~Timo Kalevi Forss & Martti Lintunen: Karjala edestakaisin~

Kysymme kartan lupaamaa kahvilaa. Se on kuulemma lopetettu vuosia sitten. Meitä neuvotaan jatkamaan parikymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan Loimolaan. Siellä pitäisi olla toimiva ravintola. Roikonkoskelta löytyy sentään kauppa, jonka puolityhjiltä hyllyiltä ostamme pätkän makkaraa pahimpaan nälkään. Tunnelmaa hilpeyttää kylänraitilla vastaantuleva mummo, jonka verkkareiden selässä lukee "Like", kirjoitettuna Niken tuotemerkistä tutulla kirjasintyypillä.
-- [Suojärvellä] Ajamme hotelli Kareliaan, joka edustaa vuonna 1975 rakennettua neuvostoarkkitehtuuria jaloimmillaan. Sen neljännessä kerroksessa sijaitsevassa kahvila Kahvelassa kahvi ja karjalanpiirakka maistuvat taivaallisilta. Tosin kahvilan löytäminen vaatii Laatokan Karjalassa kärsivällisyyttä ja hyviä perslihaksia. Laskimme ajaneemme sata kilometriä kahdeksassa tunnissa, kaikki yhden kahvikupin tähden.


Tie on pitkä ja mutkainen... Blogiarvinointia odottaa yksi hyvä lukemani romaani, mutta nyt Kalevalan päivän kunniaksi jotain muuta. Jotain muuta kuin Kalevalaa: Karjalaa! Matkataan sinne, missä runoja lauletaan ja piirakoita leivotaan paremmin kuin missään muualla. Missä romuromantiikka kukoistaa ja minne puoli Suomea kaipaa. Vai onko kaikki sittenkin toisin?

Ei tarvitse omata kummoistakaan Karjala-tietoa todetatakseen, että totta kai kaikki on toisin - paljon pahemmin - ja samaan aikaan juuri niin suloisenhaikeaa kuin mielikuvissa. Timo Kalevi Forssin kirjoittama ja Martti Lintusen kuvaama Karjala edestakaisin (Like 2010) kertoo kahden suomalaismiehen kolmesta matkasta luovutettuun Karjalaan keväällä ja kesällä 2009. Forss ja Lintunen vierailivat niin Viipurin ja Sortavalan tapaisissa kaupungeissa, Laatokan laineilla ja vanhassa Valamossa, Suojärvellä, Käkisalmessa ja rappeutuneiden huviloiden Terijoella.

Karjala edestakaisin on kirja, jota ainakaan minä en osaa arvioida. Siksi vain esittelen sen. Teoksella ei ole kaunokirjallisia ansioita, koska se on valokuva-, tieto- ja matkakirja. Siksi sen kieli on onnistuneella tavalla raporttimaista, mieleeni tulevat Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen reportaasit. Lintusen valokuvat ovat ihania. Ne näyttävät niin maantielle karanneet lehmät, aamuvarhaisella vodkaa juovan miehen, aktivistit ja viulistitytöt, lautasantennit maalaamattoman harmaaksi patinoituneen talon seinustalla tai koivupuussa, onkijat, Kivennavan hillomummot sekä Vysotskin öljytankkerit Viipurissa ja Käkisalmen keskiaikatapahtumaan pukeutuneet nuorukaiset. Rumuus ja kauneus onnistuvat lyömään kättä valokuvissa:

Talossa ei ole vielä ikkuna- ja oviaukkoja, vain katto, lattia ja puiset seinät. "Tähän tulee oviaukko. Teemme ovet ja ikkunat vasta viimeiseksi ja sahaamme niille aukot. Jos tekisimme ikkunat nyt, varkaat tulisivat ja veisivät kaiken", Vjatsheslav selittää. Ikkuna-aukot tehdään viimeiseksi myös siksi, että tilaajalla ei välttämättä ole varaa ikkunoiden tekemiseen. Ikkunoita ja ovia ajatellaan ikään kuin taloon kuuluvana lisävarustuksena.

Forssin teksti sovittuu hienosti yhteen kuvien kanssa siten, että kuvat ja tekstit molemmat ovat osa kirjan tarinoita. Forss kirjoittaa nimenomaan reaaalitarinoita, pieniä kertomuksia kohtaamisistaan ihmisten ja paikkojen kanssa. Ihailtavaa on se taito, jolla Forss on saanut hyvinkin erilaiset ihmiset avautumaan elämästään ja kertomaan mietteitään kirjan tekijöille. Undergroundväki paikallista Lepakkoa vastaavasta Kochegarka-pannuhuoneesta Viipurista, raavas rakennusmies Vjatsheslav tai sosiaaliavustuksen varassa elävä iäkäs Katri Vahvinen kaikki ovat vieraanvaraisia ja hämmästyttävän avoimia. Tämä kuva tukee myös sitä mielikuvaa, joka meillä suurimmalla osalla on karjalaisista. Vaikka elämä koettelee, niin ilo elättää.

Karjala edestakaisin-kirjan kustantaja on Like ja se näkyy - näkyy hyvällä tavalla. Jo kirjaan tattuessani tiesin, että Liken kustantamana siinä on jotain lisäarvoa. Olen itse varttikarjalalainen, isänäitini oli Suojärven evakkoja, mutta en ole koskaan tuntenut kaipuuta Karjalaan, havitellut Karjalaa takaisin tai kokenut mitään muuta kuin jonkinlaista haikeaa hellyttää menetettyä aluetta kohtaan. En koe halua osallistua karjalaisiin juhliin, vaikka pidänkin Ilomantsissa olevaa Runonlaulajan pirttä kelpo matkakohteena sekä Petri Shekeiman hautaa Öllölön Pörtsämön erämaakalmistossa kiehtovana. Karjalan evakkojen tarinoita sen sijaan olen paljonkin ajatellut, heistä aikoinani tenttiin lukenut ja opintoihini kuuluvalla kenttätyökurssillakin haastatellut. Olen myös käynyt Venäjän Karjalassa kymmenkunta vuotta sitten, jolloin silloisen työyhteisöni kanssa osallistuin Folk Marafon-musiikkifestivaaleille Petroskoissa. Kun luin Forsin ja Lintusen kirjaa, koin ettei juuri mikään ole muuttunut läheisessä idässä viime vuosina. Suurin muutos varmasti tapahtuikin Neuvostoliiton hajotessa.

