Gunnar Widegren: Pörri - se olen minä

Gunnar Widegren: Pörri - se olen minä
Kustantantaja: WSOY 1938 tai 1939; vuoden 1960 painos, Riksin sarja 33
Alkuteos: Raggen - det är jag 1934
Suomennos: Laila Järvinen
Kansi?
Sivuja: 236
Mistä: Mummolan vintiltä
Ruotsalainen viihderomaani

Pörri. - Kukako? - Minä! Pörrin nimestä saan kiittää kaameaa tukkaani. Se ei ole musta, ei ruskea eikä punainen. Siinä on kaikkia näitä värejä ja vähän vielä muitakin. Sileäksi sitä ei saa millään ja kiharaikseksikaan sitä ei voi kehua. Se on vain yhtä pörröä, ja pääni muistuttaa totta totisesti pientä karkeakarvaista terrieriä.

Pörri, pörrötukkainen Maria, on sievä ruotsalaisneito, jonka oikeaa nimeä ei muista kukaan. Konttorityttönä työskentelevä Pörri asuu yhdessä vanhempiensa ja kahdeksan siskonsa kanssa, mutta viettää aikaa ystäviensä Purjon, Penun - joka ei ole mikään kaunotar - sekä Josephine Bakerin kanssa. Josephine Baker ei tietenkään ole tumma, vaan pohjoismaisen vaalea. Heidän pomonsa on monokkelia kantava tukkukauppias. Pörri ystävineen haaveilee siitä oikeasta, mutta liian usein korteista ei vedetä "ainoatakaan miestä". Arpajaisvoittokin olisi ihan kiva.

Mummolan vintti* se on sitten ihmeellinen paikka. Sieltä löytyy rikkinäisiä hiihtomonoja ja heikkoteräisiä luistimia, 1970- ja 80-lukujen Seuroja ja Me Naisia, vanhoja koulukirjoja, Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston kuvat, pölyisiä vanhoja vaatteita ja tietenkin isot kasat kirjoja. Niistä yksi on Gunnar Widegrenin 1930-luvulla kirjoittama viihdekirja Pörri - se olen minä. Luin kirjan Riksin sarjassa vuonna 1960 julkaistuna painoksena. Kirja on äitini vanha ja hän oli 15-vuotiaana maksanut kirjasta kaikkiaan 150 silloista markkaa.

Eikö hän voi ymmärtää, ettei mies koskaan saa ottaa naista sananmukaisesti, jollei aio tehdä itsesään sekä häntä onnettomaksi. Hän oli lukemattomia kertoja saarnannut sitä tyhmissä pakinoissaan - ja sitten hän itse käyttäytyy niin hölmösti! Tosin omasta puolestani olin parkunut ja pälpättänyt silmittömästä ruoanlaittokauhustani ja taitamattomuudestani talousaskareissa, ja ettei neulasta ja minusta koskaan voi tulla ystävyksiä, ja että se mies, joka minut ottaa, saa myöskin valmistautua ottamaan sekä sisäkön että keittäjättären, jos talossa pitää olla jonkinlaista järjestystä.

Olen useammin kuin kerran todennut, etten viihdy viihdekirjallisuuden maailmassa. Luen viihteen mieluummin naistenlehdistä, kirjoista haen jotain muuta. No, nyt luin silkkaa höpönlöpöä, mutta raikkaassa ja hauskassa muodossa.

Pörrin, hänen perheensä ja ystäviensä maailma on samalla kertaa viehättävän vanhanaikainen, moderniin kurkottava ja hillitön. Vanhanaikaista on tietenkin perheen malli: tupakkaa kaikkialle sirotteleva isä, Lehtori, on perheen patriarkka ja hänen vaimonsa ja kaikki yhdeksän tytärtään kunnioittavat häntä. Kaikki tytöt haluavat tietenkin myös naimisiin, tai ainakin heidän pitäisi sitä tahtoa. Kuitenkin isä on etäinen ja naurettavakin: perheen tytöt ovat nokkelia, itsenäisiä ja kipakasti sanailevia. Pörri itse on jo selvästi uuden ajan airut: hän käy töissä konttorissa, polttelee tupakkaa eikä epäröi nauttia likööriä tai samppanjaa aina kun tilaisuus tulee. Ystävillä on keskeinen rooli hieman samaan tapaan kuin vanhoissa tyttökirjoissa - tai nykyisissä chick liteissä, joissa niissäkin ystäväpiiri on päähenkilölle tuikitärkeä. Jotain nykylukijalle tuttua on myös siinä, että Pörri ystävineen pohtii seurustelusuhteita ja "Salaperäinen ihailija, joka sotkee kaiken" mainitaan jo kirjan alkulehdillä, jossa kirjan henkilöt esitetään.

Widegrenin romaanin juoni on sekava sarja erilaisia sattumuksia. Seurustelusuhteiden ja juhlien kuvailu vie valtaosan eikä varsinaisesta kertomuksesta tai keskeistarinasta voi puhua. Tämä ei kuitenkaan haittaa, kepeä hupaisuus ottaa ylivallan ja reipasotteista kirjaa lukee ainakin ajankuvaa hämmästellen. Nykylukijalle kirja kieliikin totta kai ihan toisenlaisesta ajasta: 1930-luvun Ruotsi näyttäytyy varsin vauraana, mutta koko perheen on kannettava roposensa yhteisen hyvän eteen. Nuori nainen ei muuta yksiöön, vaan jakaa huoneen siskojensa kanssa. Laila Järvisen suomennos on metkaa luettavaa biolippuineen kaikkineen, joskin laulussa vitsinä esitetyt neeker'pusut hieman hätkähdyttivätkin.

