Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Ajattelin kaikkia ihmisarkistoja, jotka alkoivat hitaasti kerrostua meihin: Ihmisiä, joita olimme pelänneet koulumatkoilla. Ihastuksia. Lapsuuden ystäviä. Ihmisiä, jotka haluaisimme vielä nähdä. Ihmisiä, joiden luo olimme luvanneet mennä, mutta emme koskaan menneet. Ihmisiä, joihin törmäsi aina sattumalta. Ihmisiä, jotka ilmestyivät vuosien jälkeen, muuttuivat parhaiksi ystäviksi ja katosiva taas. Lehtikuvien ihmisiä. Ihmisiä rullaportaissa, linja-autojen ikkunoissa. Kirjeystäviä. Opiskelutovereita. Kaukaisia sukulaisia, joista emme tienneet. Ystävällisiä tarjoilijoita ulkomaanmatkoilla. Kasvoja ilman nimiä. Ihmisiä, jotka halusimme unohtaa. Ihmisiä, jotka olivat unohtaneet meidät.

Miksi kukaan ei ole sanonut, että Joel Haahtela on näin hyvä?! Olen toki lukenut blogeista sieltä täältä paljonkin kehuja Haahtelasta, mutta kukaan ei ole suoraan suositellut Haahtelaa ja kertonut sitä, että hän kirjoittaa täydellisiä kirjoja. Ensimmäinen lukemani Haahtelan kirja Perhoskerääjä (Otava 2006) vei minut tarinaansa ja tunnelmaansa voimakkaammin kuin muut, sinänsä erinomaiset, tänä vuonna lukemani kirjat.

Perhoskerääjässä mies, jonka nimeä ei mainita, saa eräänä päivänä kirjeen asianajotoimistosta. Kirjeen mukaan mies on perinyt suomensaksalaisen Henri Ruzickan koko omaisuuden. Mies ei ole koskaan aiemmin kuullutkaan Henri Ruzickasta eikä omaa minkäänlaisia sukulais- tai ystävyyssuhteita Ruzickaan tai tämän läheisiin. Selvitettyään, ettei kyse ole pilasta tai väärinkäsityksestä, sukeltaa mies Henri Ruzickan menneisyyteen. Entinen luonnontiedon ja musiikin opettaja Henri Ruzicka asui elämänsä loppuvuodet huvilassa Tammisaaressa, jossa päähenkilö tutustuu paitsi Ruzickan päiväkirjaan, valtavaan perhoskokoelmaan, myös tämän kirjeenvaihtoon saksalaisen Anna Prinzin kanssa.

Päiväkirja ja kirjeenvaihto johdattavat päähenkilön ensin Saksaan, entiseen DDR:ään eläkkeellä olevan opettajan Anna Prinzin luo. Sieltä mies matkustaa Gardajärvelle ja Italiasta edelleen Kreetalle Ruzickan päiväkirja matkaoppaanaan. Hänen onnistuu asettua jopa samaan Monte Baldossa sijaitsevaan hotelliin, jossa Ruzicka oli viettänyt aikaansa. Oliko Ruzickan matkustelun syynä ollut vain harvinaisten perhosten löytäminen? Vaikka kaikkea säätelee Henri Ruzickan ja arvoituksellinen perinnön selvittäminen, suoranainen mysteeri, saa Haahtela pienet ja suuret asiat lomittumaan yhteen. Anna Prinzin keittiönpöytä saksalaisen kylän laidalla on osa maailmankaikkeuden tähtisumua.

Haahtelan kirjassa kaikki onkin samaan aikaan sekä ihmeellistä että arkista: Talo Tammisaaressa. Vanha Saab. Ajomatka lentoasemalle. Työ Museovirastossa. Sokerimurujen hidas liike pöydällä. Kirjeet ja muistot; etenkin Anna Prinzin tomaattikastike, jonka salaisuus on muistojen kerrostumissa. Gardan vesi on juuri niin kylmää kuin itsekin muistelen sen olleen. Vaikkei päähenkilöä nimetä, tulee hän ihmeellisen lähelle lukijaa. Kaikki hänen surunsa ja menetyksensä, toiveensa ja tulevaisuutensa kasvavat kiinni tarinaan. Samalla myös muutama yleiseurooppalainen ihmiskohtalo saa arvoisensa tarinan. Perhoskerääjä on kooltaan melko pieni, mutta sisällöltään suuri kirja (ja on sitä vielä paljon paremmin kuin liki samoilla sanoilla luonnehtimani Irlantilainen tyttö, josta pidin kovin, mutten ihan näin paljoa).

Se on kummallista, sanoin vielä hänelle, kun yrittää löytää yksinkertaisen vastauksen, kaikki muuttuu monimutkaisemmaksi, yksi kysymys muuttuu kahdeksi, kaksi kysymystä jakaantuu neljäksi, eikä pian enää muista mistä oikeastaan oli alunperin lähtenyt.

En löytänyt Haahtelan kirjasta mitään kielteistä sanottavaa. Toki päähenkilön nimi jäi askarruttamaan, mutta tämä ratkaisu teki henkilöstä samaan aikaan hyvin läsnäolevan ja kuitenkin kaukaisen kuin uni.

Taisin tiivistää ajatukseni Perhoskerääjästä ensimmäiseen kirjoittamaani kappaleeseen.  Paljon siihen ei varmasti tarvita lisäkiteyttämistä. Voin kuitenkin kertoa, että yleensä luettuani hyvänkin kirjan, kaipaan seuraavaksi jotain aivan toisenlaista luettavaa ja annan kirjailijan muiden teosten odottaa lukuvuoroaan. En kykene lukemaan liikaa samalta kirjailijalta. Arvelen moisen odottamisen olevan mahdotonta, mitä Haahtelaan tulee. Olisiko pian Elenan aika?

*****-