tiistai 20. marraskuuta 2012

Aki Ollikainen: Nälkävuosi


Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Kustantaja: Siltala 2012
Graafinen suunnittelu: Elina Warsta
Sivuja: 141
Kotimainen romaani

Nälkä on se kissanpentu joka Paju-Lauri pisti säkkiin ja hukutti avantoon. Se raapii pienillä kynsillään ja kynsisyistä tulee vihlova kipu, sitten uusi raapaisu ja taas uusi, kunnes pentu uupuu ja putoaa säkin pohjalle ja ja painaa siellä raskaana, vetää säkkiä alas, kerää voimansa ja aloittaa uuden myllerryksen.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi (2012) on ollut viime aikoina ansaitusti paljon esillä. Se voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon viime torstaina, ja samana päivänä se nimettiin myös kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi. Luin kirjan erittäin ajankohtaiseen aikaan, hieman ennen esikoiskirjapalkinnon voittajan julkistamista ja heti kirjan luettuani uumoilin, että taisin tutustua voittajateokseen. Halusin kuitenkin viipyillä kirjan aikaansaamissa tuntemuksissa ja romaanin mielenmaisemissa, ja siksi kirjoitan kirjasta "vasta" nyt, liki viikko ensilukemisen jälkeen.

Kirjallisuuskeskusteluja seuraaville Nälkävuoden kehys lie tuttu. Ollikaisen kirja sijoittuu Suomen suuriin nälkävuosiin 1867-1868, joiden aikana koko Suomessa kuoli nälänhädän vuoksi 150 000 ihmistä. Nälkävuosissa liikutaan toisaalta Suomen syrjäseuduilla, joissa laihat hauet eivät täytä Marjan, Juhanin ja pienten Mataleenan ja Juhon vatsaa, leipään pannaan enemmänkin kuin puolet petäjäistä tai olkia, pahimmillaan jäkälää, ja kuolo korjaa ihmiset liian nuorina. Kuolema tuo helpotuksen, lämmittääkin poisnukkuvaa sielua. Toisaalta Helsingissä on vaurautta. Senaattori katselee pimeää Yrjönkatua ja miettii katastrofia, joka maata kohtaa. Renqvistin veljekset Teo ja Lars, lääkäri ja virkamies, pohtivat omia arkisia murheitaan, rakkauselämäänsä, huoria, työtään - sekä nälänhätää: Nälkä karsii kansakunnasta pois heikoimmat kuin puutarhuri omenapuustaan huonot oksat. Kansakunnan tila huolettaa veljeksiä. Mitä tapahtuu, kun kaksi erilaista maailmaa kohtaa?

Mataleena silittää sormenpäällään posliinisen keittokulhon pintaa. Se on valkoinen kuin lumi, mutta lämmin. Kauneinta on kuitenkin kulhon vaaleanpunainen ruusu, jonka terälehdet on ympäröity kullalla. Kun sormen siirtää sen yli, tuntee kuinka se on kohollaan aivan kuin se olisi elävä, sykkivä sydän, kukkisi lumen keskellä eikä talvikaan sitä voi voittaa.

Nälkävuosi näyttää ihmiset raadollisimmillaan ja herkimmillään. Nälkä vie voimat ja turruttaa, tuo pedon ihmisessä esille, mutta ei kuitenkaan vie toivoa; mielessä siintää kylmäävällä tavalla naurettavana haaveena matka Pietariin ja kaiken keskelläkin vastaan voi tulla hyviä ihmisiä, jotka tarjoavat yösijaa tai laihaa velliä. Hyvyys ei kuitenkaan riitä, kun Marja perheineen kulkee kerjuulla, uppoaa lumeen, jota lapset nälkäänsä syövät. On routainen, hallainen, ankara maa ja ruumiita tienpientareella. Kuoleman väri on valkoinen, lumen väri on valkoinen, vain valkoinen jää jäljelle silloin, kun sielu jättää ihmisen.

Nälkävuosi on samalla tavalla valkoinen kirja kuin Elina Warstan suunnittelema upea kansi. Valkoista vasten kaikki värit korostuvat, tekstistä tulee visuaalista: kasvoilta katoava punakkuus muuttuu harmaaksi ja sitten valkoiseksi; Mataleenan silittämän keittokulhon vaaleanpunainen ruusu; suolammen musta ja eloton vesi. Ollikainen kirjoittaa realistisesti ja rujosti. Hänen ei tarvitse mennä yksityiskohtia pursuilevaan maalailuun, sillä lukija tietää ja tuntee jo pienestäkin kaiken sen epätoivon, jota ihmiset sisällään kantavat. Yksittäinen ele, teko ja kaikki kauhea muuttuvat todeksi. Silti Nälkävuoden ihmiset ovat sitkeitä, he katsovat tulevaisuuteen, jota ei kaikille tule. Rosoisen realismin rinnalla kulkeekin runollinen ja vertauskuvallinen taso. Nälän ontoksi tekemä mieli näkee kuikan, joka yrittää nousta lentoon, ja toisaalla senaattori ajattelee, kuinka tärkeää on nähdä kokonaisuus yksityiskohtien takana.