Kokonaisuutena Pörri on ehtaa esi-chick litiä - suoraan 1930-luvun Ruotsista. Kuten nykyiset chick lit -kirjat, on Widegrenin romaani on varsin tyhjänpäiväinen ja kepeä. Mutta Pörri - se olen minässä on sellaista suloa ja vanhanaikaista eleganssia, että pian koittavan syysloman aikana pitänee kiivetä taas sinne mummolan vintille*.

--
* mummolan vintti on kuvitteellinen paikka, josta löytyy kaikkea kivaa. Tosin omassa lapsuudenkodissani on vintti - minun mummolanihan se ei ole, vaan se oma kotikotini, mutta lasten mummolan vintti kuitenkin.

Katri Lipson: Kosmonautti

Katri Lipson: Kosmonautti
Kustantaja: Tammi 2008
Kansi: Markko Taina
Mistä: Löytö
Sivuja: 199 (pokkaripainos, 2009)
Kotimainen romaani

- Niin... ja haluan nähdä Maan.
- Minkä maan, ohjaaja alkoi takerrella, mutta se leikattiin pois: - Mehän olemme täällä, tai luepäjohdonmukaisesti: - Niin olemme, mutta minä haluan nähdä Maan, avaruudesta käsin.
Tuntui kuin pimeä planeetta olisi yhtäkkiä alkanut heijastaa kiintotähden valoa. Osuttiin johonkin hermoon, mikä yleensä tuottaa kipua, mutta nyt annettiinkin puudutuspiikki...

Muurmanski 1980-luvulla on kylmä, syrjäinen kaupunki, jonka asukkaat haaveilevat Leningradista, mutta vain harva on sinne päässyt. Siellä ei ole käynyt edes Svetlana, kiusattu musiikinopettaja. Eivätkä Serjoža ja Saša, koululaiset. Ujo Serjoža rakastaa Svetlanaa salaa, Serjoža pääsee myös nuorisodokumentin tähdeksi kertoessaan haaveestaan päästä kosmonautiksi. Vuodet vierivät, ajat muuttuvat, mutta mitä Serjožalle on tapahtunut? Svetlanan, Serjožan ja Sašan lisäksi Serjozan äidillä Anna Ivanovnalla sekä Ohjaajalla on oma roolinsa tarinassa, joka on sävytetty lumella ja öisellä tähtitaivaalla.

Katri Lipsonin Kosmonautti voitti ilmestymisvuotenaan Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon ja pääsi myös Finlandia-ehdokkaaksi. Muistan aikoinaan lukeneeni jostain lehtiarviosta, että kirja on "hieno ja hämmentävä", mutta en googlettelulla löytänyt arviota (luulen, että kyseessä on HS:ssa julkaistu kritiikki).

Hän kuuntelee taas.
Sataa lunta... aivan varmasti sataa lunta... joku on kuollut... joku on tuupertunut kadulle lumeen, käsi on vielä lämmin... kämmen on auki taivasta kohden, vielä lumihiutale sulaa siinä...
Tulee hiljainen kohta. Luokan hälinä peittää sen alleen.

Muistelemaani arvion kanssa on helppoa olla samaa mieltä. Lipsonin romaani on ennen kaikkea hieno. Se myös hämmentää, tulee lähelle ja pysyy silti etäisenä.

Kosmonautti on hieno ennen kaikkea tarinansa ja kielensä osalta. Sen tarina on arvoituksellinen: mitä kaikkea onkaan tapahtunut? Ja miten, kenen syystä tai vaikutuksesta? Sen kieli on kauttaaltaan upeaa: Lipsonin kielikuvat on kauniita, Kosmonautissa hehkuu muutaman vuosikymmenen takainen Neuvostoliitto, joka on ankea ja harmaa, mutta silti musiikin ja tunteiden siivittämä, lumen ja television sinisen hehkun sävyttämä. Paikoin Kosmonautin kieli on myös rumaa, vimmaista ja raakaa: "pussit" ovat täynnä ja tekee mieli panna kunnolla, on karskia puhetta, likaa ja eritteitäkin. Kirjan loppu on kuitenkin erityisen kohottava ja tunteikkaalla tavalla kaunis. En tiedä, johtuiko venäläisestä tunnelmasta ja neuvostoliittolaisesta lähimenneisyydestä sekä jonkinlaisesta kaihomielisyydestä, mutta Lipsonin kerronta muistutti minua Andrei Makinesta. Ellipsiäkin molemmat kirjailijat käyttävät säästelemättä.

Hämmentävä kirja on osin teemansa, jota en nyt avaa sen enempää, sekä kerrontarakenteensa vuoksi. Kosmonautti vaatii tarkkaa lukemisesta, sillä Lipsonin kerronnassa on monikerroksisuutta näkökulmien osalta ja lisäksi kirjassa on useita ajallisia kerrostumia, jotka lomittuvat keskenään ja vaihtelevat luvuittain mennen ja nykyisyyden välillä. Tämä tekee romaanista hivenen etäisen ja kikkailevan enkä saanut kirjasta ihan kunnolla kiinni, vaikka se onkin kauttaaltaan taidokkaasti kirjoitettu ja kuitenkin varsin nautittavaa luettavaa.

