~Karhukaverit~

Senaatintori on karhujen valtaama! Vapaudenpatsaskarhu, tanskalainen satukarhu, hindukarhu, aurinkokarhu Meksikosta, juhannuskarhu Suomesta, maorikarhu... Kaikkiaan yli 140 erilaista karhukaveria käsikkäin. Jokaista saa silittää, halata ja vaikka pussata. Jokainen karhu muistuttaa meitä kaiken elämän arvokkuudesta, luonnon ja ihmisten tasa-arvosta. United Buddy Bears - The Art of Tolerance näyttely on esillä Senaatintorilla 26.10. saakka. Sinne siis - jokainen Helsingissä liikkuva!

Minä lähden nukkumaan ensi yöksi karhununta ja pyrin poistamaan kertyneen väsymyksen. Niin ainakin toivon, yhtä sikeää ja hyvää. Vatsani ei ole täynnä havunneulasia ja metsämarjoja, vaan leipomaani leipää, Old Amsterdam-juustoa sekä lämmintä kaakaota. Kauniita unia!

~Arkivalmis~

Tänään olen valmis viimeiseen kokonaiseen arkiviikkoon pitkään aikaan. Ensi viikosta alkaen minulla on jokainen perjantai lomaa aina marraskuun loppuun saakka. Ja joulukuun alusta lähtien saan sen jo aiemmin mainitsemani ilon olla kokopäiväinen tutkija. Alan työstää omaa tekstiäni kotini työhuoneessa. Nyt vielä on jaksettava viisipäiväinen työviikko ja olen latautunut siihen hyvin.

Viikonloppuna akkuni saivat lisää virtaa monesta eri lähteestä. Perjantaista alkaen makuuhuoneemme on kylpenyt syys- tai talvivaloissa sängyn yläpuoliselta hyllyltä käsin. Lauantaina nautin tyttäreni tanssitunti-ilosta sekä sain katharsiksen lastenvaateostoksista Second hand shopissa, minkä vastapainoksi syvennyin Joyce Carol Oatesin erinomaiseen Haudankaivajan tyttäreen. Sunnuntaina hyvää mieltä toivat maisemapellolta poimitut auringonkukat sekä iltakahvivieraille leipomani amerikkalainen omenapiiras, jonka täytteeksi tuli omenien ohella vaahtokarkkeja ja pekaanipähkinöitä.

Sateisella auringonkukkapellolla otin ensikäyttöön hääpäivälahjani. En toivonut koruja, en hajuvettä enkä hotellilomaa, vaan mielikuvieni runollisen keltaisen sadetakin. Olin aika Ultra Bra. Katsokaa klassikkovideo vaikka täältä.

Tähän nyt alkavaan viikkoon liittyy paljon iloa ja myös surua, jota varten viikonloppu antoi erityisen paljon voimia. Olen päättänyt olla arkivalmis. Arki on näkkileipää, mutta ehkäpä voi valita parasta, mitä siinä lajissa on tarjolla.

P.S. Haudankaivajan tytär pitää minua otteesaan vielä joitakin päiviä, joten nyt tulee pari kirjatonta päivitystä. Ja tänään lounaalla sain käsiini kauan odottamani Juha Itkosen Seitsemäntoista! Se on huutomerkin arvoinen asia.

Brenda Williams ja Sophie Fatus: Oikea prinsessa. Matemaaginen tarina.

Kaukana ja kauan sitten kuninkaalla ja kuningattarella oli 3 poikaa. Vanhin oli nimeltään Primo, keskimmäinen Secundo ja nuorimmainen Terzo. Kuninkaalla ja kuningattarella oli 1 hovimestari, 2 lakeijaa, 3 hovineitoa, 4 hevosta, 5 tallipoikaa, 6 koiraa 7 puutarhuria, 8 nuohoojaa, 9 kokkia ja 10 sotamiestä. Kuninkaalla oli laskutalo, johon hän oli varastoinut 3 kultasäkkiä --.

Englantilainen lastenkirja Oikea Prinsessa. Matemaaginen tarina tekee heti selväksi, että kirjassa on kyse paitsi sadusta, myös numeroilla leikkimisestä ja matematiikan alkeiden oppimisesta. Kuvakirjan kehystarina on klassinen. Prinssit Primo, Secundo ja Terzo ovat kaikki naimattomia ja kuningaskunta huutaa oikeaa prinsessaa tulevaksi kuningattareksi.

