Irlannissa 2: Belfastin muraalit

Merelliseltä Dublinin seudulta siirrymme nyt toisenlaisiin tunnelmiin ja toisen valtion alueelle, Isoon-Britanniaan Belfastiin ja huomenna muuallekin Pohjois-Irlantiin. Pohjois-Irlannissa kävimme muutamassa eri paikassa, mutta koska kohteet ovat todella erilaisia, teen niistä kaksi erillistä postausta.

Belfastiin en voi sanoa tutustuneeni kovin hyvin, koska muutaman tunnin aikainen vierailu oli todellinen pikavisiitti. Perheemme pojat, mieheni ja 8-vuotias poikamme, suuntasivat Titanic Belfastiin, joka oli tarjonnut kiehtovan aikamatkan legendaarisen laivan syövereihin (!). Haluan itsekin käydä tuossa museossa joskus. Ystäväni Sara on reilu vuosi sitten esitellyt Titanic-museota ja Belfastia kiehtovasti, kurkatkaapa hänen blogiinsa.

Oma ensivisiittini Belfastiin sujui pääosin taksin kyydissä. Osallistuin tyttäreni kanssa Black Taxi Tourille, joka kuljetti Pohjois-Irlannin levottomuuksien tunnetuimmille paikoille protestanttien Shankill- ja katolisten Falls-katujen alueelle. Alueet ovat edelleenkin vahvasti eriytyneitä, joskin yllättävän lähellä toisiaan. Protestanttien puolella liehuivat Union Jackit ja alueen omat vaakunat, katolisten puolella nationalismi ei ollut niin näkyvää. Mielestäni protestanttien puoli oli myös rähjäisemmän ja kurjemman - ahdistavankin - näköistä, joskin kummallakin seudulla on nykyisin ainakin päiväaikaan hyvin rauhallista. Sinne tänne oli koottu lautakasoja ja muita romuja odottamaan polttamista: nyt alkavalla viikolla alueilla vietetään muistojuhlia, joiden aikana poltetaan kokkoja ja ilmeisesti myös rettelöidään aika tavalla.

Näkyvä ja kiehtova osa Länsi-Belfastia ovat suuret seinämaalaukset. Niihin on kuvattu aktivisteja, tapahtumia ja kannanottoja. Jotkut ovat melko hätkähdyttäviä. Stevie "Top Gun" McKeag esimerkiksi oli protestantti lojalisti, joka oli aloittanut skinheadien joukossa, ollut erinäisten mutkien jälkeen aktiivisesti osallinen monenlaisissa UDA:n väkivallanteoissa ja syyllinen 12-14 ihmisen, myös siviilien, tappamiseen. Epäselvissä oloissa (tappo? murha? huumeet?) kuollutta McKeagia muistellaan joissakin piireissä sankarina ja idolina, minkä vuoksi hänelle on omistettu yksi Belfastin kuuluisista muraaleista. 

Helpommin ymmärrettävä muraaliesimerkki on omistettu Robert "Bobby" Sandsille, joka oli katolinen tasavaltalainen IRA:n aktivisti ja runoilija, joka pääsi Ison-Britannian parlamenttiin. Sands tuomittiin vankilaan osallisuudesta pommi-iskuun ja ampumiseen, epäselvistä syistä ja vailla vahvaa näyttöä. Hän kuoli nälkälakon seurauksena. Monissa maissa oltiin Sandsin puolella, vaikka ristiriitaisiakin äänenpainoja kuultiin, ja nykyisin hän on tunnustettu kansalaisoikeustaistelija.

Meidän taksikuskimme oli vahvasti katolisten puolella. Hän kertoi olleensa itsekin mukana IRA:n toiminnassa ja tulleensa nuorena pidätetyksi ja tuomituksikin. Hän oli lähtenyt toimintaan veljensä innoittamana, kuten moni muukin. Tämä lempeän oloinen isoisä kertoi myös, ettei lojalistien ja tasavaltalaisten välinen epäluulo ole vieläkään ohi: hänen lapsenlapsensa oli saanut osakseen huutelua, koska oli pukeutunut katolisen jalkapallojoukkueen asuun. Täytyy sanoa, että rauhan muurilla (Peace wall) käyminen oli kiinnostavaa, mutta suorastaan hurjaa oli ajatella sitä, miten muuri jakaa edelleen myös protestanttien ja katolisten hautausmaan. Kuolema(kin) erottaa, monella tapaa.

