Scott Meslow: A Place Both Wonderful and Strange (Twin Peaks)

 

Scott Meslow: A Place Both Wonderful and Strange: The Extraordinary Untold History of Twin Peaks
Faber 2026
272 sivua
Amerikkalainen tietokirja

Outo tunnelma, kirsikkapiirakka, pöllöt, mysteeri, Tiibet, saha, juonittelu, Laura Palmer, murha, rakkaus, Nadinen äänettömät verhot, donitsit, Log Lady, Sarah Palmerin itku, halkaistava sydänkaulakoru, salainen päiväkirja, Dale Cooperin optimismi, douglaskuuset, varjot, alitajunta…

Olen katsonut Twin Peaksin varmaankin jo kuudesti. Olin lukiolainen, kun sarjaa ensimmäisen kerran näytettiin Suomessa ja sen tumma omituinen maailma vei heti mukanaan, pelotti ja lumosi. Sittemmin olen löytänyt sarjasta myös huumoria ja tietenkin yhteisöllisyyttä, ja aina vain uusia yksityiskohtia ja kerroksia. En tiedä, voinko koskaan kyllästyä Twin Peaksiin.

Joku aika sitten näin (muistaakseni) Waterstones-kirjakauppaketjun somessa kuvan Scott Meslown kirjasta A Place Both Wonderful and Strange: The Extraordinary Untold History of Twin Peaks, oli minun tietenkin saatava se omaan hyllyyni.

Ja mikä mukavalukuinen, kiinnostava teos se onkaan! Kaunis omistus ikoniselle sarjalle. Meslow kirjoittaa mukaansatempaavasti ja kertonee myös uutta sarjan luomisesta (tästä en tietenkään ole varma, koska en ole aiemmin lukenut Twin Peaks -aiheista tietokirjaa), mm. näyttelijävalinnoista ja monen asian yllätyksellisyydestä – ilmeisesti Lynchille ja Frostillekaan ei ollut aina ihan selvää, miten mitkäkin kuviot tulevat etenemään.

Meslow kirjoittaa myös aikakaudesta ja tv-historian muutoksesta. Haastattelut, mustavalkoiset kuvat ja hahmojen taakse katsominen antavat omat säväyksensä. Fire Walk With Me -elokuva ja vuonna 2017 ilmestynyt Twin Peaks Return saavat myös arvoisensa tulkinnat. Kovin syvällinen kirja ei ole, muttei sen tarvitse ollakaan. Ennen kaikkea se on ihastuttavaa eskapismia kaikille Twin Peaksin ystäville, vie nimensä mukaisesti todellakin paikkaan – tai siis sarjaan – joka on yhtä aikaa ihana ja omituinen.

Muuten, Meslown kirjaa enemmän nautin (jo) maaliskuussa Riviera Punavuoressa Twin Peaks -maratonista, jonka aikana katsottiin sarjan pilotti ja ensimmäinen kausi. Ihan täydelliset 7 h 45 minuuttia. Mitä kaunein elokuvateatteri, hurmaavat herkut (kirsikkapiirakka!) ja täydellinen uppoutuminen lempisarjaani. Vellon tuon maratonin tunnelmissa edelleen ja haaveilen myös kakkoskauden katsomisesta Rivieran viihtyisässä salissa. Toivottavasti näytöksiä järjestetään kesällä tai syksyllä. ♥ 

Katja Kallio: Valkokangastuksia

Katja Kallio: Valkokangastuksia
Otava 2019
159 sivua
Kotimainen kirjoituskokoelma


Joskus sattuu näkemään itsekseen kerta kaikkiaan fantastisen elokuvan, ja koska siihen rakastuu päätä pahkaa sen haluaisi näyttää jollekulle tärkeälle ihmiselle, esimerkiksi puolisolle. Toiveena on, että kokemus voitaisiin jakaa, ja sitten kummastakin tuntuisi hetken aikaa täsmälleen samanlaiselta, koska jostain syystä se on kaikkein harvinaisin ja tavoiteltavin olotila. Mutta ei elokuvia niin vain kenellekään näytetä.

2000-luvun alussa istuin aina maanantaisin joensuulaisen elokuvateatteri Tapion parvella katsomassa Suomen elokuva-arkiston (ny. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) näytöksiä. Kävin siellä joka maanantai. Nautin 1960-luvun ranskalaisten elokuvien esteettisestä yhteiskunnallisuudesta, nukahdin Andrzej Wajdan Sukupolvien aikana (nukahtaminen ei ollut kuitenkaan elokuvan vika), lumouduin uudemman japanilaisen elokuvan minimalistisesta (ja joskus julmasta tai ainakin lohduttomasta) kauneudesta, kärsin korvamadosta Spede Pasasen Noin 7 veljeksen hittilaulun vuoksi. Monesti yllätyin, usein ihastuin, joskus pitkästyin, mutta aina, lopulta, virkistyin.

Ehkä voimakkaimmin minut lumosi tunnelma, joka vanhassa elokuvateatterissa vallitsi. Ihmiset asettautuivat ikään kuin vakiopaikoilleen, joku nauroi kuivasti, muutamalla opiskelijalla oli mukanaan kurkkuvoileipiä. Talvisin ilmassa oli kosteiden talvitakkien hajua, kevätiltaisin valon ja katupölyn sekoitus tuntui raa’alta ja samalla jotenkin tismalleen oikeanlaiselta Tapion hämärän jälkeen.

Tärkeintä tietenkin oli, miten elokuvat veivät toiseen maailmaan. Ja vievät ne edelleenkin. (Viime vuosina olen katsonut enimmäkseen perhe-elokuvia, kuten eilen Goosebumps 2:n. Hmm. Mutta aina toisinaan otan aikaa omalle leffamaulleni, viimeksi katsomistani suosittelen etenkin – ja tietenkin – Alfonso Cuarónin Romaa, joka ansaitsisi oman postauksensa, ehkä vielä kirjoitan siitä ja muutamasta muusta…)

Rakastan myös lukea elokuvista. Olen ilokseni saanut esimerkiksi tehdä töitä Juri Nummelinin ja Markku Soikkelin elokuvia käsittelevien kirjojen parissa ja vapaa-ajalla uppoutua vaikkapa Tim Burtonin, Krysztof Kiewsloskin tai Audrey Hepburnin elämäkertoihin. Yhteen elokuvakirjaan palaan usein: Katja Kallion Elokuvamuistiin, jonka kirjoitukset antavat sekä oivalluksia että samastumisen mahdollisuuden.

Nyt Kalliolta on julkaistu uusi elokuvia käsittelevä kirjoituskokoelma: Valkokangastuksia, jonka teksteistä osa on aiemmin julkaistu Imagessa. Elokuvamuistin sisarteos ei petä lukijansa odotuksia. Kirjaa on ihana (!) lukea. Kallion kirjoitusten myötä pääsee uppoutumaan tuttuihin ja uusiin elokuva-ajatuksiin.