Ensin Primo, sitten vuorollaan pikkuveliprinssit lähtevät etsimään oikeaa prinsessaa. Tarkoituksellinen haku on tulokseton. Joka kerta käy niin, että he kohtaavat kauniin neidon sattumalta. Prinsessa koputtaa myrkysäässä kuninkaanlinnan ovelle, ilmestyy tiheimmän sumun aikaan tai istuu hellepäivänä sitomassa kukkasepelettä puun alla. Neitojen nimet ovat Trigonometria, Algebra ja Geometria. Neuvokas kuningatar selvittää jokaisen neidon siniverisyyden kultaisen herneen ja patjakasan avulla. Vain yksi kaunottarista on oikea prinsessa, mutta kaikki saavat elää onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Sen pituinen se... tai melkein... Viisaalla kuningattarella on vielä yllätys kuninkaalle. Yllätyksen ja sadun varsinaisen loppumisen jälkeen kirjassa on vielä laskutehtäviä lapsille ja heidän vanhemmilleen. Tehtävistä osa menee jo viisivuotiaalle, osa ei aukea ehkä ekaluokkalaisellekaan (eikä ainakaan humanistiäidille).

Oikea prinsessa on kaunis, hauska ja klassinen. Prinsessa ja herne-tarina on aina ollut mieleeni. Myös kirjan kuvitus on leikkisää, heleää ja reipasta, suorastaan ihastuttavaa. Vaikka kyse on lastenkirjasta, olisi tarinan naiskuvaa voinut ajanmukaistaa etenkin, kun kyse on selvästi pikkutytöille suunnatusta kirjasta. Prinsessojen, niin oikean kuin ei-aitojenkin, kohtalona ja päämääränä on päästä hyviin naimisiin. Toisaalta myös prinssien rooli on melko statistinen. Loppujen lopuksi kuningatar on se, jolla on valtaa. Nainen on sittenkin toimija.

Kokonaisuudessaan sekä minä, mieheni että vajaa viisivuotias esikoisemme nautimme tästä kirjasta. Kauniin sadun maailman siivillä on hyvä oppia numeroita ja laskutoimituksia. Tyttäremme ei kuitenkaan tarvitse vielä alkaa derivoida, ei vielä moneen vuoteen.

~Tyttökirjaklassikkoja ja arvontalinkki~

Hienossa ja kiinnostavassa Saran kirjat-blogissa on menossa kysely ja arvonta. Saran kysymys kuuluu: Mikä lukemasi SUOMALAINEN TYTTÖKIRJA on ollut kaikista vaikuttavin? Miksi?
Palkintona on upeita tyttökirjaklassikkopaketteja. Käydää Saran blogissa vastaamassa kyselyyn ja osallistumassa samalla arvontaan.

Elokuun viimeisenä viikonloppuna ihana kesä vaihtuu viimeistään suloiseksi syksyksi. Natoni pihassa heinäkuussa nappaamani pionikuvan sekä tämän raikkaan syystunnelmaisen musiikkivideon (A Fine Frenzy) myötä toivotan teille kaikille kuulaankaunista syksyn alkua. Eilen jo sytytimme kynttilälyhtyjä talomme ulko-ovelle. Viikonloppuna perheemme pääsee myös pienimuotoisesti mukaan lapsiperheille ominaiseen harrastusrumbaan: pian viisivuotias joululapseni aloittaa tanssitunnit ja on siitä kovin innoissaan.

~Yann Martel: Totuus Helsingin Roccamatioista~

Hienolla, Booker-palkitulla romaanillaan Piin elämä tunnetuksi tullut Yann Martelin uran varhaistyö Totuus Helsingin Roccamatioista (Tammi 2008) on neljän novellin kokoelma, jonka tarinoissa raadollinen tosielämä kohtaa arjen sadunomaisuutta ja joissa surumielisyyttä leimaa kaunosieluisuus.

Kirjan niminovelli on eräänlainen becketmäinen Godot. Huomenna hän tulee-tarina. Se ei varsinaisesti kerro mitään Roccamatioiden suvusta tai Helsingistä, vaikka suvun kertomus nivoo päähenkilöt, minäkertojan ja verensiirron yhteydessä hi-virukseen sairastuneen Paulin tiiviisti yhteen. Kertoja, joka tuntee Paulin vain opiskelukaverina, alkaa käydä tämän luona. Saadakseen jonkinlaista sidosta tapaamisiin, alkavat kertoja ja Paul luoda tarinaa suomalais-italialaisesta Roccamatioiden suvusta 1900-luvun tapahtumien pyörteissä. Roccamatioista emme saa tietää mitään eikä tarina valmistu koskaan, mutta tapaamisten aikana historia iskostuu lukijan mieleen samaan aikaan Paulin sairauden etenemisen kanssa. Ensimmäinen maailmansota julistetaan, Kanadassa on liittovaltion vaalit ja kuulakärkikynä keksitään. Heidegger ei paljoa kiinnosta, kun AIDS näyttää kauheat kasvonsa veriripulin, mädänneen ihon tai Amfoterisiini B- ja AZT-nimisten lääkkeiden myötä. Lopun koittaessa Paul onnistuu vielä yllättämään.

