Lukurauhaa ja viserryksiä

Mitä aiotte lukea huomenna sunnuntaina? Miten aiotte lukea? Koko päivän? Hetken? Yksin? Yhdessä? Huomenna lukevan Suomen nimittäin valtaa lukurauha. Lukurauhan päivä on saanut jopa oman leikkimielisen lakinsa, jonka sallii monenlaisen lukemisen ja kieltää kaikenlaisen lukemisen häiritsemisen.

Mitä lukurauha teille merkitsee? Tarkoittaako se aikaa lukea vaikka monta tuntia kerrallaan vai onko se pieniä varastettuja hetkiä arjessa esimerkiksi puurokattilaa hämmentäessä? Vai voiko se olla kirjan tarjoama lumottu hyppäys ruuhkabussitodellisuuden ulkopuolelle? Varmasti kaikkea tätä. Minulle lukurauha vaatii tietenkin oikean mielentilan: toisinaan lukeminen on vaikeaa, vaikka olisi kuinka aikaa, joskus taas lyhyelläkin metromatkalla voi piipahtaa jossain ihan toisaalla. 

Tärkeintä on varmasti oikeanlainen kirja ja koska kuvittelen huomenna lukevani enemmän kuin normaaliviikonloppuna, haluan lukea jotain todella hyvää. Mietin, että säästäisinkö hieman kesken olevan W. G. Sebaldin Vieraalla maalla -teoksen lopun huomiseksi, Sebaldin teksti näet tuntuu sopivan rauhalliseen lukupäivään. Toisaalta Sadie Jonesin pian ilmestyvä Ehkä rakkaus oli totta houkuttelee, yöpöydällä odottaa Hannu-Pekka Björkmanin Valkoista valoa ja E. M. Forsterin Talo jalavan varjossa voisi sekin olla oivallinen valinta. Tässäpä minulle mietittävää! Huomenna meillä lukee koko perhe:  mies lukee Donna Tarttia, kolmasluokkalainen Elena Madyn Ella Aura -sarjaa tai Kapteeni Kalsaria, ekaluokkalainen sitä, mihin hieman patistelen.

Huomista lukurauhaa odotellessa vinkkaan, että Lumiomppukin alkoi visertää. Liityin muutama päivä sitten Twitteriin. Saa seurata!

John Williams: Stoner

John Williams: Stoner
Kustantaja: Bazar 2015
Alkuteos: Stoner 1965
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Sivuja: 306 (sis. John McGahernin kirjoittaman johdannon; ennakkokappale)
Yhdysvaltalainen romaani

Kun hän hioi vanhoja lautoja kirjahyllyä varten ja näki pinnan karheuden katoavan, harmaan roson hilseilevän pois ja paljaan puun ja lopulta syiden tulevan näkyviin, kun hän korjasi huonekalujaan ja järjesteli niitä huoneessa, hän hahmotteli hiljakseen itseään, laittoi itseään jonkinlaiseen järjestykseen, teki itseään mahdolliseksi.

William Stoner aloittaa opinnot Missourin yliopistossa vuonna 1910. Vanhempiensa sallimuksen ja toiveiden mukaisesti hän opiskelee ensin maatalousalaa, mutta löytää akateemisen kotinsa kirjallisuudesta. Yliopistosta tulee hänen paikkansa, vaikkei hän koskaan yllä apulaisprofessuuria korkeampaan virkaan. Stonerin elämä on hiljaista ja yksinäistäkin, vaikkei hän elä yksin. Vuodet vierivät, ihmiset tulevat, menevät ja pysyvät -- elämä koostuu tuokioista ja kaikesta siitä, mistä voi piitata tai olla piittaamatta.

Fiktiivinen elämäkerta. Se tulee ensimmäiseksi mieleeni John Williamsin romaanista Stoner, jonka ensijulkaisusta on tänä vuonna kulunut 50 vuotta. Laajempaa huomiota romaani sai vasta viime vuosikymmenellä. Romaanin ennakkokappaleen kansissa siteerataan muun muassa Ian McEwania, Julian Barnesia ja New York Timesia: "se on täydellinen romaani".  Ja sellaistahan lukija alkaa väistämättäkin odottaa.

Sellaisen hän myös kuta kuinkin saa, ainakin minä sain. On mielenkiintoista, miten näin lakonisesti ja vähäeleisesti kerrottu romaani voi näin säväyttää ja tehdä sopen sydämeen. Williams ei nimittäin heittäydy tunteikkaaksi ja kuvailevaksi, vaan kertoo asiat sellaisina kuin ne tässä fiktiossa ovat. Pidän siitä. Pidän myös siitä, ettei Stonerissa ole vauhtia, se on hidastempoinen kertomus miehestä, joka elää tavallista akateemista elämää, ei tee mitään suorastaan villiä, mutta osaa silti yllättää (itsensäkin). Stonerissa dramatiikka syntyy mikrotasolla, siitä mitä joku sanoo tai jättää sanomatta. 