Kallio kirjoittaa Kieslowskista ja Kaurismäestä, Ken Loachin I, Daniel Blakesta (joka muuten särki sydämeni ainakin osin, katsokaa tuo yhteiskunnallinen leffa!) ja Pavel Pawlikowskin Idasta (jota en ole vieläkään nähnyt). Hän kirjoittaa elokuvista, joita on nähnyt ulkomailla tai kotisohvalla, munakarvasta, perheestään, tyttöjutuista ja elämänsä ensimmäisestä sing along -näytöksestä…

Tekstit ovat sellaisia, että haluan toisaalta pitää ne itselläni, sukeltaa niiden myötä elokuvataiteen kirjoon, mutta toisaalta haluan tietenkin vinkata kirjasta mahdollisimman monelle. Siksi tämä postauskin. Kirjassaan Kallio osuu jonnekin minun mielikuvieni kanssa yhteen sovittuvaan käsitykseen elokuvista.

Ytimessä on ajatus siitä, että elokuvia voi katsoa yksin tai yhdessä, mutta ne ovat jokaiselle erilaisia: Ne [elokuvat] ovat ylpeitä ja itsepäisiä ja arkoja eivätkä suostu näyttäytymään käskystä. 

Valkokangastuksien myötä pääsin takaisin jonnekin klassikkoleffojen, Tapion Elokuva-arkistonäytösten kurkkuvoileipien tuoksun ja Netflixin väliin. Kiitos, Katja Kallio.

5 x tv-sarja: Annasta Twin Peaksiin

Suomenlinnassa voi tuijotella vaikka seinää, ja tietenkin kaikkia rakennuksia, linnoitusta, merta, joutsenia, ohi lipuvia laivoja.

Viime aikoina olen tuijottanut myös televisiota, mikä on minulle kuin uusi maailma. Tai oikeammin vanha, uusi maailma, osin ihmeellinen maailma, jossa olo on melkein kuin noviisilla. En tietenkään ole sarjojen katsomisessa oikeasti noviisi: olen vuosien saatossa ollut sarjakoukussa muun muassa Twin Peaksiin, Salaisiin kansioihin, Villiin Pohjolaan, Lostiin, Susipalatsiin ja – ah autuutta – Downton Abbeyyn. Kun Downton Abbey loppui, en keksinyt enää mitään oikeasti sykähdyttävää katsottavaa. Lauantainen brittidekkari, yleensä Midsomerin murhat tai Vera Stanhope, on tarjonnut kyllä kotoistaa jännitystä, mutta muutama viikko sitten alkanut Tommy ja Tuppence -sarja jäi David Walliamsista huolimatta kesken.

Ja nyt sitten, en ihan yhtäkkiä ja yllättäen, vaan viimeisen puolen vuoden aikana tarkan harkinnan seurauksena ja googlettelun tuloksena, olen innostunut jo viidestä sarjasta, joista olen toistaiseksi katsonut vain neljää (hahaa). Tässä sarjasuosikkiviisikkoni, tasa-arvoisesti aakkosjärjestyksessä.

(Tv-sarjakuvat tuotantoyhtiöiden promokuvia.)

Anne With an E (Netflix)

Anna ystävämme samanlaisena ja uudenlaisena. Punatukkainen romantikko, joka etsii sukulaissieluja ja puhuu prinsessa Cordeliasta, mutta jolla on orpokotitaustansa vuoksi myös rankkoja kokemuksia, ehkä eräänlainen traumaperäinen stressihäiriö.

Suvi Aholan Hesariin kirjoittama juttu valottaa komeasti uuden Anna-sarjan taustoja. Sarja ei noudata täysin Montgomeryn kirjoja, vaan mukana on uudenlaisia tulkintoja, osa varsin rohkeita. Jotkut käänteet yllättävät, mutta suurin osa sopii Annan tarinaan loistavasti, esimerkiksi Annan kuukautisista puhutaan melko paljon. Geraldine James tekee loistavan roolin Marillana, mielessäni hän ylittää - ja kirkkaasti - jopa ”sen oikean” Marillan, Colleen Dewhurstin. Olen ihan virkistynyt uudesta Anna-tulkinnasta!

The Crown (Netflix)

 Ah, kuningatar Elisabeth II:n tarina. Tai enemmänkin.

The Crown ei ole yliromantisoitu juonisarja, vaan sukellus politiikkaan, valtaan ja yhden naisen asemaan. Netflixin suursarjassa kaikki on kohdallaan: näyttelijöiden työ, lavastus ja puvustus, pienet yksityiskohdat… The Crown asettuu jonnekin Susipalatsin tai Vallan linnakkeen (Borgen) ja Downton Abbeyn väliin. Odotan innolla laatusarjan toista tuotantokautta, ensimmäisen katsoin jo talvella.

The Handmaid’s Tale (HBO)

On tapahtunut vallankaappaus, jonka seurauksena naiset on alistettu frediläisiksi, gleniläisiksi ja martoiksi. Vallalla ovat jonkin sortin fundamentalistit. Tunnelma on pelottava, maailma filtteröity vihertävänharmaaksi, väripilkkunaan frediläisten punaiset kaavut.

Voiko kahden katsotun jakson jälkeen sanoa, että sarja parasta juuri nyt? Etenkään tällaisella nirson katsojan kokemuksella? Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaaniin perustuva sarja hyytää, kääntää sielun nurin, pitää otteessaan ja saa janoamaan lisää jaksoja. Onneksi matkani Handmaid’s Talen kanssa on vasta alkanut, vaikka tuleva hieman pelottaakin. Laadukas, poliittisestikin kiinnostava sarja.

Outlander (Netflix)

Sairaanhoitajatar siirtyy toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta 1700-luvulle. Automatkat ja uudelleen rakennettava elämä aviomiehen kanssa vaihtuu englantilaisten punatakkien ja skottikapinallisten taisteluihin, rakkauttakin on ilmassa.

Hmm. Skotlanti, hyppy menneeseen maailmaan, jonkinlaista pehmeää fantasiaa (lähinnä sitä aikamatkailua), romantiikkaa, miekkoja ja aseita. Outlander on periaatteessa makuuni liian ennalta-arvattava ja sen miessankareista toinen on imelyyteen saakka komea, mutta silti sarjassa on kahden katsotun jakson perusteellakin imua. En tiedä, pidänkö sarjasta vaiko en, enkä tiedä katsonko sitä hieman nolostellen (kai, kun sitä tässäkin pohdin) tai tulenko katsomaan edes koko kautta loppuun, mutta poden nyt entistäkin kovempaa matkakuumetta Skotlantiin. Joskus on ihan hyvä niin sanotusti olla aivot narikassa. On oikeastaan aika kiinnostavaa, miten sama sarja voi kiehtoa ja ärsyttää.

Ja pian: Twin Peaks (HBO)

Agentti Cooper, kirsikkapiirakkaa, pöllöjä, unenomaista tunnelmaa, Bob, rikoksia, pelkoja. 1990-luvun alussa minua kaikkein eniten säväyttänyt tv-sarja on palannut.

En ole vielä alkanut katsoa uutta Twin Peaksia, johon aion syventyä heti kunhan saan Handmaid’s Talen ensimmäisen tuotantokauden katsottua. Olen kuullut, että Twin Peaksin uudet jaksot ovat enemmän outoja kuin hyviä, mutta outoushan on David Lynchin ”toinen nimi”, joten odotan tätä katselukokemusta innolla ja mielenkiinnolla.