Totuus Helsingin Roccamatioista-kokoelman niminovelli koskettaa siinä määrin, että sinänsä erinomainen kokonaisuus väljähtyy väistämättä. Kiehtova matka mystisen siivooja-säveltäjän tai vanginvartijan mielenmaisemaan ei mene Paulin kohtalon tavoin ihon alle. Teoksen toinen novelli John Morton: Sotamies Donald J. Rankinin jousikonsertto yhdelle epäsointuiselle viululle kuljettaa ajelehtivan nuoren opiskelijan salaperäiseen konserttiin, jossa puhdistusainepullosta naukkaileva pankin yösiivooja soittaa kuin nuori Mozart.

Kuolintapoja tuo esiin osan vankilanjohtajan kuolemaantuomitun äidille Rouva Barlowille kirjoittamista kirjeistä, joita on luonnoksina kaikkiaan 1096. Jokainen luonnos alkaa sanoilla Lakisääteisen tiedonsaantioikeuteenne viitaten jatkuen kuvauksella tuomitun Kevinin viimeisestä vuorokaudesta. Minkä vuoksi vankilanjohtaja laatii yli tuhat kirjeluonnosta, joissa on eri määrä liitteitä ja joista jokaisessa Kevin tilaa erilaisen aterian ja kuolee hieman eri tavoin? Ehkä johtaja haluaa lohduttaa itseään tai Kevinin äitiä. Kenties hän koettaa turruttaa itseään. Vangin äidin kannalta on varmasti suurta merkitystä sillä, tilasiko Kevin viimeiseksi ateriakseen hotdogeja, kaviaaria ja shampanjaa vai pelkkiä keitettyjä perunoita tai kävelikö poika kohti hirttosilmukkaa kepein, alistunein vai vastaan taistelevin askelein.

Novelleista viimeinen on kirjan lämpöisin ja kaunein tarina. Vita Æterna Peiliosakeyhtiö: Peilejä jotka kestävät tuomiopäivään kertoo nuoresta miehestä ja tämän isoäidistä, lääkärin leskestä. He rakastavat toisiaan suuresti, mutta eivät tule aina toimeen keskenään. Isoäiti alkaa muistella nuoruuttaan, mutta muistelot kuulostavat pojanpojan korvissa vain plaa-plaa-plaa-plaalta. Martel käyttää novellissaan tyylikeinona visuaalisuutta: isoäidin puhe on kirjoitettu kapealle palstalle runokirjamaisesti, pojanpojan ajatuksiin lukija tutustuu sulkeiden sisällä. Isoäidin muistelupuhe muuttuu mielenkiintoiseksi siinä vaiheessa, kun kuvaan asuu eräänlainen peilivalmistuksen alkemia. Vita Æterna Peiliosakeyhtiön tuotteet kun toimivat puheen voimalla.

Vaikka niminovellia on vaikea ylittää, on kokoelman jokainen novelli niin raikkaan kielensä kuin sopivasti omituisten tarinoidensa ansiosta hieno. Mukana on aavistus Paul Austeria, ripaus Franz Kafkaa sekä ennakkomakua Piin elämästä. Martel osaa kuljettaa tarinaa ja olisin mielelläni lukenut hänen novellejaan vielä toisen mokoman. Totuus Helsingin Roccamatioista on pieni kirjallinen helmi, jonka tarinoita toivon kantavani mukanani vielä pitkään.

~Seitsemän tunnustusta~

Kiitos kaunis, Aamunkukka Prinssit ja Viikarit-blogista sekä Hanne Valkoisesta leinikistä. Sain teiltä kummaltakin Beautiful Blogger-tunnustuksen, jonka otan vastaan iloisena ja mieltälämmittävänä yllätyksenä. Tunnustuksen mukana tuli haaste kertoa seitsemän satunnaista asiaa itsestäni sekä lähettää tunnustus eteenpäin seitsemälle - kuinkas muuten - blogiystävälle.

