Katja Kallio: Valkokangastuksia

Katja Kallio: Valkokangastuksia
Otava 2019
159 sivua
Kotimainen kirjoituskokoelma


Joskus sattuu näkemään itsekseen kerta kaikkiaan fantastisen elokuvan, ja koska siihen rakastuu päätä pahkaa sen haluaisi näyttää jollekulle tärkeälle ihmiselle, esimerkiksi puolisolle. Toiveena on, että kokemus voitaisiin jakaa, ja sitten kummastakin tuntuisi hetken aikaa täsmälleen samanlaiselta, koska jostain syystä se on kaikkein harvinaisin ja tavoiteltavin olotila. Mutta ei elokuvia niin vain kenellekään näytetä.

2000-luvun alussa istuin aina maanantaisin joensuulaisen elokuvateatteri Tapion parvella katsomassa Suomen elokuva-arkiston (ny. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto) näytöksiä. Kävin siellä joka maanantai. Nautin 1960-luvun ranskalaisten elokuvien esteettisestä yhteiskunnallisuudesta, nukahdin Andrzej Wajdan Sukupolvien aikana (nukahtaminen ei ollut kuitenkaan elokuvan vika), lumouduin uudemman japanilaisen elokuvan minimalistisesta (ja joskus julmasta tai ainakin lohduttomasta) kauneudesta, kärsin korvamadosta Spede Pasasen Noin 7 veljeksen hittilaulun vuoksi. Monesti yllätyin, usein ihastuin, joskus pitkästyin, mutta aina, lopulta, virkistyin.

Ehkä voimakkaimmin minut lumosi tunnelma, joka vanhassa elokuvateatterissa vallitsi. Ihmiset asettautuivat ikään kuin vakiopaikoilleen, joku nauroi kuivasti, muutamalla opiskelijalla oli mukanaan kurkkuvoileipiä. Talvisin ilmassa oli kosteiden talvitakkien hajua, kevätiltaisin valon ja katupölyn sekoitus tuntui raa’alta ja samalla jotenkin tismalleen oikeanlaiselta Tapion hämärän jälkeen.

Tärkeintä tietenkin oli, miten elokuvat veivät toiseen maailmaan. Ja vievät ne edelleenkin. (Viime vuosina olen katsonut enimmäkseen perhe-elokuvia, kuten eilen Goosebumps 2:n. Hmm. Mutta aina toisinaan otan aikaa omalle leffamaulleni, viimeksi katsomistani suosittelen etenkin – ja tietenkin – Alfonso Cuarónin Romaa, joka ansaitsisi oman postauksensa, ehkä vielä kirjoitan siitä ja muutamasta muusta…)

Rakastan myös lukea elokuvista. Olen ilokseni saanut esimerkiksi tehdä töitä Juri Nummelinin ja Markku Soikkelin elokuvia käsittelevien kirjojen parissa ja vapaa-ajalla uppoutua vaikkapa Tim Burtonin, Krysztof Kiewsloskin tai Audrey Hepburnin elämäkertoihin. Yhteen elokuvakirjaan palaan usein: Katja Kallion Elokuvamuistiin, jonka kirjoitukset antavat sekä oivalluksia että samastumisen mahdollisuuden.

Nyt Kalliolta on julkaistu uusi elokuvia käsittelevä kirjoituskokoelma: Valkokangastuksia, jonka teksteistä osa on aiemmin julkaistu Imagessa. Elokuvamuistin sisarteos ei petä lukijansa odotuksia. Kirjaa on ihana (!) lukea. Kallion kirjoitusten myötä pääsee uppoutumaan tuttuihin ja uusiin elokuva-ajatuksiin.

Kallio kirjoittaa Kieslowskista ja Kaurismäestä, Ken Loachin I, Daniel Blakesta (joka muuten särki sydämeni ainakin osin, katsokaa tuo yhteiskunnallinen leffa!) ja Pavel Pawlikowskin Idasta (jota en ole vieläkään nähnyt). Hän kirjoittaa elokuvista, joita on nähnyt ulkomailla tai kotisohvalla, munakarvasta, perheestään, tyttöjutuista ja elämänsä ensimmäisestä sing along -näytöksestä…

Tekstit ovat sellaisia, että haluan toisaalta pitää ne itselläni, sukeltaa niiden myötä elokuvataiteen kirjoon, mutta toisaalta haluan tietenkin vinkata kirjasta mahdollisimman monelle. Siksi tämä postauskin. Kirjassaan Kallio osuu jonnekin minun mielikuvieni kanssa yhteen sovittuvaan käsitykseen elokuvista.

Ytimessä on ajatus siitä, että elokuvia voi katsoa yksin tai yhdessä, mutta ne ovat jokaiselle erilaisia: Ne [elokuvat] ovat ylpeitä ja itsepäisiä ja arkoja eivätkä suostu näyttäytymään käskystä. 

Valkokangastuksien myötä pääsin takaisin jonnekin klassikkoleffojen, Tapion Elokuva-arkistonäytösten kurkkuvoileipien tuoksun ja Netflixin väliin. Kiitos, Katja Kallio.