Kuinka minä pystyin siihen? Olit antanut minulle mahdottoman tehtävän. Kuinka voisin valita joko uuden elämän tai sinut? Kirkkaissa silmissäsi ei ollut tietoakaan kompromissista, kun ne kimmelsivät mustina. Ja ennen kuin avasin suuni, tajusin sen valtavuuden, mitä olin aikaisessa sanoa. Kuinka muutama yksinkertainen sana riitti sulkemaan ulkopuolelle kaiken, mikä oli tehnyt elämästäni elämisen arvoisen.
Ruotsalaisen, englanniksi kirjoittavan Linda Olssonin romaanissa Sonaatti Miriamille (Gummerus 2010) säveltäjä Adam Anker elää Uudessa-Seelannissa surun alla. Hän on menettänyt ainoan tyttärensä Miriamin eikä pidä yhteyttä menneisyyteensä. Arki kulkee yliopiston ja kodin väliä eivätkä päivä juuri toisistaan eroa. Tapahtuu kuitenkin kaksi näennäisen pientä asiaa, jotka saavat Adamin koko elämän muuttumaan. Eräänä päivänä hän löytää hiuspinnin, joka muistuttaa Miriamista. Vähän tämän jälkeen museovierailulla holokausti-näyttelyssä Adamia katsoo valokuvasta puolanjuutalainen Adam Lipski, jolla on sama synnyinnimi kuin säveltäjällä itsellään.
Adam ei ole riskinottaja, mutta viimein hän päättää noudattaa onnettomuudessa kuolleen Miriamin neuvoa alkaa seikkailla. Hän matkustaa Uudesta-Seelannista ensin Wienin kautta Krakovaan ja myöhemmin Ruotsiin tapaamaan muinaista rakastettuaan, taiteilijana työskentelevää Ceciliaa, joka oli aikoinaan pakottanut Adamia valitsemaan mahdottoman. Onnistuuko Adamin herättää itsensä uudelleen henkeen menneisyytensä löytämällä?
Oli maanantaiaamu ja vastaan tuli työmatkaansa taittavia ihmisiä, jotka kävelivät hyvin määrätietoisesti. Pääkadulla raitiovaunu huristi ohi täynnä matkustajia. Vanha nainen myi rinkeleitä kadunkulmasta sinisestä vaunukioskista. Katselin ympärilleni, imin kaiken sisääni ja Krakova heräsi eloon silmieni edessä.
Vaikka romaanin merkittävimmät keskustelut näkökulmanvaihdoksineen käydään Ruotsin saaristossa, on Sonaatin Miriamille ehdottomasti vahvinta antia sen Krakova-kuvaukset. Kaupunki näyttäytyy samanlaisena kullan tai seepian sävyisenä kuin se esiintyy Krzysztof Kieslowskin erinomaisessa elokuvassa Veronikan kaksoiselämä (1991). Vanhat juutalaismiehet pelaavat shakkia, kadut kutsuvat kävelemään, oluttuvat syömään ja keskustelemaan. Vanha herra Liebermann sekä yhtä iäkäs Moishe Spiewak avaavat Adamille muistojaan tämän lähisukulaisista tarjoten ehkä itsestäänselvän yllätyksen.
Olssonin kahden suomennetun romaanin, tämän ja Laulaisin sinulle lempeitä laulujan perusteella kirjailijan tuotantoa leimaa voimakkaan menetyksen ja surun käsittely. Lapsen kuolemasta ei tahdo päästä yli (ja ajatus siitä onkin kaikkein pelottavin) ja menneisyys kummittelee vuosikymmentenkin takaa olipa kyse sitten keskiluokkaisesta tragediasta tai koko maailmaa ravistelleesta kansanmurhasta. Adamin kohdalla molemmat piinaavat: hänen sukunsa jäseniä menehtyi keskitysleireillä eikä kaikista sukulaisista ole saatu selvyyttä koskaan. Nykyhetkessä Adam tuntee vieneensä edesmenneeltä tyttäreltään tämän oikeuden omaan menneisyyteensä. Itsesyyllisyys piinaa Adamia ihan ymmärrettävästi, mutta Adam valitsi, koska hänelle asetettiin pakko valita eikä hän mielestäni näin ollen vienyt lapseltaan oikeutta yhtään mihinkään.