♥

Mitä te katsotte nyt? Televisiosta tai suoratoistopalveluista (mieluummin niistä, huomaan että sarjojen katsominen tiiviiseen putkeen, kuitenkin jakso päivässä tai parissa -periaatteella, sopii minulle). Suositelkaa, moittikaa, kehukaa!

P.S. Kirjoja? Seuraavassa postauksessa.

Julian Fellowes: Belgravia

Julian Fellowes: Belgravia
Otava 2016
Suomentanut Markku Päkkilä
Kannen suunnittelu Orion Books
477 sivua
Brittiläinen romaani

Anne teki päätöksensä vasta kun levotonta unta ja alakuloa oli jatkunut kuukauden päivät. Hän ei pitänyt kreivittärestä. Hän ei edes tuntenut tätä, mutta siitä huolimatta salaisuuden taakka oli liian raskas kannettavaksi. Hän oli tietoinen siitäkin, että jos olisi tilanne olisi ollut päinvastainen, ja jos olisi saanut kuulla kreivittären salanneen häneltä tällaisen tarinan, hän ei olisi antanut anteeksi ikinä.

Bryssel 1815. Englantilaisten asukkaiden keskuudessa puuhataan tanssiaisia ja ilmassa on en féten tuntua. Tanssiaisia odottaa suuresti myös nuori Sophia Trenchard, joka on rakastanut Bellasin jaarlin poikaan Edmundin Brockenhurstiin. Napoleon armeijoineen kuitenkin lähestyy ja moni nuorukainen joutuu sotaan. Vuosikymmeniä myöhemmin surullisesti päättyneen rakkauden vaikutukset tuntuvat Lontoon Belgraviassa, uudessa yläluokkalaisessa kaupunginosassa Buckinhamin palatsin naapurustossa. Trenchardien nousukasperheen ja Brockenhurstien aatelissuvun kohtalot kiehtovat väistämättä yhteen Charles Pope -nimisen miehen kanssa.

Kun kirjan takakannessa lupaillaan romaanin olevan lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen, on Julian Fellowesin käsikirjoittaman tv-sarjan ystävien luettava myös kirjailijan tuore romaani Belgravia. Aikakausi on eri kuin Downton Abbeyssa, maalaismaisemat vaihtuvat koko ajan kasvavan Lontoon ytimeen ja useamman kerroksen väen elämän sijasta keskiössä on kahden perheen tarina, joskin henkilöitä on paljon.

Belgraviassa alati kiehtova Lontoo kasvaa. City on laitamaata, jossa resuiset lapset kulkevat kengättöminä. Belgravia houkuttaa parempaa väkeä ja Kensingtonin puiston Pyöreän lammen tienoo on suosittu kävey- ja tapaamispaikka. Yhteiskunnallisiin muutoksiin viitataan: uudet elinkeinot valtaavat alaa, kauppamiehet ja grynderit kelpaavat ylimystön juhliin vaurautensa vuoksi. Kaikkea tätä kiehtovaa muutosta kuitenkin vain sivutaan romaanissa. Kunpa Fellowes olisi ottanut esimerkiksi Lontoota koskevat muutokset, naisten aseman, siirtomaavallan kasvamisen, eri yhteiskuntaluokkien alaisen palvelusväen keskinäiset hierarkiat - tai jonkun, minkä vain, perhesalaisuuksien ulkopuolisen seikan paremmin osaksi Belgraviansa juonta. Itse olisin kaivannut tietenkin myös itse Belgravian kuvausta, sillä olen kerran viettänyt muutaman hotelliyön kyseisessä hääkakkutalojen kaupunginosassa. Odotin, että pääsen kirjan sivujen välityksellä takaisin noille eleganteille kaduille. Nyt kaikki yhteiskunnallisuus ja miljöökuvaus jäävät ripotteluksi, koreaksi kuvitukseksi. Poissa on Downton Abbeylle ominainen (toki kepeän) yhteiskunnallisuuden juoksettaminen sukukronikan rinnalla.

Yhtä lailla poissa on Downton Abbeylle ominainen brittiläisen piikikäs ja pohjimmiltaan sydämellinen huumori. Henkilöt jäävät paperiohuiksi, omien rooliensa vangeiksi. Viihderomaani saakin olla epäuskottava ja hieman hupsu, mutta jos varakas ylhäisön parissa liikkuva liikemies on vuosikymmenten jälkeenkin pömpöösi moukkamainen mielestelijä, on kokonaisuutta vaikea ostaa. Kyllä vuodet ja aatelisseura koulivat, vaikkeivat koskaan täysin salonkikelpoista tekisikään.

Voi toki olla, että mahdollisena (ja todennäköisenä!) tv-sarjana Belgravia toimii paremmin. Fellowes osaa kuljettaa tarinaa ja vaikka luin osittaisen ärtymyksen ja suoranaisen turhautumisen vallassa, niin ei kirjaa voinut keskenkään jättää. Tv-sarjassa Lontoon kehittymisen ohut kuvaus voi olla visuaalisesti komeaa ja luoda juuri sitä oikeanlaista tunnelmaa. Myös näyttelijäntyöllä voi ilmaista sarkasmia eri tavalla kuin tässä (painotan sanaa tässä, sillä yleensähän kirjallisuudessa on rivien välissä vaikka mitä) romaanissa. Belgravia muistuttaakin siitä, että se mikä toimisi televisiossa, ei välttämättä onnistu tekstinä. 

Usein kuulee väitettävän, että menneisyys on vieras maa, jossa asiat tehdään toisin. Kaikesta huolimatta Fellowesin romaania ei voi pitää epäonnistuneena, koska jos sen tarkoitus on viihdyttää ja luoda juonekas sukutarina, niin kirja on tehtävänsä täyttänyt. Fellowes kirjoittaa sujuvasti ja Markku Päkkilän suomennoskin on nautittava.

Luvattua lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen Belgravia ei kuitenkaan ainakaan minulle tarjonnut, mutta kohtuullisen viihdyttävää ajanvietettä kylläkin. Jos kestää ennalta-arvattavan juonen ja kliseisen henkilökuvauksen, voi nauttia siitä, miten tarina kuljettaa englantilaisen säätyläisyhteiskunnan pariin 1800-luvulle; Miten kertomus kuljettaa aikakauteen, jolloin iltapäivätee oli tradition sijaan uutuus, Intiasta puhuttiin osana kasvavaa imperiumia ja ihmiset tiesivät paikkansa, mutta rikkoivat kuitenkin sääty-yhteiskunnan rakenteita. 


P.S. Montako Downton Abbey -mainintaa mahtuu yhteen postaukseen? Monta. Ehkei tässä auta kuin alkaa katsoa sarjaa uusintana. Sarjahan löytyy Netflixistä - ja minulla totta kai myös DVD:ltä.

--
Tuijakin on kirjoittanut Belgraviasta.