Kosmonautti kantaa mukanaan surua ja Serjožan haaveen nähdä Maa jostain kaukaa. Kuvittelen näin tuoreeltaan, että Kosmonautin tarina unohtuu, mutta sen tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa.

---
Amma ihastui kirjaan, Ina ei niinkään.

Sujata Massey: Rei Shimura ja morsiuskimono

Jännityskirjaviikko
Sujata Massey: Rei Shimura ja morsiuskimono
Kustantaja: Gummerus 2004 (pokkaripainos 2005)
Alkuteos: The Bride's Kimono 2001
Suomennos: Titta Leppämäki
Mistä: Löytö
Kansi?
Sivuja 445
Yhdysvaltalai(s-japanilais-intialais-saksalai)nen dekkari

"Neiti Shimura? Teidänhän pitäisi olla kuollut!" Brian huudahti silmät selällään.
"Mitä tarkoitat?" Mieleeni palasi välikohtaus Espanjalaisilla portailla ja siellä odotellut henkilö. Miten Brian tiesi siitä?
"Poliisi sanoi, että he olivat löytäneet teidät."
"Mistä?" kysyin ymmälläni. Olivatko he osallistuneet museon avajaisiin?
""Tästä läheltä kauppakeskuksesta. He kävivät kyselemässä teistä, koska he olivat löytäneet kuolleen japanilaisen naisen, jolla oli kaksi hotellimme avainkorttia ja passi, jonka mukaan hän oli Rei Shimura".

Japanilaisamerikkalainen antiikkikauppias viettää nuoren naisen elämää: seurustelee komean Takeo Kayaman kanssa, ajattelee toisinaan entistä heilaansa Hugh Glendinningiä ja potee akuuttia rahapulaa. Hän saa tehtäväkseen kuljettaa kallisarvoisia kimonoita Tokiosta Washingtoniin sekä luennoida niistä aasialaisen taiteen museossa. Rei tutustuu lennon aikana japanilaisiin virkamaisiin, jotka etsivät Amerikan-lomallaan huvittelua ja yhdenillanromanssia miesten kanssa. Rein asetuttua hotelliin hän huomaa arvokkaan kimonon varastetuksi. Pian yksi japanilaisnaisista löydetään murhattuna mukanaan Rein passi.

Sujata Masseyn Rei Shimura -kirjoja on suositeltu minulle useaan kertaan. Niitä on luonnehdittu vanhanaikaisiksi kuka sen teki -dekkareiksi, joissa on mukana vauhtia, jännitystä, monikulttuurisuutta ja sopivanlaista kepeyttä. Rei Shimura ja morsiuskimono löytyi samasta poistokirjahyllystä kuin muutama päivä sitten esittelemäni Anna Janssonin Vaitelias jumalakin. Vaikka aloitin Rei Shimuran seikkailujen lukemisen keskeltä sarjaa, pääsin hyvin kirjan imuun.

Viini oli todella halpaa - ainoastaan kolme ja puoli dollaria lasilta eikä kymmentä dollaria, kuten Tokiossa. Juuri sitä minä tällä hetkellä kaipasinkin.

Ja sitä kerronnan imua Rei Shimurassa ja morsiuskimonossa todellakin riittää. Luin yli nelisataasivuisen kirjan yhdessä päivässä, vaikka ehdin olla töissä kahdeksan tuntia, pitää seuraa lapsilleni ja hoitaa vielä erinäisiä kotitöitä. Lukemiseni intensiivisyys kertonee siitä, että nyt ollaan hyvin koukuttavan viihteen äärellä. Siinä missä Ammankin inhoama Kiltti tyttö jäi kesken pitkästyttävyytensä vuoksi, sain nyt sitä mitä dekkareilta haen: nokkelia käänteitä, pientä aivotyötä ja hyvin pohjustetun tarinan.

Kaikkein mielenkiintoisinta romaanissa on sen päähenkilö Rei Shimura. Hän on Yhdysvaltain kansalainen, joka on asunut kauan Japanissa. Japanilaisen isän ja amerikkalaisen äidin tyttärenä hän tuntee kummankin maan kulttuurit ja käytösnormit, mutta on silti aavistuksen ulkopuolinen kaikkialla. Tätä ulkopuolisuutta Massey kuvaa kirjan kepeyteen nähden hyvin. On aina hieman vaarallista vetää johtopäätöksiä kirjailijan elämän ja romaanin sisällön välillä, mutta Japanissa syntynyt ja Yhdysvalloissa asuva juuriltaan intialainen ja saksalainen kirjailija tietää varmasti jotain tästä maailmankansalaisen ulkopuolisuudesta. Yhtä kaikki, Rei on nokkela nainen. Hän on eräänlainen nuorempi, kansainvälisempi ja naivampi (!) neiti Marple, joka selvittää rikokset, pitää viinistä ja kuuntelee popmusiikkia. Toisaalta hän on kuin chick lit -kirjojen sankaritar, joka on hieman höslä, reippaudessaan ja toiminnallisuudessaankin miestä rinnalleen kaipaava.