Williams rakentaa Stonerin taidolla, hän luo elämän yhdelle romaanihenkilölle ja samalla koukuttaa lukijan kiinni tarinaan. Miten paljon voikaan kertoa niin vähäeleisesti! Miten pienestä ihmisen onni voikaan olla kiinni, miten vähästä voi syntyä se melankolia, jossa elää. Onni on ohikiitävää, se syntyy tuokioista. Joskus on hetkiä, jotka riittävät eikä tarvita mitään enempää. Sitten maailma hiipii kohti ja elämässä tuntuu surua, josta ei voi puhua. Stoner ei kuitenkaan ole pessimisti, jos ei optimistikaan: hän ottaa vastaan sen, minkä elämä antaa tai vie pois. Silti Stoner ei ole vailla haluja, vihaa, rakkautta tai omaa tahtoa, vaan ne -- sekä yliopistolaisuus -- kumpikin määrittävät hänen(kin) tapaansa olla.

Olen vaikuttunut, suorastaan lumoutunut. Periaatteessa Stoner on lähestulkoon raporttimainen romaani erään miehen elämästä. Ja se on kuitenkin kaikkea muuta. Se on melankolinen, muttei onneton. Se on hyvin akateeminen ja suorastaan ihmeellisen koukuttava. Se on komea romaani, joka on suomennoksensa ansainnut. Romaanin loppu pakahduttaa -- stonermaisella, vähäeleisellä ja kuitenkin niin kirkkaalla tavalla.

--
Lukekaa myös Maijan, Leenan, Lauran ja Ullan mietteet.

Joyce Carol Oates: Putous

Joyce Carol Oates: Putous
Otava, Otavan kirjasto 2006
Alkuteos: The Falls 2004
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kannen kuva: David High
Sivuja: 566
Yhdysvaltalainen romaani


Joskus rakkaus hyökyi häneen niin voimakkaana, että henkeä salpasi. Rintaa puristi. Omat pienet pojat, oma tyttövauva. Heidän äitinsä katse, joka kohtasi hänet voitonriemuisena, joskin pelokkaan, vaarallisen voitonriemuisena. He ovat minun nuorani nyt, Dirk ajatteli hellästi. Jolleivät sitten kuiluni.

Asianajaja Dirk Barbanyn nuora tai kuilu on hänen vaimonsa Ariah, Niagaran leskimorsian. Kaikki näet alkaa siitä, kun nuori pastori Gilbert Erskine hyppää Niagaran pauhuun ja Ariahista tulee leski vain yhden yön jälkeen. Ariah, punatukkainen ja kalvakka presbyteeripastorin tytär odottaa uutisia kuolleesta miehestään, jota ei koskaan rakastanut. Dirkiä tuntee voimakasta vetoa nuoreen leskeen ja perustaa perheen tämän kanssa. Ariah uskoo olevansa kirottu ja sen vuoksi  Niagaran jylinä, sen lupaukset ja salaisuudet, elävät iäti hänen mukanaan.

Haudankaivajan tyttärellään minua ihastuttanut ja Kostollaan puhutellut Joyce Carol Oates tunnetaan palkituista ja väkevistä romaaneistaan, joissa hän kuvailee arkea naisen ja kokonaisen suvun näkökulmasta ja peilaa kokonaisuutta aina yhteiskunnallisesti. Putousta voikin pitää tyylipuhtaana Oatesin kirjana, sillä putouksen yhdistämien Ariahin ja Dirkin suku kasvaa, vuosikymmenet vierivät ja kohtalon sormella on paljonkin osoiteltavaa.

Ihastuttava ja raivostuttava. Sellainen on sekä Ariah että koko Putous. Putous on moniääninen romaani, mutta se on voimakkaasti juuri Ariahin tarina. Silloinkin, kun Oates kertoo kaikesta Ariahin ja Dirkin lasten näkökulmasta, on Ariahin persoona läsnä. Ariah on kiehtova romaanihenkilö, mutta häneen ei ole helppo kiintyä eikä hänestä voi -- tai edes tarvitse -- pitää. Hän on vuoroin epävarma ja kalsea, sitten intohimoinen ja määrätietoinen, jälleen flegmaattinen ja hyvin kohtalonuskoinen. Hänen joitakin valintojaan tai tekojaan voi vain ihmetellä, toisinaan taas kummastelun kohteena on se, että miksei Ariah tartu paremmin toimeen. Liisan, jonka kanssa olen muutenkin koko lailla samaa mieltä romaanista, olisi tehnyt mieli ravistella Ariah hereille.