Lähetän tunnustuksen alla oleviin blogeihin. Jokainen mainitsemistani blogeista tuottaa minulle kirjallisia ja/tai visuaalisia elämyksiä, oivalluksia ja iloa monta kertaa viikossa. Jos ette keräile tunnustuskuvia, niin ottakaa vastaan tuo seitsemän kohdan haaste.

Susalle Järjellä ja tunteella-blogiin

Ilselle Juuri tällaista-blogiin
(Ilsellä on myös ihana arvonta, kurkatkaa sinne)

Joanalle Hiirulaisen majaan

Leenalle Leena Lumeen

Marialle Mamman uuniin
(jossa niin ikään on puhalleltu saippuakuplia!)

Hannelle Virtaukseen

sekä juuri Sinulle, joka muuten vain haluat kertoa itsestäsi seitsemän asiaa.

Oma seitsikkoni

1. Luen parhaillaan kolmea kirjaa: Novelleja työmatkallani bussissa, Oatesia kotisohvalla sekä tyttökirjaklassikoistaan tunnetuksi tulleen kirjailijan koottuja kertomuksia illalla juuri ennen nukkumaanmenoa. Tämä aiheuttaa lukuhitautta.

2. Rakastan pieniä arjen yllätyksiä, kuten saippuakuplia Kruununhaassa (bongattu eilen töistä bussille kävellessä, kuvan kuplat ovat heinäkuisia muistoja), ystävältä saapunutta postikorttia tai unohtunutta suklaapatukkaa kaapin kätköissä.

3. Kävin ystäväni kanssa keskustelua siitä, onko nyt kesä, syyskesä vai syksy. Tietenkin syyskesä! Ja sitä seuraa syksy, suosikkivuodenaikani. Omenat, kirjat, kynttilät, punaviini, villasukat ja kuurainen maa tekevät minut äärettömän onnelliseksi. Kestän myös kääntöpuolen, lasten kurahousujen pesemisen.

4. Dallas on mielestäni eräs maailmanhistorian parhaista televisiosarjoista. Älkää kysykö, miksi! 

5. Olen ikuisesti kiitollinen Spr:n veripalvelulle.

6. Olen lukenut Umberto Econ Ruusun nimeä jo kahdeksan vuoden ajan. Se on edelleen kesken, mutta jonain päivänä saan luettua sen loppuun.

7. Kuvittelin aina, että seitsemän on universaali onnenumero, kunnes antropologian luennoilla opin tasankointiaanien arvostaneen erityisesti numeroa neljä. Esimerkiksi nelosten syntymä oli suuri ihme, enne ja onni.

~Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri~

Eletään 1870-lukua pienessä kentiläisessä kylässä. Kylän suurin kuuluisuus on Lajien synnyn kirjoittaja Charles Darwin, kaikista hulluista ajatuksistaan huolimatta suurmies. Darwinin puutarhuri, Thomas Davies, on toista maata. Vaimonsa menettänyt leskimies, jonka poika John on sairaalloinen ja tytär Cathy henkisesti vajaa. Kylän asukkailla on yhteiset salaisuutensa, mutta jokaisella itsenäinen omatuntonsa.

Minä aion, en tahtonyt mitä aioin, toisten ihmisten puheissa minun aikomuksestani tuli totta ja teko, minun maineeni juoksee edellä kuin villi varjo.

Kirkko ja pubi ovat kylän keskukset, ja väki käy niissä kuka mistäkin syystä. Suutarin on syytä pysyä lestissään, liikaa ei saa ajatella. Herra Darwin, joka kirjassa on vain kaukainen, mutta koko ajan läsnä muistutuksissa ja ajatuksissa, voi ajatella omia teorioitaan, sillä sellainen sopii kyllä oppinelle herralle. Onhan hänellä talossaan jopa ihmeellinen lämmintä vettä suihkuttava dysh. Mutta puutarhurin pitäisi keskittyä vain kasvattaamaan vihanneksia, jakamaan perennoja ja syvempää kaivatessaan keskittyä ruusujen hoitoon. Kyläläiset luulevat tietävänsä, ettei Davies usko Jumalaan ja että hän kaiken kukkuraksi hautoo itsemurhaa.

Herra Darwinin puutarha on romaani kyläyhteisöstä, ennakkoluuloista, uskosta ja epäilystä, tieteestä ja salaisuuksista, puutarhanhoidosta ja arjesta. Moni kyläläinen saa äänensä kuuluviin kertojanäänen vaihdellessa saman luvun sisällä. Carlson osoittaa, että uskoopa ihminen sitten evoluution tai Jumalaan (tai molempiin), tarkastelee hän samaa puuta eri päistä. Ihmismieli on ruma ja kaunis, Englannin luonto ihmeellinen.