Karjalassa vierailleena uskon päässeeni kirjaan sisälle paremmin kuin jos en olisi siellä käynyt. Olen nähnyt samanlaiset talot, mummot, papat, opiskelijat, piraattituotteet ja paikalleen hajoavat rakennukset. Tiedän, että Laatokan rannat ovat juuri niin henkeäsalpaavan kauniita kuin Forss kuvailee. Muistan myös, että tiet tosiaan ovat paikoin niin huonoja kuin ensimmäisen tekstilainaukseni kuvaus kahvimatkasta Suojärvelle kertoo. Yksi ainoakin vierailu Karjalassa antoi kiinnikkeitä Karjala edestakaisin-kirjan lukemiseen, mutta uskoisin teoksen avautuvan kiehtovana kaikille niille, jotka haluavat uskoa oikeisiin ihmisiin dokumentaarisissa tarinoissa.

Karjala edestakaisin on ihana, hellä, realistinen, arkinen ja silti jotenkin niin sadunomainen kirja. Se pitää sisällään tarinoita, kohtaloita ja arvoituksia. Ennen kaikkea se saa aikaan matkakuumetta jonnekin erilaiseen maailmaan, jopa täysin toiseen, rinnakkaiseen, aikakauteen. Itse olen tämän kirjan luettuani ehkä aavistuksen lähempänä edesmenneen Klaudia-mummoni mielenmaisemaa.

P.S. Tämä ei liity millään tavalla Karjalaan eikä Kalevalan päivään, mutta ♥Colin Firth♥ voitti parhaan miesnäyttelijän Oscarin. Sen te kaikki kyllä jo tiesittekin, eikö vaan? :)

~Kaukana Dallasista~

Dallas- ja texaspullat taitavat olla lähinnä Dallasia, mitä olen koskaan päässyt. Eikä meillä tällä hetkellä ole niitäkään, on vain setäni mansikkatilan marjoista leivottua piirakkaa, muutama Dixie Chicksin levy sekä muistoja elämäni televisiosarjasta.

Elämäni televisiosarjaa minut sai muistelemaan Ilse, joka mountbattenilaisilla paperinukeillaan viittasi toiseen 1980-luvun suurista televisiosarjoista. Toiseen niistä, jotka vielä tuolloin yhdistivät kansaa ja toivat fiktiiviset hahmot iltapäivälehtien lööppeihin. Kuka ampui JR:n-tyyliset otsikot kirkuivat R-kioskin ikkunoissa ja saivat mediatutkijat pohtimaan ilmiötä vielä vuosien kuluttuakin.

Minulle Dallas ei ollut vain ilmiö. Se oli sarja, jonka katsominen perjantai-iltaisin rytmitti kasvamistani lapsesta teiniksi. Olin varmaan yhdeksän tai kymmenen vanha, kun isovanhempani olivat hoitamassa siskoani ja minua vanhempieni lomaillessa ulkomailla. Olin kuullut joidenkin luokkani, pienen savolaisen puukoulun, tyttöjen katsovan Dallasia ja Dynastiaa yhdessä vanhempiensa kanssa. Itse en ollut saanut katsoa Dallasia, mutta uskottelin mummolleni, että kyllä sitä meilläkin katsotaan yhdessä äidin kanssa ihan joka perjantai. Niin siirryin isojen tyttöjen joukkoon. Sue Ellen ja JR, Bobby ja Pamela, Ray ja Donna eikun Jenna, Miss Ellie ja Jock Ewing, Cliff, ärsyttävä Lucy ja kaikki sivuhahmot. Karjaa, öljyä, matkoja Pariisiin, uima-allastappeluita ja avoautoja. Kaikki jaksot huolella tehtynä, sarjan juonenkäänteet toinen toistaan ällistyttävämpiä.

Dallasia lähetettiin tuotantokausi toisensa jälkeen ja minä kävin rippikoulun sekä aloitin lukion. Lukion luokkabileissä pienen paikkakuntamme toisessa taajamassa sijaitsevassa keltatiilisessä omakotitalossa joimme palvelutiskialkosta ostettua Liebfraumilchiä ja katsoimme - aivan oikein - Dallasia. Dallas elämäni sarjana ei päättynyt lukiovuosiin, vaikka sarjan viimeiset jaksot näytettiin Suomessa samana vuonna, jolloin olin lukion toisella luokalla. Sarjan lähetykset uusittiin 1990-luvun lopulla, jolloin kirjoitin graduani. Ja niin Dallas astui mukaan minun akateemiselle tielleni: nukuin aamuisin pitkään, kävelin yliopistolle lukemaan sähköpostit sekä istumaan kahvilassa ystävieni kanssa, palasin takaisin kotiin iltapäivällä, katsoin Dallasin ja aloin kirjoittaa.

Pateettista tai ei, ihan oikeasti liikutuin kun tämä alkoi soida. Ja liikutun vieläkin. Jos Dallas joskus näkyy ilmaiskanavilla, niin katson sarjaa takuulla taas testatakseni, että onko se edelleen yhtä vaikuttava.

Mikä on sinun elämäsi televisiosarja? Onko sellaista tai onko niitä monia? Tätä kysyy ihminen, joka ei Greyn anatomian ollessa tauolla katso televisiosta sarjan sarjaa. Onneksi on olemassa dvd-levyt ja niiden mahdollistamana Midsomerin murhat Englantilaisessa maalaismaisemassa - hieman Dallasia lähempänä.

~Johnny Cash & Patric Carr: Cash - Omin sanoin~

Kolmas kysymys on helppo: Miksi pukeudun aina mustaan?
Suoraan sanottuna en pukeutu aina mustaan. Kun en esiinny julkisuudessa, pistän päälleni mitä mieli tekee. Käytän kuitenkin mustaa asua lavalla parista syystä.

Johnny Cash (1932-2003) pukeutui mustaan, koska halusi muistaa ja muistuttaa köyhistä ja lyödyistä kaupungin laidalla asuvista ihmisistä, Vietnamin sodassa turhaan kuolleista lapsenkasvoisista nuorista sekä yhteiskunnan yleisistä epäkohdista. Kappaleessaan The Man in Black hän huomautti, että pukeutuisi mielellään kaikkiin sateenkaaren väreihin, mutta niin kauan kuin maailmassa on sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta, hän pukeutuu mustaan.

Kantrimusiikkiin liitetään yleensä stetsoneilla tai korkealla tukalla keikarointi, arvokonservatiivisuus, sydämeenkäyvät laulusanoitukset ja viskipullo. Tähän peilattuna Johnny Cashin yhdessä Patric Carrin kanssa kirjoittama kirja Cash - Omin sanoin (Johnny Kniga 2003; Cash. The Autobiography 1997) on tinkimättömyydessään raikas omaelämäkerta muusikkolegendasta, melkein kaiken kokeneesta miehestä mustissa.

