Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Kustantaja: Teos 2009
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 312
Kotimainen romaani

Minä kiinnityin veljeeni vasemmasta kyljestäni. Selkärankamme yhtyvät lantiosta. Meillä on yhteensä kolme keuhkoa, kaksi sydäntä, yksi maksa, kolme mununaista, puolitoista penistä. Kävelemme ja tanssimme. Siitä, onko meillä yksi vai kaksi sielua, en ole tietoinen. Max todennäköisesti sanoisi, että yhdestäkin koituu liikeuralle tarpeeksi vastusta.

Max ja Isaac ovat aina yhdessä, silloinkin kun kokevat yksinäisyyttä. He tuntevat toistensa sydämenlyönnit ja kun Max tuottaa testosteronia, kiihottuu myös minäkertojana toimiva Isaac. He nukkuvat samassa vuoteessa, rakastuvat samoihin naisiin ja käyvät tarpeillaan kuta kuinkin samanaikaisesti. Heillä on kuitenkin erilainen luonne ja erilaiset toiveet. Max myös juo, mikä on ikävää paitsi hänen itsensä, myös Isaacin kannalta, sillä heillä on yhteinen maksa. Max ja Isaac ovat siamilaiset kaksoset. Saksalaissyntyiset veljekset kiertävät ympäri maailmaa friikkisirkusten mukana, taiteilijoina, kabareetähtinä, bordelleissakin. 1920- ja 30-lukujen taitteen Helsingissä, kieltolain kaupungissa, he kohtaavat ihmeellisen, kauniin ja kopean seurapiirikaunottaren Iriksen. Kohtaaminen ja Iris muuttavat kaiken.

Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinto on taas ajankohtainen, kun Aki Ollikainen voitti palkinnon Nälkävuodellaan. Luin Nälkävuoden tällä viikolla (kuinka ollakaan), mutta nyt samalla viikolla luin myös vuoden 2009 voittajan, Leena Parkkisen romaanin Sinun jälkeesi, Max. Se, että luin kaksi esikoispalkintovoittajaa samalla viikolla on onnellista sattumaa. Onnellista sen vuoksi, että kumpikin teos on yhdellä sanalla kuvattuna hieno. Nälkävuoteen palaan tuonnempana, nyt on aika kääntää katse Maxiin ja Isaaciin, joille friikkinä eläminen on normaalia, toiseus ainainen seuralainen ja rakkaus sitä, mitä ihminen hakee.

Sormeilin kirjettä taskussani. Olin lukenut sen niin moneen kertaan, että osasin sen ulkoa. Se oli tavoittanut meidät Leipzigissä ja kiertänyt kauan perässämme. Postileimat olivat hioutuneet pois, mutta tunnistin käsialan, vaikka en muistanut koskaan nähneeni sitä. Tiesin sisällön jo ennen lukemista: Iriksen kanssa oli aina ongelmia. Iriksen kanssa oli aina.

Parkkisen yltäkylläinen romaani poukkoilee saksalaisesta lapsuudesta Helsingin salakapakoihin ja puistoihin, tutustuttaa alligaattorikaksosiin, tiikerin kanssa varsin rohkeasti esiintyvään Madame Maximiin sekä moniin muihin valtakulttuurin ulkopuolella eläviin kummajaisiin. Sinun jälkeesi, Max on kirja, jollaista en ole aiemmin lukenut. Olen toki lukenut romaaneja, joissa liikutaan sirkus- tai friikkimaailmassa aina John Irvingin Sirkuksen pojasta Sara Gruenin Vettä elefanteille -romaaniin ja edelleen Mathias Malzieun Sydämen mekaniikkaan. Sydämeni sykkii aina kaikenlaisille friikkitarinoille, mutta Parkkisen kirja on paljon, paljon enemmän kuin mainitsemani romaanit. Oikeastaan sitä voisi verrata, kuten Helsingin Sanomien Antti Majander tekee, vain Günter Grassin Peltirumpuun, vanhaan tenttikirjaani, jossa Euroopan historia yhdistyy pieneksi pojaksi jääneen aikuisen tarinaan ja edelleen avoimeen seksuaalisuuteen. Max ja Isaac toki kasvavat aikuisiksi, varsin komeiksikin, mutta Suomen ja Euroopan historian,  alakulttuurisen taiteen sekä paikoin varsin - hmm - aistillisen tekstin yhteensovittamisessa vertaus Grassiin on paikallaan. Kaiken huipuksi Parkkinen kirjoittaa hyvin.

Parkkisen teksti lumosi minut heti ensisivuilta lähtien. Veljensä varjossa elävän, aina rinnallaankin hänen jäljessään kulkevan Isaacin kertojanääni on vahva ja erikoisessa tarinassa uskottava. Sinun jälkeesi, Maxin tarina kulkee Isaacin muistoissa ja nykyhetkessä poukkoillen ajallisesti lapsuudesta lähimenneisyyteen ja tulevaisuudenodotuksiin. Toisinaan äänensä saavat myös Iris kirjeiden ja kertomiensa tarinoiden muodossa, samoin äitinsä hylkäämät pojat kasvattava täti kertoo kaksosten vanhempien tarinaa. Poukkoileva rakenne sopii kirjaan, sillä tällä tavoin tarina rakentuu palasista samaan tapaan kuin osin yhteisen ruumiin, mutta koko ajan oman mielen jakavien veljesten ajatuksetkin.

Sinun jälkeesi, Max ei kaikessa vakuuttavuudessan ole täydellinen romaani. Kuten Jäljen äänen Penjami huomauttaa, on esimerkiksi romaanihenkilöiden kielessä epäloogisuuksia. Kuinka venäläissyntyinen, suomalaisen kanssa avioitunut Iris ja Suomessa vain hetken asuneet, venäjää ja suomea oletettavasti huonosti tai ei ollenkaan taitavat, Max ja Isaac keskustelevat niin luontevasti? Ja millä kielellä? Mutta vahva romaani kestää pienet mahdolliset epäloogisuudetkin. Pieni ja suuri, synti, häpeä ja groteski sekoittuvat puhtauteen, toivoon, rakkauteen ja uudelleen hulluuteen. Pienet kauniit hetket vahvistavat rumuutta ja vastenmielisyyttä, romaanin surullinen vire saa miltei taiaonomaista hohtoa, kun poikien isoisä keittää kirsikkahilloa - olkoonkin, että siitä tulee mustaa hapanta hyyteöä - tai kun omenapiirakka rasahtaa hampaissa ja Iris naurahtaa vaaleanpunaisessa alushameessaan. Jennin tavoin minäkin löysin kirjasta lämminhenkisyyttä.

Max ja Isaac, nuo raukkaparat, nuo friikit, nuo komeat miehet, nuo luonnonoikut. Heitä ei olla säälimättä, kavahtamatta eikä rakastamatta. Sinun jälkeesi Max on paitsi hieno, myös ihmeellinen romaani. Minä vaikutuin ja liikutuin - taisin suorastaan rakastua kirjaan.

****½