä on lapsia, luetteko oman lapsuutenne suosikkeja heille? Jos ei ole, niin voisitteko kuvitella lukevanne?

****-

P.S. Blogger on kuulemma monien kohdalla kadottanut kommentteja. Jos tuntuu, että olette kommentoineet jotain blogikirjoistani eikä kommenttejanne käy, nykäistä virtuaalisesta hihastani!

Päivät 5-6: Kirja joka tekee sinut iloiseksi / surulliseksi

Päivä 05 – Kirja, joka tekee sinut iloiseksi.

Kirjat ylipäätään tekevät minut iloiseksi. Surullinenkin kirja voi tehdä mieleni sellaiseksi, koska on hykerryttävää ja iloista aloittaa kirja, josta tietää pitävänsä heti ensisivuilta saakka, vaikkei tarina saisikaan nauramaan. Mutta jos ajattelen iloisen mielen kirjoja, niin pikaisesti mieleeni tulevat Italo Calvinon Paroni puussa, Erlend Loen Supernaiivi sekä Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu.

Calvinon Paroni puussa on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Kirja on oikeastaan hauska vain näennäisesti ja vaikka se sisältää melkoista iloittelua, on ajatus sen takana melkein traaginen:  Kirjan alussahan aatelispoika Cossimo Piovasco di Rondó päättää pysytellä lopun ikänsä puussa. Hän kasvaa puussa aikuiseksi ja onnistuu alas laskeutumatta viettää kiehtovaa ja rikasta elämää liikkuen puiden latvuksissa metsästäen, taistellen turkkilaisia merirosvoja vastaan sekä rakastuen. Monien muiden Calvinon teosten tavoin Paroni puussa yhdistää onnistuneesti historiaa ja vauhdikkaita tapahtumia, huumoria ja maagista realismia sekä olemassaolon filosofista pohdintaa.

Se, mikä minut tässä kirjassa saa iloiseksi on nimenomaan Calvinon mielikuvitus, reipasotteisuus ja siinä mielessä ilotulitusmainen kerrontatapa. Tämä kirja johdatti minut aikoinaan Calvinon kirjojen maailmaan ja olen hänen pitkän linjan (jos 20 vuotta on pitkä aika, omassa elämänhistoriassani se on) faninsa, mikä sekin on varsin ilostuttavaa. Paroniin puussa palaan aina muutaman vuoden välein.

Nostan vielä pikamainintana kaksi kirjaa: Sanna mainitsi H.E. Batesin Oi ihanan toukokuun. Siinäpä vasta oikea onnen ja elämänilon kirja! Tai Karoliinan esiinnostama Recebba Wellsin Jumalaiset Jajasiskot, jossa on vaikeita ja kepeitä asioita rinnakkain. Jajasiskot on ihana kirja. Mieleni tekee lukea se uudelleen.


Päivä 06 – Kirja, joka tekee sinut surulliseksi

Se on Jose Saramagon Kertomus sokeudesta. Dystopia, jossa sokeus - pandemian tai viruksen lailla leviävä tauti - ei sinänsä ole se asia, joka tässä kirjassa on surullinen. Surullista on ihmisten käyttäytyminen, ahneus, raadollisuus, julmuus, petollisuus. Toki kirjassa on monenlaisia sävyjä ja loppu, josta pidin. Pidin muutenkin tästä kirjasta, jonka olen lukenut vain kerran syksyllä 2005, mutta jota en varmaan koskaan unohda ja jota en kykenen lukemaan uudelleen. Tämä kirja kertoo paljon ihmislajin typeryydestä, meistä kaikista, ja siksi se on surullinen, paikoin järkyttäväkin.