Cash - omin sanoin on tyypillinen elämäkerta siinä mielessä, että se kattaa päähenkilönsä elämänvaiheet lapsuudesta vanhuuteen, vaikeuksista voittoihin ja avioliitosta eroon ja uuteen liittoon. Se vie lukijansa esiintymislavoille ja takahuoneisiin sekä osoittaa Cashin tehneen yhteistyötä niin Elviksen, Jerry Lee Lewisin, Willie Nelsonin kuin julkkissaarnaaja Billy Grahaminkin kanssa. Johnny Cash lie kantria seuraamattomillekin niin tuttu hahmo, ettei tätä arviotani lukiessa tarvitse juurikaan pelätä juonipaljastuksia. Cashin köyhä lapsuus puuvillapeltojen laidalla Arkansasissa, hänen hittinsä Walk the Line tai Ring of Fire sekä ongelmansa alkoholin ja huumeiden kanssa ovat monille tuttuja. Tutuiksi ne tekivät ainakin James Mangoldin ohjaama hieno Walk the Line-elokuva, jossa Joaquin Phoenix liikkuu ja on kuin Cash itse.

Kirjasta omaperäisen ja erilaisen tekevät sen rakenne sekä se, että Cash pääsee ääneen itse, toki toimittajan ja myöhemmin kustannustoimittajan valintojen määräämänä. Hän on oikea henkilö kuvaamaan lapsuutensa pienet kepposet ja suuret menetykset, lastensa syntymät sekä sen helvetin, johon hän päihderiippuvuutensa vuoksi joutui. Cash myös kuvaa avioeroaan Vivian Libertosta sekä voimakasta rakastumista toiseen vaimoonsa, laulaja June Carter Cashiin ja sitä kautta uskonnollista herätystään ja edelleen Carterin suvun keskinäistä lämpöä.

Uskonnon ja television, tai uskonnon ja maallisen julkisuuden yhdistelmä on aina vaarallinen, täynnä ansoja ja kuoppia, jotka on merkitty niin heikosti, että merkkejä on liian vaikea huomata, ja erityisesti tämä pätee ihmiseen, joka on julkisuuden valokeilassa. Minun pitäisi tietää se. Olen itse langennut muutamiin ansoihin ja huomannut, mitä ongelmia se aiheuttaa.

Itse pidin Cashin tuttua elämäntarinaa mielenkiintoisempana hänen ajatuksiaan politiikasta, uskonnosta sekä niistä paikoista, joihin hän elämässään kiintyi. Kirjassa Cash näyttäytyy oikeamielisenä, aatteiltaan palavana, mutta kiihkoilemattomana ihmisenä. Esimerkiksi uskonnollisuuttaan hän tuo esille paljonkin, mutta kammoksuu samalla niitä amerikkalaisia tv-evankelistoja, jotka näkevät silmissään vain muovisia jeesuspatsaita sekä dollareita (tämä on hieman ristiriidassa Cashin ja Billy Grahamin ystävyyssuhdetta ajatellen, mutta toisaalta Graham on saanut merkittävän aseman Valkoisessa talossa sen isännän puoluekannasta riippumatta). Samanlainen on kirjan mukaan Cashin suhde politiikkaankin. Hän ei ota kantaa suuntaan tai toiseen, mutta ajatukset Vietnamin sodasta ja köyhyyden torjumisesta sekä June Carterin sukulaisuus demokraattipresidentti Jimmy Carterin kanssa antavat jonkinlaista suuntaviittaa.

Ennen kaikkea kirja näyttää sen, kuinka julkisuus vaikuttaa ihmiseen. Julkisuus kohtelee samaan aikaan raadollisesti ja lempeästi. Se on välttämätöntä ja haluttavaa, mutta sitä on vaikea kestää. Myös muusikkous ja kappaleiden syntyhistoria, levy-yhtiöiden vaihdokset sekä kiertueet tulevat eläviksi Cashin muistelemina. Cash - omin sanoin on nimenomaan muistelmakirja. Vaikka Cash ja Carr kirjoittivat sitä kuusi vuotta ennen Cashin kuolemaa ja Cash itse arveli pitävänsä kitaran kädessään vielä kauan, ovat kuvaukset vanhenevan, sairaan miehen kertomaa.

Nautin näistä päivistä. Uusi elämä [raittius] sisälläni on inspiroivaa. Tunnen todella rakastavani perhettäni, joka auttoi minua, kun tarvitsin sitä. Tuulenvire kukkulallani on kaunis, ja Cinnamon Hillin jääteeni maistuu hyvältä suussani.

Rakenteeltaan kirja on kirjoitettu mukavasti paikkojen rytmittämänä. Se tuo mielestäni lisäsyvyyttä kirjalle, koska paikkoihin - taloihin, alueisiin sekä tien päällä olemisen mukanaan tuomaan paikattomuuteen - liittyy paljon muistoja, epäonnea ja rakkautta. Se saa kirjan myös raikkaamman oloiseksi kuin vuosilukukronologian mukaan junan lailla etenevä teos. Muuten Cash - omin sanoin on tyypillinen elämäkertateos. Olen aikaisemminkin kirjoittanut jonkun elämäkerran yhteydessä, että yleensä tämän genren kirjat antavat eniten niille lukijoille, jotka ovat muutenkin kiinnostuneet teoksen päähenkilön elämästä. Joskus toki harvinaisen hyvin kirjoitettu elämäkerta voi houkutella lukemaan, vaikkei sen kohteesta olisikaan ennakkotietoa. Cashia käsittelevä kirja ei mielestäni ole sellainen, mutta sen merkitys onkin nimenomaan Cashin henkilöhahmossa: karussa ja hellässä, ajattelevassa ja toimivassa muusikossa.

Jokunen aika sitten kaipasin itselleeni välipalakirjaa. Olin lukenut muun muassa Haahtelaa ja Lahiria, joiden vuoksi jäin hyvän kirjan aikaansaamaan tyhjiöön. Kovin huonolla tai kepeillä kirjoilla en totta vie jatkanut Pulkkisen, Lampelan enkä Makinenkaan kanssa. Välipalanälkä jatkoi kasvamistaan. En viihdy dekkarien parissa eikä viihdekirjallisuus anna minulle kovinkaan paljon. Jäljelle jäävät elämäkerrat ja tietokirjat. Cashin elämäkerta oli minulle juuri sopiva välipalakirja. Tinkimättömyys, vaikea elämä ja huikea ura yhdistettynä rehellisyyteen, avoimuuteen ja tietynlaiseen karuuteen takasivat minulle sen juustopäällysteisen keksin, jota olin kaivannut.