"Mihin sielu muka mahtuu, jos pää on tietoa täynnä?"
"Tietämättömyyttä riittää sen verran, että kyllä sielulle kolo jää".
-- "Ei liika ajattelu ajan sairaus ole, vaan se että ajatellaan liian vähän."

Herra Darwinin puutarhuri on tiivis, runollinen ja tajunnanvirtainen kirja. Se ei ole helppo lukuromaani, koska paikoin yksi ainoa sana merkitsee sataa tai tuhatta asiaa. On oikeastaan kaksi tapaa lukea tämä kirja: joko täysin omaan rauhaan vetäytyen kaiken kerralla ja kiinni kielen rytmissä lukien; tai hitaasti, viipale viipaleelta - vaikka pelkkinä tuokioina - nautiskellen.

Valitsin jälkimmäisen tavan. Herra Darwinin puutarha otti oman aikansa, mutta se palkitsi. Rakastin jokaista lausetta tässä kirjassa.

****

~Täti Violetti~

(Kokeilen onneani Bloggerin kanssa, en ole saanut tätä päivittymään kunnolla.)

Elipä kerran Laulumailla kolme metkaa tätiä: Täti Vihreä, Täti Sininen ja Täti Punainen. He olivat hyvät ystävykset. Eräänä sateisena syyspäivänä tädit Sininen ja Punainen matkasivat monen kilometrin päähän Täti Vihreän luo. Kiltit tädit asettuivat odottamaan bussia pysäkille, jossa ei ollut katosta. Vettä satoi ropisten, kaatamalla ja kohisten eikä Täti Punainen tahtonut millään saada rahapussiaan ulos selkärepusta, koska piteli käsissään suklaata, leipää, kakkua ja viiniä sisältäviä ostoskasseja Täti Vihreälle tuliaisiksi.

Kaikessa ystävällisyydessään Täti Sininen auttoi Täti Punaista ja avasi tämän repun, otti rahapussista bussirahan ja antoi sen punanuttuiselle tädille. Tädit pääsivät turvallisesti, joskin uitetunkoiranmärkinä, bussiin ja matkasivat Täti Vihreän kauniiseen kotiin. Siellä he söivät kakkua, sushia sekä suklaata ja olivat hyvillä mielin.

Ihmisten avuliaisuus puhutti illan mittaan. Tädit pohtivat, että mahtavatko ihmiset saada tarpeeksi kiitosta tässä maailmassa. Täti Punainen lupasi kiittää Täti Sinistä ihan sanomalehdessä. Kotiin päästyään hän ryhtyi tuumasta toimeen ja seuraavalla viikolla paikallislehden yleisöosastokirjoitusten joukossa luki: Hei sinä sinitakkinen nainen! Autoit minua suuresti N:n bussiasemalla viime viikon perjantaina. Ilman ystävällisyyttäsi olisin ollut suurissa hankaluuksissa. On ilo huomata, miten avuliaisuutta löytyy vielä nykypäivänäkin. Lämmin kiitos! Terveisin, se punatakkinen.

Anteeksi pateettisuus! Tämä tarina on tosi ja Elsa Beskow ansaitsee kaiken kunnian, Auringonmuna on ihana, samoin Petterin ja Lotan joulu. Täti Punainen taitaa syksyä kohti olla muuttumassa Täti Violetiksi.

~Blogisekoilua~

Blogger on sekoillut tänään kohdallani. Olen luonnostellut väsisävyaiheista päivitystä ja jättänyt sen luonnostilaan, mutta Blogger onkin julkaissut sen saman tien. Outo, pieni ongelma! Olen usein tehnyt samaa eikä vastaavaa miniharmia ole ilmennyt. Nyt sain sen luonnokseksi ja sekoilun (jos joku sattui jo huomaamaan sen väripäivityksen) anteeksipyyntönä tässä päivän iloksi Sarah McLachlanin kaunis kappale Angel.

~Sean Stewart: Matkijalintu~

Elena Beauchamp käytti noituutta kuin luottokorttia, mutta luottokorttilaskuilla on tapana erääntyä. Kanadalais-amerikkalaisen Sean Stewartin romaani Matkijalintu liikkuu Yhdysvaltain syvässä etelässä, Teksasin sydämessä, maagisen realismin ja perhesiteiden parissa.

