Marita Lindquist: Tuuti

Kuukauden tyttö- eipäs kun lastenkirjaklassikko
Marita Lindquist: Tuuti
- sisältää kirjat Tuuti ja pahankurinen b sekä Tuuti ja punaiset kengät
Kustantaja: Suuri Suomalainen Kirjakerho 1976 (WSOY 1973 & 1975)
Ruotsinkieliset alkuteokset: Kottens Bakvändä B 1972 sekä Kotten vågar inte gå hem 1974
Suomentanut: Tuula Ikonen
Kuvitus: Ilon Wikland
Sivuja: 284
Kotimainen lastenromaani


- Taisi olla kiire aamulla, isä sanoi ja katseli keittiötä. Se ei tosiaankaan näyttänyt kunnon keittiöltä. Teekupit nököttivät pöydällä. Niissä oli ruskeita juovia. Muutama puolikuiva leivänpala lojui pöydällä ja Tuuti unohtanut panna margariinin jääkaappiin.
Isä avasi hernekeittopurkin. Hän hyräili jotakin laulua. Siinä oli sana siellä, toinen täällä.
- Mistä se kertoo? Tuuti kysyi.
- Sekasotkusta, isä sanoi.

Tuuti, suomennoksessa olevalta oikealta nimeltään Tuulikki, on tyypillinen tokaluokkalainen tyttö. Hän on reipas ja ujo, takkutukkainen ja kauniista asioista pitävä, huolehtivainen ja hajamielinen. Tuuti asuu Helsingissä yhdessä yksinhuoltajaisänsä kanssa. Televisiossa työskentelevä isä on tavattoman epäkäytännöllinen arjen asioissa, joten ei ole mikään ihme, että pienessä perheessä syödään purkkihernekeittoa harva se päivä ja että leivänkannikat unohtuvat kuivahtamaan pöydälle. Onneksi isän tyttöystävä Anita tuo lämpöä ja esimerkiksi hoivaa tuhkarokkoon sairastunutta Tuutia. Elämä soljuisi kaikin tavoin hyvin, mutta lukemisen vaikeus tekee kouluarjesta takkuista. B ja d menevät sekaisin, samoin m:n ja n:n jalkojen  määrä. Toisen kerran Tuuti taas varastaa kaupasta ihanat punaiset kengät, jää kiinni eikä uskalla mennä kotiin koko päivänä.

Olen jo pitemmän aikaa muistellut muutamia lapsuuteni suosikkikirjoja, Marita Lindquistin Tuuti- ja Maleena-romaaneja. Tänä syksynä onnistuin löytämään kahden Tuuti-kirjan yhteisniteen Tyttökirjaklassikot-verkkokaupasta ja tartuin kirjaan, jonka luin yhdessä ekaluokkalaiseni kanssa, pienellä jännityksellä. Tuuti ja pahankurinen b sekä Tuuti ja punaiset kengät kumpikin toivat mieleen monia, hyviä lukumuistoja 1980-luvun alusta, jolloin olin kuta kuinkin Tuutin ikäinen.

Tuuti ei uskaltanut katsoa ylös. Hän ei tiennyt, minkä näköinen puhuja oli. Tuutin jalat ottivat punaisissa kengissä askelen toisensa jälkeen.
Minä olen varastanut ne, Tuuti ajatteli. Minä olen varas ja se näkyy minusta. Kaikki jotka näkevät minut, tietävät etten ole maksanut näitä kenkiä, niin paljon rahaa minulla ei ole.
Hissi nousi yhä ylemmäs, se pysähtyi joka kerroksessa ja ihmisiä meni ulos ja tuli.
- Tänne, ääni sanoi ja käsi tönäisi Tuutia.

Hyvät lukumuistot osoittautuivat edelleen hyväksi, aikaa yllättävän hienosti kestäneeksi lastenkirjaksi. 1970-luvulla kirjoitettuna Tuuteissa on paljon sellaista, joihin nykyajassa ei tietenkään törmää: maan alla oleva puhelintalon vaihde on tuulahdus menneestä, tietokoneeton elämä jotenkin hidasta ja 1970-luvun televisiostudio muistuttaa minua ajasta, jolloin Yleisradion testikuva kelpasi sekin (melkein) televisio-ohjelmasta. Omasta aikakaudestaan kertoo myös se, ettei Tuutin isän työkaveri vietä joulua, vaan jonkinlaisena kulttuuriradikaalina menee jouluna "kokoukseen". Liki neljän vuosikymmenen takainen Helsinki on turvallinen pienelle yksinäiselle lapsellekin, Tuuti esimerkiksi tuosta vain käy vieraissa asunnoissa ja viettää aikaa tuntemattoman vanhuksen kanssa. Lindquist kirjoittaa niin hyvin, että seitsenkymmenlukulainen maailma jaksaa kiinnostaa 2000-luvun lapsiakin, ainakin omaa lastani.