Rei Shimura ja morsiuskimono muistuttaakin osin chick litiä, mutta sellaista chick litiä, jota lajityyppiä hieman vierastavakin lukenee mielellään. Itse tartun helpommin dekkariin kuin chick litiin. Tiedän, että kirjallisuuden arvottaminen lajityypin mukaan on vanhanaikaista ja varmasi tyhmääkin, mutta kumpaakin genreä lukeneena hakeudun omaan lukijanpirtaani. Vaikka pidän Bridget Joneseista ja olen nauranut Himoshoppaajille, luen mieluummin jännityskirjoja (hmm, ja aion parin viikon sisällä kuitenkin tarttua chick litiin, lukeminen avartaa jne.). Yhden kirjan perusteella Rei Shimura -jännäreissä yhdistyvät kummankin genren piirteet hyvällä tavalla.

Kuten chick lit -vertauksestani voi päätellä, ei Masseyn romaani ole kaunokirjallisuutena mitenkään erityistä, ihmeellistä tai tulevaisuutta ajatellen suuria muistikuvia jättävää.  Se on hyvää ja mukavaa kertakäyttökirjallisuutta, jollaista aina toisinaan tarvitaan. Dekkarina se on suorastaan virkistävän vanhanaikainen. Lukumaratonien yhteydessä moni bloggaaja puhui kitalaenpuhdistusnovelleista. Rei Shimura ja morsiuskimono taita olla kitalaenpuhdistuskirjallisuutta!

Anna Jansson: Vaitelias jumala

Jännityskirjaviikko
Anna Jansson: Vaitelias jumala
Kustantaja: Gummerus (2002; Loistopokkarien painos 2003)
Alkuteos: Stum sitten guden
Suomennos: Jaana Nikula
Mistä: Löytö poistokirjahyllystä
Kansi: Liisa Holm
Sivuja: 269
Ruotsalainen dekkari

Lumihiutaleet tanssivat kylmässä varhaisaamun valossa. Ne kieppuivat leikitellen kohti maata ja hävisivät kosteaan saveen. Taivas roikkui lyijynharmaana ja painavana puiden latvojen yläpuolella. Kuusien lomassa oli aivan pimeää. Rikostutkija Hartman kulki taskulamppi kädessään kohti kumeana kaikuvaa ääntä. Edvin käveli aivan hänen takanaan. Vanhuksella oli yllään farmarit, lippalakki ja kulunut nahkatakki. Mies hengitti raskaasti ja kompasteli eteenpäin puristaen kuollutta koiraa sylissään.

Joulu tekee tuloaan ja maisema peittyy lumeen. Hirtetty miesruumis roikkuu puusta, vainaja on menettänyt paljon verta ja hänen kyntensä on nyrhitty lyhyiksi. Miehen lisäksi paikalta löytyy tapettuja eläimiä ja vaikuttaa siltä, että kyse on rituaalimurhasta, joka jäljittelee elämänpuussa roikkuneen Odin-jumalan kärsimyskertomusta. Teurastaja Dick Wallströmin murha ei jää ainoaksi. Nuorempi konstaapeli Maria Wern tutkii murhaa, koettaa tasapainotella perhe-elämän ja työn välillä ja ajatutuu murhaa tutkiessaan kohti vaaraa.

Jännityskirjaviikkoni piti alkaa monien kehuman Gillian Flynnin Kiltin tytön merkeissä. Koukuttavaksi ja huikeaksikin kehuttu kirja ei kuitenkaan koukuttanut minua tarpeeksi ja kirja jäi kesken. Kirja olisi ollut sinänsä "sopivaa" luettavaa mieheni ja minun hääpäivän alla (hi hii), mutta en halunnut tuhlata enempää aikaani kyseisen romaanin parissa. Sen sijaan jännäriviikkoni alkaa ruotsalaisen Anna Janssonin Vaiteliaalla jumalalla, joka käsittääkseni on Maria Wern -sarjan aloitusteos.

- Maria, etkö voisi tulla jo nukkumaan. Täällä on kylmää ja yksinäistä. Minä pyydän anteeksi, jos vain tulet nyt sänkyyn. Dickin kasvot katosivat ja hänen tilallaan olikin Krister. Maria kirkaisi. Oli jouluaatto.

En ollut aiemmin lukenut Anna Janssonin dekkareita ja kun löysin kirjan eräästä kierrätyshyllystä, kuvittelin lukevani kesäiseen Gotlantiin sijoittuvan kirjan. Kirjan takakansiteksti ei paljasta vuodenaikaa, ja joskus mielikuvat pettävät. Kesäisen murhamaiseman sijaan pääsinkin sivujen välityksellä vierailulle sydäntalveen, jolloin lumihiutaleet leijailevat, viima puree poskia ja auto hautautuu kinoksiin.