Romaani alkaa noitana tunnetun perheen matriarkan, Elena Beauchampin, Mamman, hautajaisista. Joukko sukua, leskeksi jäänyt aviomies sekä tyttäret Candy ja Toni kokoontuvat yhteen. Heti ruumiinvalvojaisten aikaan he huomaavat, että Mamman valtaansa ottaneet Ratsastajat, eräänlaiset shamaanin työkalut tai henkiolennot, pysyvät mukana äidin poismenosta huolimatta. Mamma oli käyttänyt taikuutta hyväkseen, mutta ei ollut antanut Ratsastajille vastapalveluksia. Ratsastajat, Saarnamies, Kulti, Pollarisetä, Leski, Pierrot ja Matkijalintu, ottavat nyt Tonin valtaansa ja Tonin osaksi tulee näkemisen lahja. Kuten arvata saattaa, on Toni, bisnesnainen, tyttäristä se, joka ei olisi tätä lahjaa tai kirousta osakseen halunnut. Mamman menneisyys elää vahvasti läsnä tuoden mukanaan myös yllätyksiä sekä Eksyneen pikkutytön.

Matkijalintu yrittää samanaikaisesti olla perhekronikka, Tonin oman tien löytymisestä kertova kasvukertomus, kuvaus yksinäisestä raskaudesta ja puolisotoiveista sekä maagis-realistinen kertomus Teksasista, jossa pienet liskot ja torakat kiipeilevät kuumankosteissa kodeissa tasapuolisesti niin valkoisen roskaväen kuin keskiluokankin taloissa.

Parasta Matkijalinnussa on syvän etelän kuvaus. Olen lapsuudesta saakka ollut - kuka ties mistä syistä - viehättynyt Yhdysvaltain etelään sijoittuvista kirjoista ja elokuvista. Varhaisteininä ahmin mummolassani sisällissodan jälkeisestä ajasta kertovaa Gwen Bristowin Tammikujan, myöhemmin Harper Leen Kuin surmaisi satakielen vei mennessään. William Faulknerin hurja ja tajunnanvirrassaan haastava Ääni ja vimma sekä Rebecca Wellsin kevyt, mutta ihastuttava Jumalaiset Jajasiskot kantavat etelän perintöään hyvin eri tavoin, mutta lumoavasti ja ikumuistettavasti.

Matkijalinnun etelässä ihmiset ovat käveleviä kliseitä ollen sydämellisiä ja kieroja, hivenen rahvaanomaisia, mutta viisaita. Heidän henkensä haisee Dr. Pepperille ja halvalle bourbonille, ruokapöytänsä notkuvat eikä ylä- ja alakuokkaan kuuluvia sovi haudata samalle viimeiselle leposijalle. Samanaikainen usko sekä Kristukseen että noituuteen elää syvässä. Etelän vieraanvaraisuus hivelee lukijan makuhermoja. Ruokapöytämme täyttyi perunasalaatista, täytetyistä kananmunista, coleslaw-salaatista, grillilihasta, kanapyöryköistä, kanakeitosta, lihamurekkeesta, pekaanipiirakasta, sitruunakakusta -- Lista jatkuu loputtomiin yltäen hilloihin, jalapenohyytelöön sekä banaanipaprikoihin. Ruokailun ja meksikolaisella muertomobilella ajelun lomassa puidaan yhteiskuntaa ja naisten asemaa, ihmissuhteita, seksiä sekä pörssikursseja.

Noituus tai henkiolentojen läsnäolo on kirjassa keskeistä sekä Mamman, Tonin ja Candyn että myös Candyn meksikolaisen poikaystävän perheen elämässä. Vaikka pidän etenkin latinalaisamerikkalaisesta maagisen realismin perinnöstä, tuntuvat Matkijalinnun yliluonnolliset elementit paikoin hieman päälleliimatuilta. Kirjan alkupuolella Ratsastajien ilmestyminen on mielestäni väkinäistä, mutta Stewart kuljettaa tarinaansa siinä määrin mukaansatempaavasti, että teoksen loppupuolella Ratsastajatkin ovat kiehtova ja tärkeä osa tarinaa.

Vaikka Matkijalintu toimii yllättävän hyvin, kuuluu se mielestäni kategoriaan "ihan ok lukuromaani"; Ei sen enempää eikä vähempää. Romaanissa on hivenen liikaa elementtejä yhteen kirjaan, mutta syvän etelän tunnelma lumoaa myös tällä kertaa.

***+