Mustien taksien kuskeista osa on katolisia ja osa protestantteja. Nyt saimme yhden näkökulman historiaan ja hieman nykypäiväänkin. Olisi kiinnostavaa lähteä samalle matkalle uudestaan protestanttikuskin kanssa. Näkökulma olisi varmasti erilainen. Mietin, että onko tähän asiaan ollenkaan oikeaa näkemystä. On kauhistuttavaa historiaa, nyt rauhaa ja silti avoimia kysymyksiä tulevaisuuden suhteen, etenkin Brexit-äänestyksen jälkeen.

Suosittelen Black Taxi Touria kaikille Belfastissa vieraileville. Shankill- ja Falls Roadien alueille voi toki mennä omin päinkin, mutta paikallishistorian omakohtaisina tuntijoina taksikuskit ovat vertaansa vailla.

Näkemäni ja kuulemani teki minuun syvän vaikutuksen ja olen nyt googlaillut Pohjois-Irlannin tapahtumia, vihanpidon pitkää historiaa ja kaunokirjallisia lukuvinkkejä. Omana kirjavinkkinäni muistutan eräästä kaikkien aikojen suurimmasta kirjasuosikistani: Robert McLiam Wilsonin Eureka Street, Belfastista, joka on rujo ja kaunis romaani levottomuuksien valtaamasta kaupungista: Belfast. Hauras ja herkkä paikka, rykelmä taloja, katuja ja parkkipaikkoja. Entä ihmiset? He ovat heräilemässä tai sitten eivät. Hellyys on vähäpätöinen sana kuvailemaan tunteitani tätä kaupunkia kohtaan. Lukekaa tämä kirja!

Tuo hauras ja herkkä kaupunki alkoi kiinnostaa minua niin, että voisin kuvitella viettäväni pitkän viikonlopun siellä. Haluaisin tutustua Belfastin keskustaan paremmin ja käydä uudestaan Länsi-Belfastissakin. 

P.S. Aika komealta näytti jo mainitsemani Titanic-museokin! Pohjoisen-retki jatkuu huomisessa postauksessa.

P.S. En tajua, miksi Blogger heitti kuvat vasempaan laitaan. Tarkastin asetukset ja tekstiluonnoksen, olen asettanut ne keskelle kuten haluaisin.

Perheen kanssa Irlannissa 1: Dublininlahti ja Howth

Moni kirjabloggaaja lukumaratoonaa tänään: Hurraa heille jokaiselle! Minulta lukumaraton jää tälläkin kertaa väliin, mutta sen sijaan pidän nyt pienen Irlanti-maratonin tai Irlanti-viikon. Jos seuraatte matkablogeja, saatatte muistaa viimekeväisen virallisemman Irlanti-viikon. Minun kyseinen (melkein) viikkoni oli tällä viikolla. Kävin perheeni kanssa Dublinin rannikolla ensimmäisen kerran viime kesänä (postaukset löytyvät arkistosta heinäkuun 2015 kohdalta) ja vihreälle saarelle tuli niin iso ikävä, että tänä vuonna oli päästävä taas. Luulen, että palaan vielä joskus, toivottavasti pian. Irlannissa on ihan omanlaistaan taikaa!

Koimme matkalla monenlaista mukavaa. Tällä kertaa teemoitan koko joukon postauksia kirjajutut mukaan lukien ja aloitan merellisestä Dublinin seudusta. Dublinissa emme nytkään vierailleet kuin maanantaina puolen päivän verran. Silloin lapset pääsivät toivomilleen leluostoksille ja minä kirjakauppoihin. Dubliniin matkasimme pienellä Dublin Bay Cruisesin Bridget-laivalla. Majoituimme tänäkin vuonna Dalkeyn ja Killineyn kylien puoliväliin (kirjoitan kylistä lisää myöhemmin). Junalla matka keskustaan olisi kestänyt noin 25 minuuttia, Dun Laoghairesta lähtenyt laivamatka kesti toista tuntia, mutta oli sen arvoinen. Maisemat olivat kauniita, joskin hieman koleita, majakat suorastaan suloisia.

Dublinissa tosiaankin vain käväisimme. Tänä vuonna on kulunut sata vuotta Irlannin itsenäistymisprosessin kannalta tärkeästä pääsiäiskapinasta. Se näkyi sekä Dublinin katukuvassa että (postauksen teemaan sopivasti varsin merellisen) Brayn asemalla toisen junan kyljessä:

Dublinia katsoimme nyt ennen kaikkea lahdelta käsin. Merellisiin tunnelmiin pääsimme myös myöhemmin viikolla, kun matkustimme DART-junareitin toiselle päätepysäkille Howthin kalastajakylään. Howth tuntui olevan kalastajien, turistien ja hylkeiden kansoittama. Olimme kuulleetkin, että Howthissa näkee hylkeitä 80-90% todennäköisyydellä. Joskus hylkeet tulevat kuulemma laiturien tuntumaan kerjäämään kalaa. Liekö uiskentelijat olleet nyt kylläisiä, kun bongasimme vain hieman kauempana uivia hylkeitä, mutta useamman kuitenkin.