Kuvitus tällä kertaa Wienistä. Portti jossain siellä, en muista missä. :)

Tiedotteita

Lumiomena-blogi tiedottaa seuraavaa

- Viime viikko meni sairastellessa, joten nyt on varattava alkuviikko tieteelle ja palattava kirjallisuuteen ja haaveiluun toivon mukaan keskiviikkona. Olen asettanut itselleni dead linen, jonka parasta ennen-päiväys on juuri keskiviikkona.
- Tässä tieteilyn lomassa olen lukemassa tiiliskiveä, joka on perinteinen lukuromaani ja mysteeri. Vaihtelu virkistää.
- Sylvi Kepposen hukkaretket on mainio lastenkirja. Kaikki 4-7-vuotiaiden vanhemmat, lukekaa se! Ehkä innoissani kirjoitan siitä tänne. En tiedä vielä.
- Rakas ystäväni Anna Elina on perustanut kirja- ja käsityöblogin Vielä yksi rivi. Kurkatkaa sinne, siellä taitaa nyt tuoksua omenansiemeniltä.
- Laadin sivupalkkiin blogini ensimmäisen kyselyn. Sitä samaa, sitä samaa. Kiitos kaikille, jotka jaksavat vastata tähän ikuiseen jauhantaani. Edit: Poistin kyselyn jo nyt. 68% on sitä mieltä, että kannattaa jatkaa samalla linjalla. Kiitos! Hieman toivoin, että kirjojen toivojia olisi ollut enemmänkin, mutta toisaalta kirjat ovat jo pääosassa täällä.
- Eilen leivotut karjalanpiirakat onnistuivat niin hyvin, että levitän niiden tuoksua hieman tännekin. Olkaa hyvät! Oli muuten ensimmäiset tässä talossa leivotut piirakat ja muutimme tänne jo loppukesällä 2009. Oli siis jo aikakin.
- Iloista sadepäivää kaikille! Kumisaappaat ovat luksusta.

Ei onneksi kaupallisia tiedotteita.

Päivät 1-4 (30 days of books-haaste)

Sivupalkistani pääsette tarkastelemaan mainiota 30 Days of Books-haastetta. Sen ideana on listata jokainen huhtikuun päivä joku kirjoihin tai kirjallisuuteen liittyvä asia. Koska en kykene moiseen päivittäin (niin ihanaa kuin se olisikin!), päätin laatia tällaisia muutaman päivän mittaisia listauksia. Kuvitan näitä postauksiani vanhoilla matkakuvillani, koska matkakuumeni pahenee koko ajan ja voin näin liikkua matkamuistoissani. Ensimmäisenä, ikään kuin tämän haasteen aamuna omalla kohdallani, kuvituksena toimii erään lontoolaisen aamiaishuone ihan siksi, että kyseinen hotelli on ihanin missä olen koskaan lomaillut.

Tässä siis huhtikuun kolmen ensimmäisen päivän vastaukseni. Haasteessa kysymykset ovat alkujaan englanniksi, mutta Hanna M. suomensi ne ja kysyin luvan käyttää hänen suomennoksiaan. Kiitos, Hanna!

Päivä 01 – Paras viime vuonna lukemasi kirja

Tämä on vaikea kysymys. Olen listannut viime vuoden suosikkikirjani tänne ja niiden joukossa on kolme tasavahvaa ehdokasta ykköseksi. Ne ovat Riikka Pulkkisen Totta, Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät sekä Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär. Kuinka ikimaailmassa voisin nostaa jonkun niistä ykköseksi?

Totta on niitä kirjoja, jotka tulevat liki ja joita haluan vaalia osin yksityisenä lukukokemuksenani. Harjukaupungin salakäytävissä hukatut sateenvarjot, salakäytävien multainen rapina, ikuinen vesisade ja haikeuden aikaansaama kauneus veivät minua jonnekin ihmeelliseen unenomaisuuteen. Haudankaivajan tytär taas on väkevä kirja, joka soi mielessäni musiikkina ja jonka jälkeen oli vaikea tarttua uuteen kirjaan.