Tuon kokonaisuuden nähdäkseni luin Nälkävuoden kahdesti. En voi sanoa ymmärtäneeni kirjasta kaikkea, eikä tarvitsekaan, mutta minussa virisi tarve pohtia ihmisten vaikuttimia vaikeilla hetkillä sekä toisaalta ottaa selkoa siitä, miten nälkävuodet vaikuttivat omalla kotiseudullani. 


Molemmilla lukukerroilla Ollikaisen romaani vakuutti ja vaikutti. Nälkävuosi vakuuttaa aiheellaan, kielellään, kerrollaan ja taitavuudellaan. Se vaikuttaa sielussa niin, että omaa kehoa alkaa kolottaa ja mieltä liikuttaa, vaikkei itku tulekaan.

*****

Nälkävuosi on ollut blogeissa todella luettu kirja. Siksi linkitän nyt jatkolukemiseksi vain kaksi viime viikolla kirjoitettua blogiarviota: Kirjainten virran Hannan, jonka kanssa valitsin saman, kirjan takakannessakin olleen lainauksen, sekä P.S. Rakastan kirjoja -Saran, jolle kirja jäi mieleen niin, että tuli uniin saakka. Sama täällä, Sara.

21 kommenttia:

  1. Olen varovaisesti seuraillut Nälkävuodesta kirjoituksia. Haluan sen lukea, kaikki lukunäytteet ovat olleet kauniita. Ja nyt sinäkin, Brutukseni, kerrot tästä niin lempeän kiehtovasti. Että melkeinpä taidan pyytää ensi viikolla saapuvia Suomen kavereitani tuomaan tuliaisiksi ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helmi-Maaria, niin - minäkin Brutus! Jotenkin Ollikainen kirjoittaa niin taitavasti, kauniisti, mutta haahuilematta, rosoisesti, mutta ei inhottavasti.

      Poista
  2. Minä olen tätä tuuminut ja suunnitellut, että haluan lukea, mutten vielä hankkinut luettavaksi asti :) Sinunkin hieno tekstisi tämän lukukokemuksesta kyllä vain vahvistaa aiettani ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Susa, suosittelen kyllä tämän lukemista. Hieno, mieleenpainuva kirja.

      Poista
  3. Hieno teksti varmasti upeasta teoksesta. Joulupukki on tuomassa tämän minulle, mutta miten maltankaan siihen asti odottaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, olet saamassa hienon joululahjakirjan. Hyvää kannattaa odottaa. :)

      Poista
  4. Jännä, että Siltala julkaisee samana vuonna tämän sekä Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoskan. Pitänee lukea molemmat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Allu, toisaalta jännä, toisaalta aika loogista: toinen on kauno-, toinen tietokirja ja saman teeman ympärillä ne kumpikin tavallaan ruokkivat (jos nälkävuosien kohdalla voi näin sanoa...) toisiaan.

      Poista
  5. Ollikainen osaa kyllä kirjoittaa tiiviisti ja syvästi. Myös aihevalinta on minusta hieno, koska on niin erikoinen esikoiseksi, vaikka historiasta ja kurjuudesta toki Suomessa kirjoitetaan jatkuvasti ja tiheästi. Objektiivisesti katsottuna Nälkävuosi ansaitsee kaiken hyvän, mitä sen osaksi on tullut, mutta minulle tämä hieno kirja jäi silti jotenkin etäiseksi. Tosin tämä lausunto täytyy asettaa perspektiiviin, siis huomioida se, että olin kuullut kirjasta niin paljon ylistystä ennen lukemista, että odotin maan järisevän allani. Olisin varmasti ollut vaikuttuneempi, jos en olisi tiennyt kirjasta etukäteen mitään.