Johnny Cash ei koskaan luopunut mustista vaatteistaan. Joistakin julkisuuden henkilöistä jää jäljelle elämää suurempia tarinoita sekä hienoja kappaleita. Kuunnelkaa vaikka Johnnyn ja Junen duetto It Ain't Me.

****

~Tunnustus muistojen valottamana~

Aamunkukka muisti minua tunnustuksella, joka lämmittää mieltäni ja johon vastatessani saan hieman lisäaikaa seuraavan kirja-arviontapaisen työstämiselle. Kiitos!

Haasteen mukana seurasi tehtävä pohtia omaa henkilökuvaansa ja -historiaansa bloggaajana.

1. Milloin aloitit blogisi?
- Aloitin blogini loppuvuonna 2008, niin se aika rientää.

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
- Kirjoitan pääosin kirjoista, mutta myös haaveistani, elämästäni, arjestani ja kaikesta muustakin - yleensä melko runsassanaisesti. Nyt koetan harjoittaa taloudellista sanankäyttöä. ;)

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen?
- Tämä on itseni näköinen blogi ja sen vuoksi erityinen. Toivottavasti sellaisenaan helposti lähestyttävä. En tiedä, mikä on erityistä ja mikä ei, koska jokainen blogi on omalla tavallaan ainutlaatuinen. Punaisena lankana blogissani ovat varmastikin kirjat ja valokuvat, joiden molempien suhteen koetan olla rennolla otteella perehtynyt.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
- Kirjat! Blogini oli aluksi lukupäiväkirjani nimekkeellä Lumiomenan lukemaa. Jossain vaiheessa olin jo lopettelemassa blogiani, mutta onneksi harrastukseni sai uutta tulta alleen ja mukaan tuli kaikenlaisia muitakin aiheita kirjojen rinnalle.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
- Haluaisin keskittyä selkeämmin kirjoihin, koska roolini kirjabloggaajien joukossa on omasta mielestäni vähän hämärä. Koska itseäni kiinnostaa myös kaikki muu, taidan jatkaa vanhalla linjalla. Se tarkoittaa sitä, että kirjojen ohella täältä löytää yhtä lailla matkakuumeisen houreita, suklaakakkua kuin villasukka-arkeakin.

Lähetän tämän tunnustuksen edelleen kuudelle blogiystävälleni, joiden blogeista löytyy kirjoja, elämää, yleistä haaveilua tai kiehtovia valokuvia.

Amma
Elma Ilona
Hanna
Ilse
Petriina
Susa

~Henna Helmi Heinonen: Veljen vaimo~

Päivällispöytään muut menivät edeltä. Marja tuli viimeisenä, silmät suurina ihmetellen tätä rituaalia, joka oli hänelle vieras. Lapsuudenkodissa oli syöty keittiön kerniliinan päällä kolmen kesken, mumman luona oli katettu keittiön jatkeeseen Marjalle oma ruoka. Viime vuodet Marja oli ruokaillut lähinnä seisten tai koulun kulutusta kestävissä, meluisissa pöydissä. Mutta tämä järkähtämätön pöytä oli katettu koko perheelle, raidallisine lautasliinoineen ja erilaisine laseineen. Se vaikutti ja veti luokseen.

On arkkitehtiopiskelijoita, kieltenopettajia, poliisi, taksikuski ja entinen jalkapalloilija, on sydämeltään viisas anoppi ja mieleltään järkkyvä äiti. On kaikille tuttuja ja alati kodikkaita rintamamiestaloja, uuttuttaan hohtava kivitalo, opiskelijabokseja, saunailtoja, bileitä, illanistujaisia ja kohtaamisia yössä. Henna Helmi Heinosen esikoisromaanissa Veljen vaimo (Arktinen banaani 2011) on kokonainen joukko itseään etsiä aikuisia ihmisiä, jotka joutuvat pohtimaan vastuun ja lojaalisuuden kysymyksiä suhteessa toisiinsa ja ennen kaikkea omaan itseensä.

Romaanin kehyskertomuksessa Kuusikon perheen kuopus, parikymppinen hulttiopoika Kristian palaa Suomeen nukkumaan Yhdysvaltain matkalla kertynyttä väsymystään ja ikuista krapulaansa äitinsä Tuulikikin, Tuikun, rintamamiestaloon. Tuikku on lääkärinleski, jolla on vain aikaa. Pian käy ilmi, että Kristian on mennyt naimisiin itseään kymmenisen vuotta vanhemman arkkitehtiopiskelija Marjan kanssa. Häät on pidetty Las Vegasin Elvis-kappelissa pikaisen tuttavuuden jälkeen ilman minkäänlaisia tunnesiteitä. Kristianin veljen poliisi-Santun arkkitehti(avo)vaimo Heidi on Marjan opiskelukaveri. Heidi ja Santtu rakentavat komeaa kivitaloa, mutta eivät syystä tai toisesta pääse naimisiin. Kuusikon perheen esikoinen Antti ajaa työkseen taksia ja remontoi itselleen rintamamiestaloa, Heidin lapsuudenkotia. Hänellä on takanaan opettajaopintoja sekä loukkaantumisen vuoksi keskeytynyt ura jalkapalloilijana. Antti on perheen vastuunkantaja ja juuri hänet sielultaan siipirikko Marja kohtaa - sattumalta - ensimmäisenä mennessään tuoreeseen anoppilaansa.

Runsaan henkilömääränsä vuoksi Veljen vaimossa riittää tarinanaineksia ja kohtalonlankojen pätkiä niin, että kirjaa aloittaessani olin hetken aikaa pää pyörällä kaiken runsaudesta. Kuusikon perheen ydinjäsenet puolisoineen ja taloineen tulevat helposti tutuksi, mutta sitten on sivuhenkilöitä; On puolisoiden siskoja ja opiskelukavereita, anoppeja ja näiden ystäviä. On seksikumppaneita ja seurustelusuhteita, lapsia ja muistoissa eläviä ihmisiä. Jokaisen päähenkilön tarina valottuu suhteessa näihin ihmisiin sekä heidän omiin muistoihinsa, joiden muovaavat arvet vaikuttavat heidän nykyhetkisiin tekoihinsa.