Päivä 02 – Kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kolmesti

Jos ensimmäisen päivän kysymys oli vaikea, on tämä helppo! Se on John Irvingin Kaikki isäni hotellit, jonka olen lukenut 5-6 kertaa. Kaikki isäni hotellit tutustutti minut Irvingiin jo 20 vuotta sitten ja samalla se avasi Keltaisen kirjaston maailman minulle. Olen lukenut muitakin kirjoja (mm. Anna-kirjat, Marikin, Calvinon Paronin puussa, Cunninghamin Tunnit, Pikku naisia sekä Janssonin Taikatalven muutamia mainitakseni) yli kolme kertaa, mutta halusin nyt nostaa Irvingin, jonka merkitystä itselleni en voi kylliksi korostaa.


Päivä 03 – Suosikkisarjasi

L. M. Montgomeryn Anna-kirjat. Ehdottomasti. Lapsuudessa, nuorena opiskelijana ja nyt keski-ikäistyvänä (apua) perheenäitinä - aina löydän Vihervaaran Annasta uusia kerroksia ja kiinnittymiskohteita. Aion myös vanheta Annan kanssa ja olen ikionnellinen, että Annan jäähyväiset julkaistiin suomeksi viime syksynä. Annan jäähyväisissä tunnelma on erilainen kuin muissa Annoissa; Se on kaipuun ja ikävän kirja, mutta siihen sisältyy kuitenkin myös hauskuutta, ironiaa ja sukupuolten välistä taistelua. Annan jäähyväiset ei ole suosikkiannani, josta lisää neljännen päivän kohdalla.

On vielä pakko mainita, että kirjasarjoja miettiessäni pohdin nimenomaan saman hahmon tai teeman ympärille rakentuvia kirjoja, kuten Harry Pottereita, Belgarionin tarua, Viisikkoja tai vaikkapa jotain Laila Hietamiehen kirjoja (joista viimeksi mainitsemiani en ole lukenut ensimmäistäkään). Mari A. toi blogissaan oivasti esille sen, että kirjasarjan voi käsittää laajemminkin ja ymmärtää sen vaikka Otavan kirjaston tai Tammen Keltaisen kirjaston kirjojen muodostamaksi sarjaksi. Näin ajateltuna ne nousevat aika korkealle kirjasarjasuosikkieni joukossa.


Päivä 04 - Suosikkikirjasi suosikkisarjastasi

Se on Anna ystävämme (Anne of Avonlea), koska siinä Anna on jo vanha tuttu, teini-iän ja nuoren aikuisuuden rajamailla, mutta Avonlea ja Vihervaara ovat edelleen romaanin keskeispaikkana. Monenlaiset koettelumukset, opetustyön aloittaminen, ilot ja surut sekä Annan ja Gilbertin suhde tekevät tästä minun suosikkiannani.


P.S. Muistattehan, että nyt on tasan viikko aikaa osallistua pääsiäisen kirja-arvontaani!

Pääsiäislukemista arvonnan keinoin

Pääsiäiseen on vielä pitkä aika, vaikka joku sisäinen vuodenkiertokelloni sanoo toista. Ei siis vielä pääsiäismunia, mutta pääsiäislukemismietteitä kyllä!

Kirjahyllyssäni on alati kasvava pino kirjoja, joista muutaman olen ajatellut jättää pääsiäiseen. En osaa päättää, minkä/mitkä säästäisin pääsiäiskirjaksi, joten kaipaan teidän apuanne. Äänestäkää minulle pääsiäiskirja, niin minä arvon teistä onnekkaille pienen sievän lukupaketin.

Ehdokkaat pääsiäiskirjakseni; Minkä lukisin?