Howthin niemimaa kuuluu olevan ihastuttavaa retkeilyseutua. Olinkin ihaillut kaukana häämöttävää niemeä hotellimme ikkunasta viime kesänä ja parvekkeeltamme tänä vuonna. 8- ja 10-vuotiaiden kanssa emme lähteneet kävelemään niemeä, koska meille tuli nytkin yli 20 000 askelta päivässä. Merellisen tunnelman herättelemän ruokahalun johdattelemana suuntasimme yhteen Howthin monista hyvistä ravintoloista. Lapset eivät halunneet yllätyksiä, joten he nauttivat hyvistä raaka-aineista tehtyjä fish and chipsejä. Mieheni tilasi rapusalaatin, minä tammisavustettua lohta ja irlantilaista soodaleipää.

Huh, tulipas kuvia! Niitä on luvassa vielä useamman postauksen ajan, mutta lupaan keventää (!) välillä kirjaesittelyillä. ;)

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Laura Lähteenmäki: Korkea aika
WSOY 2016
280 sivua
Kansi Anna Makkonen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Sitten tuli yö, jolloin taivaalla oli vaaleita yöpilviä ja niin haaleita tähtiä, että niitä vaivoin näki. Oli kylmä ja kylän taloissa pelättiin hallaa. Kaikki odottivat, jokaisessa talossa oltiin hiljaa. Kun tuli kesäyön lyhyt pimeä, taivas oli äkisti niin synkkä, ettei eteensä nähnyt.

Miten sukupolvet ketjuttuvat, kuinka kohtalo ja omat teot kiertyvät yhteen, kuinka ihmiset tulevat ja lähtevät, mutta elämä jatkuu. Laura  Lähteenmäen Korkeassa ajassa Anna ja Olavi Otson pieni evakkoperhe muuttaa Hämeeseen ja saa Pihjalan tilalta tilkun maata, jonne rakentaa talo. Opettajana toimiva Anna ja sahalla työskentelevä Olavi ovat kylällä pidettyjä ja Anna tuntee syvää kiitollisuutta Pihjalan emäntää Heljää kohtaan. Paljon jää kuitenkin niin sanotusti rivien väliin ja perheiden välille muodostuu salainen ja vaikeakin side, joka vaikuttaa myös jälkipolvien elämään. Nykyhetkessä taidelainaamossa työskentelevä Saana kipuilee omien asioidensa, myös isänsä Laurin ja tyttärensä Emman, kanssa. Ristiriidat ravistelevat, mutta omalla tavallaan myös kantavat.

Välissä ei ollut ihoa tai aikaa, heitä erottavia vuosia vaan he lainehtivat toisiinsa kuin vesi järven rannasta toiseen. Korkea aika on sukuromaani. Sen tarinassa on paljon tuttua, kuten rakkautta ja vihaa, toimeentuloa, muutoksia, selviytymistä, iloa ja paljon surua.

Tässä suhteessa, sukuromaanina, Korkean ajan tarinaa voi oikeastaan pitää melko tavallisena, mutta erityislaatuiseksi sen tekee Lähteenmäen kerronta, joka on on tiheää ja taidokasta. Lauseet ovat kauniita, tapahtumat pieninäkin merkityksellisiä, isoina painavia. Paljon jää rivien väliin, lukiessaan voi aavistaa mitä tuleman pitää: Silloin asiat vyöryivät päälle kuin lumi, joka putosi katolta lopputalven iltapäivänä yhtenä rysäyksenä. Sivumennen on todettava, että evakkotarinanakin Lähteenmäen romaania voi lukea. Häme ja Karjala kohtaavat, murre pulppuaa kun hermostuttaa, sipulikupolit tulevat uniin.

Taidokkutta tärkeämpänä pidän sitä, että tällainen sukutarina vetoaa myös tunteisiin. Korkea aika onnistuu tässäkin: se viekottelee mukaansa alkukohtauksellaan, jossa tuoksuvat metsä ja pihka ja suostumus, ja kielellään, mutta vielä väkevämmin henkilöhahmoillaan ja näiden kohtalolla. Kliseitä ei (juurikaan) ole, ei hyviä tai pahoja, on vain erilaisia ihmisiä, joiden kautta mennyt kurkottaa tulevaan. Erityisen hyvin ajan ja näkökulmien vaihdokset näkyvät siitä, millaisena Annaa katsotaan. Ensin hän on määrätietoinen, mitään kumartelematon, tulevaisuuteen luottava karjalaiskaunotar, sitten nokkavanakin nähty: kevyesti pakastunut ruohi rapisi Annan askelten alla kuin mikään ei painaisi naapuria. Myöhemmin ikä ja koettu tekevät tehtävänsä, mutteivät vie Annan keskeistä roolia pois. Yhtä lailla voisin mainita Saanan, Heljän ja Emmankin, miehet jäävät loitommalle, vaikka hekin saavat osansa niin poissa ollessaan tai neuvottomina kuin niissä hetkissä, jolloin he antoivat käsiensä vaelta toistensa keholla levittomina. Kuin lukki Anna puristi jalkansa Olavin ympärille [--].