Oates kirjoittaa taitavasti ja romaanin kielessä ja tunnelmassa on paljon samaa kuin mielestäni paremmassa Haudankaivajan tyttäressä. Romaanin jokainen luku -- tai osio, pikemminkin -- salpaa miltei hengen, niin väkevästi Oates kirjoittaa. Hänen tekstinsä on kuin utuinen maalaus, jossa on veitsenteräviä kohtia. Putous on kuitenkin turhan pitkä ja paikoin toisteinen. Vaikka teksti kulkee ja vaikuttaa, tarina ei sitä aina tee. Oates kuljettaa monia teemojaan -- parisuhde, perhe, ympäristörikokset, korruptio, suku, Yhdysvaltain taloudellinen kehitys -- taitavasti, mutta palasina; osioita Putouksesta on ilmestynyt eri julkaisuissa ennen koko romaanin julkaisua.

Romaanin upea loppu kuitenkin korvaa nämä rönsyilyt ja toistot. Ariahille tärkeintä on perhe, vaikkei se ole ideaali tai aina yhtenäinen. Ja koko ajan putous pauhaa ja pärskyy, se on raikas, kaunis ja julma. Se ottaa ja antaa.

--

Putousta on esitelty blogimaailmassa paljon, jo linkittämäni Liisan lisäksi kannattaa vilkaista muun muassa Marian, Jaanan ja Katrin blogeihin.

P.S. Kipsi on nyt poissa, siksi kirjakuvakin käsien kanssa. Nyt seuraavat pari viikkoa jumppailen liikeratojen palauttamiseksi ja kaikkiaan toipuminen ottaa vielä kymmenisen viikkoa. Tervettä kättä ja kevättä kohti, kinoksista huolimatta!

Anna Hallava: Sammakkoprinsessa

Anna Hallava: Sammakkoprinsessa
Kustantaja: WSOY 2014
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 270 (ennakkokappale)
Kotimainen nuortenromaani

"Keiju, jonka lahjana on Rakkauden Tunteminen, tunnistaa tosirakkautensa ja on hyvin onnellinen sen henkilön kanssa. Vain sen henkilön kanssa. Hän ei voi suudella ketään muuta, sillä kaikki muut muuttuvat sammakoiksi."

Ofelia on neljätoista täyttävä tyttö, joka haaveilee rakkaudesta ja kuumasta suudelmasta, jota on harjoitellut muun muassa mangoilla ja varautunut sitä oikeaa varten sopivalla huulikiillollakin. Arki sujuu koululaisena ja parhaan ystävän Kukan kanssa voi jakaa poikahuolet ja muut teini-ikäisen sydäntä painavat asiat. Syntymäpäivälahjakseen Ofelia toivoo uutta puhelinta ja saakin sen, mutta myös jotain ihan muuta: hän saa kuulla olevansa keiju ja kaiken lisäksi kuninkaallista verta. Eikä se vielä mitään, ensin Ofelian korvat kasvavat, mutta äidin tekemä hiustaika pitää ne piilossa. Iso rysäys tulee tämän jälkeen: maailmassa on vain yksi poika, jota Ofelia voi suudella. Kaikki muut pojat muuttuvat hänen suudelmistaan sammakoiksi. 

Rakkauden tunnistamisen lahjan ristikseen saava Ofelia on Sammakkoprinsessa. Anna Hallavan tänään julkaistava esikoisteos on hauskaksi ja romanttiseksi mainostettu nuortenkirja, jolle on luvassa jatkoa ensi vuonna.

Nyt minä a) tulen ulos keijukaiskirjakaapista ja kerron kerääväni keijukaisaiheisia (taide)kirjoja, joten ilahduin kyllä tällaisesta uutuuskirjasta, jonka kannessa on kipakan näköinen keijuneito b) totean, että minun pitäisi olla "muutaman" vuosikymmenen nuorempi, että pääsisin Ofelian aaltopituudelle.

