Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala 2015
Kansi Elina Warsta
156 sivua
Arvostelukappale
Kotimainen romaani


Hiekkanainen sen laukaisi, hän palautti lapsuuden painajaiset pelottavasta suosta ja maalatuista naisista. Siitä saakka sinä ja minä puhuimme aina Tattarisuosta, haaveilimme löytävämme sen aarteen. Maire langetti kirouksen ylleni samalla hetkellä, kun siemeneni syöksyivät hänen kesäauringossa kimalteleville kupeilleen ja minä katselin holvin lailla kaartuvaa kirkkaansinistä taivaankantta.

Nykyisyys: kirjoittava mies, jonka arki vaimon ja pojan kanssa ei ihan suju. Mies vetelehtii, polttaa tupakkaa, ajelee autolla muovipussiin sullottu käsikirjoitus takapenkillään ja pohtii sekä omaansa että sukunsa menneisyyttä ja muistelee lapsuudenystäväänsä Joonaa. 1930-luku ja kieltolain aika: pirtua salakuljettava Heino asuu vaimonsa ja poikansa kanssa enonsa kortteerissa. Valkoinen ja punainen aate ovat vahvasti vastakkain ja Lapuan liike nousee. Pirtunkätkentäretkellä Tattarisuolla Heino kohtaa asioita, jotka johdattavat hänet kohti entistäkin pimeämpiä tapahtumia. Näet Noita-Kallioksi kutsuttu räätäli harjoittaa myös menojaan Tattarisuolla.

Nälkävuodellaan vaikutuksen tehneen ja muun muassa Blogistanian Finlandian voittaneen Aki Ollikaisen toinen romaani Musta satu ilmestyi muutama viikko sitten. En ole ainoa, jolle Nälkävuosi oli siinä määrin kovan luokan romaani, että Mustan sadun lukemiseenkin syntyi jonkinlaisia ennakko-odotuksia, suoranaisia paineitakin. Ja niinhän siinä kävi, ettei Musta satu ole uusi Nälkävuosi. Tietenkään se ei ole, onhan kyse täysin eri kirjasta, muttei Musta satu ole muutenkaan Ollikaisen esikoisen veroinen romaanitäydellisyys. Silti se on kelpo romaani, joka kietoo lukijan synkeään maailmaansa. 

Ollikaisen teoksen monet teemat ovat perusteltuja, joskaan eivät suurilta osin ihan tuoreita. Näkökulma on miehinen, naiset jäävät taustalle - vieraiksi vaimoiksi, hiekkanaisiksi, statikseiksi. Keskiössä ovat sukupolvesta toiseen jatkuva juopottelu ja jonkinlainen puolihuono-osaisuuden ketju sekä edellisten sukupolvien, nimenomaan isien, synnit jotka nekin kaikki ovat kirjallisuudessa paljon käytettyjä aiheita. Ollikainen kirjoittaa niistä uskottavasti, mutta omaperäisyys on enemmänkin kielellistä. Sen sijaan 1930-luvulle sijoittuva kuvaus kantaa laajemmalle. Se mikä alkaa Heinon tarinana ja voisi päättyä lammen pimeään silmään, kasvaakin kuvaukseksi kokonaisesta aikakaudesta, joka muokkaa paitsi yhden suvun, poliittisesti myös kokonaisen kansanosan tulevaisuutta.

Osaset kyllä toimivat itsessään: minäkertojan krapulainen olotila ja istuskelu tupakan savustamassa autossa ovat niin konkreettisen oloisia, että ne muuttuvat todeksi. 1930-luvun tapahtumat niin kotona, poliittisessa kokouksessa kuin Tattarisuon synkeässä maastossa sekä tapahtuma- että henkilökuvauksessaan tiukkaa, taitavaa kerrontaa. Romaanin keskeisin ongelma on kahden eri aikakauden yhteensovittaminen. Nykyhetkessä elävällä kertojalla on useitakin syitä kiinnostua Tattarisuon tapahtumista, mutta kysymys kuuluu: mitä sitten? Nykyhetkeen sijoitetun kertojan ajelehtivuus tarttuu lukijaan eikä tunkkaisesta olotilasta pääse oikein pois.

Toisaalta Musta satu on jälleen yksi kertomus murheellisten laulujen maasta, ihmisistä jotka katoavat iäksi ja heistä, jotka sittenkin ponnistavat - mutta minne, sen kun tietäisi. Ja toisaalta, tärkeimpänä, Musta satu osoittaa, että Ollikainen on tälläkin kertaa hiottujen lauseiden mestari. Hän ei kirjoita pitkästi, mutta sanoo paljon ja luo kuin vuorovedoin jumalattoman kauniita ja ihan yhtä jumalattoman rumia kuvia. 

--
Mustan sadun ovat lukeneet myös muun muassa Sara, Villis, Tuija, Bleue ja Krista. Minna otti kirjan mukaansa kirjapolulleen.

P.S. Vaikkei kuvasta voi arvata, otin sen ihan Tattarisuon kupeessa Malmin lentokentällä.