Kaiken keskellä ja takana on koti. Koti on paikka, jonne vahvat juuret omaavat Antti, Santtu ja Kristian voivat palata - tai jossa Kristian äitinsä hoivissa yhä asuu. Se on jotain, jota Marja perheen ohella haluaa niin, että jää pikaisesti solmittuun avioliittoonsakin tultuaan sen myötä osalliseksi jostain hyvästä. Itse asiassa koti on yhtä kuin perhe. Talo ei kuitenkaan ole koti, minkä Heinonen kirjassaan osoittaa. Ja joskus taas toisen talo on enemmän oma koti kuin se, josta on kotoisin:

Pakkaspojantiellä hän oli kuvitellut kaipaavansa vanhempiensa luo, mutta täällä ollessaan olikin enimmäkseen halunnut palata takaisin. Ei Heidiä nyppinyt mikään, ei äidin tuiskahtelu, isän katoamiset kellariin Santun käsipuolessa, eivät Outin loputtomat lauseenkeskeytykset, ei vauvan öinen huutokaan. Heidi vain huomasi kasvaneensa kodistaan ulos.

Veljen vaimossa on paljon aineksia hyvään kirjaan. Kaunokirjallisena tuotteena sillä on kuitenkin omat hankaluutensa, joista kieli on romaanin heikoin lenkki. Kirjan alussa Heinosen teksti oli siinä määrin rasittavaa luettavaa, että olin vähällä jättää leikin sikseen ja siirtyä seuraavaan Lundiassani odottavaan kirjaan. Päätin kuitenkin sisulla sekä lukemieni myönteisten blogiarvioiden vaikutuksesta jatkaa Veljen vaimon lukemista, mikä kannatti. 50-60 sivun tietämällä olin päässyt sisälle tarinaan ja kiintynyt jo muutamiin henkilöhahmoihin. Halusin tietää, kuinka Marja, Antti, Heidi, Santtu ja Tuikku pärjäävät ja mikä kaikki heitä elämässään kannattelee.

Palaan vielä hetkeksi kieleen. En osaa kovin objektiivisesti perustella ärtymystäni, mutta eniten lukukokemustani häiritsi se, että kerronnan kieliasu vaihtelee samassakin kappaleessa. Puhekielisyys tunkee esiin turhan usein: on darraa ja keppanaa keskellä yleiskieltä. Dialogissa nuo sanat olisivat mielestäni perusteltuja, mutta kuvailevaan kerrontaan ne eivät sovi siksi, ettei Heinonen käytä muuten slangi- tai murreilmaisuja. Sen sijaan Tuikun puheeseen miet ja siet sopivat, koska osana Tuikun vuorosanoja ne rakentavat hänen henkilöhistoriaansa. Puhekielisyyden ohella etenkin romaanin alkupuolella on kokonainen vyöry yhden sanan lauseita. Sanat kuvastavat henkilöiden ajatusten tajunnanvirtaa, mutta runsaan määränsä vuoksi ne katkoivat ainakin minun lukija-ajatuksiani. Tekstissä on myös muita kliseisiä kuvauksia, esimerkiksi Heidin raskaana oleva sisko on levinnyt ja turvonnut ja saunaillassa niin miehet kuin naiset puhuvat pesän saamisesta (minkä ylipäätään koin epäuskottavana: Kuinka moni keskustelee humalassakaan tuollaisista asioista silloin kun läsnä on uusi, vielä vieras ihminen?).

Sinänsä kaikki mainitsemani esimerkiksi ovat pieniä yksityiskohtia, mutta niiden runsas määrä häiritsi lukemiseni etenemistä. Ärsyyntyessäni kaunokirjallisesti keskinkertaiseen kieleen, mietin että pitäsikö pienet virheet, latteudet ja kuluneet ilmaisut antaa esikoiskirjailijan kohdalla anteeksi. Tulin siihen tulokseen, että ei pidä. Pyörää ei kuitenkaan tarvitse keksiä uudestaan ja viihdekirjaksi Heinosen romaani on fiksu, paikoin oikein hyvä. Tummilla sävyillään ja päähenkilöidensä moniselitteisellä kasvutarinalla se jaksaa pitää otteessaan. Mitään turhaa en kirjasta löytänyt.

Vahvimmillaan Heinonen on kuvatessaan henkilöhahmojaan, joista Kristian (Kride, miksi henkilöä muuten kutsutaan samassa kappaleessa sekä oikealla että lempinimellä?) ärsyttää, Marja liikuttaa ja Antille toivoo vain parasta. Heinosen hahmojen maailmaaan on helppo eläytyä. Onnistuminena pidän myös miljöökuvausta, johon kuuluvat etenkin taloihin, säähän ja ruokaan liittyvä symboliikka. Hauska on esimerkiksi Heidin pieni näpäytys tarjota Jamie Oliverin - sopivasti helpon ja keskinkertaisen suloisen televisiokokin - ohjeella tehtyä ruokaa pitopalveluyritystä pitävälle äidilleen. Tuo pieni sivujuonne kuvastaa ihmissuhteita enemmän kuin monet lauseet.

Veljen vaimo menee esikoiskirjana kategoriaan keskihyvä.  Kirjassa on joku vaikeasti määriteltävä koukku, jonka ansiosta halusin innokkaastikin lukea seuraavan ja sitä seuraavan luvun. Voisin hyvin kuvitella Veljen vaimon kohtalaisena televisiosarjana, vaikka en juurikaan katso televisiota. Summa summarun: Tarina ja henkilöiden sommittelu kantavat ja tunnelma on kohdillaan, mutta kieli tökkii. Savolaisena voin sanoa, että olen minä huonompaakin lukenut. Veljen vaimon henkilöt jäävät mieleen vielä kirjan sulkemisen jälkeenkin.

***-


--
Henna Helmi Heinosesta kirjallisena ilmiönä ja julkisuuteen nousevana henkilönä sekä ennen yleisemmällä kirjojen markkinnoinnista tasolla on kirjoitettu paljon seuraamissani blogeissa. Keskustelua ovat ruokkineet muun muassa Heinosen oma, nyt tiensä päähän tullut blogi sekä useat seuraamani kirjablogit, joissa on niin yleisellä tasolla kuin kirjailijakuvaa pohtien käyty läpi esikoiskirjailijuuteen, bloggaukseen sekä julkisuuspeliin liittyviä asioita. En tällä kertaa linkitä ketään, mutta hakukoneiden avulla pääsee varmasti vaikkapa Järjellä ja tunteella- sekä Sallan lukupäiväkirja-blogeihin. Itselläni on melko voimakas mielikuva kaikesta keskusteluun liittyvästä, mutta uskoakseni pystyin kirjoittamaan pienen arvioni vain kirjaan keskittyen.