Janssonin kirjaa oli mukava lukea, se tempaisi mukaansa ja askarrutti lukijan aivoja miellyttävällä tavalla. Miellyttävällä tarkoitan sitä, että Vaitelias jumala on dekkarina keskinkertaisen tasainen: sen lukee kerran, sen parissa viihtyy, mutta kirja myös unohtuu nopeasti. Rikos on toki omaperäinen ja pohjoismaisen kansanuskon käyttäminen tuo juoneen ripauksen eksotiikkaa. Murhat itsessään ovat varsin raakoja, mutta nykydekkareissa moinen tuntuu olevan varsinainen trendi. Lisäksi monet ruotsalaiset (nais)dekkaristit menevät minulla mielessäni jo hieman sekaisin: he osaavat kirjoittaa karmivista rikoksista, heidän kaikkien kirjoissa murhia selvittelevät naiset, joiden kotielämää - parisuhdetta tai -suhteettomuutta, lapsia ja suhdetta anoppiin - avataan ja joiden työelämän sosiaalisia kuvioita käydään niin ikään läpi, murhaajan psyykeäkin saatetaan pohtia. Kirjoissa on paljon tuttua, niihin on helppo samaistua, vaikka dekkareiden keskiössä ovatkin totta kai murhien selvittely perinteitä kunnioittavalla kuka-sen-teki-hengellä.

Menin nyt Anna Janssonin dekkarista yleisemmälle tasolla, mutta Vaiteliaasta jumalasta minulla ei ole sen ihmeempää sanottavaa. Se on kirja, joka täyttää kaikki dekkarivaatimukset ilman mitään sen ihmeellisempää: sen päähenkilö Maria on miellyttävä ja tarpeeksi moniulotteinen hahmo kokonaiseen kirjasarjaan, anoppi (terveisiä Booksylle, joka huomasi saman) ja sivuhenkilöt jossain määrin karikatyyrisiä, mutta teoksen tunnelmaan sopivia. Kerronta sujuu ja kirja pitää otteessaan. Huumoriakin on paikoin mukana, ja jouluaaton Paavo-tonttu ilahduttaa suomalaisia lukijoita.

Vaitelias jumala tutustutti minut Janssonin tuotantoon. Vaikka pidän kirjaa korkeintaan keskinkertaisen hyvänä dekkarina, voisin kuvitella lukevani lisää Maria Wernin tutkimuksia silloin, kun kaipaan välipalajännäreitä. Jännityskirjaviikkoni alkaa selvästi parempia ja parempia kirjoja kohti suuntaavana: Kiltti tyttö jäi kesken, Vaitelias jumala tarjosi jo kelpo viihdettä, seuraavaksi luen varmasti jotain oikeasti hyvää.

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

Anne B. Radge: Berliininpoppelit
Kustantaja: Tammi 2007 (pokkaripainos 2009)
Alkuteos: Berlinerpoplene 2004
Suomennos: Tarja Teva
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 294
Norjalainen romaani

Tiskipöydällä oli leikkuulauta - veitsi oli jäänyt leivänmurujen ja kuivuneiden hillonrippeiden piirtämien tummien läikkien päälle - ja leipä muovipussissa, jota oli käytetty niin monta kertaa että taitoskohdat olivat kuluneet valkoisiksi. Telineessä pesualtaan vieressä roikkui pyykkipojassa kaksi muovipussia ja siniruudullinen keittiöpyyhe. Hän vilkaisi ulos ikkunasta, ja miehet kantoivat edelleen säkkejä. Hän pysähtyi kuuntelemaan ääniä, mutta yläkerrasta ei kuulunut mitään.

Neshovin suvun kolme veljestä elävät omaa elämäänsä: Margido on säntillinen ja puritaaninen hautausurakoitsija, Tor nukkavieru sikatilallinen ja Erlend Kööpenhaminassa asuva somistaja, joka elää parisuhteessa miehen kanssa. Elämä ja ajan kuluminen ovat heittäneet veljekset erilleen, edes melko lähekkäin asuvat Margido ja Tor eivät ole tavanneet vuosiin. Kun veljesten äiti vaipuu koomaan, kokoontuvat miehet yhteen. Paikalle saapuu myös Torunn, Torin aikuinen tytär, josta vain harva on tiennyt. Kaiken lisäksi veljesten isä asuu edelleen sikatilalla, mutta jostain syystä pysyttelee vain omassa huoneessaan, syrjässä ja hiljaa.

Anne B. Radgen Trondheimin seudulle ja hieman Kööpenhaminaankin sijoittuva Berliininpoppelit on ollut blogeissa paljon esitelty kirja. Romaani aloittaa kokonaisen trilogian, jonka jatko-osat Erakkoravut ja Vihreät niityt ovat nekin olleet suosittuja. Itse luin kirjan vasta nyt, kun se sattumalta osui käsiini eräässä poistokirjahyllyssä. Voin sanoa, että jo oli aikakin!

Päivänpaiste. Trondheimiläiset eivät antaneet periksi. Mutta siinä oli myös jotain niin herttaista, jotain niin viatonta, että hänen täytyi hymyillä. Tämän kaupungin asukkaat eivät pihtailleet, sillä jos he pitivät jotakin kauniina, he antoivat mieltymyksensä näkyä nimissä. Aivan kuin hotelli Royal Garden.

Ihastuin nimittäin kirjaan suuresti: ihastuin norjalaiseen maisemaan, osaan kirjan ihmisistä, henkilöiden viallisuuteen ja siksi jonkinlaiseen fiktiiviseen aitouteen, kööpenhaminalaiseen joulunalustunnelmaan ja Radgen kotoisaan tapaan kertoa kaikesta. Ihastuin myös kirjan sarkastiseen huumoriin - niin kaupunkilaiset kuin maalaiset, yhtä lailla norjalaiset kuin tanskalaiset  ovat hieman hassuja - sekä siihen, että Radge osaa kirjoittaa traagisista asioista vailla ilmelyyttä.

