Chris Cleave: Poikani ääni

Chris Cleave: Poikani ääni
Kustantaja: Gummerus 2012
Alkuteos: Incendiary 2005
Suomennos: Irmeli Ruuska
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 338
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia

Hei Osama, kaikki mitä olen tähän mennessä kirjoittanut tapahtui keväällä vailla hetkenkään taukoa. Se oli likaista ja surullista, ja kaikki, jotka eivät räjähtäneet tai palaneet, köyrivät keskenään kuin viimeistä päivää. Meno oli kuin luonnossa konsanaan. Siis Lontoon tyttöjähän tässä ollaan, mutta tiedän kyllä, mitä maaseudulla tapahtuu. Katson telkkaria siinä missä muutkin.

Keväällä, vapunpäivänä, kaikki muuttuu, niin Lontoo ja brittiläinen yhteiskunta kuin Lontoon East Endistä kotoisin olevan naisen elämäkin. Arsenalin jalkapallostadionilla tehdään terrori-isku, jonka seurauksena tuhatkunta ihmistä menettävät henkensä. Kuolleiden joukossa ovat myös naisen mies, poliisi ja hyvä isä, sekä nelivuotias poika, joka eläessään rakasti Puuha-Peteä sekä unileluaan Herra Pupua. Terrori-iskun aikana nainen nai Jasper Black-nimisen juppimiehen kanssa, mikä ei ole hänelle uutta. Hyvästä parisuhteestaan huolimatta nainen on hakenut seksiä sylistä, jos toisestakin. Terrori-iskun ja valtavan menetyksen jälkeen nainen alkaa käydä läpi omaa elämäänsä, menneisyyttään, rakkaitaan, työväenluokkaisuuttaan ja täysin vailla päämäärää olevaa tulevaisuuttaan. Hänen minä-kerrontaan perustuva pohdintansa alkaa aina sanoilla Hyvä Osama tai Hei Osama - naisen mietteistä muodostuu kirje Osama bin Ladenille.

Chris Cleaven tänä syksynä suomeksi julkaistu Poikani ääni (2005) kysyy, että mikä pitää meidät elossa, kun mitään syytä elää ei enää ole? Olisin varmasti uponnut hyvin jo tuohon kysymykseen ja kirjan takakansitekstiin, mutta suurimmat syyt tarttua kirjaan olivat, että pidin kovasti Cleavelta aiemmin suomennetusta Little Been tarinasta ja pääsin myös haastattelemaan Cleavea reilu vuosi sitten. Koska aloin lukea kirjaa mainitsemistani lähtökohdista käsin, olivat odotukseni suuret.

En tiedä, miten sinä Osama sen teit, mutta sinä et yksistään räjäyttänyt minun poikaani kappaleiksi, vaan myös kokosit hänet uudestaan miljoona kertaa. Sen jälkeen minä katselin joka ainoa hetki, miten poikani marssi pois milloin yläluokkaisten äitien, milloin liikenteenvalvojien, milloin ruokatunnilla shoppailevien toimistovirkailijoiden kanssa, ei kukaan niistä näyttänyt siltä kuin osaisi laittaa pojalle sellaista ruokaa, josta hän tykkäisi. Suklaajäätelöä!

Poikani ääni on romaani surusta. Kaiken keskiössä on se valtava menetys, suuri koko kansakuntaa järkyttävä tapahtuma sekä pari pientä, muutaman ihmisyksilön koko elämän muuttavaa kohtaamista. Cleaven teos on hyvä romaani. Se on kerronnallisesti ja kielellisesti vahva, sen tarina pitää otteessaan ja kaiken kruunaa vielä brittiläistä luokkayhteiskuntaa tarkasteleva (voisinko sanoa) sosiologinen ote.

Kirjassa on kuitenkin paljon sellaista yksinkertaistamista, suoranaista naiiviutta, joka ärsyttää ja tekee Poikani äänestä ainakin osin kliseisen. Romaani pohjautuu vastakkainasettelulle. Vastakkain eivät ainakaan suoraan ole Osama bin Laden ja britit, vaan ylä- tai keskiluokkaiset nirppanokat Helmut Langeissaan ja itälontoolainen Niken ja Adidaksen vaatteisiin pukeutuva kouluttamaton kevytkenkä. Vaatteet ja kampaus tekevät ihmisen, mutta onneksi nirppanokistakin löytyy sydämellisyyttä, samoin slummiseudun asukkaista. Voi olla, että kaikkien näiden vivahteiden ymmärtämiseen tarvittaisiin parempaa brittiläisen yhteiskuntajärjestelmän tuntemista, mutta itseäni tällaisen yksinkerteistetun vastakkainasettelun lukeminen ärsytti. Eri luokista lähtöisin ihmisten kohtaamiset ovat jotenkin päälle liimattuja. Samanlaista vastakkainasettelua on muussakin kerronnassa: kun aurinko paistaa kauniisti ja kaikki on hyvin, räjähtää stadionilla. Auringonpaiste ennakoi terrori-iskua niin itsestään selvästi, että lukija tietää sen takakannessakin kerrotun tapahtuman ihan heti. Kirjassa liikutaan vahvasti ylisentimentaalisuuden karikoissa.

Poikani ääntä kuvataan kirjeeksi Osama bin Ladenille. Silti kyse ei mielestäni ole kirjeromaanista, vaan pikemminkin yksinpuhelusta, jossa surunsa kanssa kamppaileva äiti puhuu, ajattelee ja huutaa terroristijohtajalle. Kirjeenä kirjaa ei voi lukea, mutta muuten Cleave saavuttaa uskottavasti englantilaisen "lähiömutsin" tuskan. Koska päähenkilö on kovapintainen Itä-Lontoon kasvatti, on Cleave käsitääkseni kirjoittanut romaaninsa murteella tai ainakin vahvalla alaluokkaisella puhekielellä. Alkuteosta lukematta en osaa arvioida suomentajan onnistumista, mutta ainakin hän saavuttaa hyvin niin puhekielisyyden, alatyylisyyden (tissit, kusipäät ja ginitonikit) kuin ennen kaikkea äidin tuskaa kuvastavan sekopäisen intensiivisyyden.

Poikani ääni on koskettava, ehjä ja ajatteluttava romaani. Se on helppolukuinen, muttei helppo. Se käpertyy suruun ja on silti yhteiskunnallinen, poliittinenkin. Vaikka romaani pelaa jossain määrin kliseillä eikä se täysin vakuuta, onnistuu se ehkä tärkeimmässä tehtävässään: se koskettaa ja liikuttaa.

***½

Oota mä luen tän eka loppuun -blogin Minna löysi kirjasta vaikeita asioita, yhteiskunnallista merkittävyyttä ja toiveikkuutta. Kirjavan kammarin Karoliina puolestaan löysi kirjasta paljon ällöttävää ja epäuskottavaakin, muttei silti voinut laskea kirjaa käsistään. Kolmannen linjan Miian mielestä kirja on läpikohtaisin ihan hyvä.