Lukutyhjiössä ja pajutallilla

Jokaiselle paljon lukevalle tulee joskus lukutyhjiö. Usein se onneksi liittyy siihen, että vaikuttavan lukukokemuksen jälkeen on vaikea päästä sisälle uuteen kirjaan. Minulle näin on käynyt Haruki Murakamin erikoisen ja upean Kafkan rannalla vuoksi. Kuvittelin, että jo ennestään tuttu Helvi Hämäläisen Kylänruusut olisi palauttanut minut kirjoihin uppoavan lukijan tielle, mutta ei. Ei, vaikka lainattuja, ostettuja ja saatuja lukemattomia kirjoja olisi yksistään läheisimmässä pinossa kymmenkunta. Ei siitäkään huolimatta, että aloittelin eilen sisänsä mitä mainiointa kesäkirjaksi sopivaa uutuutta. Kirjassa ei ole mitään vikaa, mutta se ei vain tunnu miltään Kafkan rannalla jälkeen.

Siksi kyselen täälläkin asiaa, josta on ollut blogeissa aikaisemminkin keskusteluja: Mitä te teette silloin, kun lukutyhjiö uhkaa? Jatkatteko tyynenä lukemista ja uskotte tarinan kyllä kantavan? Aloittelettko useita kirjoja ja katsotte, mikä päättäisi tyhjiön? Uppoudutteko nostalgiakirjoihin tai aikakauslehtiin? Vai annatteko koko lukemisen olla parin päivän ajan selaillen vain sanomalehteä ja suunnaten ajatukset kaikkeen muuhun? Lukeminen sinänsä ei varmasti mene koskaan tauolle, mutta millä päästä lukutyhjiön yli?

Aina voi käyttää aikaansa retkeilyyn, jos sää suosii. Kävin sunnuntaina perheeni kanssa Tuusulan ja Vantaan rajalle muuttaneessa Koiramäen pajutallissa, jonka uusi sijainti vanhalla Jusslan tilalla on mitä parhain. Kaunis päärakennus sisustuskauppoineen ja kahviloineen, viehättävät punamullalla maalatut aitat, lasten leikkipaikat, puutarha sekä pupulassa majailleet Söpö, Topi, Helmi ja Kieli hurmasivat ainakin meidän perheemme. Tapojeni mukaisesti ehdin pajutallilla miettiä myös sinänsä epäolennaisia asioita: miksi museoaitassa oli 1900-luvun alun talonpoikaisesineiden joukossa televisio 1950-luvulta? Miltä tuntuu, kun lentokoneet jyrisevät yli muutaman minuutin välein? Miten tyttäreni voikin näyttää niin mummoltani (oletettavasti mummoni ollessa viiden vanha)? Pupujen aitan kattokruunu oli kyllä hieno!

Ja jos sää ei suosi retkeilyä, niin tänään illalla kaikki 1980-luvulla teinivuosiaan viettäneet pääsevät fiilistelemään ihanan, fiksun ja hauskan Vaihdetaan vapaalle, Ferris-elokuvan kanssa. Elokuva tulee Liv-kanavalta yhdeksän aikaan illalla. Eipä siis muuta kuin vähäisiä lukutyhjiöitä teille muille ja Let's Twist and Shout!

Kirjanörtin kesä (ja suklaa-arvonnan voittaja)

Järjellä ja tunteella-blogin Susa taitaa olla blogikaksoseni ainakin tänään, kun olemme molemmat katselleet kirjapinojamme miettien, että mitä ihanaa saamme lukea seuraavaksi. Itse olen lukemassa kuvasta puuttuvaa Annie Proulxin novellikokoelmaa Näin on hyvä sekä Pariisi-opasta, mutta mitä niiden jälkeen... Joku uutuus vai vanhempi kirja? Lastenkirja vai paksu tiiliskivi? Pinoissani riittänee lukemista ainakin puoleksi kesää: on ostettuja, lainattuja, saatuja kirjoja; On uusia ja vanhoja. Koska en ole kovin järjestelmällinen lukija, luulen, etten lue kaikkia näitä kirjoja kesän aikana, vaan haalin kaikenlaista muuta luettavaa. Esimerkiksi tulevista uutuuksista odotan innokkaasti Siri Hustvedtin Kesää ilman miehiä, josta kirjan englanniksi lukenut Linnea kirjoitti blogissaan. Lisäksi olin onnekas nettihuutaja ja saan ensi viikolla postitse kauan kaipaamani Haruki Murakamin Kafkan rannalla.

Oi, näitä kirjanörtin onnenpäiviä! Joko teillä muilla on kesäkirjat mielessänne? Tekeekö kesäisin mieli lukea jotain ihan erilaista kuin talvella tai keväällä? Houkuttavatko dekkarit, lapsuuden suosikkikirjat, paksut lukuromaanit vai siirrytkö mökille tai mummolaan lukemaan vanhoja Me Naisia ja Seuran vuosikertoja jostain 1980-luvulta?

Kuvaamani kirjapinojen ohella meillä luetaan paljon lastenkirjoja, totta kai. Tyttäreni haluaa nykyisin sohvannurkkakirjan ja iltasadun ohella myös aamusadun. Luen sen mielelläni, vaikka sitten tuleekin hurja kiire päiväkotiin. Vuodenaikasaduksi kenelle tahansa suosittelen Astrid Lindgrenin satua Eräs toukokuun yö, jossa syntymäpäivään viettävä Leena-tyttö nukkuu huoneensa ikkuna auki ja herää siihen, että ikkunalla itkee Mui-keijukainen. Satu on omenankukkien, keijukaisten ja lapsuuden ylistys. Satu löytyy ainakin Ilon Wiklandin kuvittamasta Satuja-antologiasta (Wsoy).

Nyt sunnuntaisena iltapäivänä suoritin myös pienen suklaa- ja kirja-arvonnan huiman lukijamäärän täytyttyä. Arvonta oli toivottavasti monille lukijoilleni mieluisa yllätys, koska en nostanut sitä otsikoihin. Kiitos kaikille osallistujille. Nörttityyliin arvonta tapahtui Random. org-sivuston avulla ja voittajaksi tuli Pienen mökin emäntä Sinisen linnan kirjastosta! Paljon onnea ja alkavan kesän iloa! Otathan minuun yhteyttä mitä pikimmin ja saan kirjan sekä suklaan postiin.

Ai niin; Näin toissayönä unta, että Aki Kaurismäen Le Havre voitti pääpalkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Toivotaan parasta! Sitä odotellessa musiikkia lempielokuvastani Amélie.

Minun teekupilliseni

My cup of tea. My treat. Onko näille idiomeille mitään järkevää suomenkielistä vastinetta? Minun juttuni kuulostaa hieman laimealta.

Ehkä muistatte muutaman viikon takaisin Dallas-postaukseni, jossa kerroin etten katso televisiota. En katsokaan, tosin Greyn anatomia alkoi taas ja joudun kerran viikossa syventymään televisiosarjaan. Sellaista elämä on. Ja vaikka en katso mitään muuta nyt lähetettävää ohjelmaa, istun miltei joka ilta sohvalle, pidän pienen lukutauon ja matkaan englantilaisiin puutarhoihin, kirjallisille kutsuille, museoihin, vanhoihin taloihin, sukukähinöihin, Jaguarin kyytiin, kyläjuhliin - sekä murhiin. Kukaan ei ollut kertonut minulle vielä vuosi sitten, miten täydellisen ihanaa murhaviihdettä Midsomerin murhat on! Ja juuri nyt se on tauolla television ykköskanavalta.