Tänä vuonna on ilmestynyt valtavasti hyviä kotimaisia. Korkea aika solahtaa vaivatta niiden joukkoon. Lähteenmäen kerronta kutsuu mukaansa, upottaa tarinaansa ja koskettaa syvältä. Kuten romaanin takakanteen nostetussa sitaatissakin sanotaan: Yksi asia johti toiseen ja tähän päivään saakka.

Nyt

Vihdoin minullakin.

(Pionien aika meni jo, mutta säästelin viikko sitten ottamaani kuvaa tänne. Lisää pioneja ensi viikolla yhden kirjajutun kuvituksessa. Luvassa taas yksi erinomainen kotimainen.)

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
Otava 2016
415 sivua
Kansi Piia Aho
Kotimainen romaani

Love Is Blindness, kappale jonka U2 oli äänittänyt täällä. Se oli totta. Rakkaus oli sokeutta. Sitä se nimenomaan oli. Rakkaus oli haparointia tällaisessa talviyön tähtien ja pihien saksalaisten säästeliäästi kadun varteen ripottelemien lamppujen valaisemassa pimeydessä. Onnelliseen rakkauteen tarvittiin kaksi ihmistä, kukaan ei voinut rakastaa onnellisesti yksin, mutta siinäkin tapauksessa että rakkaus oli molemminpuolista, se oli silti aina väistämättä myös yksinäistä, toisiaan rakastavat ihmiset eivät rakastaneet toisinaan samalla tavalla, yhden ihmisen rakkaus oli aina hänen omaansa ja hän kantoi sitä yksin.

On kulunut kymmenisen vuotta, Antti Salokoskella ja Suvi Vaahteralla on omat elämänsä, mutta mitä heille kuuluu? En ole varmasti ainoa, jolle Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän oli tuoreeltaan miltei elämää suurempi lukukokemus: täydellinen aikalaiskirja ja sukupolviromaani, jossa rakkaus- ja musiikkielämän kuvaus yhdistyivät hienoon kieleen, kiinnostaviin näkökulmiin ja tiettyjä koukkuja sisältäneeseen tarinaan. Oli jo aiemmin ihastunut Itkosen esikoisromaaniin Myöhempien aikojen pyhiä, AMRE teki minusta kirjailijan tuotannon jonkinasteisen fanin. Sittemminkin olen lukenut kaikki Itkosen teokset, enimmäkseen nauttinut, vaikka ihailuni onkin laimentunut.

Lähteä. Palata alkuun. Keväällä ilmestynyttä Palatkaa perhosia odotin jännittyneenä, mutta en halunnut lukea romaania ns. ensimmäisessä aallossa. Mietin, että miksi Itkosen piti palata Suvi Vaahteran ja Antti Salokosken tarinaan. Oliko jatko-osa niin tarpeellinen? Ainakin se olisi luettava. Ja ennen kaikkea: millaista olisi lukea yhden pitkäaikaisen suosikkikirjailijan uutta kirjaa sen jälkeen kun takana oli pieni pettymys? Sen verran latasin odotuksia, että säästelin huhtikuussa ostamaani kirjaa juhannukseen saakka.

Palatkaa perhosissa onkin ihan oma maailmansa, maailma jossa surulliset asiat ovat kauniita, kauniit surullisia, kaunista maailmassa niin paljon siksi että suruakin on. Kerronta on sekä vaivatonta että tyylikästä. Itkonen osaa asettua niin Antin kuin Suvin äidin Leenan nahkoihin, Antin ja Leenan näkökulmat vuorottelevat kirjassa. Olen muuten usein ihaillut sitä, miten uskottavasti Itkonen rakentaa nimenomaan naishenkilönsä.

