Susan Fletcherin romaanissa Irlantilainen tyttö (Like 2010, Eve Green 2004) raskaana olevalla Evangeline "Eve" Greenilla on useita syitä palata menneisyyteensä ja walesilaiseen pikkukylään, joka oli samaan aikaan hellä ja julma paikka kasvaa. Eve kirjoittaa muistojaan samalla, kun vielä syntymätön vauva liikkuu hänen kohdussaan. Lapsuusmuistoissaan isätön Birminghamissa kasvanut Eve siirtyy takaisin äitinsä kuoleman jälkeiseen aikaan, jolloin hänet lähetetään isovanhempiensa kasvatettavaksi kylään, jossa hän on aina se ulkopuolinen punatukkainen tyttö, jonka suvusta löytyy jotain salattavaa ja hävettävää.
Kylä on toisaalta paikka, jossa mikään ei pysy salassa ja toisaalta sen asukkailla on ihmeen paljon muilta piilotettavia asioita. Fletcherin luoma walesilainen kylä on kuin yhteiskunta pienoiskoossa. Kylä tarvitsee oman väkensä: pappinsa, kauppiaansa, kylähullunsa, vauraan väkensä sekä höpsähtäneen ennustajaeukkonsa. Even lapsuudenkokemuksia määrittävät koulutoverien suhtautuminen muualta tulleeseen tyttöön, ilkeä kauppias Phipps, lapsenkaltainen Billy Macklin sekä ihana Danny, johon sekä paras ystävä Rosie että Eve itse tuntevat vetoa. Kaiken takana leijeilevat suloisenkipeät muistot Even äidistä ja tämän menneisyydestä sekä Rosien rullaluistimista lähtevät äänet.
Kylän yhteisöllisyys, ihmisten sosiaalisten suhteiden rakentuminen, näkyy selkeästi myös lapsen silmin: kuka saa jutella kenellekin, kuka on sopivaa leikkiseuraa ja kuinka aikaisempien sukupolvien teot tuntuvat painolastina lasten harteilla. Lapsuusmuistot ovat vihaa ja pelkoa, mutta ne ovat myös lämpöä, joutilaisuutta ja rakkautta sellaisinakin hetkinä, jolloin pahin mahdollinen tapahtuu:
Sinä iltapäivänä Rosie nähtiin viimeisen kerran. Hän hymyili pastori Bickeylle säteilevästi liihottaessaan kirkon ohi rullaluistimilla vähän ennen neljää. Sillä hetkellä minä olin etsimässä kultaa liuskeen seasta.
Rosien katoaminen, mahdollinen murha tai sieppaus, saa kyläläiset näyttämään hyvät ja huonot puolensa korostettuina. Se ajaa myös Even tekoon, jonka moraalisuutta hän joutuu aikuisena pohtimaan. Miksi ihmiset tekevät ja sanovat, kuten tekevät? Rosiesta tulee se tragedia, jollaiset väistämättä määräävät monen ihmisen elämänsuunnan ja vaikuttavat lopulta koko yhteisön avoimuuteen ja sulkeutuneisuuteen. Kaiken sen epävarmuuden, jonka väki kohtaa, osaa Flecther kirjoittaa tiiviiksi kudelmaksi.
Fletcherin kerronta on sopivasti hidasta, realistista ja silti runollista. Se saa muistelemaan omaa, huomattavasti vähemmän dramaattista lapsuuttaan ja peilaamaan omaa nykyisyttäan menneseen. Walesissa sade kestää kauan ja tuntuu siltä kuin joku viskoisi hiekkaa. Toisaalta aurinko paistaa kirkkaasti ja kukkulat viheriöivät. Elämä jatkuu näennäisesti muuttumattomana, vaikka vuodet vierivät. Toiset asiat on syytä vaieta, muttei unohtaa.
Irlantilainen tyttö on pieni suuri kirja. Tartuin siihen sekä teoksen nimen että muutaman blogisystävän (tervisiä vaan Leena ja Ilse!) suosituksen perusteella. Minulle melkein kaikki Irlantiin tai Iso-Britanniaan liittyvä kirjallisuus tietää taikaa. Luulen, että vaikka tarina jossain vaiheessa unohtuu, jää romaanin tunnelma kirjalliseen muistiini pitkäksi aikaa.
***½
Ei voi lukea sanaakaan! Lainasin juuri viime viikon lopulla saman kirjan. Palaan, jos ja kun saan luettua =O
VastaaPoistaJaaha, pistetäänpäs korvan taakse.
VastaaPoistaEnglantilaisista minulle tulee mieleen vain Frank Mc Courtin Seitsämännen portaan enkeli, joka oli minusta niin hauska kuvaus ajasta ja paikasta, sittemmin toinen teos Ameriikan ihmemaassa oli todellinen pettymys.
Olet ihan oikeassa aavisteluissasi: tarina on minunkin mielestäni häipynyt jo hyvän aikaa sitten, mutta tunnelma säilyy muistissa. Ja se kieli...! Siinä oli jotain suloista.
VastaaPoistaLuethan Meriharakat, jooko? Se vie mennessään vielä paremmin kuin tämä.