Olsson osaa maalata tunnelmia. Hänen tekstinsä on niin kaunista, että lukija toisaalta pakahtuu, toisaalta miltei tukehtuu kaiken kuvailun alle. Vahvuutena tässä on voimakas läsnäolevuus, heikkoutena se, että kerronta paikoin jumiutuu. Myös teoksen loppupuolella tapahtuva kertojanäänenvaihdos kummastuttaa aluksi. Ärsyttävänäkin Olssonin romaani on tarpeeksi vahva koskettaakseen ja toisaalta saadakseen lukijan haluamaan tietoa. Tietoa mistä, voisi joku kysyä. Ei surusta, ei menetyksistä, vaan ainakin omalla kohdallani nimenomaan Krakovasta sekä niistä holokaustin uhrien jälkeläisistä, joilla on vielä oman sukunsa tarina avattavana.
Minulle yö tuntuu kantavan
sinun nimeäsi vaimeana musiikkina...
Vaikka pidin Olssonin edellistä kirjaa Laulaisin sinulle lempeitä lauluja nyt lukemaani ehyempänä ja lohdullisempana, ymmärsin paremmin Sonaatti Miriamille-kirjan hahmoja. Ilman menneisyyttä ei voi elää. Rakkaus kantaa ja parantaa.
***½
Mietin tämän lukemista kun tämä ilmestyi, koska pidin valtavasti siitä edellisestä..mutta jotenkin en ole saanut tartuttua kirjaan, kun olen lukenut esittelyjä siitä. Ehkä tämä voisi olla sellaisen rauhallisen kesäpäivän kirja, kun haluaa jotain, joka ei järkytä tai kuohuta mieltä?
VastaaPoistaMie löysin vuoden 2009 painoksen divarista muutamalla eurolla, kun taas tämä 2010 painos oli 15e. En ole vielä lukenut, mutta tartun siihen nyt varmasti, arviosi ansiosta.
VastaaPoistaSusa: Minäkään en aluksi saanut tähän tartuttua, mutta sitten joulupukki toi kirjan. Hmm. Kyllä tässä on paljonkin mieltä kuohuttavaa: lapsen kuolema, holokaustin jäljet vuosikymmenten jälkeen. Mutta silti tämä on ehkä kevät- tai kesäkirja enemmän kuin sydäntalven kirja. Jotenkin pidin tästä enemmän kuin Laulaisin sinulle lempeitä lauluista, joka on silti parempi kirja (kaunokirjallisesti ehyempi). Ymmärsin paremmin tätä. :)
VastaaPoistaTomomi: Kiitos tiedosta, että ä on otettu painos jo 2009. En ollut tiennytkään. Kyllä tämä kannattaa lukea, jos pitää viipyilevästä tekstistä ja Krakovsta. Kirjalla on omat ongelmansa, mutta savolainen kommenttini kuulukoot, että "olen minä huonompaakin lukenut". Ihan kelpo kirja, ja kaunis!
Kiitos arviostasi, tämä on ollut jo jonkun aikaa lukulistallani. Sain joululahjaksi Olsonnin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja sen haluan lukea kunhan ehdin:)
VastaaPoistaHei! Olen muutaman kerran vilkaissut tänne turhan pikaisesti, kun en ole jättänyt viestiä. Nyt jätän, kun itselläni on juuri kesken Pulkkisen Totta ja syksymmallä luin tämän Sonaatin Miriamille.
VastaaPoistaJotenkin itse pääsin paremmin kiinni kirjoittajan edelliseen Laulaisin sinulle lempeitä lauluja--tunnelmien maalaaminen on minustakin Olssonilla hienoa.
Mutta Pulkkisen kieli on todellakin sulaa kauneutta, juuri niinkuin sanot. Erilaisia, mutta jotain samaa...
Ai niin, linkittäisin mielelläni sinut!?
VastaaPoistaLaulaisin sinulle lempeitä lauluja, on minun mielestäni vaikuttavampi ja eräänlainen Hyvin Vahva Lohtukirja, Voimaannuttava Kirja.
VastaaPoistaTämä Sonaatti Miriamille toimi myös mielestäni, kunnes Adam lähti Krakovasta, olispa jäänyt vain sinne, sillä sen jälkeen tulee outo muutos, jossa lukija voi kuvitella jopa haamukirjoittajan olleen asialla. Se Ruotsin osuus ei jotenkin sopinut kirjaan ollenkaan. Annoinkin tämän kirjan lahjaksi Olssonista pitävälle blogiystävälleni, jota kehoitin jättämään lukemisen Krakovaan.
Olssonin kirjat ovat rauhoittavia, sillä niissä on sitä pysähtyneisyttä ja verkkaisuutta, jota monet kaipaavat hektisen elämän vastapainoksi.