Myös musiikkimaailmaa Itkonen kuvaa kiehtovasti, sitä miten se erottaa ja yhdistää, luo rajoja ja tunnetiloja. Etenkin Antin tekemisiä värittää muukin kuin Suvin, Summer Maplen, musiikki: Los Angeles ja musiikkielämän kuvaus, Jim Morrison ja Love Street. Antti ei pääse 60-luvulle, vaikka kuinka haluaisi ja kuinka miettisi Morrisonin ja Ray Manzarekin kohtaamista (Manzarekilla on tietenkin Kyle MacLachlanin Twin Peaks -kasvot). Ja lisäksi Joni Mitchell, U2, Damien Rice, Emmylou Harris, R.E.M. Leonard Cohen... Itkosen romaanille on tehtykin oma soittolista Spotifyhin, suosittelen kuuntelemaan.

Ja sitten on rakkaus ja perhe-elämä. Moneen suuntaan repivä kaipuu, halu elää ja mennä eteenpäin, keski-iän ja ikääntymisen kriisit, ajoittainen jonkinlainen Espoota kohtaan koettu hellyys, Polarn O Pyretin hanskat, täidenhäädöt ja yritys rakentaa koti jonnekin. Niin me jatkoimme elämäämme. Itkonen hallitsee keski-ikäisten angstin kuvaamisen tavalla, joka tuntuu tällaisesta nelikympisestä lukijasta ehkä liiankin tutulta.

Liiallinen tuttuus saa sajattelemaan, että jotain puuttuu. Jotain on muuttunut - tai sitten muutosta ei ole ollut tarpeeksi. Olenko minä lukijana kasvanut Suvista ja Antista ohi? Vaikka Antin, Leenan ja Suvin elämä on erilaista, on Palatkaa perhoset mitä tutuinta Itkosta. Romaanin lukeminen tuntui paluulta vanhaan, turvalliseenkin. Luin kirjan mielelläni eikä paluu ei ollut huono, mutta kaipasin uutta sen sijaan että nyt koin lukeneeni kirjan jonka olin lukenut jo aiemmin.

Vaikka suuret odotukseni eivät ihan täyttyneet, viihdyin kyllä Palatkaa perhosten parissa. Anttia ja Suvia tuskin kaipaan enää seuraavan kymmenen vuoden kuluttua, mutta piipahdus heidän nykyisessä maailmassaan muistutti minua siitä, miksi olen pitänyt Itkosen romaaneista niin paljon - ja miksi tulen niistä varmasti jatkossakin pitämään.

Vera Vala: Milanon nukkemestari

Vera Vala: Milanon nukkemestari
Gummerus 2016
429 sivua
Kansi Laura Noponen
Kotimainen, Italiaan sijoittuva dekkari


- Gianni sanoi minulle, että Nukkemestari tulee ja vie hänet pois. Kuten näet, taulussa Gianni on yhdessä don Matteon kanssa, mutta he näyttävät sivustakatselijoilta, jotka joutuvat todistamaan kolmannen henkilön murhaa. Ajattelin Nukkemestarin olevan pikemminkin hänen mielikuvituksensa tuote, mutta... Arianna epäröi.

Italialais-suomalainen Arianna de Bellis on monitaitoinen nainen. Aiemmin hän on työskennellyt yksityisetsivänä, mutta nyt hän on muuttanut Milanoon jossa hän työskentelee yliopiston oikeuspsykologian laitoksella. Arianna on myös äiti: hänellä ja Bartolomeolla on pieni tytär. Elämä Milanossa ei kuitenkaan, tai tietenkään, suju rauhallisesti. Kaksi opiskelijaa löytyy murhattuina nukke kädessään. Samanlainen murhasarja piinasi aluetta aiemminkin ja silloin murhatuomion sai pappi. Ariannan veli Ares selvittää hänkin murhaa, Vatikaanin pyynnöstä. Onko aiemmin tuomittu pappi syytön? Kuka on Nukkemestari, joka psykiatrisesta hoidosta karannut vanki tuntuu pakenevan? Ariannalla ja Areksella on henkilökohtaisestikin paljon pelissä.

Joistakin lukuelämyksistä alkaa pikkuhiljaa muodostua perinne. Vera Valan Arianna de Bellis -sarjan viidestä osasta olen tainnut lukea neljä kuta kuinkin juhannuksen aikaan. Milanon nukkemestaria luin juhannusviikolla, joten pysyttelin hyvin tässä ennakkoon suunnittelemattomassa lukuaikataulussani. Ja mikäs, Valan dekkarit ovat juuri sopivaa lukemistoa lomaa edeltäviin päiviin (ja miksei lomallekin). Ne tempaisevat mukaansa, ovat viihdyttäviä ja jännittäviä, pitävät sisällään Italia-mielikuvia ja antavat näin täydellisen paon arjesta.