Mari A.: Ymmärrän. :) Mulla on sama tilanne Cecilia Samartinin kirjan kanssa. Leena Lumi arvosteli sen tänään blogiinsa, mutta koska olen lukemassa kirjaa parhaillaan, en voinut lukea hänen tekstiään.
VastaaPoistaPäivikki: Jos kipeänsuloiset lapsuusmuistot ja Walesin kukkulat houkuttelevat, suosittelen tätä kirjaa. Minä en ole lukenut McCourtilta muuta kuin tuon Seitsemännen portaan enkelin.
Ilse: Arvaa mitä? Sain Meriharakat maanantaina ja odotan jo sen lukemista. Ensin kuitenkin Samartin sekä luultavasti ensimmäinen Haahtelani ja vielä Lahiriakin... Ei lopu luettava, ei. Se on ihanaa.
Luin vain nopeasti silmäillen sieltä täältä, sillä olen jo kesken olevassa Meriharakat-teoksessa ihastunut Fletcherin tyyliin siinä määrin, että haluan lukea tämänkin. Tosin sitä ennen on minullakin iso liuta muita odottamassa.
VastaaPoistaSusa: Minä taas odotan sinun Meriharakoitasi, vaikka luultavasti tulen samoin joko silmäilemään tai lykkäämään arviosi lukemisen tuonnemmaksi. :)
VastaaPoistaLuettavien kirjojen lista sen kuin kasvaa... onneksi tarinat eivät katoa mihinkään, vaan ne säilyvät siellä kansien välissä ikuisesti, valmiina, kunnes on aika.
VastaaPoistaMukavaa tiistaita !
Tämä on nimemomaan pieni suuri kirja. Mutta Fletcheristä takuulla enemmän kun olet lukenut Meriharakat. Ja siitä kiitämme Ilseä!
VastaaPoistaMinua oli moitittu jonkun kirjailijan facebook-sivustolla fanien toimesta, kun käytin hänen kirjastaan kehua pienisuuri kirja, koska en olisi saanut ilmeisesti sanoa sanaa pieni kuvaillessani kirjaa. Sen jälkeen he eivät olleet ilmeisesti muuta lukeneet, sillä itse arvostelun kehut jäivät huomaamatta.
VastaaPoistaYmmärrän silti, että mitä tuolla ajetaan takaa ja aion lukea tämän kirjan juuri tuon käyttämäsi pieni suuren takia, hih.
Lisäksi kyllä siksi, että kehuit kerrontaa niin kauniisti. "Fletcherin kerronta on sopivasti hidasta, realistista ja silti runollista"
kiitos vihjeestä
VastaaPoistaPetriina: Totta on, etteivät tarinat katoa minnekään, vaikka joskus hyvistä kirjoista on ihan runsaudenpulaa. Minä olen yrittänyt opetella, ettei lukemisella ole kiire, vaikka olisi kyllä ihanaa pystyä lukemaan nykyistä reippaammassa tahdissa. :)
VastaaPoistaLeena: Meriharakoiden aika on pian. Ensin kuitenkin muutama muu kirja. Luen harvoin kahta kirjaa peräkkäin samalta kirjailijalta, koska haluan ottaa etäisyyttä edelliseen.
Hanna: Ihanko totta? Höh. Mielestäni pienisuuri tai pieni suuri ovat kehuvia määreitä kirja-arviossa. Jos kirja on vain pieni, on se sellainen vaatimaton ja vähän tylsä "halikirja". Jos se taas on pelkästään suuri, voi se olla mammuttimainen, vaikka toki hieno. Pienisuuri kirja on juuri tällainen, pienissä ympyröissä liikkuva, mutta jotain paljon enemmän tarjoava. Suosittelen kyllä tätä.
Hannele: Ole hyvä. Hyvin kirjoitettu ja vahvatunnelmainen romaani.
Tämä Fletcher on ehdottomasti talletettu nyt korvan taakse... niin monta mielenkiintoista kirjoitusta olen siitä lukenut aivan lähiaikoina. Kiitos, Lumiomena! Irlanti on lähellä sydäntä minullakin... luen tämän ennen kesää!
VastaaPoistaNo nyt mä luen tämän:D
VastaaPoistaKiitos!
Minulle kolahti tuo pieni suuri kirja. Sellaisista pidän. Varmaan siksi, että olen malttamaton, en jaksa tiiliskiviromaaneja, ei ole aikaa. Pieni helmi, sellaisia tarvitsen.
VastaaPoistaValkoinen kirahvi: Nyt on sitten Fletcherin vuoro saada osakseen "blogisavuja", ja ihan ansaitusti. Jotain taikaa Irlannissa (tämä kirja sijoittuu kuitenkin Walesiin) ja ylipäätään Brittein saarissa on. Jään odottamaan sinun arvosteluasi tästä. :)
VastaaPoistaMaria: Lue ♥ Ja ole hyvä.
Kirjailijatar: Minä pidän tiiliskiviromaaneista ja pienistä kirjoista yhtä paljon, kunhan ne sisältävät jotain omaa ja ovat oman kokoluokkansa helmiä. Tämä kirja taitaa olla sellainen.
Kuulostaa mielenkiintoiselta.
VastaaPoistaSeijastiina: Sitä tämä on, jos lapsuus- ja yhteisökuvaukset sekä Brittein saaret kiinnostavat.
VastaaPoista