Kiitos arviosta, lumiomena! Ai tässä on kyse holokaustistakin? En olisi tiennyt, kun en ole lukenut muiden arvioita. Ei siksi, että olisin ollut aikeissa lukea tämän, mutta siksi, että jokin siinä ensimmäisessä Olssonissa minua häiritsi. Laitoin sen kiertoon enkä voi perustella tämän paremmin, mutta kielessä jokin, ehkä? Jokin sellainen vivahde, että kirjoittaja ei kirjoita äidinkielellään? Ihan hämärää muistelua, juu, mutta Olsson on varmaan lukijansa löytänyt.
VastaaPoistaSen vain sanon että kirjalla on kaunis kansikuva kuin mikäkin!
VastaaPoistaHeippa,
VastaaPoistamie luin Olssonin kirjoista tämän ensin ja sitten ahmien Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Ja jälkimmäisestä pidin enemmän, vaikkakin myös Sonaatti Miriamille vei mukanaan.
LUin ensin "Laulaisin sinulle..", josta pidin ihan älyttömästi. Ostin sen äidilleni ja ostin uudeleen itselleni..
VastaaPoistaOdotin malttamattomasti "Miriamia..", tykkäsin muuta jotenkin jäin Olssonin ensimmäiseen mansikan makuun niin vahvasti, että luettuani annoin kirjan siskolleni...
Eilen luin "Rannalla"-kirjan ja en pystynyt kunnolla yöllä nukkumaan. Tuo kirja ravisteli minua totaalisesti. Itkin ja ihmettelin..
Minä pidin valtavasti molemmista, luin ne elokuun viipyilevässä valossa ja huokailin. Ehkä kesän ihanimmat lukukokemukset. Uudemmassa kuvattiin taivastakin niin kauniisti, minun taivas ainakin on juuri Olssonin kaltainen. En tiedä, toimisiko kirja näin tammikuun pakkasilla?
VastaaPoistaIlsen havaitsema vivahde selittyy sillä, että Olsson on ruotsalainen, mutta kirjat on käsittääkseni kirjoitettu englanniksi.
Sanna: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on mieleenpainuva kirja. Siinä on sellaisia piirteitä, joita en ymmärrä, mutta kokonaisuudessa on jotain hienoa.
VastaaPoistaPäivikki: Kiitos kommentistasi. Hauska kuulla sinun lukevan samoja kirjoja. Minulle Pulkkisen Totta oli todella merkittävä lukukokemus, Olssonin molemmat hyviä ja rauhoittavia, mutta hieman etäisempiä viipyilevyydessään. Ja toki saat linkittää! Tulen käymään vastavierailulla. :)
Leena: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja oli parempi ja vaikuttavampi, mutta tämä oli minulle ymmärrettävämpi. Ehkä se johtuu siitä Veronikan kaksoiselämästä, jonka kuvat olivat mukanani Krakovassa. Olen samaa mieltä, että Ruotsin osuus oli jotenkin ylimääräinen, vaikka sinänsä kiehtova sekin. Minä olen lukenut molemmat Olssonin kirjat joululomalla, rauhoittumisen aikana.
(jatkan kommentointia myöhemmin, tuli pieni katkos!)
Minulle tuli tätä Miriamia lukiessa olo, että kerrotaan samaa tarinaa kuin Lempeissä lauluissa. Ei kumpikaan ole ollenkaan huono kirja.
VastaaPoistaLapsen menettäminen ja omaan menneisyyteensä palaaminen ovat aina aiheita, joista on jotenkin surullista, pelonsekaistakin lukea.
Kiitos arviosta.
Kommentoin nopeasti ja vielä vähän aiheen vierestä, mutta onpa kaunis kansikuva. Juuri tähän vuoden aikaan sopiva: tuli mieleen lupaus keväästä ja toisaalta sävyt ovat ihan kuin aamuiselta pakkastaivaalta...Ja tuo pikkutyttö, oi!
VastaaPoistaNäissä Kirjoissa on jotain pelottavaakin minusta ,juuri sen takia -varsinkin "Laulaisin"..kun ne osuvat niin sieluun.Satuttaa lukea niitä vaikka houkuttaa.
VastaaPoistaEn uskalla lukea näitä kumpaakaan enää uudelleen .Tai ehkä kesällä...ehkä.
Kiitos sinulle taas kerran niin huikeasta esittelystäsi.
Muistan katselleeni tätä kirjaa (nätin kannen takia tietysti), kun tämä tuli kirjastoon, mutta se sitten unohtui. Mutta nyt alkoi kyllä kiinnostaa, sillä olen käynyt Krakovassa ja se on ihana, ihana kaupunki. Olisi mukava päästä sinne takaisin jonkun kirjan siivin :)
VastaaPoistaNyt ehdin taas jatkaa. :)
VastaaPoistaIlse: Holokaustia, kuvataidetta, sävellyksiä, Ruotsia ja Puolaa. Paljon kaikkea, mutta yhteensopivasti. Minunkin on pakko myöntää, että joku Olssonissa häiritsee. Pidän hänen kirjoistaan, mutta en nostaisi tätä enkä edellistäkään vuoden kirjasuosikkeihini. Kyllä hänellä silti paikkansa on.
Ryppymekko: Eikö olekin!
Mie ite: Nämä molemmat ovat aika ainutlaatuisia kirjoja sikäli, että teemat niissä ovat vakavia ja silti kirjat osaavat lohduttaa.
Hanne: Laulaisin... on aistillisempi kirja, ehdottomasti. Ja siinä kertojanäänet ovat tasapuolisemmat. Pitäisi lukea se uudelleen. Rannalla on hieno kirja! Siis ihan todella hieno. :)
Joana: Jäin miettimään tuotaa, ettei kirjailija kirjoita omalla äidinkielellään. Se saattaa osin aiheuttaa sitä liikaa pakahtumista, jota aistin kirjasta. Toisaalta vieraalla kielellä kirjoittaessa voi ehkä paremmin ilmaista sitä ulkopuolisuutta, jota Olssonin henkilöhahmot kokevat? Yksi hyvä ystäväni kertoi ostaneensa Olssonin kirjan ruotsiksi, koska halusi lukea sitä alkukielellä ja pettyi hieman, koska Olssonin kirjoittaakin englanniksi. Olsson toimii tammikuussakin, mutta loppukesä on selvästi hänen vuodenaikansa.
Linnea: Totta, kirjoissa on hyvin paljon samaa. Mietin, vaikkei pitäisi, että mikä on sysännyt Olssonin tarttumaan näihin aiheisiin kirja toisensa jälkeen? Muistan kyllä opiskeluvuosilta, ettei tällaista pidä pohtia, mutta mietin kuitenkin. :)
Amma: Kansi on hieno. Se houkuttelee tarttumaan tähän kirjaan ja kiinnittää huomion vaikkapa kirjakaupassa tai kirjastossa.
Maria: Kipupisteet ovat hyvä asia kirjallisuudessa ainakin joskus. Toisinaan tällaisia kirjoja ei jaksa lukea. Hassua, miten samaan aikaan voi olla rankka ja lohdullinen. Ehkä kesällä! ♥
Jossu: Krakova-kuvaukset ovat parasta tässä kirjassa! En itse ole kaupungissa käynyt, mutta olen kuullut monien vertaavan Prahaan (saatan olla väärässäkin, totta kai), joka on ihana kaupunki ja hieman samanlainen seepiansävyinen kuin Krakova Olssonin kirjassa.
Minäkin luin tämän kirjan keväällä. Pidin. Kuitenkin paljon enemmän pidin edellisestä. Mutta surua Olsson kuvaa hyvin, ja luopumista ja sellaista haikeaa uuden elämän alkua. Kun muistot ja ikävä jäävät, mutta elämä jatkuu.
VastaaPoistaKirjailijatar: Tuo Olssonin kirjoissa onkin niin kaunista, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Ja se, että muistojen pitää antaa tulla, vaikeidenkin. :)
VastaaPoistaMä olen käynyt sekä Prahassa että Krakovassa ja niissä on kyllä samankaltaisuutta. Krakova on kuitenkin ehkä jotenkin kotoisampi, mutta onhan se pienempikin :)
VastaaPoistaJossu: Mukava kuulla. Harrastan mieheni kanssa pieniä kaupunkilomia 1-2 kertaa vuodessa ja Krakova voisi olla kaupunki, jossa viihtyisimme.
VastaaPoistaOlssonia tarttui mukaani kirjastokäynnillä, kun muistin lukeneeni täältä jostain jotain. Kiitokset vinkistä, palaan kirjoihin, kun ja jos saan ne luettua =)
VastaaPoistaMari A.: Tämä Olsson on toisaalta erittäin hyvä ja toisaalta siinä on jotain, joka häiritsee. Ehkä juuri se viipyilevyys, joka on sekä viehättävää että vaivaannuttavaa. Mutta ne Krakova-kuvaukset! Ne ovat hienoja.
VastaaPoistaMinä voisin pitää kirjasta , sonaatti Mirjamille, ainakin ♥
VastaaPoistaLukemista tuli jouluna, oikein ootan kesää, mökille ison kirjakasan kanssa matkustan ♥♥
Seijastiina: Joululahjakirjat ovat onnea. Samoin kesäpäivät, jolloin voi olla vaan ja lukea. Sinulla on paljon ihania hetkiä tiedossa!
VastaaPoista