Juuri kuvailemani kaltainen on Milanon nukkemestarikin. Minä maalaisin sinut mielelläni. Ensimmäisten kirjojen auringon väreily ja ruokakuvaukset ovat vaihtuneet synkeähköön ja sumuiseen kaupunkikuvaan (onko Milanon nukkemestarissa ollenaan ruokaa? Miten en muista tätä näin tuoreeltaankaan?), jonka vastapainona on toki Gardan ja Sirmionen raikasta ilmaa. Myös murhat ovat raaistuneet ja täten Valasta on tullut kirja kirjalta vankempi dekkaristi. Ensimmäisten kirjojen hetkittäin turistiopasmaisuus on poissa, tilalla on tiivistä jännitystä, mutta Italian kuvaaminen matkakuumetta herättävällä tavalla on edelleen tallella. Tällä kertaa taidemaailma, etenkin Caravaggion työt, ja katolisen kirkon (tai uskonnon ylipäänsä) pimeät puolet kohtaavat onnistuneesti. Bravo!

Paljon on tuttuakin. Arianna on edelleen romaanisarjan keskeishenkilö, mutta ilahduttavasti Ariannan veli Ares saa hänkin enemmän ja enemmän niin, että kasvaa tasaveroiseksi keskeishenkilöksi siskonsa kanssa. Edellistä Arianna-romaaneista on tuttua myös se, että kirkon lonkerot ulottuvat moneen paikkaan sekä se, miten sosiaalinen asema määrittelee ihmisten toimintaa Italiassa.

Yhdestä asiasta kuitenkin nurisen: Ariannan meneisyys ja tähän liittyvän tarinalinjan kehittyminen jää kevyeksi ja päälle liimatuksi. Tätä tulisi mielestäni joko syventää tai sitten unohtaa pikkuhiljaa, itse en ainakaan kaipaa Ariannan menneisyyttä etenkään, kun se ei tunnu liittyvän suuremmin kulloinkin tutkinnan alla olevaan mysteeriin.

Nukke. Naisen käteen tarvittiin nukke. Hän hymyili. Taideteos oli vihdoin valmis. Ariannan menneisyyttä en kaipaa, mutta tulevaisuutta ja jännittäviä uusia mysteerejä kylläkin. Toivottavasti ensi vuonnakin juhannuksen kieppeillä vietän kirjallisen tovin Arianna de Bellisin Italiassa.

Juhannus kuvina

Ilta-aurinkoa suolla.

Haaveilua Virmasveden rannalla.

Talviturkista eroon pääseminen (tosin minä en vielä uskaltanut).

Metsänvihreää.

"Photobombausta" kun koetin ottaa kuvaa kirjan kannesta. 

Kesän ensimmäiset retiisit.

Vanamoiden tuoksua.

Heijastuksia.

Tätä ja paljon muuta. Nyt juhannuksen jälkeen muu perheeni jo lomailee, minä jatkan vielä hetken aikaa töissä. Ajatukset kyllä karkailevat lomaan: reissuihin, joutenoloon, lukemisiin (klassikoita, kotimaisia uutuuksia), pitkiin yöuniin, valokuvakirjojen tekemiseen ja kaikkeen muuhun mukavaan. Kaikki tuo aikanaan, pian!

P.S. Fontti temppuilee taas. Argh.

Tamsyn Murray: Kaikkien aikojen Camilla. Neronleimaus

Tamsyn Murray: Kaikkien aikojen Camilla. Neronleimaus
Tammi 2016
Completely Cassidy. Accidental Genius
Suomentanut Sari Kumpulainen
Ulkoasu Riikka Turkulainen
173 sivua
Brittiläinen lastenromaani

Kotona odottikin sitten varsinainen katastrofi. Äiti oli jättänyt huoneeni oven auki, kun oli hakenut sieltä likaisia vaatteita. Rolon oli täytynyt löytää tiensä sinne, koska pussilakanani oli yltä päältä kuraisissa tassunjäljissä ja ruohoisissa oksennusläikissä. Tällaista elämäni on. Ihan totta, Hagrid. Milloin sinä oikein ilmestynyt tänne ja viet minut Tylypahkaan? MILLOIN????

Eipä ole helppoa olla 11-vuotias englantilaistyttö, kun isoveli on luuseri, isä nolo, äiti odottaa vauvaa ja koulussa täytyy pukeutua koulupukuun, jonka takki on veljeltä peritty ja haisee gorillalle. Kaiken lisäksi koulu on uusi ja ensimmäinen päivä on vasta tulossa. Koulun alku sujuu liiankin hyvin: Camilla saa parhaimmat pisteet tietoa mittaavassa testissä, jonka seurauksena hän osallistuu tietokilpailuun.

