Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär
Bazar 2018

The Daughter of Sherlock Holmes 2017

Suomentanut Marja Helanen

Kansi Susanna Appel

329 sivua

Yhdysvaltalainen, Englantiin sijoittuva jännitysromaani

“No, hän on vielä ainutlaatuisempi kuin osaisit kuvitellakaan.”
“Miten niin?”
“Hän on Sherlock Holmesin tytär.”
“Mitä?” sain suustani typertyneenä. “Mitä sinä sanoit?”
“Hän on Sherlock Holmesin tytär”, isäni toisti.
“Miten -- miten se on mahdollista?” sopersin.
“Tarina alkaa kaukaa”. Isäni nousi tuolistaan hakeakseen lisää brändyä ja täytti meidän Waterford-aromilasimme. “Valmistaudu odottamattomiin käänteisiin, joita merkillisempiä et ole kohdannut missään kertomuksissa.”

Vuoden 1914 Lontoossa tohtori Watson on jo ikäkäs mies, mutta hänen työpanostaan tarvitaan yhä. Charles Harrelstonin omaiset haluavat, että Watson alkaa tutkia miehen kuolemaa, joka on Scotland Yardin mukaan tapaturma, korkeintaan itsemurha. Yhdessä poikansa Johnin kanssa Watson tapaa tapauksen silminnäkijät, Joanna Blalockin ja tämän kymmenvuotiaan pojan. Joannakaan ei usko Harrelstonin kuolemaa tapaturmaksi tai itsemurhaksi, vaan alkaa tutkia tapausta yhdessä Watsonien kanssa. Kyseessä on, tietenkin, murha.

Mitä jos Sherlock Holmesilla olisi tytär? Kuta kuinkin yhtä nokkela kuin isänsä, totta kai kauniskin. Nuori leski Joanna Blalock on säkevöivän älykäs nainen, joka isänsä tavoin pystyy tekemään pitkälle vieviä johtopäätöksiä pienistäkin vihjeistä. Leonard Goldbergin romaani Sherlock Holmesin tytär on idealtaan mainio, ainakin kaltaisteni mestarietsivä Holmesia lähinnä Jeremy Brettin ja Benedict Cumberbatchin tähdittämistä televisiosarjoista seuranneille. Miksei Holmesilla voisi ollakin isänsä älynlahjat omaava tytär, jonka kanssa seikkailla 1910-luvun sumuisessa Lontoossa.

“Uskotko sinä siihen Sherlock Holmesin käsitykseen, että hyvyyden ja pahuuden osatekijät voivat siirtyä sukupolvelta toiselle?” Sherlock Holmesin tytär -dekkari rakentuu toki mysteerin varaan, ja kyseessä onkin ihan oivallinen murhatarina: on ovela murhaaja, on salakirjoitusta tai koodeja ratkaistavaksi, on Belgravian hienot kadut, Baker Streetin kulmat ja British Museum, on sopiva määrä henkilöhahmoja ja tilaa toimivalle tarinalle. On kaikki ainekset kelpo dekkariin – kotoisaan, pehmeään dekkariin, jonka juonta ja henkilöitä on ilo seurata.

Tarina kulkee John Watsonin kertomana, mutta keskiössä on Joanna ja hänen fiksuutensa. Jännityksen ohella ilmassa on romantiikkaa. Mitään kovin syvällistä Goldbergin kirjasta ei mieleen jää eikä romaani ole kaikilta osin uskottavakaan, mutta ei tarvitsekaan. Kaikki toimisi oivallisesti myös vaikkapa tv-elokuvana.

Mukava rikosromaani sopii luettavaksi hyvin vaikka nyt marrashämärissä. Vähäisesssä valossa, ehkä kynttilöiden tai pienten ledvalojen tuikkeessa, voi hyvin kuvitella ikkunoiden taakse 1910-luvun Lontoon. Joannan, Johnin ja tohtori Watsonin seurassa aivot saavat sopivasti mietittävää, mutta liikoja lukijaa ei kuitenkaan vaivata – ja miksi vaivattaisiin, kun Joannan älyä on niin viihdyttävää seurata.

