Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
Otava 2010, Otavan kirjasto
Purple Hibiscus 2003
Suomentanut Kristiina Savikurki
Kansi Emmi Kyytsönen
328 sivua
Nigerialainen romaani

Tulin ajatelleeksi, että Jajan uhmakkuus muistutti Ifeoma-tädin  kokeellista purppuranpunaista hibiskusta, harvinaista kukkaa, jonka tuoksussa häivähti vapaus. Mutta ei se vapaus, joska hallitusaukiolla vihreitä lehviä heiluttava väki lauloi vallankaappauksen jälkeen. Tämä oli vapautta olla, vapautta tehdä.
Minun omat muistoni eivät kuitenkaan alkaneet Nsukkasta. Ne alkoivat kauempaa, ajasta jolloin kaikki hibiskukset meidän pihallamme hehkuivat hätkähdyttävän punaisina.

Nigeriassa kuohuu, mutta sisarukset Kambili ja Jaja elävät ulkoisesti turvattua, vaurasta perhe-elämää. Heidän isänsä on ankaran uskonnollinen mies, jonka käyttämät rangaistukset tekevät arjesta ahdistavan. Toisenlaista, vapaampaa elämää, viettävä Ifeoma-täti kutsuu sisarukset luokseen Nsukkan yliopistokaupunkiin, jossa kaikki tuntuu olevan toisin. 

Joskus ihmettelen itseäni lukijana, mutta kukapa ei niin tekisi. Nyt kummastelen sitä, miksi annoin Chimamanda Ngozi Adichien romaanin odottaa minua yli viisi vuotta. Luin näet Puolikkaan keltaista aurinkoa jo syksyllä 2010 ja vaikutuin romaanista niin, että päätin lukea lisää Adichieta ja ostin hänen esikoisromaaninsa aikomuksena lukea se pian. Muutama vuosi sitten kävin kuuntelemassa häntä Helsingin kirjamessuillakin. Mutta vuodet vierivät ja nyt blogiini viimein ehtivä Purppuranpunainen punainen hibiskus antoi vain odottaa itseään. Onneksi hyvä romaani ei vanhene ja tämä helmikuu oli yhtä oivallinen kuin mikä tahansa muukin ajankohta Kambilin tarinan lukemiseen.

Siinä missä aiemmin lukemani Puolikas keltaista aurinkoa oli yhteiskunnallinen, suorastaan poliittinen, on Adichien esikoisromaani vahvasti nuoren tytön kehityskertomus. Toki Nigerian tapahtumat, politiikka ja etenkin uskonto, ovat nytkin vahvasti läsnä, mutta romaanin voima syntyy sisältä, perheestä käsin. 

Tarina on voimakkaasti Kambilin, mutta myös Kambilin äiti ja hieman vieraammaksi jäävä, tärkeä veli Jaja, kokevat kaikki Eugene-isän julmuuden ja hellyysyritysten vuorottelun niin selkänahassaan kuin sisimmässäänkin. Eugene on kiinnostava romaanihenkilö, jonka teot - perheen rankaiseminen väkivallalla, katoliset katumusharjoitukset, hyväntekeväisyys, usko hyvään journalismiin ja ehkä, sittenkin, aito rakkaus omaan perhettä kohtaan - ovat ristiriidassa keskenään ja herättävät kysymyksen siitä, voiko paha ihminen tehdä hyviä tekoja tai hyvä pahoja? Mikä on se raja, jonka jälkeen ei enää voi puhua sovituksesta? Lukija ei kuitenkaan (tietenkään!) ole Eugenen puolella, vaan seuraa Kambilin selviytymistä.

Adichie kirjoittaa vaivattomasti tavalla, joka vetoaa tunteisiin, muttei tunnu surkuttelevalta tai halvalta, vaan raadollisuudessaankin realistiselta. Kerronta on konstailematonta, mutta taidokasta, ja suomentaja Kristiina Savikurki ansaitsee myös kehuja. Tarina tempaisee mukaansa eikä romaani jätä rauhaan lukutauoillakaan. Toki kirjassa voi nähdä paljonkin esikoisromaanille tyypillistä kasvukertomuksesta alkaen, mutta kauneudesta ja rosoisuudesta syntyy ehjä ja väkevä tarina: palmusunnuntain aattona uneliaat hibiskuksennuput antavat lupauksen kukkaan puhkeamisesta, mutta sitten seuraa päivä jolloin rankkasadetta myötäilee ulkova tuuli ja kaikki alkaa luhistua.

P.S. Adichien suhteen olen näköjään ylipäätään hidas lukija, sillä Kotiinpalaajatkin on ollut minulla ystävältäni lainassa pian jo kahden vuoden ajan. Nyt Purppuranpunaisen hibiskuksen jälkeen aion lukea sen melko pian, joten jos ystäväni siellä luet tätä, saat kirjasi takaisin (ehkä ;)) jo tänä keväänä!