Tamsyn Murrayn Kaikkien aikojen Camilla on käsittääkseni kokonainen kirjasarja, jonka ensimmäinen osa Neronleimaus ilmestyi suomeksi tämän vuoden keväällä. Sain kirjasta vinkin eräässä työhöni liittyvässä tapahtumassa ja arvelin, että Camilla olisi täysosuma esikoiselleni. Ja se oli, tempauduimme tyttäreni kanssa molemmat kirjan maailmaan.

Aiemmin olen lukenut blogissani esittelemiä lastenkirjoja pääsääntöisesti yhdessä lasteni kanssa, mutta Murrayn romaani oli esikoiselleni niin mieleinen, että hän luki kirjan ahmien ensin ja minä sitten hänen jälkeensä. Sain kuitenkin ennakkomaistiaisia kirjasta, sillä se innosti lastani niin, että hän luki useita kohtia ääneen. Hauskoja ääneen luettavia ja bongattavia kohtia riittikin.

Lukukokemus oli siis osin yhteinen ja osin kummankin oma. Yhdessä ihmettelimme sitä, että miksi osa sanoista on korostettu versaalein. Samaa kummastellaan myös Lastenkirjahyllyssä. 11-vuotiaasta päähenkilöstä kertova kirja ei näitä korosteita kaipaisi. Toisaalta kirja on päiväkirjamaisesti minämuotoinen ja ainahan voi ajatella, että Camilla syystä tai toisesta melkein huutaa joitakin asioita.

Camilla Bondin piilevät kyvyt - hulavanteen pyörittämisestä kyynärpään nuolemiseen. Hauskuutta riittää otsikoissakin. Kokonaisuudessaan kirja on napakka, metka ja mukaansa tempaiseva. Nippelitieto ilahduttaa: Faktakimarassa kerrotaan esimerkiksi, etteivät krokotiilit pysty työntämään kieltään ulos (eivätkä siis voi nuolla kyynärpäitään) ja että nuotin vierestä laulaminen on laitonta Pohjois-Carolinassa. Myös monet kirjallisuusmaininnat riemastuttavat: Rowling, Dahl, Travers.

Kaikkien aikojen Camilla on näpsäkkä lastenromaani, joka tarjoaa hauskoja sattumuksia, mutta myös ehjän juonen. Kymmenvuotias lukija meillä kotona sanoi, että antaa kirjalle viisi tähteä. Hän piti Camillasta, kirjan huumorista, listoista ja tuumi lopuksi, että "kyllä mä tällaisia kirjoja lukisin vaikka koko ajan". Paras suositus kirjalle lie se, että tyttö lukee kirjaa jo toistamiseen saman viikon sisällä.

P.S. Erilainen fontti johtuu siitä, että kirjoitin postauksen eri koneella kuin tavallisesti. Vaikka kirjoitin ensin Wordpadissa, ei fontti suostu muuttumaan. Höh!

Juhannuslista

Juhannuslista:

- Lukemiset: Lokikirja, muuta kotimaista (arvon vielä kahden kirjan välillä) ja uusin Simple Things -lehti.
- Retkikohde: mietinnässä, mutta metsäinen, mielellään vesistönkin äärellä.
- TV-sarja: Metsien kätkemä, jonka kahdeksan ensimmäistä jaksoa on katsottavissa Yle Areenasta. Kaunis, rauhoittava, ihana sarja, joka innostaa lähtemään retkille. Sarja, joka on kuvattu niin kauniisti että melkein itkettää. Metsien kätkemästä on tulossa kirjakin nyt kesän aikaan ja sen kirjan aion ostaa itselleni kesälahjaksi (ja kirjoittaa ohjelmasta ja kirjasta lisää).
- Ruoka: kesäistä. Kalaa, tuoretta leipää, mansikoita.
- Kukat: juhannusruusut ovat jo kukkineet, pionit ovat parhaimmillaan. Toivottavasti polkujen varsilla on paljon harakan- ja kissankelloja, kurjenpolvia ja vanamoita.
- Pohdinnat: miten käy Brexit-äänestyksessä? Minne retkeillään myöhemmin kesällä? Ja minne toisaalla: jyrkät kalliot vai hieman pohjoisempi villi luonto?
- Taiat: jos lapset innostuvat.
- Sauna: vastan kanssa.
- Toiveet: hyvä ilta-, aamu- ja yövalo, jotta voin jatkaa valokuvauskokeiluja uuden objektiivini kera.
- Seura: läheisimmät.

Millaisia juhannussuunnitelmia ja keskikesäisiä lukumietteitä teillä on?

Hyvää juhannusta!