Sammakkoprinsessa viihdyttää ja ihastuttaakin varmasti monia lukijoita, mutta ihannetapauksessa lukija tunnistaa itsessään ainakin osin sekä a- että b-kohdan. Hallava yhdistää jonkinlaisen varhaischicklitin -- tai miksi näitä nuorille suunnattuja kepeitä teinityttöromansseja oikein kutsutaan? -- fantasiaan. Idea tuntuu raikkalta ja hauskalta. En ole seurannut kumpaakaan kirjallisuudenlajia tarpeeksi, että voisin tietää, miten yleistä tämä on, mutta ainakin vampyyrikirjoissa tuntuu olevan romantiikkaa ja fantasiaa samojen kansien välissä. Hallavan ote on huomattavasti vampyyrikirjoja kepeämpi, se tulvii klassisia teiniongelmia, kuten vaatehuolia ja toiveita kielisuudelmista sekä pientä uhmaa vanhempia ja (keijumaailman) opettajaa kohtaan. 

Hallavan kirja uppoaakin parhaiten (varhais)teineille. En itse tiedä teinien maailmasta juuri mitään: omista nuoruusvuosistani on aikaa ja puhelinkuoria ja huulikiiltoa rakastava esikoiseni saa kasvaa vielä muutaman vuoden. Vaikken ole kirjan kohdeyleisöä huomasin Hallavan tekstin vetävän sen verran hyvin, että viihdyin mainiosti Ofelian parissa. Ofelia on kelpo tyttökirjahahmo: punainen tukka ja kipakka luonne ovat suorastaan arkkityyppisiä ja keijaiskoulutukseen joutuva uhmakas teini-ikäinen kohtaa monenlaisia kasvun paikkoja.

Sammakkoprinsessa avaa uuden kirjasarjan ja sarjalla on kaikki mahdollisuudet kasvaa vaikka millaiseksi nuorten lukijoiden suosiksi. Kepeän ja humoristisen tyttövoiman ja keijukaismaailman yhdistäminen näet toimii hyvin jo Sammakkoprinsessassa. Hieman ennalta-arvattava ja herttaisella tavalla naiivi Sammakkoprinsessa toki on. Ofeliaa ohjaavat veljekset lordi Jai ja lordi Raman ovat kuin yö ja päivä ja lukija aavistaa enemmän kuin Ofelia. Keijukaisten maailma on ihastuttava (haluaisin ostoksille Lumokirjaan!), mutta karkkimaiseen maailmaan olisi voinut sirotella hieman enemmän kirpeyttä. 

Lukuaika Hallavan kirjan parissa kului kuin keijunsiivillä lentäen. En silti usko lukevani Sammakkoprinsessan jatko-osaa, vaan jätän tämän ensimmäisen Ofelia-kirjan odottamaan muutamaksi vuodeksi ja toivon tyttäreni löytävän sen. Kenties hän löytää keijujen maailman taian ja, vielä myöhemmin, oivaltaa oikean rakkauden merkityksen.

--

Anna Hallavan blogi löytyy täältä.

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua
Kustantaja: Otava 2014
Sivuja: 283
Kustantajalta
Kotimainen romaani

Miten tyhjä voi maailma olla. Miten kylmä yö ja miten kaukana kesän lämpö. Miten yksin voi ihminen olla, miten vailla toista ontto. Tappavan hitaina öisen tunnin kaikki minuutit, värähdellen, vapisevina liikkuvat hetket.

Mitä tapahtuu, kun kaksi keski-ikäistä kohtaavat toisensa sattumalta asuntonäytössä, jonne kumpikin on mielijohteesta päätynyt? Ilmassa on rakkauden merkkejä, koko kevääseen kurkottava Turku tuntuu olevan enteitä täynnä. Sekä viisikymppinen historianopettaja Karin Kiurukorpi että niin ikään keski-ikäinen insinööri Lauri Eriksson tuntevat vetoa toisiaan kohti. Mutta millaiset onnistumismahdollisuudet on rakkaudella, jota uhkaa lempiväisten epävarmuuden lisäksi Laurille sydämensä menettänyt, aina niin täydellinen ja nuori Kaari Pelkonen?

Eppu Nuotio on minulle tuttu hurmaavasta Kingi-lastenromaanisarjastaan ja muusta lastenkirjatuotannostaan. Olen toki pannut merkille kirjailijan muutakin tuotantoa, kuten dekkarisarjan, mutta vasta tuore Mutta minä rakastan sinua -romaani tutustutti minut Nuotion aikuisille kirjoittamaan kaunoon. Ihan hyvä niin.

Mutta minä rakastan sinua on mainio romaani. Kuvittelin saaneeni luettavakseni suloisen ja lämpimän huumorin sävyttämän kirjan keski-ikäisten rakastumisesta, mutta sainkin kyllä melko suloisen, mutta tunnelmaltaan haikean romaanin. Haikeus ei tarkoita sitä, etteikö kirja toisi lukijoilleen hyvää mieltä, kyllä se tuo.