~Kukantappajan talvi-ilot~

Joku blogiani pitkään seurannut saattaa muistaa, että istutan innolla kukkia pihallemme ja että olen jopa kunnostautunut muratinpelastajana. Muratti voi hyvin autotallissamme kera pelargonioiden ja daalianjuurakoiden; Pihaperennat ovat paksun lumipeitteen alla ja toivottavasti aloittavat uuden kukoistuksensa huhti-toukokuussa.

Sisäkukkien kanssa sen sijaan olen onneton kukantappaja. En voi sille mitään, että kukkanen toisensa jälkeen kuolee. Kuolee, vaikka kastelisin sitä huolella, joskus ehkä hieman liikaa, tai antaisin sille pienen lepokauden kuivahtamisen muodossa. Kukan lajikkeellakaan ei ole merkitystä. Kodissamme on yksi ainoa elävä ruukkukasvi, se on vanha paavalinkukka, joka jaksaa sitkutella.

Siksi olen siirtynyt leikko- sekä aidonoloisiin tekokukkiin. Leikkokukkia ostan (tai lähetän mieheni ostamaan) jokaiseksi viikonlopuksi. Muutama vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan hankkivani tekokukkia meille. Yksi ystäväni toi minulle tekohelmililjoja noin vuosi sitten. Vaikka kevään koittaessa ostan mielelläni ruukussa olevia aitoja muscareita sekä narsisseja, pidän noistakin. Ne ovat hämäävän aidon oloisia. Viikko sitten ostiin kotiini muutaman orkidean, aidon oloista huijausta nekin (mutkun ne aidot orkideatkin kuolivat!).

Ihailen kaikkia teitä, jotka saatte sisäkukkanne elämään ja kukoistamaan uudelleenkin!

Pakkasviikonlopun iloksi hyötykäytimme lasteni kanssa vanhaksi menneet leikkotulppaanit. Tulppaanit pestyyn maitotölkkiin, vettä päälle ja terassille jäätymään:

~Pasi Lampela: Hellekausi~

Erottuaan Mannerista ja saman tien hänen edustamastaan konsernista Lonka laskeutui kerrosten läpi lasiputkessa, hissillä, jonka koneisto vaijereineen oli jätetty tarkoituksella näkyviin, samoin kuin koko talon tuuletusjärjestelmät humisevine putkineen; kaikki tuo mikä yhdessä lasiseinien ja avonkonttorien kanssa loi vaikututelman tarpeesta huutaa koko maailmalle: katsokaa, tässä tämä on, lopultakin kaikki on tässä, kaikki on näkyvissä, ei ole salaisuutta, ei mitään kaiken takana.

Dramaturgina tunnetuksi tulleen Pasi Lampelan esikoisnovellikokoelma Hellekausi (Wsoy 2007) liikkuu Ruuha-Suomessa asuvien ihmisten maisemissa betonilähiöistä suurtalouskeittiöiden kautta toimistorakennuksiin, sairaaloihin, asemille ja edelleen prameisiin kivitaloihin. Raha säätelee kaikkien elämää, sitä joko on tai ei ole, mutta aina se on määräävä tekijä elämän suunnassa tai suunnan puutteessa.

Lampela luo 2000-luvun puolivälin jälkeistä ajankuvaa terävin viilloin. Hän osaa samaan aikaan raportoida eri yhteiskuntaluokkien ihmisistä kuin ulkoa katsoen ja kuitenkin heidän päänsä sisälle, salaisuuksiin ja häpeätahroihinkin porautuen. Nuori alivuokralainen on kiltti poika ja hiljainen, tunnollinen keittiötyöntekijä, joka salaa nuuhkii vuokraemäntänsä alushousuja tämän ollessa poissa asunnosta. Syrjäisen motellin roskikset pursuavat kondomeja, vaikka itämafian paritusrinkejä ei sinne virallisesti toivotakaan. Se, että talossa merenrannalla asuu katkeraa väkeä, on jo melkein selviö. Kuka tosiaan jaksaisi sitä ainaista paremman puolensa esittelyä, jolla voi olla kauaskantoisempia seuraamuksia kuin Fernetiä nauttiva väki edes tajuaa.

Vihreää teetäkö tässä pitäisi killittää, kiljahtaa Anita, niinkö? Ja illalla - sitäkö sinä tosiaan haluat? - sivistyneesti ja eurooppalaisesti tässä pari lasillista, sitten taksiin ja kaikkein näiden itseään esittelevien idioottien sekaan kaupungille, kuuntelemaan sitä loputonta lörpötystä siitä miten minä kyllä sitä ja minä kyllä tätä ja miten Milanossa sitä ja New Yorkissa tätä, ja miten sivistynyttä, miten eurooppalaista se onkaan kun joku IT-miljönääri nöyryyttää tarjoilijaa viinipullon temperoinnista jossain tarttuvien tautien osastoa muistuttavassa trendipaikassa...

Novelleissa kertojina ovat niin naiset kuin miehet, nuoret poikaset, kokeneet keski-ikäiset. Onni on vilahtanut ohi, hymyilee lomakuvissa, tilalla on syyllisyydentunto. Novellihenkilöt toivovat elämälleen parempaa suuntaa, ja osa sen saavuttaakin, mutta liian monien kohdalla juna on jo jättänyt aseman eikä koskaan enää pysähdy.

Rakenteeltaan Lampelan novellit ovat ehjiä, murheellisia tunnelmapaloja. Osa täyttää haukkanovellin tradition käänteineen, mutta suuressa osassa käänne suuntaan tai toiseen on tapahtunut jo ihmismielessä. Lampela ei syytä, ei syyllistä, ei kyseenalaista eikä saarnaa. Hän vain toteaa ja tekee sen kaikkien kaunokirjallisuuden sääntöjen mukaan varsin onnistuneesti. Jos Kuvia Suomesta ei olisi nimekkeenä niin kulunut, olisi sen voinut hyvin antaa Hellekesän alaotsikoksi. Aina ei tarvitse maalata isoin vedoin, vaan alle kymmeneen sivuun voi mahduttaa sen mikä ihmiselossa on keskeistä.

Maailma on tyly. Se ei jätä jämääkään. Maailma on tyly, heikko joutuu kärsimään, laulaa Pauli Hanhiniemi. Lampelan novellien ihmisistä heikoimmat kärsivät ja maailma on tyly yhteiskuntaluokasta riippumatta. Onneksi kuitenkin jämät, elämän oljenkorret, jäävät ja kantavat eteenpäin.

Mikkelissä syntynyt ja täällä kasvanut helsinkiläinen Pasi Lampela on kirjoittanut myös toisen hienon novellikokoelman Kuolemansairauksia (2009).