P.S. Vaikka kuva niin antaa ehkä ymmärtää, Lumiomena ei ole juhannuslistalla. :D

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon

Toni Morrison: Luoja lasta auttakoon
Tammi, Keltainen kirjasto 2016
God Help The Child 2015
Suomentanut Kaijamari Sivill
186 sivua
Kansi Eevaliina Rusanen
Yhdysvaltalainen romaani

Se alkoi hitaasti, hellävaroen, niin kuin se usein alkaa: se haki tietään hapuilevasti, ujona ja epävarmana siitä, miten edetä, luikerrellen ensi alkuun tunnustelevasti, sillä mistäpä tietää, missä tärppää, kunnes se ilmasta ja auringonvalosta hurmioituneena sai lisää itseluottamusta, sillä niitä ei ollut tarjolla siinä rikkaruohokasvustossa missä se oli piileskellyt.

Mitä ihonväri kertoo ihmisestä? Muuttaako se suhtautumista toiseen, vaikuttaako se jopa lapsen ja vanhemman suhteeseen? Bride syntyy mustempana kuin muut. Hän on "sinimusta" tai "sudaninmusta", lapsen ihonväri on järkytys Sweetness-äidille eikä tämä koskaan kiinny tyttäreensä. Paikatakseen kuilua itsensä ja äitinsä välillä Bride tekee lapsena virheen, jota kantaa aikuisuuteen saakka. Aikuisena hän on muutoin ylväs: hänen mustuutensa on upeaa, hän pukeutuu aina valkoisen kaikkiin eri sävyihin ja työskentelee johtotehtävissä kosmetiikkafirmassa. Lapsuuden kokemukset eivät kuitenkin jätä Bridea rauhaan. Kun hän koettaa paikata tekemänsä vääryyden, kohtaa hän maagisiakin mittasuhteita saavia käänteitä.

Toni Morrison, mitä hänestä sanoisin? Mestarillinen kertoja, tajunnanvirran taitaja, Nobel-palkittu kirjailija on ollut tuotantonsa ansiosta ihailuni kohteeni jo opiskeluvuosiltani saakka. Jazz, Sinisimmät silmät, Solomonin laulu ja Paratiisi tekivät minuun suuren vaikutuksen. Morrisonin erään pääteoksen, Minun kansani, minun rakkaani, luin vasta muutama vuosi sitten ja se onkin ainoa Morrisonin teos, josta olen tätä ennen kirjoittanut blogiini. Viime viikolla lukaisin (!) kirjailijan tuoreimman teoksen Luoja lasta auttakoon.

Luoja lasta auttakoon pitää temaattisesti sisällään paljon tuttua, mutta kerronnaltaan se on (minulle) uudenlaista Morrisonia. Tekstin tasolla Luoja lasta auttakoon on suorastaan helppolukuista, jos sitä vertaa kirjailijan aiempaan tuotantoon. Pienen romaanin lukee läpi nopeasti, sillä poissa ovat tajunnanvirtaisuus ja kertojanäänien vaihtelevuus saman luvun sisällä. Morrison toki päästää useat erilaiset kertojat ääneen: lapset ja aikuiset, vääryyttä kokeneen ja väärintekijän, sivu- ja keskeishenkilöt. Moniäänisyys kasvattaa tarinaa, mutta toisaalta myös syö kertomuksen dynaamisuutta etenkin näin lyhyessä kirjassa.

Tarinassa on tietynlainen Tuhkimo-teema, joka tuntuu ensialkuun helpolta: tietenkin rumasta ankanpoikasesta sukeutuu joutsen. Totta kai hän käy läpi vaikeita ja tuntemattomia asioita kohotakseen taas. On myös smaradgisilmäinen tyttö, maailman pahuutta ja hämmentäviä muutoksia.  Morrison on kuitenkin melkoinen velho kirjailijaksi ja Briden tarina vie mukanaan. Morrisonin teksti on helppolukuisenakin syvää. Luoja lasta auttakoon nostaa esille rodun, vanhemmuuden, parisuhteen ja ihmisyyden taakan kysymyksiä viihdyttävästi, mutta painavasti.

- Miksi sillä on noin musta iho? - Samasta syystä kuin sulla noin valkoinen. Niin, syntymässä saatu. Rotun ja perhesiteiden käsittelyäkin suuremmaksi teemaksi nousee mielestäni ihmisyys: mitä on olla ihminen, musta tai valkoinen, vanha tai nuori, lapsi tai aikuinen. Tämän kuvaaminen koskettaa, tulee liki.

Tiivis kokonaisuus kasvaa kelpo romaaniksi. Luoja lasta auttakoon sisältää sopivasti kipeitä kysymyksiä ja maagista realismia: kokonaisuus hämmästyttää, ihastuttaa ja vapauttaakin.