Radge kirjoittaa sujuvasti. Hän luo henkilönsä muutamin sanoin: on esimerkiksi helppo kuvitella Tor likaisessa toppatakissaan ja puukengissään porsaitaan silittelemässä ja emakoilleen juttelemassa. Tai suosikkihahmoni Erlend, joka on Kööpenhaminassa homppeli, Trondgeimissa hintti ja Bysenetissä miestenmies, yhdessä kattokassimaisen paksun Matrix-takista haaveilevan Krummensa kanssa Strögetille kävelemään. Tanskalaisten ja norjalaisten eroja Ragde kuvailee niin ikään osuvasti: Tanskassa ei ole lunta, mutta kaikkialla leijailee aikuisten luoma lapsenomainen joulutunnelma, Norjassa taas elämä on maalaisempaa, osin ankarampaakin, vaikka - kuten lainaus Royal Garden -hotellista osoittaa - myös näyttämisenhaluista. Kaiken keskiössä on kuitenkin Neshovin perhe: kaikki ne asiat, jotka ovat olleet piilossa vuosikymmeniä. Neshovin suku on Erlendia lukuun ottamatta oikeita poloisia: vaikka kerronta on arkista, askarruttaa lukijoita kysymys siitä, miksi asiat ovat menneet ainakin osin pois tolaltaan. Miksi mahtitilasta on tullut sotkuinen, minkä vuoksi veljeksetkään eivät ole pitäneet yhteyttä vuosikausiin ja kuinka Torunn kokee kaiken.

Berliininpoppelit on joulukirja, jossa ihmiset ovat liian monen vuoden ajan unohtaneet viedä joulupuuroa tontuille latoon. Jos olisin tiennyt kirjan vuodenaikasidonnaisuudesta, olisin varmaan säästellyt sitä marraskuulle. Nyt luin romaanin keskellä kauneinta kevätkesää ja pääsin silti kirjan tunnelmaan täydellisesti. Se kertoo osaltaan Radgen kirjan onnistumisesta. Sen tunnelma on liki täydellinen: nukkavieru, osin ahdistavakin, mutta silti ihmisuskoinen ja lämmin.

Berliininpoppelit on periaatteessa tuikitavallinen hyvä lukuromaani, mutta jotain rakastettavaa - samalla kertaa tuttua ja vierasta - kirjassa on. Se on kuin saksalaisten seudulle istuttamat puut, edelleen hengissä napapiirillä. Juurtuivat sinne, missä saksalaisten täytyi antaa periksi.
.
****½

Berliniinpoppeleista on kirjoitettu paljon. Suosittelen muun muassa Minnan, Leenan ja Liisan ihastuneita mietteitä sekä koko trilogiasta kirjoittaneen Suketuksen hieman erilaista mielipidettä.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Kustantaja: Otava 2011
Kansi: Markus Pyörälä
Sivuja: 286
Kotimainen romaani

Olen matkalla kotiin, vaikka joskus vannoin etten palaa. 19-vuotiaana luulin karistaneeni Törmälän pölyt lopullisesti. Yliopppilaslakin alus oli täynnä uskoa tulevaan. Helsingissä oli kaikki mitä tarvitsin.
Miksi tartuin Turon tarjoukseen? En tiedä miksi. Hulluuttani tai tyhmyyttäni? Ei sentään. Kyllä se oli ahneutta. Niin se menee liike-elämässä. Harva on ahne syntyjään, mutta kun ahneudelle annetaan tilaisuus, niin siihen on pakko tarttua.

Helsingistä Törmälään on vain reilut kolmesataa kilometriä, mutta henkinen etäisyys on valtava. Vaneritehtaan varjosta on ollut hankala ponnistaa maailmalle lukuun ottamatta yhtä jääkiekkoilijaa sekä Sarajevon olympialaisissa vilahtanutta kyläläistä. Jo naapurikaupungin kauppaoppilaitokseen pääsy on merkinnyt tietä kohti parempaa elämää. Pasi Kaupin on onnistunut jättää Törmälä taakseen heti lukion jälkeen. Ekonomi ja Metsäjätti-yhtiön kehitysjohtaja palaa kuitenkin lapsuutensa maisemiin, sillä hän on työnantajansa asialla eikä asia ole pelkästään mukava, YT-neuvottelut uhkaavat tehdasta, josta Pasin oman lapsuudenkodin perhekin on leipänsä tienannut. Monet tutut kasvot, vanhat pelikaverit, Metallica-fanit ja myös koulukiusaajat ovat tehtaassa töissä. Lapsuudenystävästä Jannesta on tullut jo isoisä, kun taas Pasi vasta odottaa esikoistaan yhdessä suomenruotsalaisen Emilia-vaimonsa kanssa.

Kukaan ei pelaa enää Commodore 64:lla ja juopuneet isät ovat vaihtuneet juopuviksi pojiksi, mutta Miika Nousiaisen luomassa Törmälässä elämä kulkee kuin parin vuosikymmenen takaisia uomiaan. Metsäjätti (2011) kuvaa kaupunkilaisuuden ja pikkupaikkakuntalaisuuden eroja, ystävyyden säilymistä läpi vuosikymmenten sekä siitä rakennemuutoksesta, joka viime aikojenkin uutisoinnissa on ollut pelottavan tuttua. Pasin ja Jannen vuoroluvuin kertoma tarina vie mukanaan.