***½

~Riikka Pulkkinen: Raja~

Annan kaiken voimani, kaiken valtani sinulle. Piirrä minulle ääriviivat. Pelasta minut tai yhtä hyvin hajota, hajota kokonaan. Tapa minut.

Riikka Pulkkisen esikoisromaani Raja (Gummerus 2006) piirtää nimensä mukaisesti rajat ihmisiin ja ihmisyyteen, kehoon ja mieleen. Keskiössä ovat pohdinnat siitä, kuka ottaa vastuun toisesta ihmisestä ja millaisin keinoin. Voiko ihminen haluta jotain toista liikaa ja toimia silti oikein? Onko oikeita ratkaisuja edes olemassa?

Rajassa on neljä keskeishahmoa, joiden ajatuksissa ääriviivoja oman itsen, läheisten ja maailman suhteen rakennetaan. Anja on 53-vuotias kirjallisuuden professori, joka on luvannut auttaa liian nuorena alzheimeriin sairastuneen miehensä pois maallisesta maailmasta. Mari on lahjakas lukiolainen, Anjan sisarentytär, joka on viiltelee itseään saadakseen maailmaansa jotain ihan omaa. Julian on Marin äidinkielenopettaja, poikamainen perheenisä, jonka himo Maria kohtaan kasvaa suureksi. Anni on Julianin kuusivuotias esikoistytär, mylittleponymaailmassa kasvava eskarilainen, jonka näkee aikuisten maailman tarkemmin kuin nämä sitä oivaltavatkaan.

Selvää on, että nyt liikutaan ylemmän keskiluokan tai porvariston hillityn charmin maailmassa. Pulkkinen löytää pienet ja itsestäänselvät keinot henkilöhahmojensa yhteiskuntaluokan kuvaamiseen: Marin äidin käsilaukku on kiiltelevää nahkaa; Jouluna pöydässä on Villeroy & Bochin astiat sekä alusta saakka itse valmistettu kinkku. Anja ja tämän nopea suhde, taiteentutkija Johannes juovat samettista ja aromikasta viiniä kadun arvokkaimmassa talossa. Kesämökki on vaalea huvila maalla ja aikuisten illanvietossa keskustellaan aina samoista asioista, taiteesta ja politiikasta. Onni on mahdollista saavuttaa, mutta vain hetkellisesti ennen murheen alhoa.

Hän oli silloin tulkinnut sen peloksi, mutta tiesi nyt mitä se oli ollut: hiljaista tietoa siitä että onni rehotti voimakkaimmillaan mahdollisuudessa, siinä hetkessä kun kaikki oli käden ulottuvilla mutta mitään ei ollut vielä luvattu. Ja kun onnea kohti kurkotti kätensä ja siihen uskalsi tarttua; silloin jo nosti päätään tieto sen väliaikaisuudesta.

En voi olla vertaamatta Rajaa Pulkkisen toiseen romaaniin Tottaan. Siinä, missä Totta on mielestäni kirjallinen täysosuma, kieleltään, tarinaltaan ja herättämiltään tunteilta minulle täydellinen kotimainen romaani, on Raja harjoitelmamaisempi. Raja on hyvä kirja, Pulkkisen esikoinen, jolla hän osoittaa lahjakkuutensa kielenkäyttäjänä ja henkilöhahmojen luojana. Erikoisesti Pulkkinen onnistuu Anjan kuvaajana. Anja on arkinen ruokakasseineen ja samaan aikaan hän on säkenöivä, terävä keskustelija, arvostettu professori, joka keskustelee lääkärinsäkin kanssa tieteestä, vaikka hakee depressio- ja unilääkkeitä itsemurhayritykseensä sekä eutanasia-aikeisiinsa. Anjan silmin kesäinen Helsinki näyttää kauniilta ja raikkaalta ja hänen turhautumisensa tuntuu todelta. Mari on ristiriitaisempi hahmo. Hän on toisaalta ärsyttävä teiniklisee pörrötetun tukkansa, gasellimaisten sääriensä ja surullisten, oivaltavien silmiensä kanssa. Toisaalta Marin ja Tinkan kuvitelmat siitä, miten ollaan aikuistenoikeesti, ovat varmasti tosia. Julianin ja Marin ristiriitaisia ajatuksia herättävä suhde kuvataan hyvin intensiivisesti, niin että lukiessa tulee miltei paha olo.

Silti jotkut asiat ärsyttivät minua Rajaa lukiessani. Eräs ärtymiseni kohteista, suurin sellainen, on Julianin henkilöhahmo. En tiedä, muistanko oikein, mutta onko hän vasta kahdenkymmenenyhdeksän? Jos on, niin hänen keski-iän kriisinsä ja ajatuksensa perheensä onnenvuosista valovuosien takaisena tuntuu epäuskottavalta. 29-vuotiaaksi Julian on ehtinyt paljon, mikä on toki mahdollista. Aluksi myös kuusivuotiaan Annin elämän kuvaus vaivaa minua: Kuinka mukamas yläasteikäinen naapurin tyttö voi hakea lapsen tarhasta odottaen tätä päiväkodin portin ulkopuolella? Kuinka moni kuusivuotias on avainkaulanauhalapsi, joka laittaa itse pinaattilettuja mikroaaltouuniin? Toivottavasti ei kovinkaan moni. Itselläni on viisivuotias tytär ja hänen maailmansa on niin toisenlainen kuin Annin, vai kuvittelenko vain? Ainakin meillä lapset haetaan aina päiväkodista siten, että aikuinen vaihtaa muutaman sanan lastenhoitajan kanssa. Myöhemmin Annin hahmo kuitenkin kasvaa korvaamattomaksi ja hän auttaa lukijaa näkemään aikuisten toilailut traagisessa, paljaassa valossa.

Hän laittoi kahvia ja haki lehden, käveli miehen suurilla kumisaappailla vielä rikkumattomaan valkoiseen lumeen. Saappaat jättivät valtavat jäljet koskemattomaan lumivalkeuteen. Postilaatikolla Anja katsahti varovasti ympärilleen, lumihiutaleet leijuivat hiuksille ja hän nosti kätensä ja pyörähteli hiljaa, kuin lapsi.

Pulkkisen kieli on kaunista ja rajua. Hänen lauseissaan mielihyvä valahtaa alas olkapäiltä; suihinottokokeiluissa yökötys pysyy poissa vadelmaista, hileistä ja sitruunamarenkimaista ajatellen; Helsingistä tulee uinuva talven tasku (ihanasti ilmaistu!) ja Julianin ajatuksissa tytön rytmi on tajua elämän kipeästä kepeydestä. Paneminen on kuitenkin panemista ja sukuelimiä kutsutaan puhekielisin nimityksin. Ja pian taas sylissä on turva ja valo on painokasta. Antigonen tragediasta - Julianin väitöstutkimussuunnitelman kohteesta - tuttu halu ja kuolema leimaavat ajattelua. Ja se, mikä pitäisi valita on elämä, mutta kenelle ja minkä arvoisena?