Eppu Nuotio yhdistää onnistuneesti viihteelliset rakkausromaanit hyväsydämiseen ja realistiseenkin keskiluokan arkikuvaukseen. Hän kirjoittaa moniäänisesti: romaanissa on mukana jopa ripaus suosikkikirjailijani Carol Shieldsin Rakkauden tasavallan henkeä ainakin siinä, että kaikkea kuvataan niin minä-kertoja Karinin kuin Laurinkin näkökulmasta -- oman äänensä saa myös mustasukkaisuudessa rypevä Kaari -- sekä siinä, että keski-ikäisten tavat, eleet ja pienetkin yksityiskohdat ovat merkityksellisiä: musiikki, tee, aamupuuro, kasvojen uurteet, kevään ensimmäiset kukkaset ja ostoskori. Musiikilla on kirjassa suuri roolinsa ja kirjassa soiva musiikki on listattu romaanin loppuun, mikä on hauska ja lukijoita palveleva idea.

Nuotion romaani on moniääninen. Kaikkitietävä kertoja pohtii rakkauden merkitystä, kujeilee, suree ja kuljettaa tarinaa tavalla, joka tuo mieleen Sinulle on postia- tyyliset elokuvat. Tiedättehän sellaiset lempeät aikuisyleisön filmit, jotka ovat helppoja, tunteikkaita ja jotka on parasta katsoa suklaalevyn tai nenäliinapaketin kanssa. Paikoin ollaan niillä rajoilla, milloin suloisenkirpeä muuttuu imeläksi ja olisin hyvinkin voinut hieman ärsyyntyä. Pientä kliseisyyttäkin huomasin, mutta katson sen kuuluvan lajityyppiin. Nyt sairauslomalla kirjaa lukiessani koin, että tässä kirjallisessa kupillisessa kaakaota liikaa sokeria on niin pieni hippunen, ettei se haittaa, vaan tulee tarpeeseen.

Mutta minä rakastan sinua sulatti lopulta myös minun sydämeni. Se on sellaista välipalakirjallisuutta, joka ruokkii talven väsyttämää sielua ja saa uskomaan arjen ihmeisiin.

--
Kirjan ovat lukeneet myös Susa, Tuija, Krista ja Bleue.

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot - minun ehdokkaani

Tänään kirjablogimaailma kuhisee jännitystä, sillä on jälleen aika äänestää Blogistanian Finlandian, Globalian, Kuopuksen ja Tiedon voittajasta. Bloggaajat julkistavat omat ehdokkaansa nyt aamukymmeneltä, voittajat julistetaan kilpailun emäntäblogeissa huomenna tiistaina klo 10: Finlandia Kirjavinkeissä, Globalia Kirsin Book Clubissa, Kuopuksen julkistaa Notko, se lukeva peikko ja Tieto-voittaja julkistetaan 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä - blogissa.

Äänestän kolmessa katerogiassa, Tieto jää pois. Se ei jää siksi, etten lukisi tietokirjallisuutta: työskentelen tietokirjallisuuden parissa ja viime vuonna olin myös yhden kirjan kirjoittajana. Tästä syystä tietokirjallisuuden harrastamiseen jäi aikaa niukasti. 

Omien ehdokkaiden nimeäminen on kaikkea muuta kuin helppoa. Painottaako niitä, joita pitää "objektiivisesti" parhaimpina vai valitako ne, joille sydän sykkii voimakkaimmin? Kirjabloggaajana voi tietenkin mennä oman mielensä mukaan ja omat ehdokkaani ovat jostain siltä väliltä. Viime vuoden merkittävimmät lukukokemukseni olen listannut tänne, nyt on aika vain vuonna 2014 julkaistujen kirjojen. Kunkin kategorian paras kirja saa kolme pistettä, toinen kaksi ja kolmas yhden pisteen.

Lumiomenan ehdokkaat Blogistanian palkinnoille ovat:

BLOGISTANIAN FINLANDIA

3 pistettä Anni Kytömäki: Kultarinta
Kirjan luettuani minun tuli ikävä metsään. Kultarinnasta välittyy rakkaus metsäluontoon. Sellainen rakkaus ja kokonaisvaltainen kunnioitus tuohon vihreään vapauttavaan voimaan, jonka soisi elävän meissä jokaisessa.

2 pistettä Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Statovivcin romaani on samalla kertaa realistinen kasvukertomus ja aavistuksen absurdi rakkaustarina, se on yhtä aikaa kaunis olematta imelä ja rujo vailla tarkoituksenhakuista roisiutta. Kissani Jugoslavia on esikoisromaaniksi ihan huikean hyvä, omaperäinen ja juuri oikeanlainen.

