Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä

Ann-Marie MacDonald: Linnuntietä
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto
Alkuteos: The Way the Crow Flies
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja:846
Mistä: Ostos
Kanadalainen romaani

Kerran oli kulta-aika. Sodanjälkeinen vihreä unelma: perheitä perustettiin ja kaikkea oli enemmän kuin tarpeeksi. Kaikkialta maailmasta tuli ihmisiä etsimään vapautta, vaurautta ja rauhaa. Suuri kokeilu toimi. Koskaan eivät ole niin monet eläneet niin rauhassa, monimuotoisuus ei ole koskaan rehottanut niin runsaana eikä toisinajattelu poikinut niin paljon mahdollisuuksia. Kaunis ajatus tehtiin loistavan kouriintuntuvaksi; tämä äänekäs väite, ruma prosessi, kilpailun ja kompromissien kakofonia - tämä ylivertaisuus joka kuoriutuu epäjärjestyksestä kuin tyylikkäästi laittautunut nainen sotkuisesta asunnosta juuri ajoissa ehtiäkseen töihin. Tämä kallisarvoinen sotku. Demokratia. Kuinka paljon sen nimissä voidaan tehdä ennen kuin siitä tulee samanlainen kuin käärmeen tyhjentämästä linnunmunasta, pelkkä kuori?
Olipa kerran lännessä.

Lännessä, tarkemmin sanottuna 1960-luvun Kanadan Ontariossa, jossa Centralian pikkukaupunki on rakennettu kokonaan sotilasperheitä varten: sateenkaaren väreissä loistavat talot tarjoavat asuinsijan ydinperheille, joissa isät ovat joko sotilaita, sotilaiden lasten opettajia tai poliiseja, ja joissa äidit valmistavat hyviä ruokia, näyttävät aina niin viimeistellyiltä ja osaavat tuoksua herkkuruokien, Chanel 5:n ja tupakan sekoitukselta. McCarthyjen perhe, isä Jack, äiti Mimi, isoveli Jack ja pikkusisko Madeleine Väiski-pehmonsa kanssa muuttavat Centraliaan, jossa pihojen väliset tietkin kiemurtelevat yhteisöllisesti. Elämä näyttää turvalliselta, mutta jotain tapahtuu niin Centraliassa kuin maailmanpolitiikassakin.

Olen lukenut nyt yhden sellaisen romaanin, josta en ihan heti halua päästää irti. Kanadalaisen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä on kirja, jota metsästin liki vuoden ajan, kunnes joitakin viikkoja sitten tärppäsi nettiantikvariaatista. Tiesin, että hankin romaanin, jonka halusin omistaa.

Hän antaa hengityksen tasaantua eikä edes käänny katsomaan, onko suojelusenkeli paikalla. Ei häntä juuri nyt kuolema uhkaa, eikä kutsumus. Ei mitään hätää. Hän on vain juuri muistanut, ettei hänen sielunsa ole puhtaanvalkea. Se on kellahtava. Kuin vanha lakana. Niiden viimesyksyisten juttujen takia. Kun hän oli pieni. Voimisteluharjoitusten. Niitä ei kannata ajatella, ne pitää vain muistaa, ei mitään hätää. Mutta sielu ei ole puhtaanvalkoinen.

Linnuntietä on lapsuuskuvaus, katsaus lähihistoriaan, rikosromaani sekä kertomus voimakkaasta syyllisyydentunnosta. Kirjassa tapahtuma rikos on kauhistuttavaa lajia, mutta monenlaisia rikoksia tekevät melkein kaikki, rikoksia itseään ja läheisiään kohtaan - hyvää tarkoittaen ja oman syyllisyytensä tuntien.

Linnuntiessä lausutaan taikasanoja, jotka eivät ole taikaa, vaan kiertyvät vahvasti kaikkeen siihen, mikä menneisyydestä säätelee nykyisyyttäkin. MacDonaldin sanat sen sijaan ovat silkkaa taikaa. Linnuntietä on periaatteessa ja juonensa kuvauksen puolesta "tavallinen", laadukas lukuromaani, jossa amerikkalaisen - kanadalaisesta näkövinkkelistä, kuitekin - yhteiskunnan saavutukset ja epäonnistumiset koskettavat yhtä perhettä hieman samaan tapaan kuin monissa muissa 2000-luvun romaaneissa. Lapsuuskuvaus puolestaan tuo muistumia Harper Leen, jonka hienon Kuin surmaisi satakielen Sallakin mainitsee, ja Donna Tarttin Pienen ystävän kaltaisista syvään etelään sijoittuvista romaaneista, joissa lapsen näkökulma valottaa vääryyden ja totuuden kysymyksiä.  Linnuntietäkin piirtää kaaren toisesta maailmansodasta kylmään sotaan, holokaustista kuukävelyyn ja edelleen tietokoneiden aikaan.

Kaiken MacDonald kirjoittaa kuitenkin ihan omalla tavallaan. Miten hän osaakin kirjoittaa niin ihanasti vaikkapa perheiden pihakekkereistä, niin koskettavasti lapsen mielenliikkeistä ja niin sydämeenkäyvästi kaikesta siitä, jonka McCarthyn perhe kokonaisuudessanan todistaa? Näkökulmat vaihtelevat: kaikkein vahvin oma äänensä on Madeleinella, kirjan ihastuttavalla ja omapäisellä poikatytöllä. Madeleinen isä Jack toivoo vain, että hänen lapsensa olisivat turvassa ja elää samalla omaa rooliaan korkea-arvoisena sotilaana kylmän sodan keskellä, kun taas perheen äiti Mimi haaveilee hänkin toisenlaisesta elämästä. Toisinaan kaikkea todistavat varikset, jotka näkevät sen, mistä kukaan ei kerro. Kaikki värittyy omituisen kirkkaasti, hieman kuin technicolor-elokuvissa tai diakuvissa, joita kirjassakin katsellaan ja joita Karoliinakin alkoi lukiessaan kaivata. Tunnelma on koko ajan tiivis, ahdistava ja silti sellainen, josta ei lukiessaan voi tai halua päästää irti.

MacDonald luo hahmoistaan ja kirjastaan kauttaaltaan uskottavan ja ennen kaikkea sellaisen, joita ajattelee lukutauoilla ja lukemisen jälkeenkin.

Miksi kaikki joutuvat kantamaan syyllisyyden taakkaa? Ovatko kaikki syyllisiä, tavalla tai toisella? Linnuntietä jättää lukijansa pohtimaan tätä. Elokuun alussa kirjoitin Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta, joka jätti minuun suuren jäljen. Jos mahdollista, Linnuntietä jätti vielä suuremman ja huomaan, ettei näiden kahden kirjan väliin mahtuvilla teoksilla ole ollut samaa vaikutusta. MacDonaldin romaani on samalla kertaa kaunis, ankara ja surumielinen. Ymmärrän täysin Liisaa, joka kirjan luettuaan koki saaneensa lahjan, jollaisesta oli aina haaveillut. Vaikka romaanissa on paljon sellaista, joka voi ahdistaa, rakastin kirjan kaikkia 846 sivua. Tällaisia romaaneja haluan lukea, onneksi niitä tulee vastaan suhteellisen harvoin!