Tänään perjantaina aloitamme lasten nukahdettua kokonaan uuden dvd-boksillisen sarjasta, vuorossa taitaa olla kausi 10. Midsomerin murhien kyytipoikana meillä tarjoillaan tietenkin teetä ja tilkka (tai kaksi) sherryä, mutta nyt myös uutuutena Susu-piirakkaa, josta Ilse kertoi blogissaan. Piirakka on parhaillaan uunissa ja paistamisen jälkeen sen tulee antaa vetäytyä hetki. Sen on pakko olla hyvää, eikö vain?

Nämä ovat minun perjantaini teekupillisia. Mitkä ovat sinun?

P.S. Minun piti ladata tänne kuva tai kuvia Susu-suklaasta, mutta vanha kannettavani ilmoitti, että jotkut ajurit ovat vaurioituneet kamerani ja koneen välillä. Tylsä tyyppi, tämä uskollinen ystäväni. Odotan perheemme tietokoneohjelmoijan (oikeasti, ei mitään ironiaa!) palaavan töistä kotiin. Olisi ihan kauheaa, jos en enää saisi ladattua kuvia kamerastani. :/

~Kaukana Dallasista~

Dallas- ja texaspullat taitavat olla lähinnä Dallasia, mitä olen koskaan päässyt. Eikä meillä tällä hetkellä ole niitäkään, on vain setäni mansikkatilan marjoista leivottua piirakkaa, muutama Dixie Chicksin levy sekä muistoja elämäni televisiosarjasta.

Elämäni televisiosarjaa minut sai muistelemaan Ilse, joka mountbattenilaisilla paperinukeillaan viittasi toiseen 1980-luvun suurista televisiosarjoista. Toiseen niistä, jotka vielä tuolloin yhdistivät kansaa ja toivat fiktiiviset hahmot iltapäivälehtien lööppeihin. Kuka ampui JR:n-tyyliset otsikot kirkuivat R-kioskin ikkunoissa ja saivat mediatutkijat pohtimaan ilmiötä vielä vuosien kuluttuakin.

Minulle Dallas ei ollut vain ilmiö. Se oli sarja, jonka katsominen perjantai-iltaisin rytmitti kasvamistani lapsesta teiniksi. Olin varmaan yhdeksän tai kymmenen vanha, kun isovanhempani olivat hoitamassa siskoani ja minua vanhempieni lomaillessa ulkomailla. Olin kuullut joidenkin luokkani, pienen savolaisen puukoulun, tyttöjen katsovan Dallasia ja Dynastiaa yhdessä vanhempiensa kanssa. Itse en ollut saanut katsoa Dallasia, mutta uskottelin mummolleni, että kyllä sitä meilläkin katsotaan yhdessä äidin kanssa ihan joka perjantai. Niin siirryin isojen tyttöjen joukkoon. Sue Ellen ja JR, Bobby ja Pamela, Ray ja Donna eikun Jenna, Miss Ellie ja Jock Ewing, Cliff, ärsyttävä Lucy ja kaikki sivuhahmot. Karjaa, öljyä, matkoja Pariisiin, uima-allastappeluita ja avoautoja. Kaikki jaksot huolella tehtynä, sarjan juonenkäänteet toinen toistaan ällistyttävämpiä.

Dallasia lähetettiin tuotantokausi toisensa jälkeen ja minä kävin rippikoulun sekä aloitin lukion. Lukion luokkabileissä pienen paikkakuntamme toisessa taajamassa sijaitsevassa keltatiilisessä omakotitalossa joimme palvelutiskialkosta ostettua Liebfraumilchiä ja katsoimme - aivan oikein - Dallasia. Dallas elämäni sarjana ei päättynyt lukiovuosiin, vaikka sarjan viimeiset jaksot näytettiin Suomessa samana vuonna, jolloin olin lukion toisella luokalla. Sarjan lähetykset uusittiin 1990-luvun lopulla, jolloin kirjoitin graduani. Ja niin Dallas astui mukaan minun akateemiselle tielleni: nukuin aamuisin pitkään, kävelin yliopistolle lukemaan sähköpostit sekä istumaan kahvilassa ystävieni kanssa, palasin takaisin kotiin iltapäivällä, katsoin Dallasin ja aloin kirjoittaa.

Pateettista tai ei, ihan oikeasti liikutuin kun tämä alkoi soida. Ja liikutun vieläkin. Jos Dallas joskus näkyy ilmaiskanavilla, niin katson sarjaa takuulla taas testatakseni, että onko se edelleen yhtä vaikuttava.

Mikä on sinun elämäsi televisiosarja? Onko sellaista tai onko niitä monia? Tätä kysyy ihminen, joka ei Greyn anatomian ollessa tauolla katso televisiosta sarjan sarjaa. Onneksi on olemassa dvd-levyt ja niiden mahdollistamana Midsomerin murhat Englantilaisessa maalaismaisemassa - hieman Dallasia lähempänä.

~Rantakalliovedenneito~

Peilityyni pinta josta kuuset heijastuu ne sadat vuodet seisoo paikallaan. Rannalla on hiljaista mä jotain odotan, hetken aikaa kuulun maisemaan.

Peilityyni, aaltoileva, väräjävä, lämmin, virkistävä. Vesi = elämä. Ninni Poijärven sadunomainen kappale Neitoperho soi mielessäni. Nämä helteet ovat lähestulkoot tehneet minustakin, horoskoopiltani kaloista, vedenneidon. Tyttäreni on pieni vesipeto, mieheni osallistui lapsuusvuosinaan uintikilpailuihin, poikani tyytyy liottamaan kaksi- ja puolivuotiaita varpaitaan rantavedessä ja tekemään hiekkakakkuja. Minä olen jotain siltä väliltä; Uin, mutta viihdyn parhaiten rannalla, vettä katsellen. SKS:n julkaiseman Keijukaiset-kirjan mukaan Vedenneidot ovat keijuista kauneimpia ja herkinpiä, ne itkevät melkein jokaista kohtaamansa asiaa.

Eilen illalla pidimme perheen yhteisen elokuvaillan. Katsoimme Hayao Miyazakin mestarillisen filmin Ponyo rantakalliolla. Elokuva kertoo hieman muokatun version Pienestä merenneidosta Ponyo-kalan halutessa muuttua ihmiseksi tavattuaan viisivuotiaan pojan. Kaunis elokuva on myös muistutus merten, maailman keuhkojen tilasta.

PS. Nyt muutaman kotipäivän aikana, ennen seuraavaa pientä lomareissua, koetan tuoda esiin taas blogini kirjaosiotakin. En ole vielä päättänyt, mistä kirjasta aloitan. Toiveita saa esittää siitä, toisinko ensin esiin laaturomaanin, puhdasta hömppää, nuortenkirjaklassikon vai monia ajatuksia herättäneen bestsellerin!
Kuvan koira on tuttavaperheemme oma Sulo, joka ilahdutti ja sulostutti meitä läsnäolollaan Järvi-Suomen savolaisessa sydämessä venematkan aikana.