1 piste Pirkko Saisio: Signaali
Signaali on täynnä fragmentteja ja sulkeita. Se tuo väläyksiä muistoista, kuvitelmista ja nautinnoista. Saisio tulee lähelle lukijaa ja pysyy kuitenkin kirjansa sivuilla. Eikä lukija voi tietää, milloin kertojana on omaa elämäänsä muisteleva Pirkko Saisio, milloin romaanihenkilö Pirkko Saisio. 



BLOGISTANIAN GLOBALIA

3 pistettä Kate Atkinson: Elämä elämältä
Atkinson kirjoittaa tarkkanäköisesti, älykkäästi, liikoja selittelemättä. Kirja jättää jälkeenä lukuisia kysymyksiä ja tulkintamahdollisuuksia. Rakenteeltaan Elämä elämältä on monikerroksinen, mutta  romaani on silti tarinavetoinen. 

2 pistettä Kim Leine: Ikuisuusvuonon profeetat
Romaanina Ikuisuusvuonon profeetat on suurteos paitsi kooltaan, myös teemoiltaan ja rakenteeltaan. Se on hurja, kapinen, eritteinen ja osin inhottava. Se on myös loistavasti kirjoitettu, mukaansatempaiseva ja väkevä. Jos tämä romaani ei tee vaikutusta, niin mikä sitten tekee?

1 piste Per Petterson: En suostu
Petterson kirjoittaa melankoliasta, kaipuusta, sisaruudesta ja ystävyydestä, muttei kirjoita mitään auki. Hän kirjoittaa intensiivisesti ja samalla kuitenkin ilmavasti, jättää kysymyksiä,  antaa vastauksiakin - ehkä. 


BLOGISTANIAN KUOPUS

3 pistettä Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puuseppä
Aalto-yliopiston käsikirjoittamisen professori Iiro Küttner tietää, miten luodaan tarina, joka pitää otteessaan ja puhuttelee lukijaansa. Puusepän tarina kunnioittaa klassisimpia satuja, mutta sadun ihmeet elävät puun syissä ja siirtyvät lukijaan itseensä. Ville Tietäväinen on luonut komeat kuvat, jotka eivät vain tue tarinaa, vaan ovat osa sitä.

2 pistettä David Walliams: Herra Lemu
David Walliams on kirjoittanut hienon lastenromaanin, joka nivoo yhteen paljon tuttua ja sopivasti uutta: yksinäisen lapsen, epäreilun vanhemman, ennakko-oletukset ja -luulot, koko joukon salailua ja noloja tilanteita sekä tarinan, joka tempaisee mukaansa. Naurun vastapainoksi Herra Lemu tarjoaa aimo annoksen vakavaa asiaa, romaani on tietenkin kertomus hyväksynnästä ja ihmisen oikeudesta olla juuri sellainen kuin on. 

1 piste Julia Savtchenko: Salainen sienikirja
Savtchenkon kirja on monella tapaa hauska ja jännittävä: fiktiivisenä tietokirjana se leikittelee oikeiden sienikirjojen tekstilajilla ja kuvastolla. -- Kuvakirjana Salainen sienikirja on (miltei) satukirja, jonka kuvitus mukailee keskieurooppalaisella ja brittiläisellä keijukais- ja tonttukirjojen perinteellä. Kuvat ovat taidokkaasti ja kauniisti toteutettuja. Ne ovat värikylläisiä, mutteivät hyppää silmille, hauskoja, oivaltavia ja sopivasti omaperäisiä ja tuttuja. 

Nyt äänestystuloksia jännittämään! 

Pirkko Saisio: Signaali

Pirkko Saisio: Signaali
Kustantaja: Siltala 2014
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 296
Kotimainen autofiktiivinen kertomuskokoelma

Ei niitä kukaan muista, lauluja eikä runoja.

Eikä ihmisiäkään, ei kaikkia.
Oliko meitä yhdeksän, vaiko enemmän. En muista.

Mutta kuunsillan muistavat kaikki, ja sileän kallion.
Ja sen, että kuunsiltaa katsottiin yhdessä. Sen muistavat kaikki.

Tapahtunutta ja odotuksia, havaintoja ja mietteitä. Parisuhdetta, menetyksiä, junien katsomista lapsenlapsen kanssa, olutta ja tupakkaa, akateemisia näytelmiä, puheita ja hiljaisuutta. Tampereella, Wellamon terassilla, Unkarissa, Madeiralla, Källskärissä. Tätä kaikkea ja paljon muuta on Pirkko Saision Signaali, jota on vaikea tunkea yhteen kirjalliseen lokeroon. Kirjastoluokituksensa perusteella se on kaunokirjallisuutta, mutta se on myös muistelmateos, fiktiota ja autofiktiota, kokoelma kertomuksia, lastuja suorastaan.

