Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta
Otava 2025
Kansi Päivi Puustinen
237 sivua
Kotimainen romaani

Jos ihminen maalaa tarpeeksi kauan, häntä ei voi erottaa työstään. Siitä tulee olemassaoloa.

Ikääntyvä maalarimestari työstää maalausta, jota ei halua kenenkään näkevän. Iltaisin hän kirjoittaa ajatuksiaan ylös. Musertavia henkilökohtaisia menetyksiä kokenut mestari ottaa oppilaakseen vielä yhden nuoren lahjakkuuden, Jacobin. Uudet tuulet puhaltavat ja Jacob maalaa silkkikauppiaan muotokuvaan keltaista muodikkaasti ja taitavasti. Kohtalolla on oma osuutensa kaikkien elämään.

Joel Haahtelan 16. romaani vie lukijansa 1670-luvun Hollantiin, aikakauden mestarillisten maalausten, hengen ja ihmisyyden maailmaan – ihmisen ja hänen luojansa välisen yhteyden hakemiseen. Sielunpiirtäjän ilta on alaotsikoitu pienoisromaaniksi ja sellaisena se onkin taattua Haahtelaa: kooltaan pieni ja samalla siis kokoaan suurempi, ilmaisultaan tiivis ja silti täysi, sielua ravitseva, lempeä, melankolinen, kaunis.

Haahtelan teksti katsoo toisaalta sisäänpäin, henkilöidensä sisäiseen maailman ja elintilaan, toisaalta se avaa näkymiä laajalle, ikiaikaiseen. Nyt keskiössä ovat kuvataide ja taiteilijuus (pigmenttien jauhaminen, veden kantaminen, pinnan maalaaminen ja siten tilan avaruuden ja syvyyden luominen), sukupolvet, ikuinen kaipuu, lahjakkuus, elämän hiipuminen ja usko. Haahtelan viime vuosien tuotannossa on ollut jonkin verran myös uskonnollista etsintää, nyt vanhenevan mestarin mietteissä kuuluu pohdiskeleva, osin nöyrä ääni: Vai onko ihminen sittenkin hyvä? Olenko itse kadottanut Jumalan kuvan ihmisistä? Aihe on eittämättä tärkeä, mutta agnostikkosieluiselle lukijalle romaanissa on omat haasteensa – ja se on hyvä, pysähtyminen ja pohdiskelu.

Kuten kai aina, joku haahtelamainen taika tapahtuu ja luetusta on helppo lumoutua. Haahtela taitaa tunnelman, pienen ja suuren vaihtelun, ihmisen surun, herkkyyden ja luomiskyvyn. Tällä kertaa romaani on historiallinen, kuten myös kaksi vuotta sitten julkaistu Yö Whistlerin maalauksessa. Sijoittipa Haahtela teoksensa sitten nykyhetkeen tai menneeseen, on niissä aina läsnä monia kirjailijalle tuttuja piirteitä, kuten lumisateessa kuljeskelua (kaupungin rajalle saakka) ja perhonenkin (joka lentää edestakaisin maailmojen välillä)... Romaanissa Haahtela kuvaa, miten maailma sai alkunsa myrskyssä ja se myös päättyy myrskyyn. Rakastan tällaista tiivistä ja silti tilaa antavaa kuvausta.

Jos Sielunpiirtäjän ilta kantaisi jotain sävymaailmaa, heijastaisi se vanhojen hollantilaisten mestarien tummanvaloisaa värikylläisyyttä. Sielunpiirtäjän ilta onkin toisaalta taattua ja toisaalta – silti – hieman erilaista Haahtelaa. Ennen kaikkea se on rauhoittavaa kirjallisuutta, jollaista tarvitaan tänä nykyisenä maailmanaikana ehkä vielä kipeämmin kuin aikoihin.