- Margaret Atwood: Herran tarhurit

- Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

- Irene Nemirovsky: Sunnuntai

- Katriina Ranne: Minä, sisareni

- Elif Shafak: Rakkauden aikakirja

- Kathryn Stockett: Piiat (tätä minulla ei vielä ole, mutta Karoliina nosti viime vuoden parhaakseen)

Tällä kertaa arvontaan saavat osallistua vain blogini lukijat tai sellaiseksi nyt kirjautuvat. Olen järjestänyt montakin blogiarvontaa, mutta en ole vielä koskaan ottanut arvonnassani huomioon sitä, kuka on blogini lukija ja kuka ei, enkä ole pyytänyt ketään kirjautumaan lukijaksi arvontapalkinnon toivossa. Nyt ajattelin erään ystäväni esimerkkiä seuraten, että teitä ihania vakiolukijoita olisi hyvä muistaa jollakin tavalla. Tässä siis arvonnan säännöt:

- Kerro kommentissasi, mitä kirjaa suosittelet minulle pääsiäislukemiseksi. Jos kirjat ovat entuudestaan tuntemattomia, voit valita sen, jonka itse mieluiten lukisit.

- Jos olet blogini lukija tai kirjaudut nyt viimeistään sellaiseksi, saat yhden arvan. Kirjautumattomat eivät tällä kertaa voi osallistua, vaikka olen iloinen teidänkin kaikkien kommenteista. ♥

- Jos linkität arvonnan, saat toisen arvan. Muistathan kertoa linkityksestä kommentissasi!

- Arvonta päättyy sunnuntaina 10.4. Näin ehdin varmasti postittaa kirjat ennen pääsiäistä.

Arvonnan voittaja saa valita itselleen kaksi kirjaa alla olevasta listasta ja lisään pakettiin myös jotain suloista pääsiäiseen liittyvää. Ja koska teitä lukijoita on niin paljon, arvon vielä toisenkin voittaja, joka saa itselleen yhden kirjan kirjalistasta sekä niin ikään pientä pääsiäiseksi (ensimmäisen palkinnon voittaja saa valita suosikkinsa ensin).

Tässä arvontapalkinnot. Kaikki kirjat ovat kerran luettuja, mutta hyväkuntoisia. Osa on kovakantisia, osa pokkareita. Laitan osan kirjoista arvontaan, siksi että en usko lukevani niitä toistamiseen ja osan siksi, että minulle on sattunut kaksi kappaletta samaa kirjaa. Muutamaa en ole koskaan lukenutkaan.

- Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat

- Cecilia Ahern: P.S. Rakastan sinua

- Paulo Coelho: Paholainen ja neiti Prym

- Paulo Coelho: Valkyriat

- Annie Hawes: Calabrian perintö

- Joanne Harris. Sarkaa ja samettia

- Turkka Hautala: Paluu

- Virpi Hämeen-Anttila: Perijät

- Khaled Hosseini: Leijapoika

- Juha Itkonen: Seitsemäntoista

- Sophie Kinsella: Salaisuuksia ilmassa

- Leena Lehtolainen: Ennen lähtöä

- L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla
- Helen Moster: Hylky

- Näin teet itse uniikit korut

- Jodi Picoult: Yhdeksäntoista minuuttia

- Carlos Ruiz Zafon: Enkelipeli

- Antonio Skarmeta: Runoilijan häät

- Petri Tamminen: Enon opetukset

- Amy Tan: Ilon ja onnen tarinat

- Donna Tartt: The Secret History

- Elina Tiilikka: Punainen mekko

- Anne Tyler: Avioliiton lyhyt oppimäärä

- Virginia Woolf: Majakka

Arpaonnea ja kevään valoa!

Ylläolevat kuvat otin anoppilassani. Appeni lapsuudenkodin lähellä Suonenjoella oli aikoinaan ollut virvoitusjuomatehdas, mistä pullot ovat peräisin.