Onneksi luokittelulle ei olekaan lukijan kannalta tarvetta: Mutta kukaan meistä ei taida puhua ihan totta, eikä meistä kukaan ihan valehtelekaan. Pirkko Saisiolla on kummallinen kyky -- tai lahjakkaalla ihmisellä on varmasti oikea kokoelma kykyjä jossain mielensä sokkeloissa -- ja hän on velho kirjoittamaan sitä, mitä haluaa. Eikä hän tunnukaan kirjoittavan sitä, mitä voi tai osaa, koska hän osaa kyllä, mitä vain. Hyvänen aika, Saisio saa minut, järvi-ihmisen kaipaamaan merelle, ja mikä oudompaa, jopa tupakonti (jota en ole koskaan harrastanut, tietenkään) on ihanaa. Eikä sekään haittaa, että sataa, kuten ei ole väliä sillä, kuka tunsi, kenet ja missä järjestyksessä.

Signaali on sellainen kirja, jota en halua liikaa avata täällä blogissani tai kenenkään kanssa. Se on täynnä fragmentteja ja sulkeita. Se tuo väläyksiä muistoista, kuvitelmista ja nautinnoista. Saisio tulee lähelle lukijaa ja pysyy kuitenkin kirjansa sivuilla. Eikä lukija voi tietää, milloin kertojana on omaa elämäänsä muisteleva Pirkko Saisio, milloin romaanihenkilö Pirkko Saisio. Parasta on, ettei sillä edes niin väliä: Tarina vuotaa kuin seula, ei haittaa. Jatketaan. Juuri noin.

Signaali on niitä kirjoja, jotka kuuluvat (mielikuvalliseen) ihana-kategoriaan. Se on lempeä, ilkikurinen, pisteliäs, haikea, ehkä seestynytkin. Lukekaa itse, sitten tiedätte.

-
Hannan tavoin uskon palaavani tähän kirjaan. Myös esimerkiksi Minna, Marjatta, Sari ja Ulla ovat lukeneet Signaalin.

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia
Kustantaja: Teos 2012 (ilmestyi ensimmäisen kerran 1960)
Kannen suunnittelu: Jenni Saari
Sivuja: 260
Kotimainen romaani

Hän järjesti hiuksensa peilin edessä, meni eteiseen ja eteisestä siihen huoneeseen, jossa mies luki lehteä. Ja mies oli siinä samassa asennossa, sama kuin äsken. Hän antoi miehen lukea, otti pöydältä kuvalehden ja katseli kuvia. Hän muisti lapset. Hän pani lehden pois ja katsoi suoraan eteensä, näki ikkunaverhot.
Minä olen rouva Pyy. Istun tässä, hän ajatteli.

Helsinkiläistynyt kotirouva koettaa asettua uuteen, moderniin kotiinsa 1950-luvun lopulla. Kuitenkin sekä hänelle langennut rooli että keskiluokkaisen kodin seinät ovat ahtaat. Rouva Pyylle koko elämä tuntuu tyhjältä: mies, lapset, naapurit, kirjahyllyt, kainalon hikiläikät, emalipannu, kahvikuppi , siivoaminen -- elämä kuluu hukkaan. Hän haluaa muuta, taidekurssin, kenties rakkautta, mutta ei pääse helpolla.

Rouva Pyyksi kutsun naisen tarinaa on monessa yhteydessä kutsuttu moderniksi Rouva Bovaryksi. Marja-Liisa Vartion kauniisti nimetty Kaikki naiset näkevät unia on syystäkin klassikko ja Vartiota pidetään eräänä kotimaisen romaanin uudistajista. Vartion elämää ja tuotantoa tutkitaan jatkuvasti: Kuin linnun kirkaisu -elämäkerran Helena Ruuska on tarkastellut muun muassa juuri Kaikki naiset näkevät unia -romaania ja huomenna lauantaina Helsingin yliopistossa Elise Nykänen väittelee Vartion fiktiivisistä mielistä.

Vartion romaanissa on teemoja vaikka kuinka ja niistä on helppo saada kiinni. Aika on kuitenkin tehnyt osin tepposensa, sillä kotirouvakulttuurin aika on ohi ja lähiöelämän tylsyys ja harmauskin tuntuvat jääneen menneeseen. Silti rouva Pyyn arki ja hänen pyristelynsä kohti jotain muuta ovat kiehtovaa luettavaa. Naiseen kohdistavat odotukset voivat nyt olla erilaisia, mutta odotuksia on paljon ja jokainen tunnistaa varmasti jonkinlaisen (ajoittain omalle kohdalle sattuvan) tylsistymisen tai epämääräisen muutoshalun. 