Käyn Stockmannin levyosastolta hakemassa kanta-asiakastarjouksessa olevan Metallican viimeisimmän levyn Death Magnetic. Ajatus Metallican levystä Stockan kanta-asiakkaille naurattaa. 80-luvulla saatanallista, nyt porvarillista.

Maailma on tosiaan muuttunut, kun Metallicaa voi ostaa kanta-asiakasalennuksella Helsingin hienoimmasta tavaratalosta ja ricottajuusto sekä pinjansiemenet tekevät ruoan kuin ruoan. Toisaalta mikään ei ole muuttunut, ihmiset ovat samanlaisia kuin ennenkin ja huonojen uutisten tuominen vanhoille ystäville koettelee miestä. Metsäjätti on ihailemani Miika Nousiaisen paras tähän mennessä julkaistu kirja, sillä se toisaalta pitää otteessaan suorastaan viihdyttävällä tavalla, toisaalta ja ennen kaikkea koskettaa ja kasvatta yhteiskunnallista tietoisuutta. Nousiaisen luoma maailma on sekä menneisyydessä että tässä hetkessä: nuorukaisten rännikiekko ja aikuisen miehen hätä kulkevat rinnakkain ja kaikki tuntuu niin todelliselta.

Osansa Metsäjätti-rakkauteeni lisää varmasti se, että olen syntynyt samana vuonna kuin Nousiainen. Lukiessani tavoitin ainakin osan 1980-lukulaisesta lapsuudestani ja nuoruudestani. Muistan esimerkiksi TDK:n kasettien eri mallien erot sekä sen, kuinka paljon kelaaminen kulutti korvalappustereoiden pattereita tai miten kukaan ei raaskinut soittaa kaukopuheluita ennen viittä. Muistan myös, kun Mauno Koivisto valittiin presidentiksi. Omalla Keskusta-voittoisella lapsuuteni kotipaikkakunnalla asetelma oli varmastikin Koivisto - Virolainen, mutta tunnistan hyvin lasten jakautumisen kahteen leiriin. Metsäjätin teollisuusvoittoisessa Törmälässä paperityöläiset jakautuvat Kivistön ja Koiviston kannattajiin ja se, kummalla puolella vanhemmat ovat, ratkaisee myös sen, kenen rinnalla lapset ovat lumisodassa. Yli 25 vuoden takaisen lumisodan vaikutukset näkyvät myös nykyhetkessä, kun Pasi saapuu tehtaalle herrojen edustajana Pasi T. Kauppina ja kuitenkin kivistöläisen, aikoinaan duunarina niin arvostetun Maunon poikana.

Nousiainen kirjoittaa samaan aikaan humoristisesti ja vakavasti, sujuvasti ja ilmeikkäästi.  Suru, pelko, turhautuminen ja  huoli vuorottelevan lämpimienkin muistojen kanssa. Nousiainen ymmärtää neuvottelupöydän eri puolilla istuvia: YT-neuvottelut ovat raskaat kaikille muille paitsi tarkoituksen nilkkimäiselle Turolle. Henkilöhahmot ovat näennäisen karikatyyrimäisiä, mutta jo mainitsemaani Turoa lukuun ottamatta jokainen on pintaansa enemmän. Metsäjätti on paitsi kuvaus irtisanomista ja pikkupaikan nurkkakuntaisuudesta, myös kertomus ystävyydestä, Pasista ja Jannesta. Heille toivoo kaikkea hyvää, sillä heidät Nousiainen on luonut niin oikeiksi, että voisin kuvitella Pasin tulevan vastaan Stockan herkussa ja Jannen lapsuuteni kotipaikkakunnan raitilla. Ehkä he tulevatkin.

Blogimaailmassa kaikki ovat lukeneet Metsäjätin. Jos joku ei ole vielä ehtinyt, niin lukekaa nyt ihmeessä! Hieno romaani!

4,5/5

Helmi Krohn: Eeva-Liisa

Kuukauden tyttökirjaklassikko
Helmi Krohn: Eeva-Liisa. Entisen koulutytön päiväkirja
Kustantaja: Otava 1943 (2. painos 1952)
Sivuja: 120
Kotimainen tyttökirjaklassikko

Kotona, lokakuun 30 p. 188-.

Tänään täytän 16 vuotta. Isä sanoi toivottaessaan minulle onnea, että olen vasta hiirenkorvalla, mutta omasta mielestäni olen jo melkein täysikasvuinen. Onhan minulla jo pitkät hameet, ja hiuksetkin ovat nutturalla.

Eeva-Liisa on 16-vuotias suomenkielisessä tyttökoulussa opiskeleva tyttö, joka elää akateemisessa fennomaaniperheessä Helsingin keskustassa. Hän saa päiväkirjan syntymäpäivälahjaksi isältään, ja alkaa aluksi hieman haparoiden kirjata siihen oman arkensa havaintoja aina lokakuulta seuraavan vuoden loppukesään saakka.