Luin joskus, muistaakseni oman blogini aiemmista kommenteista, että on Raja-ihmisiä ja on Totta-ihmisiä. Minä pidän molemmista romaaneista. Rajassa hellyys ja rajuus vuorottelevat onnistuneesti ja kaikessa paljaudessaan Raja herättää enemmän ajatuksia kuin seuraajansa; Tässä olemme, tällaisina, epäkypsinä, epäselvinä ja ymmärrykselle käsittämättöminä. Silti Totta tuli ainakin minua lähemmäksi, sillä se kantaa merkitystasollaan enemmän ja kypsemmin.

****-

Rajasta on kirjoitettu ainakin blogeissa Kaiken voi lukea, Lurun luvut, Morren maailma sekä Naakku ja kirjat.

~Kirjaystäviä~

Me hämmästyimme molemmat; se oli viimeinen kivi jonka kumpikaan meistä sinä päivänä heitti, ja me katsoimme kuinka renkaat laajenivat vedessä, kunnes lokit vakuuttuivat siitä että me olimme lakanneet häiritsemästä heidän universumiaan ja palasivat meidän rannallemme.

Ystävyys voi alkaa epätavallisissa oloissa, kuten suosikkikirjailijani John Irvingin Ystäväni Owen Meanyssä (Tammi 1989). Se voi syntyä hiljaisesti, roihahtaa äkkiä, olla fyysisesti etäistä tai kantaa aikojenkin takaa. Jäin pohtimaan ystävyyttä kirjoissa ja keksin äkkiseltään muutaman keskenään erilaisen kirjan, joissa ystävyys on keskiössä. Omia ystäväkirjasuosikkejani ovat muun muassa seuraavat:

Lastenkirjoissa ystävyys on monesti keskeisellä sijalla. Voiko ystävyyttä ja luottamusta paljon hienommin kuvata kuin Ronjan ja Birkin kohdalla Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttäressä? Tai kestääkö moni kaverinsa ailahtelua yhtä pitkämielisesti kuin pikku karhu tekee Janoschin Suuressa panamakirjassa?

Annan ja Dianan ystävyydessä (Montgomeryn Anna-sarja) ei tarvitse varmasti kirjoittaa enää mitään lisää, onhan se päässyt mukaan Maija Vilkkumaan hienoon lauluunkin. Lojaalisuus on yksi ystävyyden kulmakivistä ja se on mitattavissa vaikeuksissa, kuten niinkin erilaisissa kirjoissa kuin Jumalaisissa jajasiskoissa (Rebecca Wells) tai seikkailuklassikkotrilogiassa Taru sormusten herrassa. Paljon omalaatuiseltaan ystävältään on sietänyt myös tohtori Watson; Yllä olevat kuvat olen ottanut hienossa fiktiiviseen historiaan perustuvassa Sherlock Holmes-museossa Lontoossa.

Mitkä ovat teidän suosikkejanne ystävyyskirjoina?

Myös blogimaailma on täynnä ihania ystäviä. Esimerkiksi tänään Leena Lumen blogi täyttää kaksi vuotta. Lämpimät onnittelut ja kiitos kirjoista, elämästä ja elämyksistä! Susan Järjellä ja tunteella-blogissa taas on menossa kiinnostava keskustelu siitä, millä keinoin julkisuuteen juuri astuva kirjailija saa markkinoida itseään. Käykää osallistumassa. Petriina puolestaan pohtii kirjallisuuden miehiä ja kirjallisia Hiirenkorvia syntyy Joanan ihanassa blogissa tupareiden ja arvonnan myötä.

Kiteyttäminen tai tiivistäminen ei ole koskaan ollut vahva lajini, mutta nyt ei muuta kuin

Hyvää ystävänpäivää teille kaikille ♥

~Matkakuumetta (taas kerran)~

No niin. Tässä sitä taas ollaan. Kevättalven auringon ei tarvitse kuin hieman pilkistää ikkunasta ja minulle tulee sekä matka- että remonttikuumetta. Remonttiasioista en sano vielä mitään, koska en ole tohtinut esittää uusia suunnitelmiani perheen toiselle aikuiselle (älkääkä lastemme isovanhemmat siellä säikähtäkö!), mutta matkoista haaveilen miltei koko ajan.

Minne nyt tänä vuonna, montako kertaa ja millä kokoonpanolla? Monet varmasti muistavat, että olen mieheni kanssa tehnyt pieniä kahdenkeskisiä matkoja kerran tai kahdesti vuodessa. Viime toukokuussa esimerkiksi kävimme Amsterdamissa ja nyt joulukuussa suuntasimme Kööpenhaminaan. Lasten kanssa kävimme katsastamassa Junibackenin viime kesänä.

Nyt tuntuu, että olisi ihanaa päästä kunnon matkalle koko perheen kanssa. Tuttu ja rakas Italia houkuttelee aika tavalla. Aina on kuitenkin muttia ja meillä se on kuopuksen arkuus ja ujous. Ehkä lentokone voisi olla liian suuri pala pienelle Junamuseomiehelle. Kenties voisimme vaan suunnata autolla Ruotsiin? Lapset ainakin pitävät ruotsinlaivasta ja pallomerestä. Tässä tapauksessa voisimme lisäksi tehdä mieheni kanssa myös yhden pienen kaupunkipyrähdyksen jonnekin. Kuinka houkuttelevalta vaikkapa Dublin, Edinburgh, ikuinen suosikkini Lontoo, Berliini, Firenze tai Barcelona kuulostavatkaan!

Tämä on mukava ongelma, joka saa ratkaisunsa sitten, kun kirjoitustyöni edistyy siihen pisteeseen, että voin lähettää nyt tekeillä olevan tekstitiedoston (eikä kyse ole koko työstä) matkaan kohti kotoista periferiayliopistoani. Ei siis ihan vielä.

Iskeekö teihin muihin matkakuume keväisin? Tai se remonttivimma? Innostus pestä ikkunat tai pölyttää kirjahylly (hui, kun siinä riittäisi hommaa)? Syyhyävätkö sormet puutarhakirjoissa (minullakin hieman)? Vai tekeekö mieli vetää kaihtimet eteen ja estää tällaiset kevättalvihepulit?

Valoisaa viikonloppua!