Viime vuosina lasten- ja nuortenkirjoissa ovat olleet vallalla fantasiaa ja dystooppisia aineksia sisältävät romaanit tai sitten vallattomat, vauhdikkaat ja hassunhauskat kirjat. Olen lukenut niitä ilolla, mutta nyt Tuutin myötä aloin kaivata realistisia, tavallista arkea kuvaavia lastenkirjoja. Niitäkin varmasti on, totta kai, mutta kirjallisuuden trendien aallonharjalla ne eivät ratsasta. Sen vuoksi Tuutin lukeminen oli erityisen virkistävää. Oli raikasta lukea kirjaa, jossa keskeisjuonena on b- ja d-kirjainten oppiminen, kirjoituskoneen saaminen joululahjaksi tai kaupungilla vetelehtiminen silloin, kun ei myymälävarkauden vuoksi uskalla mennä kotiin. Tuuti-kirjat saavat uskomaan siihen, että arkisetkin asiat ovat jännittäviä ja että keskustelemalla mikä tahansa asia voi selvitä. Oli ilahduttavaa huomata, että oma ekaluokkalaiseni tuntui olevan samaa mieltä. Hän piti Tuutista enemmän kuin Timo Parvelan hauskasta Ellasta tai Tuula Kallioniemen riemastuttavasta Karoliinasta; molemmat kirjat olivat sellaisia, jotka meillä luettiin suorastaan (ääneen) ahmien, mutta kirjat taisivat kuitenkin edustaa lapselleni sitä kaikkein tavallisinta kirjallisuutta. Tuutissa oli yllättävää kyllä uutuudenviehätystä. Kumpikin yhteisniteen Tuuti-kirja sai esikoiseni kuuntelemaan Lindquistin teoksia miltei hievahtamatta, hyvin intensiivisesti; Tuuti ja punaiset kengät aiheutti suoranaista jännitystä, hyvää pelkoakin.

Tuutien kohdalla haluan vielä erikseen nostaa niiden kuvituksen. Kirjat on kuvittanut Astrid Lindgrenin "hovikuvittajana" tutuksi tullut Ilon Wikland, jonka kuvituksia olen ihaillut ja rakastanut aina. Nytkin mietin, että vaikka Tuutit ovat kirjoina erittäin hyviä, on niiden kuvituksella oma erityinen viehätyksensä. Lastenkirjoissa, romaaneissakin, kuvituksella on kirjaa tukevaa lisäarvoa. Hyvä kuvitus tekee hahmoista juuri sen näköisiä kuin he ovat ja Wiklandin ansiosta Tuuti on niin ilmeikäs, milloin epävarma, milloin pelokas, milloin iloisenriehakas pieni tyttö. Totta kai Wiklandin kynänjälki tuo muistumia Lindgrenin kirjoista, mutta suurena Lindgren-fanina en pane sitä pahakseni. Ja Lindquist jatkaa hyvää lastenromaanien perinnettä kirjoittamalla Tuutista sopivasti tavallisen tytön, sellaisen, johon moni pieni lukija voi samaistua.

Minulle Tuutin realistisessa maailmassa on tärkeää on toki kirjojen nostalginen puoli, josta jo kerroinkin. Muistin Tuutit  hyviksi lastenkirjoiksi, rakastin niitä pienenä melkein yhtä paljon kuin Lindgrenin Marikkiakin.  Marikki on minulle varmaan aina lastenkirjojen ykkönen, ja Lindgrenin kirjana se onkin ehta klassikko. Mutta Tuuti varastettuine kenkineen, pissahätineen ja lukivaikeuksineen on hänkin rakas. Suosittelen Tuutiin tutustumista kaikille niille nykylukijoille, jotka pitävät realistisista lastenkirjoista.

****½

Lapsen kommentit: No, mä en kyllä nyt halua antaa mitään tähtiä. Kun se Tuuti teki niin väärin eikä se uskaltanu mennä kotiin. Oliks sillä kännykkää? Se kirjoituskone oli vähän kuin sais Padin. Mut miten se ei osannut lukee, vaikka oli jo kakkosella? Se oli kyllä tosi jännä kirja se Tuuti ja punaiset kengät. Miksei niitä Tuuti-kirjoja oo enemmän?
(Tuuti-kirjoja on itse asiassa kirjoitettu enemmänkin. Tuuti onnistuu (Du klarar det, Kotten) on kirja, jonka juuri tänään tilasin nettidivarista omaan hyllyyni. Viimeisin Tuuti-kirja, Vem tar hand om Kotten on suomentamatta, harmi.)