~Yhtenä iltana (ja jos toisenakin)~

Yhtenä iltana kirjallisen ja haaveellisen niitä-näitä-blogin pitäjää väsytti kovin. Hän oli viettänyt pitkän päivän töissä, käynyt shoppailemassa oikein kunnolla kiitos eilen palkkapäivänä maksetun lomarahan, siivonnut illalla, leikkinyt Pet Shopeilla ja paloautoilla sekä saunonut perheensä kera. Hän oli aikeissa tarttua mukaansatempaisevaan romaaniin Omenansiementen makuun (tästä myöhemmin), mutta tyttärelle iltasaduksi luettu Suuren Panama-kirjan osio Tule terveeksi, pikku Tiikeri (josta myös myöhemmin) sai nyt toimittaa lukemiseen suuntautuvan intohimon virkaa.

Kun blogiemäntä sai lapsensa nukkumaan, kutsui kotisohva entistäkin enemmän. Hän ei juurikaan katso televiosta (kun Greyn Anatomiakin on tauolla), mutta nauttii tavattomasti Ms. Marple-filmatisoinneista, etenkin uudehkoista ja nimenomaan Geraldine McEwanin roolityöstä rakastettavana, mutta tällä kertaa hieman ilkikurisena ikäneitona. Hyvin näytellyn ja taidokkaasti punotun juonen omaavan Bertramin hotellissa-tv-elokuvan katsottuaan sekä valkosuklaa-mustikkamuffinsin syötyään hän nukahtaa toivottavasti hyvin. Elokuva on vielä hieman kesken, joten on aika jatkaa sen katsomista.

Kauniita unia jokaiselle  ja tervetuloa blogini uusille lukijoille ♥

~Elokuvakymppi~

Jotkut teistä muistavat ehkä Leena Lumen ja minun simultaanisen päivityksen suosikkikirjojemme top 12:sta? Tänään päätimme julkistaa blogeissamme omat elokuvasuosikkimme. Ja älkää huolestuko, ensi viikolla en julkaise yhtää listaa (ellei joku sitten yllytä liikaa!).

Kymmenen elämäni elokuvaa (ja jotta tekisin oikeutusta vielä kahdelle ihanalle, mainitsen tässä vain nimet Sleepy Hollow, Tim Burton, sekä Lumiukko, jokajouluinen piirretty ♥):

1. Amelie (Le Fabuleux destin d' Amelie Poulain 2001). Olen nähnyt liki kymmenen kertaa ja viehätyn aina vaan.

2. Veronikan kaksoiselämä (La double vie de Véronique 1991). Kieslowskin kaunein elokuva. Kaksoisolento, niin erilaiset elämät. Voisi olla epilogi Väritrilogiaan nimellä Ruskea.

3. Kaunis Sabrina (Sabrina 1954). Humprey Bogart ja Audrey Hepburn. Katson joka kesä.

4. Pan's Labyrinth (El Laberinto del fauno 2006). Toinen maailmansota, julmuudet ja niitä fantasiaan pakenevan tytön jotsenlaulu. Visuaalinen mestariteos.

5. Lumikki (Snow White and the Seven Dwarfs 1937). Disneyn mestariteos, hauska, nokkela ja kaunis kaikille tuttu satu.

6. Rakkautta vain (Love Actually 2003). Kiteyttää kaiken sen, mistä pidän englantilaisissa romanttisisssa elokuvissa. Ja Colin Firth, Liam Neeson, Hugh Grant, Alan Rickman ja Emma Thompson samassa leffassa!

7. Elämänä pakotie (Running on empty 1988). Pieni elokuva aikoinaan terrori-iskun tehneestä perheestä, joka pakenee FBI:ta. Poika (River Phoenix) haluaa Juilliardiin, mitä siihen sanoo äiti (Christine Lahti)?

8. Belle Epoque (Bello Epoque 1992). Mietin pitkään tämän ja Almodovarin Volverin välillä, kesä ja kepeä mieli voitti. Espanjan sisällissota ja komediallinen rakkauden kesä.

9. Takaikkuna (Rear Window 1954). Mielestäni Hitchcockin paras elokuva. Naapureiden tirkistelyä ja tiivistä jännitystä.

10. Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou? 2000). Coenin veljekset osaavat. Odysseyksen tarina 1930-luvun Yhdysvalloissa. Uskomaton soundtrack.

(sekä elokuva "kaapista", Sweet Home Alabama; Yliromanttinen naistenlehtiartikkeleitakin köykäisempi hömppä, jossa newyorkilainen muotisuunnittelija palaa kotikonnuilleen punaniskaiseen Alabamaan ja vanha suola alkaa janottaa. Älkää kysykö, miksi tästä niin pidän. En tiedä sitä itsekään, mutta jokaisella lie oma huono hyvä elokuvansa!)

Kuvat: Googlen kuvahaku.

~Volver~

Vieläkin ennen Amsterdamin kuvia (ikuisuusprojekti!); Kaikkia hyvien, omaperäisten ja koskettavien elokuvien ystäviä haluan muistuttaa tänään illalla klo 21 TV1:seltä tulevasta Pedro Almodovarin elokuvasta Volver. Se on yksi suosikkielokuvistani. Pääosissa mm. Penélope Cruz, Carmen Maura ja Lola Dueñas.

♥
Kuva Googlen kuvahaku

~TIM BURTON ON TIM BURTON~

Kenties blogistani on välittynyt, että olen jossain määrin romanttinen ihminen. Rakastan etenkin brittiläistä maalaisromantiikkaa niin sisustustyylin kuin kirjallisuuden (erityisesti Jane Austen) osalta. Uudet brittiläiset romanttiset komediat saavat minut nauttimaan ja nauramaan. Itseäni syvimmin puhuttelevaan romantiikkaan liittyy toki myös melankoliaa ja säröjä, joita tarjoavat vaikkapa Pedro Almodovarin elokuvat, Leonard Cohenin ja Nick Caven musiikki tai Sylvia Plathin runot. Eräs suurimmista, aavistuksen melankolisista, mutta pohjimmiltaan sydämellisten tarinoiden tulkeista on elokuvaohjaaja Tim Burton.

Koska en ole päässyt vieläkään elokuviin katsomaan Liisa ihmemaassa-filmiä (hyvää kannattaa odottaa, uskon), olen onnekseni voinut kotisohvallamme nauttia lukuisista Tim Burtonin ohjauksista, jotka dvd-kaapistamme löytyvät.

Tim Burtonin elokuvat ovat pääosin tarinoita eräänlaisista eksentrikoista tai yhteisöoriginelleista (tällä tarkoitan hahmoja, jotka erottautuvat muista, mutta tavalla tai toisella ovat osa yhteisöään. Saksikäsi Edward on tässä surullinen poikkeus). Romantikkona Burtonin tarinoissa keskeisellä sijalla on rakkaus (Päätön ratsumies, Big Fish, synkimmin Sweeney Todd) tai halu päästä osaksi muita (Jali ja suklaatehdas, Painajainen ennen joulua, joka ei ole Burtonin ohjaama). Kaikkea leimaa Burtonin huikea visuaalisuus sekä suloisella tavalla kieroutunut huumori. Apinoiden planeettaa lukuunottamatta olen pitänyt jokaisesta Burtonin filmistä, joista suurin suosikkini on Päätön ratsumies.