Turkka Hautala: Paluu

Bukinkontista taitaa olla sekin ajatus, että mies tarvitsee monta naista jos kaikki hänen naisensa ovat kehnoja. Mutta ei minun naiseni kehnoja ole, Annikki varsinkaan. Ei siinä muuta vikaa ole kuin että sitä on vaan yksi. Minä tarvitsen monta. Minä olen se kehno. Kotiin tullessa minä tarvitsen nuoren lentoemon. Se tuo hymyillen drinkin ja viltin, polvistuu, menee matkoihinsa. Päivällinen nautitaan runsaan ja puheliaan karjalaiseukon kanssa. Syötyäni rojahdan sohvaan aistikkaan taidemaalarin kanssa, sen tukka on samanväristä kuin viini jota juomme. Sänkyyn vien pähkinäsilmäisen kirjailijattaren jolla on liikenaisen varmuus ja pikaluistelijan reidet. Aamulla minut herättää reipas opiskelijatyttö hupparissa ja ponihännässä, se huitoo siinä hetken ja jättää minut rauhaan.
-- Vielä ei ole tarvinnut valita.
Minä haluan kaiken.

Turkka Hautalan toinen romaani Paluu (Gummerus 2011) on kertomus isästä ja pojasta, kustannusalasta, alkoholismista pikkukaupungista ja siitä, miten menneisyys määrittää nykyisyyttä. Nuori helsinkiläistynyt valokuvauksen opiskelija Väinö Linna (!) ei ole vuosiin käynyt vanhassa kotikaupungissaan, mutta tekee kotiseuturetkensä etsiäkseen isänsä ja saadaksen vastauksia häntä koko aikuisikänsä askarruttaneisiin kysymyksiin. Varsinaissuomalaisen kotikaupungin elämä kaikkine karikatyyrisine henkilöineen ja rakkaine paikkoineen tuntuu olevan ennallaan, mutta ihmiskasvot ovat muuttuneet eikä isän löytäminen ole aivan helppoa.

Paluun henkilöt ovat renttuudessaan ja ujoudessaan rakastettavia. Heidän katsessaan on joko tilaa tai sitten katse on niin ahdas, ettei sinne mahdu mitään tai ketään muuta. Väinö itse on lahjakas valokuvaaja, entinen urheilija, joka isänsä vaikutuksesta on oppinut lukemaan hyviä kirjoja. Väinön nuoruuden ydinperhe - isä, Annikki-äiti sekä Eeva-sisko - on nyt monista syistä hajonnut. Eeva ei ole edes kertonut Sampo-vauvastaan isälleen. Väinön ystävät Veepee ja Bonanza tarinoivat Navetta-baarissa ja (Nokialla) kännyköitä pakkaava nuoruudenrakastettu, ihmeellinen vihreäsilmä Henriikka viettää puolet vuodesta luontoaktivistina.

Kaiken keskellä on Väinön isä, Heikki Linna, Linnan Hessu. Hän on turhamainen mies, joka on aina viehättänyt naisia. Hessu on kuin esikuvansa Charles Bukowski, Buki. Hän on kirjailijan tavoin entinen postinkantaja, joka omaa renttumaisen imagon ja erinomaiset puhelahjat, ei ole rumimmasta päästä ja vaikka tykkääkin panna naisiaan, rakastaa kuitenkin enemmän keskusteluja näiden kanssa. Isä on eksynyt juopporemmiin kadottaen vähät pienkustantamonsa rahat kurkustaan alas ja juuri isällä on avaimet Väinön menneisyyteen.

Isän ja pojan suhteen kuvailun ohella Paluun keskiössä ovat pikkukaupungin ihmiset ja paikat. Alkujaan savolaisen pikkukaupungin tyttönä ilahduin huomatessani juuri samat karikatyyrit ja paikat Lounais-Suomessakin: koulun kaljaa kittaavat kovikset ja ujot urheilijat, kaupan kaunis kassa, kotibileet, baarit ja jokiranta sekä koko kaupungin väen yhteen kokoava kesäinen iltatori, joka saa pienen paikkakunnan hehkumaan kesäistä elämäänsä. Väinön ujous, kirjan takakansitekstissäkin onnistuneesti kuvailtu sosiaalinen kömpelyys, punoutuu erääksi romaanin punaiseksi langaksi. Se määrää niin isän etsintää kuin laajemmin suhdetta suomalaisuuteen, alemmuuskompleksiin ja liikajuomiseen. Väinö ei juo liikaa, vaikka alkoholi auttaa häntäkin kummasti. Isän opetus siitä, että kapakkamaailma on vain vierailuja varten, on kuitenkin iskostunut Väinön, muttei isän itsensä päähän.