Vartion kieli on hyvää: lyyrikkonakin tunnettu kirjailija kirjoittaa vuoroin arkirealistisesti, vuoroin runoilijan sanoin: [--] niin tekevät kaikki naiset, näkevät unia niin kuin sinä, heidän sielunsa kulkee yöllä mustana kissana, hiipii kattoja pitkin [--]. Teksti etenee hitaasti ja se on realistisista puitteistaan jotenkin unenomaista, tahmeaa ja raskasta. Tämä raskaus, tai ehkä pitäisi sanoa painokkuus, on harkittua ja perusteltua; kaikki näet kerrotaan Rouva Pyyn näkökulmasta, hänen mielenliikkeidensä kautta. Rouva Pyy näkee kainaloiden hikiläikät, hän kuulee kuulee miehensä hengityksen pimeän läpi, juuri hän tuntee kuin tapahtunut ei olisi tapahtunut hänelle, vaan jollekin toiselle. Hänen elämänsä on harmaata miltei sävyttömyyteen saakka, tapahtumienkin hetkellä ohikiitävää.

Grazie. On kuin rouva Pyy uneksisi koko elämänsä läpi silloinkin, kun näkee tarkkaan. Hän kurkottaa toisaalle, muttei tiedä mitä lopulta haluaisi. Romaanin viimeisessä luvussa Italiassakaan mikään ei vastaa odotuksia. Vartion romaani osoittaa, kuinka naisen roolit ovat rikottavissa, mutta rajat -- niin tekojen kuin mielen -- ovat silti niin pysyvät.

--
Arja miettii hauskasti, että miten rouva Pyy toimisi, jos romaani olisi kirjoitettu 2010-luvulla.

P.S. Vielä viikko ja sitten minun pitäisi saada kipsi pois. Käsi on edelleen aika kipeä, mutta bloggaamista on ollut siinä määrin ikävä, että koetan saada tänne jotain viikonloppunakin. 

Talven kukkia ja luettuja

Pikkuhiljaa alkaa käsi parantua ja samalla tavalla verkkaisesti tullee tänne jotain kirjallistakin eloa. Joudun pitämään kipsiä vielä kaksi viikkoa, mutta arjen uutuuksia on se, että nyt pystyn tietokoneella kirjoittaessa käyttämään pitkästä aikaa muutamaa vasemmankin käden sormea eikä tämä naputteleminen ole pelkästään yksikätistä. Tämä sekä eilen ostamani nastalliset talvikengät tuovat siinä määrin virkeyttä, että koetan ainakin lyhytarvioin alkaa purkaa lukemisiani -- jos vaan osaan tai maltan lyhyesti kirjoittaa. ;)

Sairaslomani aikana olen lukenut muun muassa nämä kirjat:
- Kate Atkinson: Eikö vieläkään hyviä uutisia
- Eva Ibbotson: Voi noita noitia
- Sirpa Kähkönen: Graniittimies
- Daphne du Maurier: Rebekka
- Pirkko Saisio: Signaali
- Marja-Liisa Vartio: Kaikki naiset näkevät unia

Onko näiden joukossa teille tuttuja? Olen lukenut hieman muutakin, mutta säästän ne kirjat teemaviikolleni, joka tässä piakkoin koittaa. Yksi listan kirjoista kuuluukin tuohon teemaan. Parhaillaan luen Joyce Carol Oatesin Putousta, joka kantaa samoja kaikuja kuin Haudankaivajan tytär ja pitää tietenkin tiukasti otteessaan.

Luettuihin palaan siis pian, mutta ensin kuvia. Nyt talvi on harmaa ja liukas, mutta se kukkii kanervin ja leikkotulppaanein, auringonpaisteen uskaltaessa esiin myös lumikitein. Hyvää alkavaa viikkoa!

Hortensioita ja oksia

Voisi kysyä, että kuinka paljon hortensia- ja oksakuvia tarvitaan, mutta nämä kuvat postaan siitä ilosta, että kipsi antaa hyvän tuen kameralle. Eilen oli ja tänään on niin talvivaloisaakin!

Kiitos kommenteista edelliseen tekstiini: ne ovat ilahduttaneet ja antaneet osin vertaistukeakin. Pyrin vastaamaan kommentteihin sen mukaan, miten tämä "yksikätisyys" antaa myöten.

Hyvää loppiaista!

P.S. Olen ehtinyt lukea paljon ja ensimmäinen lukuteemaviikkokin tuli lukemani myötä kuin vahingossa. Siitä kuulette vielä!