Tim Burton on Tim Burton

Liisa ihmemaassa-elokuvan näkemisestä odotellessani olen paitsi katsonut Burton-suosikkejani dvd:ltä, myös lukenut uudelleen Lundiastani löytyvän mainion teoksen Tim Burtonin ja Mark Salisburyn Tim Burton on Tim Burton (Like), jossa Tim Burton kertoo elämästään ja urastaan "omin sanoin". Elämäkerrasta on tehty uusi englanninkielinen painos vuonna 2006, mutta omistamani suomennos yltää ajallisesti vain Päättömään ratsumieheen saakka (1999). Tästä huolimatta kirja on mitä oivallisinta luettavaa. Sen teksti on sujuvaa ja kunnon elämäkerran tapaan sen kattaa niin Burtonin lapsuusvuoden "friikkinä" lapsena kuin hänen uransa omintakeisten elokuvien tekijänä aina Vincentistä ja Frankenweeniestä Hollywoodin kassamagneetteihin.

Kirjan hauskinta antia on mielestäni Burtonin kuvaukset työskentelystä Disney-studioilla Topi ja Tessu- sekä  Hiidenpata-animaatioiden tekoprosessin aikaan. Burton työskenteli tuolloin animaattorina Disneyllä ja hänellä oli (luonnollisestikin) vaikka kuinka ideoita elokuvien henkilöhahmoihin sekä koko juonen jäntevöittämiseksi. Burtonin ideoita ei hyväksytty, mutta hän työskenteli Disney Studioilla muutaman vuoden ajan. Tätä ajanjaksoa hän kuvailee niin tylsäksi, että "oppi nukkumaan työpöytänsä äärellä kynä kädessä"; Jos esimies sattui tulemaan paikalle, näytti siltä kuin Burton olisi tehnyt töitä! Tätä kaikkea vasten on mielenkiintoista huomioida, miten esimerkiksi Liisa ihmemaassa on Disneyn tuottama.

Tim Burton on Tim Burton on kuin Burtonin elokuvatuotanto. Se on hieman friikki, mutta pohjimmiltaan helposti ymmärrettävä, sydämellinen ja jopa rakastettava kirja.

~TOTORON KORVAT (Puutarhaunelmia)~

"Äiti, kato, meidän pihalla kasvaa Totoron korvia!" huudahti nelivuotiaani minulle tänään. Hmm... Ehkä koko perheen yhteisen suosikkielokuvan iki-ihanan Naapurini Totoron sekä lunta uhmaavien sipulikukkien alkujen "korvissa" voi olla jotain samaa, ainakin pienen tytön näkökulmasta ;)

Jännä juttu muuten, miten vierekkäisten hortensioiden alla voi olla niin erilaista. Toisen alla kukkaset puskevat lumen alta ja toisen alla kasvualusta alkaa olla jo varsin keväisessä kuosissa! Kurkatkaa muuten Leena Lumen blogiin, jossa on nyt puutarhakirjojen lukemisaika!

Minun piti jatkaa kotiseutukuvilla, mutta Totoro kiilasi väliin, onneksi viikko on vasta alussa. Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille lukijoilleni ja keväisiä tuulia!

~JOHN IRVING: ELOKUVAURANI (alias Irving-urani) *~

Viime sunnuntaina televisiosta tulleen Oven takana-elokuvan innostamana monissa blogeissa on kuhistu eräästä suosikkikirjailijastani John Irvingistä. Niiden kirjoitusten innoittamana, Oman Kaikki isäni hotellit-postaukseni odottaessa vielä valmistumistaan, tartuin siihen ainoaan Irvingin kirjaan, joka minulta on jäänyt kesken, Elokuvauraani. Kirja on 2000-luvun alussa valmistunut pieni muistelmateos, jossa John Irving kuvaileen uraansa romaaneistaan tehtyjen elokuvien käsikirjoittajana keskittyen Oman elämänsä sankariin.

Elokuvaurani ei ole John Irvingin kirjaksi mitenkään erikoinen. Se on toki kiinnostava, kantaaottava ja sydämellinen, mutta kirja ei anna mitään sellaiselle ihmisille, joka ei ole sekä lukenut Irvingiä että katsonut hänen kirjoistaan tehtyjä elokuvia. Itse olen onneksi (ja luonnollisesti!) harrastanut molempia, mutta pidin kirjaa silti melko luettelomaisena, joskin hauskoilla detaljeilla varustettuna. Kirjoittaahan Irving osaa, mutta sen-ja-sen ohjaajan vaihtuminen siksi-ja-siksi sekä edelleen kolmanneksi ei välttämättä anna paljoa etenkään, kun aina koko elokuvaa ei synny laisinkaan (Setting Free The Bears ja Sirkuksen poika). Lisäksi kaikkien elokuvista puuttuvien romaanikohtausten selitteleminen tuo sellaisen olon, että Irving puolustee voimakkaasti elokuvien tuotantotiimin työtä. Uskoisin, että jokainen Irvingin kirjojen ystävä ymmärtää kyllä, että hänen romaaniensa siirtäminen sellaisenaan valkokankaalle on mahdoton urakka.

Mieltälämmittävää oli toki lukea, että John Irving vaihtaa edelleen kuulumisia Robin Williamsin kanssa tai että Lasse Hallström on hyvä tyyppi, jonka kanssa työskentely on sujuvaa. Samoin mielenkiintoisia ovat esimerkiksi kuvaukset kirjojen ja elokuvien nimen kääntämisestä sekä Irvingin luonnehdinnat elokuvien näyttelijöistä aina Beau Bridgesistä Michael Caineen ja Jodie Fosterista Erykah Baduun. Mitä Elokuvaurani sai minussa liikkeelle, oli halu palata toisen tai kolmannen - jopa kuudennen - kerran muutamien kirjojen pariin.

Kirjan herättämät muistot saivat minut muistelemaan omaa "Irving-uraani". En muista, olinko lukion ensimmäisellä vai toisella luokalla, mutta kuta kuinkin liki kaksikymmentä vuotta sitten katsoin äitini kanssa televisiosta tulleen elokuvan Kaikki isäni hotellit. Elokuva oli kaikessa hulluudessaan niin raikas, kamala ja ihana, että maalaiskaupungin tyttönä ihastuin sen tuomiin uusiin tuuliin oitis. Elokuva tuli televisiosta perjantaina ja heti seuraavana päivänä pyöräilin kirjastoon lainaamaan sen kirjana. Irvingin teksti imaisi minut heti mukaansa: Vaikka elokuva olikin hauska, oli Irvigin tapa kirjoittaa jotain aivan uutta. En ollut koskaan aikaisemmin lukenut mitään samanaikaisesti niin naurattavaa ja itkettävää, koskettavaa ja otteessaan pitävää.