Poikia on kuusi, ne heittää huoneen toisella puolella dartsia. Niilläkin on melkein kaikilla sifonkihuivit. Tytöt selaa Suosikkeja ja puhuu Noimannista.
Mut on se silti ihanin.
Nii o. Sil on nii ihanat silmät.
Niis on meikkii.
Pal välii.
Must kyl Jonttu on viä ihanampi.
Nii ja Pepe.
Ei oo! Kauhee karvapää.
Tiäsik te et sen oikee nimi on Pertti?
Kene?
Noimanni.

Turkka Salon kyky kuvailla romaanihenkilöidensä ajatuksenlentoa on ihailtavaa. Paluu kulkee kerronnaltaan ja aikakausiltaan eri tasoissa. On nykyhetki, paikoin kellontarkasti, ja Väinön kertojanääni, jolla Hautala kuvailee pikkukaupunkia sekä isän ikävää. Väinön muistoissa sukelletaan 1980- ja 90-luvuille, jolloin Väinö on ensin pikkupoika ja sitten lukiolainen sekä taideopintojaan aloitteleva nuori mies. Isän päiväkirjoissa liikutaan niin ikään samoissa vuosikymmenissä ja nimenomaan isän päiväkirjat tuovat Väinön suvun vaiheille ratkaisun sekä antaa hyviä syitä esimerkiksi Eevan tekemälle ratkaisulle eristää isä ulos elämästään.

1980-luvun teininä nautin tavattomasti Hautalan ajankuvauksesta. Lämmin läikähti sydämessäni lukiessani pikku-Väinö makaavan salaa Eeva-siskonsa sängyn alla tämän syntymäpäivänä. Eeva ja ystävät kuuntevat pillihousuissaan Dingon Valkoista tiikeriä, ihmettelevät Pertti Niämistä, puhuvat seksistä, Commodoren Kuusnelosesta ja juovat pillillä eri värisiä limsoja. Hautalan kuvaus on niin elävää, että tunsin lukiessani siirtyneeni aikakoneella jonnekin omaan nuoruuteeni. Samalla tavalla Hautala onnistuneesti ujutttaa tekstiinsä kulttuurisia viitteitä sinne tänne. Paluu kunnioittaa Tom Waitsin, Oasiksen ja Juutuun kaltaisia tähtiä, sirottelee Bukowskin ohella viittauksia Coetzen, Derridan sekä Mike Leighin kirjoihin tai elokuviin ja istuttaa kaiken luontevaksi osaksi henkilöidensä elämänhistoriaa.

Paluu on kirpeänsuloinen ja varsin miehinen sukellus pikkukaupungin laitapuolen väen elämään. Rantojen miehet voivat olla arvaattomia, mutta heillä on sydän paikallaan. Hautala osaa samaan aikaan kertoa hauskasti ja traagisesti, mutta silti hänen kirjansa eivät kuulu tragikomiikan genreen. En osaa sijoittaa Paluuta mihinkään määrättyyn lokeroon. Paluu on mainio kirja, vaikka se ei ole minun kirjani siinä mielessä, että en yleensä nauti dialogivetoisista kirjoista, joissa juopotellaan. Silti sen varsinaissuomalaisella murteella kirjoitettu tarinointi viehättää ja kulkee poukkoilevasti kuin kumipallo pikkukaupungin paikoissa jokivarresta kapakoihin.

Kirjaimet ovat niin jumalattoman paljon enemmän.

****-

Arvio Paluusta löytyy myös Kirsin kirjanurkasta sekä Hiirenkorvista ja muista merkinnöistä.