    Minähän pidän vanhasta suomalaisesta realismista/naturalismista ja siksikin tätä oli hyvä lukea. Hieno pastissi tämä oli, mutta olen miettinyt, oliko se liikaakin sitä, vai oliko mukana tarpeeksi uutta ja omaa? Sinällään minua ei kyllä haittaa vanhojen perinteiden tuominen moderniinkin kirjallisuuteen. Esimerkiksi Rowlingin tuoreeltaan suomennettu uutuus kiinnostaa jonkin verran, koska sitä on kuvattu vanhanaikaisuudessaan dickensiläiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Karoliina, minä pidin kovasti ja pääsin ihan liki tätä kirjaa. Yllätyinkin siitä, sillä kaikkien kehujen jälkeen odotin lukevani tätä epäillen.

      Minun mielestäni kirja ei ole pastissi. Se nojaa kyllä realismin ja naturalismin perinteeseen, mutta mukana on paljon symboliikkaa, uniakin, sekä ihmisten sisäisten toiveiden kertomista. Ollikaisen kirjan voin lukea historiallisena romaanina, mutta olen kuullut kaikuja, joissa kirjaa on verrattu nyky-Suomen tapahtumiin.

      Poista
  6. Katja, sen jälkeen kun viime vuonna minun ja HS:n raadin arvio vuoden parhaasta esikoisesta kohtasi Taskisen Täydellisessä paistissa, olen katsonut sen enteeksi;-) Tämä on takuulla hyvä kirja ja kerran sinäkin siitä todistat. Myös kirjan sivumäärä on ok. Kummallista, kun on alkanut arvostaa tiivistettyä kerrontaa.

    Kirja on tärkeä jo historian kannalta, sillä monet eivät tiedä noista vuosista yhtikäs mitään. Myös tekstin lyyrisyys tuntuu kantavan. Minähän pidän rosoisen ja kauniin symbioosista. Vain tuon kissanpentujen hukuttamisen hetken olisin levitoinut yli.

    Miten merkillisesti tästä tuleekan mieleen nyt suomalaiskansallinen kuvataide.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ...ja Knut Hamsunin Nälkä. Oletko lukenut? Hamsunin esikoisteos, joka perustuu hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa.

      Poista
    2. Leena, HS:n raati taitaa palkita usein hienoja romaaneja! Minulla Täydellinen paisti on vielä lukematta, mutta luin hiljattain vuonna 2009 palkitun Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Maxin (sen, joka vertautuu osin Günther Grassiin ja John Irvingiin). Ihastuin siihenkin.

      Minä ihailen tiivistä kerrontaa, juuri esimerkiksi Ollikaisen tai vaikka Johan Bargumin teokset ovat hienoja esimerkkejä siitä, miten voikin sanoa paljon, vaikka sanoja on vähän.

      Knut Hamsunia en ole lukenut, mutta kirja kiinnostaa kyllä.

      Poista
  7. Erittäin hieno ja laaja-alainen teksti, jota lukiessa tuli väistämättä mieleen, että jokaisen pitäisi lukea tämä kirja.
    Kirja on varauksessa ja olen sijalla 35. Jos kirja voittaa, saan tämän joululahjaksi kuten monet edellisetkin voittajat. Hän on aikuinen lapsi, joka kirjan ostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, kiitos. Olen samaa mieltä, Nälkävuosi on kirja, jota voin suositella monille. Toivottavasti saat kirjan pian!

      Poista
  8. Minulle tämä on vuoden parhaimpia kirjoja <3

    Ihanasti kirjoitit tästä mahtavasta kirjasta. Finlandia-ehdokkaina olevista juuri tämä on ainut, jonka olen lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, luulen, että minullekin. <3

      Olen lukenut kolme Finlandia-ehdokasta ja tämä on paras, Lundbergin Jää ihanin ja Köngäksen Dora, Dora oli ehkä tavallisin, mutta hieno sekin.

      Poista
  9. Minä taas itkin ihan valtoimenaan, kun luin tämän joskus loppukesästä. En muista, koska olisin itkenyt viimeksi kirjaa lukiessa. Ollikainen kirjoittaa niin kauniisti niin surullisista asioista, että se sattuu ja tekee kipeää. Olen lukenut kolme Finlandia-ehdokasta ja tämä on niistä suosikkini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, minä kosketuin ja pakahduin, mutta en itkenyt. En tosin kovin usein lukiessani muutenkaan, vaikka olen muiden asioiden suhteen itkupilli. Tänään aamulla esimerkiksi alkoi itkettää, kun selostin miehelleni Lumikuningatar-baletin arviota. :)

      Tämä on minunkin F-suosikkini. Lundbergin Jää ja Köngäksen (vai Könkään?) Dora, Dora ovat nekin hienoja.

      Poista