Helmi Krohnin Eeva-Liisa (1943) on kirja, joka katselin lapsuudessani vuosia vanhempieni kirjahyllyssä. Jostain syystä en koskaan lukenut kirjaa tai en ainakaan saanut sitä loppuun, vaikka muuten olen aina ollut tyttökirjojen suurkuluttaja. Nyt joulun alla kaipasin lukujumiini jotain nopealukuista ja rentouttavaa. Koska koen suurimman osan tyttökirjoista mitä parhaimmaksi kirjaterapiaksi, päätin vihdoin ja viimein lukea Krohnin romaanin. Se kannatti, sillä nuoren Oskar Merikannon ja J.H. Erkon tuttavapiirissä liikkuvan perheen tyttären fiktiivisen päiväkirjan lukeminen vei mukanaan 1800-luvun lopun koululaiselämään.

Kertoessani suurista miehistä, joita olen nähnyt ja tavannut, unohtui setä Topelius minulta. Hänet olen tietysti tavannut monta kertaa koulun lussijuhlissa ja kevätyhtiön retkillä, vieläpä teatterissakin, kun Regina von Emmeritziä esitettiin. Mutta viime kesänä pääsin Koivuniemeen käymään. Asian laita on näet se, että minun oman äitini veli on naimisissa Topeliuksen tyttären kanssam ja lasken hieman sukulaisuuttakin hänen kanssaan, vaikka se onkin väärän koivun takaa. Mutta kun tytöt kehuvat jos jollakin koulussa, niin pitäähän minunkin kehua.

Usein tyttökirjat piirtävät hyvin myös ympärillä olevaa ajankuvaa: Anni Swanin Iris rukka sijoittuu vuosiin ennen Suomen itsenäistymistä, Mary Marck kuvaa 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten (aina 1940-luvulle saakka) koululaiselämää ja Rauha S. Virtasen Seljat saavat 1950-luvun eloon. Kaikissa mainitsemissani kirjoissa kertomuksen tapahtuma-aika on lähellä teoksen kirjoitusaikaa. Krohn ei kuitenkaan kirjoita 1940-luvusta, vaan sijoittaa sota-aikana kirjoittamansa kirjan omaan nuoruuteensa, 1880-luvulle. Aikakausi on kiehtova ja Krohn kirjoittaa siitä niin hyvin, että nykylukijan silmissä Eeva-Liisa todellakin elää fennomaanien aikaa.

Fennomaanit, suomalaismielinen älymystö, nouseekin kirjan keskiöön. Eeva-Liisa on ruotsinkielisen, jo edesmenneen, äidin ja saksalaisjuurisen isän tytär, jonka kotona puhutaan aina suomea ja jonka helsinkiläisperheessä ihaillaan niin Päijänteen sinisyyttä, tavallisen maalaisemännän Kreetta Haapasalon soittoa sekä körttikansan yksinkertaisuutta. Suomen kieli ja Suomen kansa nostetaan juhlapuheissa kuin alhaalta laaksosta korkealle vuorelle, mutta maalainen suomalaisuus on ihailtavuudessaankin eksoottista. Kaupunkilaisten fennomaanien tapaan omaa arkea värittävät enemmän vanhempien akateemisten keskustelujen seuraaminen sekä koululaisten lussijuhlien valmistelu. Eeva-Liisan suomenmieliset viittaukset selittyvät Helmi Krohin omalla suvulla: Julius Krohin tyttärenä ja myöhemmin E.N. Setälän vaimona hän sai elää aitiopaikalla suhteessa suomen kielen sanaston sekä myös suomalaisen kansanrunouden tutkimuksen kehittymiseen.

Romaanina Eeva-Liisa kantaa hyvin tyttökirjojen perintöä: Eeva-Liisa on kirjoittava - vaikkakin kirjoittajana aloitteleva - tyttö, jonka keskeishuolenaiheena ovat koululaisten sosiaaliset suhteet sekä se, kuinka vaikeaa on olla ystävällinen kaikille, vaikka haluaisi ollakin juuri sellainen. Päiväkirjassaan Eeva-Liisa käy läpi oman arkensa pieniä kohtaamisia, retkiä ja ulkomaanmatkan-suunnitelmia sekä muistelee edesmennyttä äitiään. Kirja ei ole erityisen hauska, kuten monet tyttökirjat, eikä se ole tapahtumarikaskaan siinä mielessä, että romaanissa sattuisi hauskoja kommelluksia. Eeva-Liisan sisäisen maailman kuvailukaan ei ole kovin syvää, mutta siitä huolimatta kirjassa on lämpöä ja viehättävyyttä. Eeva-Liisaa on ilo lukea nimenomaan kirjan kulttuurisen kontekstin vuoksi.

Kaiken lisäksi Krohn kirjoittaa hyvin, varmasti tarkoituksellisen vanhahtavasti, mutta silti helppolukuisesti. Eeva-Liisa on hyvin suloinen kirja. Sen 16-vuotiaat ovat nutturoistaankin huolimatta lapsekkaita ja 1880-luvun suomalaismieliseen henkeen sopivasti toiveikkaita tulevaisuuden suhteen. Keski-ikäistyvä lukija voi vain hymyillä kaikkitietävästi Eeva-Liisan huudahdukselle: Miten ihanaa on olla nuori!

****

Eeva-Liisan on lukenut myös Vauhko.