Ei varmasti tarvitse edes kertoa, että luin pian kaikki muutkin Irvingin suomennetut teokset ja odotin (odotan) aina innokkaasti hänen uusia romaanejaan. Garpin maailmasta kirjoitin esseenkin kirjallisuuden proseminaarissa. En ole lukenut esseetäni yli kymmeneen vuoteen ja nyt luettuna se olisikin varmasti lapsellinen ja ajastaan jäljessä, joten se on parasta jättää ullakollamme olevaan mappiin. Aiheena esseessäni oli "Garpin maailman naiset" ja näkökulma oli pikemminkin feministis-kulttuurintutkimuksellinen kuin kirjallisuustieteellinen. Esseen kohteeksi Garpin maailma valikoitu siksi, ettei Kaikki isäni hotellit ollut professorin mielestä "tarpeeksi klassinen". Vuosien varrella olen ehtinyt lukea mielestäni parhaimmat Irvingin useaan otteeseen, mutta muutaman kirjan olen saanut jotenkin sinniteltyä loppuun. Välisarjan avioliitto, Vesimies sekä Neljäs käsi kuuluvat kirjoihin, joita tuskin luen uudelleen. Sen sijaan jo mainitsemani Garpin maailma, Kaikki isäni hotellit ja Oman elämänsä sankari ovat minulle kolme merkittävintä Irvingin kirjaa. En unohda muitakaan, esimerkiksi Leski vuoden verran ja ystäväni Owen Meany ovat loistavaa lukemista verrattuna kenen tahansa kirjoittamiin romaaneihin!

Monet ovat varmasti lukeneet Irvingiä. Haastankin teidät, jotka ette ole, tarttumaan edes yhteen hänen kirjaansa. Muiden osalta olisi mukava kuulla, mikä on suosikkinne ja miksi?

(kaikki kuvat Googlen kuvahaulla)

~TOHTORI PARNASSUS JA ILTAPURJEHDUS~

Sääennuste lupaa vuoden pahinta talvimyrskyä pääkaupunkiseudulle. Jääminen kotiin takkatulen äärelle kera hyvän kirjan sekä punaviinilasillisen kuulostaisi ideaalilta, mutta juuri tänä viikonloppuna on muita suunnitelmia! Pienten lasten vanhemmille on joskus äärimmäisen tärkeää saada yhteistä aikaa (ja kenties siinä sivussa yhtenäiset yöunet), joten juhliaksemme mieheni syntymäpäivää jäämmekin tänään töiden jälkeen kaupungille ja menemme hotelliin yöksi lasten viihtyessä isovanhempien hoidossa.

Minulle hotelliyö on arjen luksusta. Luultavasti vietämme yhteistä aikaamme kuin turistit, koska aiomme totta kai illallistamaan ravintolaan sekä elokuviin. Olemme menossa katsomaan ristiriitaiset arvostelut saanutta Imaginarium of Dr Parnassus-elokuvaa, jolta odotan huikeaa visuaalisuutta. Elokuvan näyttelijäkaartia ei ainakaan voi tuosta vain sivuuttaa, kun rooleissa esiintyvät muun muassa Johnny Depp, Christopher Plummer, Jude Law, Tom Waits sekä Heath Ledger, joka kuoli elokuvan kuvausten ollessa vielä kesken. Elokuvan taustatarinasta en ole vielä liikoja lukenut, mutta kyse on ilmeisesti kaupankäynnistä pahan kanssa sekä ihmisen valinnasta valon ja ilon sekä pimeyden ja ankeuden välillä.

Toki yhteinen aika Helsingissä pitää sisällään turistiohjelman ja parisuhdenajan ohella myös shoppailua. Nytkin haaveilen muutamista uusista jutuista aina piensisustuksesta ja kirjoista vaatteisiin. Tämän blogini puolella olen tainnut joskus mainita, että kerään rajallisesti muumimukeja. Rajallisuus tarkoittaa sitä, että ostan vain niitä mukeja, jotka ovat mielestäni kauniita sekä niitä, joiden hinta ei kohoa pilviin saakka. Minulla on muutama vanha, 1990-luvun alun muki, jotka ostin silloin aikoinaan ensimmäiseen omaan opiskeluajan kotiini. Satasia en kuitenkaan ole valmis maksamaan kauniistakaan vanhoista mukeista, vaikka ne kuinka keräilykohteita olisikin.

Tämän aamun Hesarista huomasin Stockan mainoksen Argoshallissa pidettävästä Muumi-näyttelystä, jonka yhteydessä tänään "ensiesityksensä" saa myös kaunis Iltapurjehdus-muki. Hintaa mukilla on puolet enemmän kuin normaalilla muumimukilla, mutta ajattelin kuitenkin mukin itselleni hankkia. Se on niin nätti! Lisäksi mukin myyntituotosta kolme euroa menee WWF:n Itämeren suojelua koskevaan työhön.

Hempeää talvista viikonloppua!

~RAKASTUNUT SHAKESPEARE~

Teen pienen sivupolun tai syrjähypyn elokuvien maailmaan. Rakastan elokuvien katsomista, mutta tässäkin suhteessa yhdistelmä pitkät työpäivät (30km työmatka suuntaansa) + pienet lapset saavat aikaan sen, etten ehdi katsoa juurikaan uutuuksia. Elokuvateatteriin ehdin valitettavasti muutaman kerran vuodessa. Onneksi elokuvia saa näppärästi niin vuokraamosta kuin kirjastosta, ja onneksi meillä kotona on yksi vitriinikaappi täynnä dvd-tallenteita, josta voi tehdä uusvanhoja löytöjä.

Kiitos Leena Lumen blogikirjoituksen yhteydessä käydyn keskustelun, sain nyt illalla päähänpiston katsoa pitkästä aikaa John Maddenin ohjaaman elokuvan Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in love, 1998), jonka näin ensimmäisen kerran aika lailla tasan yksitoista vuotta sitten ja edellisen kerran viitisen vuotta sitten.

Elokuva sijoittuu 1500-luvun lopun Lontooseen, jossa kaksi teatteria kilpailee yleisöstä sekä kuningattaren suosiosta. Teattereista toiseen kirjoittaa näytelmiä nuori William Shakespeare, joka ei saa näytelmäänsä "Ethel, Merirosvon tytär" oikein syttymään. Hän kaipaa käsikirjoitukseensa uutta kipinää, jota tuo näyttelemistä varten mieheksi pukeutunut ylhäisöneito Viola. Ennen pitkään tarina merirosvon tyttärestä alkaa muodostua Romeoksi ja Juliaksi.




Olen aina pitänyt Gwyneth Paltrow'sta, joka tekee nytkin onnistuneen roolin kauniina Violana, joka pukeutuu mieheksi päästäkseen mukaan teatteriseurueeseen. Joseph Fiennes onnistuu Shakespearena, mutta vielä enemmän nautin loistavista sivurooleista; Judi Dench Elisabet ensimmäisenä on loistava, kuten aina. Romanttisten komedioiden suursuosikki Colin Firth (jota itsekin ihailen ah niin kovin) on vaihteeksi virkistävästi epämiellyttävässä roolissa ja Geoffrey Rush teatterin omistajana tekee laatutyötä.



Rakastunut Shakespeare on pukudraama ja romanttinen komedia, joka on sekä dialogiltaan että näyttelijätyöltään raikas. Kirjoittamisen vaikeus, järjestetyn avioliiton aiheuttama tuska, sääty-yhteiskunta, sukupuolirooleilla leikittely sekä kauniinhauska tarina tekevät elokuvasta nautittavan kokonaisuuden.