Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Toinen kirja.
Kustantaja: Like 2012
Alkuteos: Min kamp. Andre bok
Suomennos: Katriina Huttunen
Sivuja: 639
Mistä: Ostos
Norjalainen omaelämäkerrallinen romaani

Emme voineet kuvitellakaan että meitä odotti muu kuin onni. En ainakaan minä. Niissä kysymyksissä jotka eivät liittyneet filosofiaan, kirjallisuuteen, taiteeseen tai politiikkaan vaan elämään sellaisenaan, minussa ja ympärilläni, en koskaan ajatellut. Minä vain tunsin, ja tunteeni määräsivät teot. Sama koski Lindaa, ehkä vieläkin enemmän.

Kirjailija elää elämänsä ruuhkavuosia, hoitaa lapsiaan, vaihtaa vaippoja, käy ruokaostoksilla, riitelee ja rakastaa ja kirjoittaa. Kirjoittaa omasta elämästään puolisoaan, vanhempiaan ja lapsiaankaan säästelemättä. Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja kaipaa tuskin sen pitempiä esittelyjä. Luin sarjan ensimmäisen osan helmikuussa ja pääsin sen myötä syvälle norjalaiseen nuoruuteen ja nuoren miehen kipeään maailmaan.

Taisteluni. Toinen kirja keskittyy Knausgårdin perhe-elämään, sen parhaimpiin ja - ehkä näin voi sanoa, en tiedä mitä kaikkea sarja tuo tullessaan - pahimpiin puoliin. Ruotsalaisen Linda-vaimon myötä perhe asuu Ruotsissa, ensin Tukholmassa, myöhemmin Malmössä. Tyttäret Heidi ja Vanja sekä poika John syntyvät ja elävät pikkulapsuuttaan kirjassa. Koti-elämä, parisuhde, etenkin Lindan masennus, ja kirjailijuus määrittävät perheen arkea.

Jos joku luulee että sopeutumattomuus on nykyajan syytä, hän on joku suuruudenhullu tai vain tyhmä, ja molemmissa tapauksissa häneltä puuttuu historiantuntemusta. Omassa ajassani oli paljon sellaista mitä inhosin, mutta merkityksettömyyden tunne ei johtunut siitä, eikä se ollut pysyvää... Esimerkiksi sinä keväänä kun muutin Tukholmaan ja tapasin Lindan, maailma avautu minulle, ja samalla sen intensiivisyys kasvoi hurjaa vauhtia.

Kun kirjoitin Taisteluni-sarjan Ensimmäisestä kirjasta, pohdin toden ja kaunokirjallisuuden rajoja. Knausgård itse on sanonut, ettei kirjoita fiktiota, vaan kirjoittaa sitä mikä on totta. Lukija tietenkin tekee aina oman tulkintansa. Minä koetin - suorastaan halusin - lukea nyt fiktiivisestä Karl Ovesta, muttei siitä tietenkään mitään tullut. Televisiodokumenteista tutuksi käyneet Knausgårdin ehkä aavistuksen piinatuiltakin näyttävät kasvot olivat mielessäni enkä voinut olla "näkemättä" niitä kirjaa lukiessani. Kirjailijan omaelämäkerrallisuus lyö läpi koko romaanin, jonka Kaarina Huttunen on suomentanut taitavasti.

En tiedä, miten Knausgård tekee sen: kirjoittaa omasta elämästään poukkoillen ja jaaritellen, pysähtyen johonkin yksityiskohtaan paikoin suorastaan pitkästyttävästi, mutta silti tavalla, ettei hänen tekstiään voi hyppiä yli, vaan sitä lukee lukemisen ilosta ja mielenkiinnosta niin kirjan tarinaa kuin kirjailijan elämää kohtaan. On myös ihailtavaa, kuinka Knausgårdin onnistuu välittää tekstissään kaikki se ilo, kauneus, suru, alakulo, huoli ja toiveikkuus, joiden keinoin hänestä ja hänen läheisistään tulee autofiktiossakin lukijalle totta. Kokonaisuudessaan Knausgård kirjoittaa tietenkin hurjan hyvin. Hänen tekstiään lukee ahmien: lukiessa vaikuttuu, sivistyy, kokee ilkikurisuutta ja omalla tavallaan lumoutuu, miltei mykistyy kaiken edessä.

Knausgårdia lukiessa sivistyy, koska hän jää pohtimaan kirjallisuutta, filosofiaa ja politiikkaa. Hänen kanssaan ei tarvitse olla samaa mieltä, hän ehkä haluaakin ärsyttää. Toisaalta Knausgård sivaltaa etenkin ruotsalaisuutta hykerryttävästi: ruotsalaisilla on sääntöjä jokaiseen asiaan, ei ole ruotsalaista, joka ei maksaisi laskujaan eräpäivään mennessä. Itsetyytyväisyyteen taipuvaisen kansankodin pääkaupunki on kaunis, mutta kylmä, ja norjalaisen on vaikea sopeutua elämään siellä. Kuten Jaana, minäkin pohdin, että tässä suhteessa suomalaisen lukijan on helppo samaistua Knausgårdiin.

Sivistävää omakohtaista yhteiskunnallisuutta tärkemmäksi nousee kuitenkin kirjan keskeisteema: parisuhde ja perheen perustaminen ja siihen liittyvät onnen ja piinan hetket. Rakkaus Lindaa kohtaan on suurta, vaikka vaikeaa. Rakkaus lapsiin ehdotonta. Hullut naapurit, pinnalliset ystävät, sukulaiset Norjassa ja Ruotsissa saavat kaikki osansa. Luminen Tukholma, jota Knausgård toisaalta pitää pinnallisena, on pohjimmiltaan runollisella tavalla kaunis: juuri sellainen melankolinen kaupunki, jossa voi lukea Dostojevskia. Ensimmäisestä kirjasta tuttu isän varjo kulkee kintereillä, minkä vuoksi kaikessa kyse on perimmiltään tietenkin ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta. Kaikesta Knausgård kertoo hieman vinosti, kuten Maria kirjoittaa, ja koko ajan koukuttavasti, itseään säästelemättä.

Luin kirjaa ruotsinlaivalla, kaikkeen nähden varsin sopivasti tukholmalaisen puiston penkillä, automatkalla ja tietenkin myös kotisohvalla. Pekkaa lainaten sanon, että kirja toimi joka tilanteessa ja paikassa. Olen valmis julistamaan Knausgårdin yhdeksi lempikirjailijakseni, vaikkei Taisteluni-sarjan kumpikaan ensimmäinen kirja ole paras lukemani kirja. Knausgård pitää vain kokea ja minun täytyy marssia pian kirjakauppaan ostamaan Kolmas kirja.