Katja Kettu: Rose on poissa

Katja Kettu: Rose on poissa

WSOY 2018

Kansi Manuela Bosco

284 sivua

Kotimainen, Yhdysvaltoihin sijoittuva romaani

Ja että äiti olisi kirjoittanut minulle kirjeen, voisiko se olla totta, sellainen käsittämättömän lämmin tuulahdus elämässä että menneisyys oikenisi ja solmut aukenisivat ja minä saattaisin kasvaa isovartuksi, ehkei vielä olisi myöhäistä. Ehkä joskus kävisi hyvin tämmöisellekin rukkaselle. Siihen ajatukseen nukahdin.

Lempin äiti, ojibwa-intiaani Rose on poissa. Ehkä karannut, kenties kuollut, joka tapauksessa kadonnut niin Lempiltä kuin Lempin suomalaisjuuriselta isältä Ettulta. Ettu on kadottanut myös muistinsa, yli 40 vuoden ajalta. Minnesotassa kasvanut Lempi tuntee itsensä vieraaksi kaikkialla: reservaatissa hän on finni, valkoinen, muualla taas hänet nähdään intiaanina. Koettaessaan selvittää äitinsä ja myös isänsä arvoitusta, hän kohtaa myös kadonneiden intiaanityttöjen selvittämättömän mysteerin ja koettaa koota omaa fintiaani-identiteettiään.

Katja Ketun upeakantinen Rose on poissa on kirjeromaani. Se koostuu Rosen ja Lempin kirjoittamista kirjeistä: Rosen kirjeet ovat vuodelta 1973, Lempin rakastetulleen Jim Harmaaturkille suuntaamat kirjeet taas vuodelta 2018. Kirjeromaani on minulle usein vaikea laji, mutta Rose on poissa kutsui mukaansa heti ensimmäisestä Lempin kirjoittamasta kirjeestä lähtien. Kirjeissään Rose ja Lempi valottavat kokemuksiaan, kaipuutaan, kuulumisen ja kuulumattomuuden tunnetta, mennyttä ja nykyhetkeä sekä syitä siihen, miksi tilanne nyt on sellainen kuin se on. Kirjeistä muodostuu siis ainekset Rosen poissaolon mysteeriin, mutta paljon enempäänkin.

Romaanin teemat kurottavat – ja pääsevät – moneen suuntaan. Keskiöön nousevat intiaanit ja suomalaiset sekä ne moninkertaiset ennakkoluulot, joita kummatkin ovat joutuneet kokemaan, myös heidän ajatuksensa toisistaan. Rosen kirjeistä valottuvat niin rasismin kokemus kuin se, miten kauhistuttavasti, paholaismaisesti, lapsia kohdellaan uskonnollisessa koulukodissa, jonne heidät on holhoukseen verhotun rasismin siivittämänä sijoitettu. Ettun isän, edesmenneen Heinari Haverisen, toiminnassa taas näkyy amerikansuomalaisiin usein liitetty aatteen palo, lakot ja solidaarisuus työläisiä ja vähäosaisia kohtaan. No finnit, ne on kalpeita intiaaneja ne. Kettu saa Lempin ja Rosen kirjeisiin mahtumaan paljon. Kirjeistä ja kirjeissä Rose rakentaa omaa minäkuvaansa. Kirjeet kuljettavat tarinaa, katsovat syvälle ihmismieleen. Niissä on kauneutta ja hurjuutta, mutaa ja ilmaa ja arkea. Teksti myös liikuttaa. Lukijalle tulee itku viimeistään silloin, kun rikkokuono kohottuu kohti tähtiä (eikä se ole ainoa lukuitku tämän kirjan kohdalla).

Jostain kirjakritiikistä päähäni tarttuivat sanat, joissa kerrottiin miten Katja Kettu on velho kirjailijana, velho sanojen kanssa tai jotain sinne päin. Lukiessani Rose on poissa -romaania ajattelin ihan samoin! