Jean Kwok: Käännöksiä

Jokin aika sitten löysin kuoren ja pyyhin siitä pölyt pois. Revin kirjeensulkijan auki, kosketin valokuvanrepaleita: tässä korvannipukka, kappale leukaa. Äiti oli leikannut hiukseni: ne olivat epätasaiset ja liian lyhyet, jakaus oli liikaa oikealla ja tukka kammattu otsan yli kuin pojalla. Sana KOEVEDOS peittää kasvoni lähes kokonaan ja osan sinisestä polyesteripaidastani. Varsinaisiin luokkakuviin meillä ei ollut varaa, joten pidimme tuon kotiin tulleen näytekappaleen.
Mutta aina kun asettelen repaleet paikoilleen ja kokoan palapelin, silmäni tuijottavat kameraa ja toivo ja kunnianhimo paistavat katseestani edelleen alastomina jokaiselle, joka vaivautuu katsomaan. Kunpa olisin silloin tiennyt.

New York, Min-hatton, Vapauden jumalattaren luvattu maa. Näin uskovat yksitoistavuotias a-Kim, Kimberly, ja hänen leskeksi jäänyt viulunsoitonopettaja-äitinsä muuttaessaan Hong Kongista Yhdysvaltoihin. Äidin sisko, Paula-täti johtaa suurta vaatetustehdasta miehensä Bobin kanssa ja järjestää niin töitä kuin asunnon pikkusiskolleen ja tämän tyttärelle. Asunto on rotanloukkua pahempi torakkapesä, pitkään asumattomana ollut huoneisto purkumääräyksen saaneella alueella. Työ tehtaassa on hikistä ja vaarallista, laittomasti siellä työskentelevät - vanhempiaan auttavat - lapset teljetään tarkastusten ajaksi piiloon pimeään vessaan. Paula-täti kuitenkin vakuuttelee, että jääkylmässä talossa asuminen on väliaikaista ja kaikki järjestyy; tehän olette sukulaisia. Samalla hän painottaa sitä, ettei esimerkiksi tehtaassa saa suosia sukulaisia. Nuori Kimberly oppii englantia äitiään paremmin ja päättä olla koulussa niin hyvä, että voi järjestää äidilleen ja itselleen mahdollisuudet parempaan elämään.

Lähtökohdat Jean Kwokin osin omaelämäkerralliselle romaanille Käännöksiä (Bazar 2011; Girl in Translation 2010) ovat siinä määrin surkeat ja itsestäänselvää voittajakertomusta enteilevät, että myönnän tarttuneeni kirjaan aavistuksen epäillen, vaikka ennakkoon olin toki ollutkin romaanista hyvin kiinnostunut. Voin kuitenkin heti kertoa, että Kwok kirjoittaa niin hyvin, sydäntäriipaisevasti, omakohtaisesti ja valoisasti, että Kimberlyn tarinaa lukee intensiivesti ja ajaksissaan vaalien.

Käännöksiä kattaa Kimberlyn elämän yksitoistavuotiaasta nuoreen aikuisuuteen saakka. Kimberlyn ja hänen äitinsä arjen puitteet ovat ulkoisesti ankeat. Huonojen asuinolojen ja raskaan työn yhdistelmä takaa aineellisen vähäosaisuuden. Ostokset lasketaan hameissa: tehtaassa Kimberlyn äidille maksetaan 1,5 senttiä jokaisesta hameesta. Näin ollen Websterin sanakirja maksaa 200 hametta ja nakkisämpylä 50 hametta. Kilpailu koulussa on kovaa ja Kimberly joutuu arvatenkin kiusatuksi. Toisaalta hänellä on muutamia ystäviä, vauras ja omaperäinen Annette sekä tehtaassa työskenteleva kiinalaissyntyinen Matt. Suhde äitiin on lämmin, muttei mutkaton. Koulumenestys tietää valoisampaa tulevaisuutta, mutta se tuntuu loukkaavan Paula-tätiä. Sukulaissuhteet amerikankiinalaisessa kulttuurissa omaavat laajalle ulottuvat lonkerot ja toisaalta ulkopuolelta tulee kirjoittamaton vaatimus akkulturoitua myös uuden kotimaan kulttuuriin.

Äiti, joka ei milloinkaan koskenut keneenkään aiheettomasti, ryntäsi Paula-tädin perään ja tarttui häntä käsivarresta. "Isosisko, olen pahoillani! Kim on niin suorapuheinen lapsi".
"Niin niin", Paula-täti huokaisi. "Bambunversot ovat tuollaisia. Älä ole huolissasi."
Bambunverso tarkoitti lasta, joka oli syntynyt ja kasvanut Amerikassa, toisin sanoen länsimaistunut. Minä olen bambunsolmu, olisin halunnut sanoa. Syntynyt Hongkongissa ja tuotu tänne nuorena. Bambunsolmu täyttää onton bambunvarren ja antaa kasville osaltaan sen voiman.

Kimberlyn tarina on selvästi moderni sankaritarina, selviytymisromaani, jossa kuljetaan vaikeuksista voittoon. Kwokin romaani on jännittävästi sekä yllätyksetön että yllättävä. En usko olevani juonenpaljastaja, kun kerron Kimberlyn pärjäävän koulussa mainiosti ja puutteellisesta englannintaidostaan huolimatta päihittävän kaikki luokkatoverinsa. Tämä itse asiassa kuvaillaan rivien välissä kirjan takakannessa ja suoremmin kansiliepeessä, jossa muutamin sanoin kerrotaan Harvardin ja Columbian yliopistoissa opiskelleen, lapsena tehtaassa työskennelleen Kwokin oma elämäntarina. Silti Käännöksiä onnistuu myös yllättämään etenkin lopussaan.

Romaanin nimi Käännöksiä on erinomainen ja englanniksi se on vielä parempi. Lost on translation-näkökulma tulee pintaan kipeästi, muttei huumorittomasti. Pistokoe kuulostaa aivan pistoolikokeelta eikä Kimberly voi ymmärtää, miksi opettaja haluaa lahjoittaa hänelle repun. Opettaja taas ei voi ymmärtää, kuinka soijakastikkeessa oleva kananpoika on arvokas joululahja. Myös Kwokin ratkaisu keskittyä vain Kimberlyyn on kerrontateknisesti onnistunut. Juuri Kimberlyn, joka pysyy äidilleen a-Kiminä, näkökulma rakentaa bambunsolmun ei-siloiteltua tietä amerikkalaisessa unelmassa. Juuri Kimberly on amerikkalaisen kulttuurin ulkopuolinen tarkkailija ja kokija sekä tuon kulttuurin välittäjä äidilleen. Äidin kohtalo jääkin lukijan mieleen juuri siksi; Hän pärjää, koska hänen tyttärensä on niin lahjakas, mutta miten käy kaikkien niiden maahanmuuttajanaisten, joiden lapsille ei ole annettu samanlaista lahjakkuutta ja siten eväitä elämään?

Kwokin kirja on (paikoin liiankin selkeistä) menestystarinapiirteistään huolimatta hyvin rehellinen ja tuskainenkin romaani maahanmuuttajien ahdinkoisesta arjesta. Se on eräänlainen hätähuuto ja puolustuspuheenvuoro kaikkien niiden puolesta, jotka edelleen raatavat hikipajoissa Chinatownissa, laittomina työntekijöinä ravintoloissa tai rakennuksilla. Se saakin miettimään, että mikä on vaikkapa Pohjois-Suomen hillasoille tuotujen marjanpoimijoiden kohtalo, mitä kaikkea he kokevat maassamme?

Käännöksiä on lukuromaani sanan vahvassa merkityksessä. Se onnistuu sekä herättämään kysymyksiä että saa kiintymään henkilöhahmoihinsa.


****- (vaikka en kaikilta osin pitänyt kirjan ennalta-arvattavuudesta, on Kimberlyn tarina tärkeä ja hyvin kirjoitettu)

Käännöksistä ovat kirjoittaneet blogeissaan myös Mari A sekä Kirjainten virran Hanna.

Holly Golightlyn käyntikortti (+ vastaus Lukunurkka-haasteeseen)

Aamiaisen Tiffanylla lukeneet muistavat, että Holly Golightlyn käyntikortissa lukee matkoilla, ihan vain varmuuden ja kätevyyden vuoksi. Minulla ei ole käyntikorttia ja jos olisi, siinä lukisi varmaankin melkein aina kotona. Nyt en kuitenkaan ole kotona, vaan aloittelemassa matkaani kohti Pariisia. Olen sitä odottanut jo jonkin aikaa, huolehtinut tuhkapilvistä sekä pohtinut sitä, onko minulla Pariisi-geeniä vaiko ei. Se selvinnee reissun aikana.

Ennen kuin toivotan teille kaikille mitä parhainta viikonloppua, vastaan vielä Jennin lukunurkkahaasteeseen. Oikeasti luen siellä sun täällä, olohuoneessa, makuuhuoneessa, keittiössäkin. Olohuoneessa lukupaikkojani  ovat kuvassa näkyvä sohva sekä suuri nojatuoli. Ja ei, meillä ei tosiaankaan ole tavallisesti noin siistiä! ;)

Viettäkää ihana, kirjallinen viikonloppu!

Kolme (vihreää) koirakuvakirjaa

"Äiti, minusta meidän pitäisi hankkia koira", sanoo Vesta-Linnea päivällispöydässä.

- Koiranpentu! Siiri hihkuu. - Onko se minulle? Se on ihana!

"Mutta Salla, osaatko sinä hoitaa koiraa?" Lasse kysyy.
Salla sanoo: "Osaan! Minä tiedän koirista ihan kaiken."

Kun perheessä poetaan jonkinasteista koirakuumetta ilman vakavaa aikomusta hankkia koira, on selvää, että siellä luetaan paljon koira-aiheisia lastenkirjoja. Esittelen niistä nyt kolme, jotka kaikki ovat graafisen sattuman oikusta metkasti vihreäkantisia.

Jokainen kirja on niin mainio, että ansaitsisi oman blogikirjoituksensa. Koska ne kaikki kuitenkin eri painotuksin kiertyvät saman teeman ympärille, päätin niputtaa ne saman otsikon alle. Kirjat ovat Tove Appelgrenin ja Salla Savolaisen Vesta-Linnea ja samettikuono (Tammi 2005; Vesta-Linnéa och gosnosen), Tiina Nopolan ja Mervi Lindmanin Siiri ja hurja Hunskeli (Tammi 2008) sekä Lauren Childin Samu ja Salla: Me ihan totta osataan hoitaa koiraa (Wsoy 2010; Charlie and Lola: We Honestly Can Look After Your Dog 2005).

2000-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneistä kirjoista kaksi on siis kotimaista ja yksi brittiläistä tuotantoa. Vihreän värin ja koira-aiheen ohella niille on yhteistä realistinen kuvitus. Kodit eivät ole kauniita eivätkä järjestuksessä, vaan ne ovat suuri sellaisia kuin itse kullakin: enemmän tai vähemmän sekaisin, täynnä pieniä yksityiskohtia, lähellä länsimaisille lapsille tuttua arkea. Kaikki kirjat ovat reippaita, niissä ratkotaan arjen pieniä ongelmia eikä missään kirjassa mielesteäni aliarvioita lapsilukijoita. Luin kirjat yhdessä lasteni, viisi- ja puolivuotiaan tytön sekä kaksi vuotta nuoremman pojan, kanssa. Näistä vain Siiri-kirja oli tarpeeksi hassu kolmevuotiaan makuun, minkä vuoksi siirryn nyt esittelemään jokaisen kirjan erikseen yhdessä lastenkirjakriitikon tehtävänsä vakavasti ottaneen joulutytön kanssa.

Ikäjärjestyksissä vanhin kirja on Appelgrenin kirjoittama ja Savolaisen kuvittama Vesta-Linnea ja samettikuono. Vesta-Linnea haluaa koiran, mikä on isoveli Paul-Axelin mielestä siskon paras idea ikinä. Nelilapsinen perhe harjoittelee ensin hoitokoira Bellalla ja päätyy sitten ottamaan oman, dalmatiankoiraa muistuttavan Nuuskun. Nuusku-koira tuo perheen elämään valtavasti vauhtia ja iloa, mutta omalla tavallaan surunkin opettelemista ja vaikean asian kohtaamista. En paljasta juonesta sen enempää, mutta kirjan voi huoletta lukea herkillekin lapsille. Kaikkeen löytyy aina joku ratkaisu.

Vesta-Linnea-kirjoissa erilaista - edelleenkin! - moneen muuhun lastenkirjaan verrattuna on se, että Vesta-Linnean perhe on uusperhe. Äidin uusi mies Viktor on mukava risuparta, mutta uusperheen jännitteet näkyvät selkeästi kirjassa. Esimerkiksi se, että Vesta-Linnea halaa Viktoriakin, mainitaan erikseen. Vesta-Linneat ovat mielestäni myös parhaasta päästä sellaisia lastenkirjoja, joissa käsitellään tunteita ilosta suruun, luopumisesta riehakkuuteen ja epävarmuudesta kaikkivoipaisuuteen.

Salla Savolaisen kuvitus on kekseliäisyydessään ihan omaa luokkaansa. Esimerkiksi ihmisten tunteita hän kuvittaa eläimen kasvoin. Yhdessä kuvassa Vesta-Linnean äiti muuttuu lempeäkasvoiseksi koiraksi. Koti on lapsiperheille tyypillisesti sotkuinen, sukka voi ihan hyvin roikkua kukassa, tuttipullo olla takintaskusa tai tomaatteja keittiön pöydän alla.

Tyttäreni kommentoi kirjaa näin: "Tämä oli tosi tosi TOSI hyvä kirja. Se oli aika surullinen ja aika hassu. Surullista oli, kun [en kerro juonta]. Mutta ei se sitten ollutkaan niin surullista, ei mua itkettäny. Ja parasta oli se koira. Ne kaikki koirat. Mutta miksi niillä oli seinällä kaikkien muiden paitsi Vesta-Linnean kuva?". Ostin Vesta-Linnean kaksi viikkoa sitten. Sen jälkeen olemme lukeneet kirjaa 3-4 iltana viikossa.

Tiina Nopolan kirjottama ja Mervi Lindmanin kuvittama Siiri ja hurja Hunskeli on nyt jo kahdeksanteen osaansa ehtineen Siiri-sarjan kuudes kirja. Siiri viettää syntymäpäiviään eikä ensiksi saa aamulla kuin kakkua. Hän pohtii, missä lahja on, eivätkö äiti ja isä anna edes yhtä pientä vesivärinappia? Pian Siiri näkee rotan kokoisen oloinen, joka on kummallisen näköinen tylppäkuono. Koira nuolaisee Siiriä nenänpäästä ja ihastus on molemminpuolista. Kun haltiakummeiksi saadaan vielä kolme Ottoa, pikku-Otto, keski-Otto ja iso-Otto, pitäisi koiraperheen elämän olla mallillaan. Hunskeliksi nimetty koira on kuitenkin pieni riiviö. Tästä ei tule mitään!, kirkuu äitikin. Ei auta kuin ilmoittaa Hunskeli koirien päiväkotiin, joka sijaitsee oivallisesti osoitteessa Murinakatu 2.

Muuttuuko Hunskeli koirien päiväkodissa vai kuinka kaikki sujuukaan? Tiina Nopolan tarina Hunskelista on lämmin ja hillitön samaan aikaan. Se kysyy sitä, että täytyykö kaikkien sopeutua ja olla samanlaisia? Mervi Lindmanin kuvitus on Salla Savolaisen tapaan arkista, riehakasta ja kotoisaa. Se on eri tavalla oivaltavaa ja esimerkiksi Siirin perheen kirjojen kansissa riittää hauskaa bongattavaa aikuisillekin lukijoille.

Olemme lukeneet Siiriä ja hurjaa Hunskelia monta kertaa viime syksystä alkaen ja joka kerta Hunskelin reippaat edesottamukset naurattavat lapsiani suunnattomasti. Esikoiseni on kuitenkin kasvamassa isoksi tytöksi, koska osasi analysoida Hunskelin villiä käytöstä tuumien hellästi, että "Hunskeli on vielä niin pieni. Siksi se ei osaa".

Tyttären kommentit: "Höh. Minä en tykännyt, kun Ottojen nimet oli vaan ottoja. Otto ja Otto ja Otto. Niiden olis pitänyt olla Roope, Robert ja Otto." Vaikka tytär ei juuri tällä luentakerralla innostunut Siiristä ja hurjasta Hunskelista, on kirja hänen mielestään niin hyvä, että hän on ottanut juuri sen mukaansa päiväkodin Oman kirjan viikkoonkin.

"Vihreistä" koirakirjoista tuorein on viime vuonna suomennettu Lauren Childin Samu ja Salla-kirja Me ihan totta osataan hoitaa koiraa. Myös siinä kaiken ytimessä on koira, ei kuitenkaan oma, vaan Samun parhaan kaverin Lassen makkaramainen mäyräkoira Lysti. Salla on varma, että osaa kaverinsa Lotan kanssa hoitaa koiraa sen ajan kuin pojat potkivat palloa. Lysti kun on niin mainio koira, että osaa mitä tahansa taulujen maalaamisesta kahdella jalalla kävelemiseen. Ei ole vaikea arvata, että Lystin hoitaminen ei ole ihan niin helppoa kuin tytöt arvelevat ja pian jalkapallokentän laidalla ja puistoissa kuuluu huuto Lysti missä sinä olet?

Samu ja Salla-kirjat on kirjoitettu puhekielellä. En erityisemmin pidä puhekielisistä kirjoista, mutta Samussa ja Sallassa ratkaisu toimii. Lauren Child osaa mielestäni kuvata hyvin pikkulasten maailmaa, johon kuuluu niin isomman sisaruksen ihailu, mustasukkaisuus, pienemmän taitojen vähättely, nirsoilu, elämänilo ja aina jonkinlainen, opettavaisen ja anarkistisen välimaastossa lymyilevä, loppuratkaisu. Lauren Childin kuvitus on hurmaavaa.

Tyttären kommentit: "Oli tää aika hyvä. Mutta siks kun tää on Pikku kakkosessakin. Ja muutenkin. Äiti, luetaan taas se Vesta-Linnea ja samettikuono".


Tähdet:
Vesta-Linnea ja samettikuono
***** (tytär)
****+ (äiti)

Siiri ja hurja Hunskeli
*** (tytär, olisi kuulemma antanut enemmän, jos Otoilla olisi paremmat nimet)
***½ (äiti)

Samu ja Salla: Me ihan totta osataan hoitaa koiraa
**** (tytär)
***+ (äiti, joka pitää kyllä Samuista ja Salloista, mutta on vähän väsynyt niihin)

Kirjavan kammarin Karoliina on käsitellyt muita Vesta-Linnea-kirjoja. Hän on kirjoittanut Mervi Lindmanin kuvitusten yhteydessä myös Siiri-kirjoista. Mari A on esitellyt blogissaan mm. juuri Vesta-Linnean ja samettikuonon. Lastenkirjahyllystä löytyy useitakin postauksia esittelemiini lastenkirjasarjoihin liittyen.

Annie Proulx: Näin on hyvä

Heinäkuu oli kuuma, ilma väreili ja maa oli karhea kuin raspattu lampaansorkka. Aurinko imi värin kaikesta, ja Little Weed liris purona himmeiden kivien välissä. Kuukauden päästä kuumat kivet kuivattaisivat senkin noron, ruoho paahtuisi valkoiseksi ja saarnaajat rukoilisivat sadetta. Rose ei kyennyt nukkumaan sisällä mökissä, koska siellä oli kuuma kuin mustassa hattuaskissa. Kerran hän kantoi tyynynsä isolle porraskivelle ja makasi siinä, kunnes hyttyset ajoivat hänet takaisin neljän seinän sisään.

Wyoming on preerian ja vuorten, karkeiden miesten ja naisten, karjapaimenten ja hiilikaivosten, rodeoiden, yksinhuoltajien, juoppojen, huonomaineisten kaunottarien ja maallisen köyhyyden osavaltio. Kaikesta huolimatta väki sinnittelee päivästä toiseen luonnonolojen, suuryhtiöiden ja perhetragedioiden varjossa kasvaen sitkeiksi ja sinnikkäiksi. Annie Proulxin novellikokoelma Näin on hyvä. Kertomuksia Wyomingista 3 (Otava 2011; Fine Just the Way It Is 2008) nivoutuu täydellisesti yhteen Proulxin aikaisempien Wyoming-kirjojen, Lyhyen kantaman ja Maan tomua-kokoelman, kanssa.

Näin on hyvässä Proulx kuljettaa lukijansa paitsi nykypäivän Wyomingiin, myös 1800-luvulle uudisraivaajien traagiseen elämään, kivikautiseen puhvelinmetsästykseen sekä suoraan Helvettiin, jossa Saatana pohtii keinoja kiusata ihmisiä ja laajentaa omaa toimintaansa. Marunapensaan oudosta kasvamistavasta kertova Marunalapsi taas lähentelee tunnelmaltaan Stephen Kingin (parhaita) tarinoita. Vaikka Proulxin novellien aihepiirit vaihtelevat, on kaiken ytimenä toimeentulon vaikeus ja elämän murjomana oleminen. Vanhat cowboylaulut ovat syystäkin surujen soittoja.

Proulxin satiiriset ja fantasiaa lähestyvät kertomukset ovat mainioita ja tunnelmaltaan tiheitä. Niitä lukiessani naurahdin moneen otteeseen kuivasti, koska voisiko esimerkiksi vanha vihtahousu palkata grynderihommiinsa osuvammin Irakin sotaa kuvailevaa firmaa kuin Murska & Tappio? Silti itse ihastuin enemmän Näin on hyvän arkisempiin kertomuksiin. Esimerkiksi vanhainkodissa asuvan miehen lapsenlapselleen kertomat sukutarinat novellissa Suku on rakkain tai Maha pystyssä ojassa-tarinan Irakin sotaan lähtevä Dakotah tulevat läheisiksi ja mietityttävät pitkään kirjan kansien sulkemisen jälkeenkin. Proulxin novelleissa ruoka on useimmin hirvenlihaa tai pihvejä ruskeassa kastikkeessa, maissimuhennosta ja ranskalaisia perunoita, joita jotkut edelleen sanovat vapauden perunoiksi. Koti on pieni murjupahanen, likavarpaisia lapsia liikaa tai ei ainokaistakaan.

Siinä mielessä Wyoming oli hankala paikka; sanoi tai teki mitä tahansa, se seurasi ihmistä elämän loppuun saakka. Siinä sitä oli alueellista sukupiiriä kerrakseen.

Wyomingin karuus lyö leimansa ihmiseen yhteiskuntaluokasta riippumatta. Maailma kuitenkin muuttuu myös takapajulassa. Kun ennen leveä vyönsolki kertoi karjapaimenen arvoasemasta, on se nykyisin vain yksi bingosta saatava palkinto. Kukaan karjatiloilla kasvaneistakaan ei halua katsoa enää televisiosta härkärodeon mestaruuskilpailuja, vaan poliisisarjat, tositeeveetöhkä sekä koira- ja kissaohjelmat täyttävät vanhusten päivät ja alkuyöt. Vanhanajan tulisieluiset saarnaajat ovat televisioon siirtyneitä irstailevia rahantekokoneita. Proulx saa lukijansa uskomaan, että vain Wyomingissä voi sinisen neonvalokilven sovittaa yhteen hirsisten seinien kanssa ja pitää siitä suurena saavutuksena. Siihen, onko muutos hyvä vai paha, Proulx ei ota suoraan kantaa, mutta kirjoittaa mielipiteensä riviensä väliin. Miksi esimerkiksi Paholainen huomaa monet Yhdysvaltain lännen paikan nimen oudon tutuksi? Kartasta löytyvät Paholaisen korkkiruuvi Montanassa ja Paholaisen kylpyamme Arizonassa, kun taas Kanada on liiankin kohtelias ja mukava vanhan sorkkajalan näkökulmasta.

Novelli on mielestäni hieman haastava kirjallisuudenlaji. Haastava sen vuoksi, että hyvin usein novellit tuntuvat jäävän tyngiksi; Juuri kun kaltaiseni lukija alkaa lämmetä henkilöhahmoille ja maisemille, tarina loppuu. Koska olen laveamman kerronnan ystävä, ilahdun tavattomasti hyvistä novelleista, joita luen liian harvoin. Novelleissa täytyy niukkaan tilaan mahduttaa kaikki olennainen. Siksi novellien kirjoittaminen on monesti jopa kirjailijan taidonnäyte, minkä vaikkapa Jhumpa Lahiri ja Pasi Lampela osoittavat. Novellistilta vaadittava tiivistämistaito sopii Proulxille ja hänen vähäeleisen kerrontansa muoto sopii hienosti Wyomingiin, karuun maisemaan. Silti Proulx-suosikkini on edelleen hänen rujonkaunis romaaninsa Laivauutisia.

Proulx ei kirjoita kauniisti, ei rumasti. Hän ei maalaile, pikemminkin toteaa. Silti hänen tarinansa eivät ole lakonisia tai kylmiä, päinvastoin: elämä murjoo, kukaan ei oikeasti ymmärrä toisiaan, asuminen Wyomingissa vaatii ihan erityistä sisua ja saa aikaan koko joukon eräänlaisia preeriaorigenellejä. Heitä kohtaan Proulx on humaani, ymmärtävä kertoja. Näin on hyvä on englanninkielisen nimensä mukaisesti hyvä juuri sellaisena kuin on.

***½

Näin on hyvästä on arvio myös Kirsin kirjanurkassa.

Kirjanörtin kesä (ja suklaa-arvonnan voittaja)

Järjellä ja tunteella-blogin Susa taitaa olla blogikaksoseni ainakin tänään, kun olemme molemmat katselleet kirjapinojamme miettien, että mitä ihanaa saamme lukea seuraavaksi. Itse olen lukemassa kuvasta puuttuvaa Annie Proulxin novellikokoelmaa Näin on hyvä sekä Pariisi-opasta, mutta mitä niiden jälkeen... Joku uutuus vai vanhempi kirja? Lastenkirja vai paksu tiiliskivi? Pinoissani riittänee lukemista ainakin puoleksi kesää: on ostettuja, lainattuja, saatuja kirjoja; On uusia ja vanhoja. Koska en ole kovin järjestelmällinen lukija, luulen, etten lue kaikkia näitä kirjoja kesän aikana, vaan haalin kaikenlaista muuta luettavaa. Esimerkiksi tulevista uutuuksista odotan innokkaasti Siri Hustvedtin Kesää ilman miehiä, josta kirjan englanniksi lukenut Linnea kirjoitti blogissaan. Lisäksi olin onnekas nettihuutaja ja saan ensi viikolla postitse kauan kaipaamani Haruki Murakamin Kafkan rannalla.

Oi, näitä kirjanörtin onnenpäiviä! Joko teillä muilla on kesäkirjat mielessänne? Tekeekö kesäisin mieli lukea jotain ihan erilaista kuin talvella tai keväällä? Houkuttavatko dekkarit, lapsuuden suosikkikirjat, paksut lukuromaanit vai siirrytkö mökille tai mummolaan lukemaan vanhoja Me Naisia ja Seuran vuosikertoja jostain 1980-luvulta?

Kuvaamani kirjapinojen ohella meillä luetaan paljon lastenkirjoja, totta kai. Tyttäreni haluaa nykyisin sohvannurkkakirjan ja iltasadun ohella myös aamusadun. Luen sen mielelläni, vaikka sitten tuleekin hurja kiire päiväkotiin. Vuodenaikasaduksi kenelle tahansa suosittelen Astrid Lindgrenin satua Eräs toukokuun yö, jossa syntymäpäivään viettävä Leena-tyttö nukkuu huoneensa ikkuna auki ja herää siihen, että ikkunalla itkee Mui-keijukainen. Satu on omenankukkien, keijukaisten ja lapsuuden ylistys. Satu löytyy ainakin Ilon Wiklandin kuvittamasta Satuja-antologiasta (Wsoy).

Nyt sunnuntaisena iltapäivänä suoritin myös pienen suklaa- ja kirja-arvonnan huiman lukijamäärän täytyttyä. Arvonta oli toivottavasti monille lukijoilleni mieluisa yllätys, koska en nostanut sitä otsikoihin. Kiitos kaikille osallistujille. Nörttityyliin arvonta tapahtui Random. org-sivuston avulla ja voittajaksi tuli Pienen mökin emäntä Sinisen linnan kirjastosta! Paljon onnea ja alkavan kesän iloa! Otathan minuun yhteyttä mitä pikimmin ja saan kirjan sekä suklaan postiin.

Ai niin; Näin toissayönä unta, että Aki Kaurismäen Le Havre voitti pääpalkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Toivotaan parasta! Sitä odotellessa musiikkia lempielokuvastani Amélie.

Mary Wesley: Kamomillapiha

Sophy ryntäsi kukkulanrinnettä ylös ihastunut koira mukanaan ja saapui äkkiä kamomillanurmelle. Hän juoksi sen ympäri hieroen turvetta jaloillaan. Oli väärä vuodenaika ja juoksu oli laimea. Hän lakkasi juoksemasta, katseli merta, rajua ja harmaata merta, missä aallot kiertyivät kerälle kuin merihevoset ja murskaantuivat kalliota vasten. Hän katsoi polulle, joka oli suljettu piikkilangalla, merivartioasemalle joka oli kerran oli ollut niin uljaan valkoinen, mutta oli nyt naamioitu likaisenvihreällä ja ruskealla. "Kaikki on poissa", hän itki surkeana koiralle, joka vikisi tuntiessaan kirpeän, julman tuulen ohuella turkillaan.

Viisi serkusta, Polly, Calypso, Walter, Oliver ja heistä nuorin, pikkuinen vahinkolapsi Sophy, kokoontuvat viettämään kesälomaansa Richard-enonsa ja Helena-tätinsä luo Cornwalliin kamomillanurmen ja merituoksun maisemiin. Kesä on tuttu nauruineen, kauhujuoksu-leikkeineen ja herkkuhetkineen. Kaikki on kuitenkin erilaista kuin koskaan aikaisemmin. Sota on alkamassa, serkukset yhtä lukuunottamatta aikuisuuden kynnyksellä. Elämää leimaa (vielä) epämääräinen menettäminen pelko.

Mary Wesleyn Kamomillapiha (Wsoy 1992; The Camomile Lawn 1984) kuvaa brittiläisen ylemmän keskiluokan elämää sodan jaloissa: pommituksista juhliin ja iloon, lohdutuksesta epätoivoiseen lohdun hakemiseen ja edelleen rakkaudesta itsekkyyteen. Keskiössä ovat yksilöiden omat kokemukset, joita Helena valottaa 1980-luvulle sijoittuvassa kehyskertomuksessa automatkalla hautajaisiin. Wesleylle nuoruus ei ole viattomuuden aikaa, vaan lohtua osataan vaatia hyvinkin suorin sanoin ja elein. Tämä ei koske vain serkuksia. Brittiläisen yhteiskunnan moraali on muutenkin muutoksessa sodan aikana hyvässä ja pahassa. Ihmisen petomaisuus tulee esille pienissä teoissa, sopimattomana kosketteluna, toisille nauramisena, totuuden pimittämisenä. Ja silti kaikki on ihmeen valoisaa, kaunistakin.

Luin Kamomillapihan nyt toiseen kertaan. Ensimmäisen kerran luin kirjan 1990-luvun alussa, muistaakseni keväällä 1993. Kipinän kirjan lukemiseen sain kolmelta eri suunnalta: Sinisen linnan kirjastossa Piiat-kirjan kohdalla syntyneen keskustelun innoittamana sekä osana Nostalgia- ja Totally British-haasteita. Tulen tässä blogiarviossani pakostikin vertaamaan vanhan lukukokemukseni muistoja ja mielikuvia kirjan uudelleenluentaan. Miltä tuntuu lukea rakkaaksi muistettua kirjaa nyt?

"Voi tätiparkaa." Oliver voiteli paahtoleipää. "Hän ei halua katsoa silmiin sitä tosiseikkaa, että jokaisessa meistä, jopa hänessä, asuu ihminen joka pystyy tappamaan sinussa, sinussa ja sinussa". Hän viittoi  pöydän ympäri veitsellään. "Jokainen meistä pystyy tappamaan muita ihmisiä. Pidetään tänä vuonna sellainen kilpailu. Kauhujuoksun lisäksi Tappokisa. Mitä sanotte? Vedetäänkö pitkää tikkua? Ei kai teitä pelota? Pidetään tappajaiset, mutta tavan saatte itse valita. Otetaan Sohy mukaan, Silloin meitö on seitsemän."

Kamomillapihan ydinsanoma on se, kuinka sota muuttaa ihmisiä. Kuinka kiltein, viehättävin ja ystävällisinkin nuori mies, poika itse asiassa, voi palata kotiin tappajana ja raiskaajana, mutta silti karkealla tavalla kiehtovana. Tämä kaiken raakuuden ja karkeuden kiehtovuus tekee Kamomillapihasta viihteellisen: pahat pojat vetävät puoleensa, jokainen pettää sen kuin ehtii, mutta lopulta itse kukin kaipaa rakkautta. Kotirintama-arki vaatii uhrauksia, mutta silti elämä Cornwallissa tuntuu olevan paljolti kanojen ja kaniinien kasvatusta (toki ruokatarpeiksi aikana, jolloin kaikesta on pulaa). Lontossa elo taas sisältää ruusuja, juhlia ja reisien levittämistä miesten auttamiseksi. Kaiken takana on tietenkin pelko ja menetykset, mutta romaanin perustunnelma on suunnattomien menetystenkin keskellä kesäinen, kamomillamainen. Ehkä kaiken kauhun keskellä on helpompi suunnata tarmonsa elämän pieniin hauskuuksiin ja lakaista pelottavat asiat jonnekin mielen sopukoihin, antaa niiden tulla ulos vasta muistoissa. Oikeastaan pinnan alla olevat jännitteet ovat Wesleyn romaanissakin yksilö- ja sukutasolla paljon merkittävimpiä kuin historiankirjoihin kirjoitetut. Keep calm and carry on!

Kamomillapiha oli toisellakin lukukerralla viehättävä ja hivenen kauhistuttava kirja. Viehättävyydessä ei ole salaisuutta, on helppo rakastaa moniulotteista tarinaa, joka sijoittuu ihanaan Englantiin ja jossa on ripaus yläluokan nahkahansikkaista charmia. Kauhistuttavuus puolestaan ilmenee pikemminkin yksilötasolla, ajatuksissa ja teoissa, kuin suuremmassa mittakaavassa, sodassa ja kuolemassa. Kamomillapihan henkilöhahmot ovat - miten sen nyt sanoisin - omituisia tai epämiellyttäviä, mutta silti rakastettavia. Heidän epätäydellisyytensä, moraalittomuutensa ja perimmäinen lojaalisuutensa tekevät heistä karikatyyrisinäkin inhimillisiä.

Jos olisin lukenut kirjan nyt ensimmäistä kertaa, olisin varmasti pitänyt romaania hivenen liian viihteellisesti kirjoitettuna omaan makuuni. Kamomillapiha on laadukas lukuromaani. Nostalgian voima on ihmeellinen ja siksi Wesleyn romaani kestänee kolmannenkin luentakerran - sitten joskus 2020-luvulla. Televisiosarjana katsoisin sen mielelläni vaikka heti.

***+ (Nyt luettuna) tai
****+ (Muistojen vuoksi)

Seitsemän keskeneräistä ja suuria numeroita

Sää se sen kuin vaihtelee, sataa ja paistaa samana päivänä. Tämä postaus on eräänlainen uusinta viime viikolta. Kirjoitin ja julkaisin tämän silloin, mutta Blogger sekoili ja kadotti lopulta kaikki saamani kommentit (joita ei ole enää olemassakaan ja joita en itse ehtinyt edes lukea). Koska tähän tekstiini sisältyy pieni suklaa-arvonta, päätin uusia koko jutun.

P.S. Rakastan kirjoja-blogin Sara muisti minua The Versatile-blogger tunnuksella. Kaunis kiitos, Sara! Olen saanut tunnustuksen jo aikaisemmin ja kertonut itsestäni seitsemän asiaa täällä ja täälläkin. Haluan kuitenkin jotenkin osallistua haasteeseen myös tällä kertaa ja teen sen lukematta tai kesken jääneiden kirjojen myötä.

Aina ajoittain blogeissa pilkahtelee mainintoja tai listoja niistä kirjoista, joita bloggaaja ei joko lue ollenkaan esimerkiksi "vääränlaisen" genren tai luotaantyöntävän kannen vuoksi. Joskus kirjat ovat jääneet kesken sellaisesta syystä, jota ei voi edes nimetä. Viimeksi aihetta käsitteli ainakin Pienen mökin emäntä. Itsellänikin on kirjallisia ikuisuusprojekteja. Vastauksena Saran haasteeseen kerron teille niistä seitsemän. Haluaisin myös kuulla, että mitä te ette mielellänne lue? Saako joku tietty genre niskavillanne pystyyn? Millaiset kirjat jäävät kesken? Oletteko iloisia keskenjättäjiä vai vaivaako jonkun kirjan hylkääminen mieltänne?

Tässä omia lukemattomiani:

1. Umberto Eco: Ruusun nimi. Huokaus. Kirja on mieheni suosikkikirja ja siinä monia sellaisia elementtejä, joista periaatteessa pidän. Nautin Econ tieteellisestä tekstistä, esimerkiki Matka arkipäivän epätodellisuuteen on ollut minulle tärkeä kirja. Ruusun nimi on ollut minulla kesken kesästä 2001 saakka. Olen menossa noin 70. sivulla. Kun ei, niin ei!

2. Sophie Kinsella: Salaisuuksia ilmassa. Liian kevyttä, en jaksanut lukea.  Olen chicklitin kaipuussani lukenut Kinsellan muita kirjoja ihan  mielelläni (Varsinainen talousihme on hillitön), mutta tämä oli yhtä  tuskaa.

3. Näin teet itse. Uniikit korut. Ok, tällaisia kirjoja ei lueta, niitä selataan. Olen saanut kirjasta monia hyviä korunnäpräämisvinkkejä. Tämä kirja saa ollakin kesken vaikka kuinka kauan!

4. Jose Saramago: Kertomus näkevistä. Pidin todella paljon Kertomuksesta sokeudesta, mutta Kertomus näkevistä on makuuni ehkä hivenen liian sekava ja poliittinen, vaikka kuuluukin olevan onnistunut satiiri. Mieheni piti tästäkin. :)

5. Virpi Hämeen-Anttila: Perijät ja Muistan sinut Amanda. Pidin Hämeen-Anttilan ensimmäisistä romaaneista, Sokkopelikin oli kelvollista jännitystä. Näitä kahta en ole pääsyt alkua pitemmälle. En tiedä, tulenko koskaan pääsemäänkin. Toivottavasti.

6. Ian McEwan: Ajan lapsi. Yritin lukea Ajan lasta 2000-luvun alkupuolella. Hesarin Klassikkoautomaatti oli uusi tuttavuus ja tarjosi minulle Ajan lasta ykkösvaihtoehtonaan. Ei tainnut osua yksiin oman kirjamakuni kanssa. Olen lukenut McEwanilta romaanin Rannalla, jota rakastin ja olen varma, että tulen pitämään myös Sovituksesta ja monista, monista muistakin. Ehkä Ajan lapsen aikakin koittaa vielä!

7. Mauri Kunnas: Koirien Kalevala. Mainio kirja, mutta en vain ole saanut luettua kokonaan. Ehkä sitten, kun lapseni (toivottavasti) innostuvat kirjasta. Seitsemän koiraveljestä on kyllä paljon parempi!

Siinä seitsemän sellaista, joita en ole vielä saanut luettua loppuun. Kinsellaa en varmaan luekaan, muiden kohdalla aion ainakin yrittää. Tässä välissä luen kuitenkin kaikkea muuta ja jatkan kuvakoon veivaamista.

Nyt vielä niihin suuriin numeroihin. Blogiini lukijapaneeliin oli viime viikolla Blogger-sekoilun tienoilla ilmestynyt jo kaksisataa kirjautunutta lukijaa. Kaksisataa!!! Ja nyt on tullut kaksi lisää, tervetuloa. Tämä määrä vetää melkein hiljaiseksi. Kiitos teille jokaiselle, olette ihania. Minulle huikeasta lukijamäärästä ilahtuneena arvon tähän postaukseen kommentoineiden kesken suklaisen ja kirjallisen yllätyksen. Kaikki saavat osallistua. Aikaa on vain muutama päivä, sunnuntai-iltaan saakka.

Onnenpäiviä ja -tuokiota

Nyt on mulla onnenpäivä, sanoo kolmevuotiaani silloin kun näkee junia, rekkoja, betonityökoneita, nostureita tai hälytysajoneuvoja. Onnenpäivät ovat niin erilaisia äidillä ja pojalla. En voi sanoa, että minulla on tällä viikolla mitenkään erityistä yksittäistä onnenpäivää, mutta on ollut monia pikkuseikkoja, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi:

- Kesällä 2009 istuttamassamme kaneliomenassa on ensimmäiset nuppunsa koskaan.
- Ihana blogiystävä muisti minua kirjapaketilla. Kiitos! Nyt Juha-kokoelmani on täydellinen.
- Olen aloitellut kadoksissa ollutta juoksuharrastusta uudelleen ja jaksan juosta jo melkein viisi kilometriä yhteen menoon. Juoksu on ehkä oikeammin hölkkää ja sujuu puuskuttaen, mutta sujuu kuitenkin.
- Kevätsade tuntuu niin hyvälle. Tulppaanit kukkivat, ensimmäiset siperianunikot ovat nupullaan ja laventelikin näytti talvehtineen pihallamme jo toistamiseen.
- Karoliina loi blogissaan sellaisen haasteen, joka olen hiljaisesti kaivannut: Totally British. Osallistukaa, jos ehditte. Haaste ei sido lukemaan vain brittiläistä kirjallisuutta, vaan Kansanyhteisön varjon alla voi lukea kaikkea Nigeriasta Australiaan ja Irlannista Intiaan. Minä ihastuin tähän ideaan niin, että loin haasteelle oman alasivun, jossa voitte seurata omaa etenemistäni.
- Pääsen ensi viikolla pienelle kaupunkilomaselle ulkomaille.
- Esikoiseni sai esikoulupaikan toivomastamme päiväkodista ja pikkuveli siirtyy myös samaan päiväkotiin.
- Pekka Kuusiston ja Paula Vesalan Kiestinki on ihana levy.
- Myös Anna Järvinen tekee ihanaa musiikkia. Kuunnelkaa vaikka haikeahko ja suloinen Ruth.
- Toivottavasti moni tulee iloiseksi siitä, että aion huomenna uusia viime viikon Blogger-sekoilun jalkoihin jääneen postaukseni ja arpoa hieman suklaatakin.

Onnellista, onnekasta ja ennen kaikkea hyvää keskiviikkoa juuri sinulle!

Susan Fletcher: Noidan rippi

On kuin olisin elänyt monta elämää. Niin  minä aina ajattelen - monta elämää. Neljä. Joillakuilla on yksi eivätkä he tiedä muista, ja mikäpä siinä, ehkä niin on paras - mutta minun osakseni oli varattu muuta. Olin kuin lehti tuulen vietävänä.
Neljä elämää, yhtä monta kuin on vuodenaikoja.

Corrag, noita, nainen ja lumen tytär, elää neljättä elämäänsä pimeässä sellissä, hiukset takkuisina, vaatteet riekaleina, alistettuna ja kahleissa, kooltaan pienenä kuin lapsi. Ihmeellisen harmaat silmät kertovat tuskasta ja eletystä, koetusta elämästä. Corrag odottaa kuolemaantuomiotaan roviolla ja muistelee aikaisempia elämiään. Ensimmäistä elämäänsä puron varrella ja parantavassa jalavametsässä; Toistaan, jossa eli ja kulki kuin tuulessa lentäen. Kaikkein eniten hän kaipaa kolmatta elämäänsä, Laakson elämää siellä, minne hän vihdoin ja viimein kuului, missä hän viimein oli omiensa joukossa. Corragin sydän sykkii paikoille, tuulelle ja puille sekä ennen kaikkea hyville ihmisille. Sellainen on irlantilainen kirkonmies, jakobiitti Charles Leslie, joka tutkiessaan Glencoen laaksossa tapahtunutta verilöylyä kuuntelee todistajaksi jääneen Corragin koko tarinan ensin inhoten, myöhemmin omaa maailmankuvaansa avartaen.

Susan Fletcherin kolmas suomennettu romaani Noidan rippi (Like 2011; Corrag 2010) johdattaa lukijansa 1600-luvun lopun Skotlantiin, jossa kuningas Vilhelmin valtapyrkimyksistä johtuen kokonainen laaksossa oleva klaani teurastetaan. Noitana pidetty Corrag jää henkiin ja kertoo laakson tapahtumista sillä ehdolla, että Leslie kuuntelee ensin hänen elämäntarinansa. Leslie kirjoittaa sen  kirjeinä vaimolleen Janelle. Fletcherin kirja pohjautuu tositapahtumiin, Corragia ja verilöylyä koskevaan folkloreen sekä A Letter From a Gentleman in Scotland-nimiseen pamflettiin, jonka todennäköisenä kirjoittajana pidetään Charles Leslietä.

Corragin tarina alkaa Englannista, jossa hän syntyy noitana pidetyn Coran tyttäreksi. Noituus tai noidan maine kulkee suvun naisten keskuudessa sukupolvien ketjuna ja kun Cora kohtaa noidan kuolon, pakenee Corrag äitinsä neuvon mukaan hevosensa kanssa kohti Skotlantia. Hän asettuu Glencoen laaksoon, jossa löytää oman paikkansa, omat ihmisensä sekä ympäröivän luonnon ihmeet. Ne kaikki hän kätkee sydämeensä rakastaen, vaikka juuri rakkaus on se, josta Cora häntä varoitti.

En ollut koskaan pitänyt noidasta, enkä pidä vieläkään. Mutta juuri silloin minä ehkä ansaitsin sen nimen. Annoin tuulen lennättää hiuksiani vuoren laella, ja ryömin sieniä kasvavassa metsässä. Katselin pilviä, tarkkailin kauriita ja oleilin tuntikausia - kokonaisia päiviä - vesiputouksen luona, missä olin kylpenyt, ja katselin kuinka syksyn lehdet putoilivat ja lähtivät matkaan merelle päin. Ne heittelehtivät ja kieppuilivat virrassa. Eräänä päivänä minä sanoin taikaa. Pysähdyin laaksooni johtavassa kurussa. Tuuli liikutti koivuja, ja tuntui kuin ne olisivat puhuneet. Jos ne puhuivat, ne sanoivat taikaa. Taikaa. Täällä.

Kirjan nimi johtaa osin harhaan. Toki Corrag kertoo siinä tarinansa kirkonmiehelle ja siten tavallaan ripittäytyy ja uskoutuu. Silti kirja ei keskity noituuteen, vaan erään naisen tarinaan. Naisen, joka on ihmeellinen, parjattu, kaltoinkohdeltu ja silti vahva kuin nummikanerva. Noita on muiden, ulkopuolisten antama nimi samaan tapaan kuin huora tai pirun pesä. Keskiössä on myös luottamus, luonnonrakkaus ja ihmisen oikeus omaan minuuteensa.

Myönnän tarttuneeni Noidan rippiin erittäin ennakkoluuloisena ja pelokkaana. Ennakkoluuloisena siksi, ettei noituus aiheena sytytä minua. Kaksikymmentä vuotta sitten, lukiolaisena, luin noita-aiheisia kirjoja miltei ahmien, mutta nyt aika on ajanut kohdallani niiden ohi. Vaikka olin lukenut muutamia Fletcherin romaania koskevia blogiarvioita ja tiesin siten jo ennakkoon, että Noidan rippiin sisältyy niin paljon muutakin, arvelin kirjan aihepiirin näyttäyvän minulle hieman rasittavana. Onhan näitä jo kirjoitettu!, ajattelin. Onneksi tämä ennakkoluuloni osoittautui vääräksi; Loppujen lopuksi kyse on kaikki ajat ja maailmankatsomukset ylittävästä toiveesta olla rakastettu, saada elää muiden joukossa. Pelokkaana puolestani aloin lukea kirjaa sen vuoksi, että aiemmin lukemani Fletcherin kirjat osuivat yksiin kirjallisen makuni kanssa niin hyvin, että aloin pelätä floppia tällä kertaa. Ei Noidan ripistä minulle uutta Meriharakoita tullut, mutta pääsin alkuvaikeukseni jälkeen sisälle voimakkaaseen lukukokemukseen. Folkloristina ihastuin myös Corragin tarinan eeppisyyteen ja väkevään lyyrisyyteen.

Noidan rippi on hyvä kirja. Se on hyvä siksi, että Susan Flecther on velho (!) kirjailijaksi. Romaanin aihepiiri ei lämmittänyt minua lukijana nytkään täysin, mutta Fletcherillä on selvästi taikakynä tai -tietokone, jolla hän kirjoittaa ajatuksensa ulos. Susan Fletcher voisi kirjoittaa varmaan mitä vain ja nauttisin hänen tekstistään, sillä hän osaa ilmaista tunteita, maisemia, ihmisen sisäisimpiä mielenliikutuksia ja kuitenkin myös kuljettaa tarinaa. Corragin tarina on universaali ja ikiaikainen. Riittää, että on edes yksi, joka tietää totuuden. Juuri siksi Noidan rippi on vapauttava lukukokemus.

Tähdet ***½ (Fletcherin seuraavaa kirjaa odotellessa.)

Noidan ripistä ovat kirjoittaneet ainakin Susa, Leena, ja Elma Ilona.

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri

 

Yhtäkkiä alkoi sataa. Vettä tuli kaatamalla. Pisarat iskivät lasiin ja niityt peittyivät. Juna kulki eteenpäin, ikkunasta näkyi vain veden juoksettamaa harmautta, liian märällä maalattua. Hetkeksi tuli outo irrallinen olo: olimme aivan vapaita, vieraassa maassa, vieraiden ihmisten keskellä, matkalaukussa kaikki mitä omistimme. Voisimme mennä laukkuinemme minne tahansa.  Sitten tuli konduktööri leimaamaan liput. - Vain menoliput, mies totesi. - Menoliput. Muistin, että meillä oli määränpää, että meitä odotettiin.

Irlantilaista elämänmenoa suomalaisin silmin tarkkailevista kirjoistaan Irlantilainen aamiainen ja Vihreän saaren puutarhoissa tutuksi tullut Hanna Tuuri kuvailee esikoisromaanissaan Orapihlajapiiri (Otava 2011) elämuutoksen synnyttämiä tuntoja ja tunnelmia. Keski-ikää lähestyvä sairaanhoitaja Kirsi jättää teini-ikäisen Anni-tyttärensä kanssa Kuopion taakseen ja muuttaa Irlannin maaseudulle Knocknamurran yhteisöön, jossa huolehditaan kehitysvammaisista ja jaetaan maallinen omaisuus koko yhteisön kesken, osallistutaan eettisiä kysymyksiä käsittelevään opintopiiriin ja viljellään maata. Anni ei halua jättää Kuopiota, ystäviään ja kuoroharrastustaan, Kirsille taas Kuopiossa ei ole mitään muuta kuin henkistä tyhjyyttä, työpaikka ja vuokra-asunto.

Matka Kuopiosta Knocknamurraan on pitkä: Savossa vuodenajat ovat voimakkaita ja talven ote niin valtava, että Kallavesi on jäässä vielä toukokuussa ja jo syyskuussa Puijolle ajetaan uusia latuja. Irlannin luoteiskolkassa, kaukana Dublinista, sen sijaan sataa melkein aina ja taivas on harmaa, mutta silti valoa ja syksylläkin keväistä tunnelmaa täynnä. Asettuminen yhteisöön sujuu näennäisen helposti, sillä Kirsi ja Anni ovat odotettuja ja toivottuja. Irlantilaisten ohella yhteisössä asuu muun muassa saksalaisia ja itävaltalaisia, joista etenkin Anton muodostuu Kirsille uskotuksi. Arki muovautuu uomiinsa, mutta onko kaiken taakse jättäminen ja uuden, yhteisöllisyyden perustuvan, elämän aloittaminen sitä, mitä Kirsi loppujen lopuksi hakee?

Hanna Tuurin romaanihenkilöille Irlanti on myytteihinsä ja tarinoihinsa uskova maa: Samhainin, halloweenin, aikana rajat tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä häviävät; Orapihlaja on keijukaisten pyhä asuinsija ja orapihlajien muodostamassa piirissä oleminen muuttaa ajankulkua. Juuri nämä jokapäiväiset sadut antavat voimaa koti-ikävää potevalle Annille, jonka kuvitelmissa aiemmin edesmennyt mummo ja paras ystävä Miia tekevät ikävästä helpommin koettavaa:

Yhtäkkiä aurinko nousi. Se tuli ylös ihan tulipunaisena, värjäsi usvan. - Oi! Miia huokasi.- Kyllä on kaunista, mummokin päivitteli: - Autiosaari purppuramerellä!
Minä lupasin nostaa purjeet. Me purjehdittaisiin yhdessä purppura-aalloilla.  Varmastiko, Miia kysyi.
- Varmasti, sanoin. Mummo nyökytti. - Ihanaa! Miia hihkui.

Orapihlajapiiri rakentuu paitsi Kirsin ja Annin vuorottelevaan kerrontaan, myös ihmismielen ja luonnon kiertokulun vuoropuheluun. Hyvin kaukaa haettuina mieleeni tulivat niinkin erilaiset kirjat kuin Juhani Ahon Papin tytär sekä Susan Fletcherin Meriharakat. Hanna Tuurin kerronta on toki kaukana molemmista, mutta kaikille mainitsemilleni kirjoille yhteistä on päähenkilöidensä sisäisen maailman sovittaminen luontokuvaukseen. Niinpä Orapihlajapiirissäkin aurinko paistaa ja ilma on syksyisen raikas naurun raikaessa koko yhteisössä; Anni tutustuu yhteisön poikiin ja elää jotenkin enemmän silloin, kun aallot murtuvat jyrisemällä ja kaatumalla, vesimattona ja pärskeinä; Ja sydäntalvella harvinainen lumisade peittää kaiken huonon ja ikävän valkeaan ihmeeseen.

Lainausteni perusteella Orapihlajapiirissä tapahtuu asioita yhtäkkiä. Kirsin ja Annin tarinassa äkkinäistä on vain sään muutos, muuten kirja etenee melko verkkaisesti ja arkisesti, ei kuitenkaan viipyillen. Kertojana Hanna Tuuri onkin vahvimmillaan juuri tunnelmien luomisessa ja jokapäiväisen elämän kuvauksessa. Orajapihlajapiiriä lukiessa tulee kiireetön olo. Vaikka Knocknamurrassa tapahtuu monenlaista epilepsiakohtauksista hyvinkin vaikeisiin asioihin, ei teksti anna sijaa henkilöidensä sisimmille mielenliikutuksille, vaan etenee varovaisesti, kuin tunnustellen. Tämän vuoksi kerronnan sävy on aavistuksen laimea. Toisaalta se sopii hyvin kirjaan, jonka päähenkilöistä toinen - Kirsi - on samaan aikaan reipasotteinen muuttaessaan ulkomaille, tyhjän päälle, ja silti vanhanaikainen keittäessään junamatkaevääksi kananmunia ruisleivän kyytipojaksi. Itse asiassa koko Orapihlajapiirin tunnelma on ajaton: vaikka eletään tietokoneiden aikakautta, kirjoittaa Anni ystävälleen Miialle paperisia kirjeitä, käsityöläisyys on kunniassaan eikä kukaan tunnu kaipaavan postmodernin yhteiskunnan kiireitä.

Vaikka jäin kaipaamaan vanhempaa tarinankuljetusta, on Orapihlajapiiri tavattoman sympaattinen kirja. Joskus tällainen sympaattisuus kantaa pitkälle: Kirsin ja Annin elämänkuvaus on lämmintä, siitä jää hyvä mieli ja mielikuvallinen kaipuu Irlantiin.

Tähdet ***+ (Olisinpa voinut antaa enemmän!)

Orapihlajapiiristä on kirjoittanut myös Kirjainten virran Hanna.