Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Kustantaja: Siltala 2012
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta
Sivuja: 141
Kotimainen romaani

Nälkä on se kissanpentu joka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012) on ollut viime aikoina ansaitusti paljon esillä. Se voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon viime torstaina, ja samana päivänä se nimettiin myös kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Luin kirjan erittäin ajankohtaiseen aikaan, hieman ennen esikoiskirjapalkinnon voittajan julkistamista ja heti kirjan luettuani uumoilin, että taisin tutustua voittajateokseen. Halusin kuitenkin viipyillä kirjan aikaansaamissa tuntemuksissa ja romaanin mielenmaisemissa, ja siksi kirjoitan kirjasta "vasta" nyt, liki viikko ensilukemisen jälkeen.

Kirjallisuuskeskusteluja seuraaville Nälkävuoden kehys lie tuttu. Ollikaisen kirja sijoittuu Suomen suuriin nälkävuosiin 1867-1868, joiden aikana koko Suomessa kuoli nälänhädän vuoksi 150 000 ihmistä. Nälkävuosissa liikutaan toisaalta Suomen syrjäseuduilla, joissa laihat hauet eivät täytä Marjan, Juhanin ja pienten Mataleenan ja Juhon vatsaa, leipään pannaan enemmänkin kuin puolet petäjäistä tai olkia, pahimmillaan jäkälää, ja kuolo korjaa ihmiset liian nuorina. Kuolema tuo helpotuksen, lämmittääkin poisnukkuvaa sielua. Toisaalta Helsingissä on vaurautta. Senaattori katselee pimeää Yrjönkatua ja miettii katastrofia, joka maata kohtaa. Renqvistin veljekset Teo ja Lars, lääkäri ja virkamies, pohtivat omia arkisia murheitaan, rakkauselämäänsä, huoria, työtään - sekä nälänhätää: Nälkä karsii kansakunnasta pois heikoimmat kuin puutarhuri omenapuustaan huonot oksat. Kansakunnan tila huolettaa veljeksiä. Mitä tapahtuu, kun kaksi erilaista maailmaa kohtaa?

Mataleena silittää sormenpäällään posliinisen keittokulhon pintaa. Se on valkoinen kuin lumi, mutta lämmin. Kauneinta on kuitenkin kulhon vaaleanpunainen ruusu, jonka terälehdet on ympäröity kullalla. Kun sormen siirtää sen yli, tuntee kuinka se on kohollaan aivan kuin se olisi elävä, sykkivä sydän, kukkisi lumen keskellä eikä talvikaan sitä voi voittaa.

Nälkävuosi näyttää ihmiset raadollisimmillaan ja herkimmillään. Nälkä vie voimat ja turruttaa, tuo pedon ihmisessä esille, mutta ei kuitenkaan vie toivoa; mielessä siintää kylmäävällä tavalla naurettavana haaveena matka Pietariin ja kaiken keskelläkin vastaan voi tulla hyviä ihmisiä, jotka tarjoavat yösijaa tai laihaa velliä. Hyvyys ei kuitenkaan riitä, kun Marja perheineen kulkee kerjuulla, uppoaa lumeen, jota lapset nälkäänsä syövät. On routainen, hallainen, ankara maa ja ruumiita tienpientareella. Kuoleman väri on valkoinen, lumen väri on valkoinen, vain valkoinen jää jäljelle silloin, kun sielu jättää ihmisen.

Nälkävuosi on samalla tavalla valkoinen kirja kuin Elina Warstan suunnittelema upea kansi. Valkoista vasten kaikki värit korostuvat, tekstistä tulee visuaalista: kasvoilta katoava punakkuus muuttuu harmaaksi ja sitten valkoiseksi; Mataleenan silittämän keittokulhon vaaleanpunainen ruusu; suolammen musta ja eloton vesi. Ollikainen kirjoittaa realistisesti ja rujosti. Hänen ei tarvitse mennä yksityiskohtia pursuilevaan maalailuun, sillä lukija tietää ja tuntee jo pienestäkin kaiken sen epätoivon, jota ihmiset sisällään kantavat. Yksittäinen ele, teko ja kaikki kauhea muuttuvat todeksi. Silti Nälkävuoden ihmiset ovat sitkeitä, he katsovat tulevaisuuteen, jota ei kaikille tule. Rosoisen realismin rinnalla kulkeekin runollinen ja vertauskuvallinen taso. Nälän ontoksi tekemä mieli näkee kuikan, joka yrittää nousta lentoon, ja toisaalla senaattori ajattelee, kuinka tärkeää on nähdä kokonaisuus yksityiskohtien takana.

Tuon kokonaisuuden nähdäkseni luin Nälkävuoden kahdesti. En voi sanoa ymmärtäneeni kirjasta kaikkea, eikä tarvitsekaan, mutta minussa virisi tarve pohtia ihmisten vaikuttimia vaikeilla hetkillä sekä toisaalta ottaa selkoa siitä, miten nälkävuodet vaikuttivat omalla kotiseudullani. 

Molemmilla lukukerroilla Ollikaisen romaani vakuutti ja vaikutti. Nälkävuosi vakuuttaa aiheellaan, kielellään, kerrollaan ja taitavuudellaan. Se vaikuttaa sielussa niin, että omaa kehoa alkaa kolottaa ja mieltä liikuttaa, vaikkei itku tulekaan.

*****

Nälkävuosi on ollut blogeissa todella luettu kirja. Siksi linkitän nyt jatkolukemiseksi vain kaksi viime viikolla kirjoitettua blogiarviota: Kirjainten virran Hannan, jonka kanssa valitsin saman, kirjan takakannessakin olleen lainauksen, sekä P.S. Rakastan kirjoja -Saran, jolle kirja jäi mieleen niin, että tuli uniin saakka. Sama täällä, Sara.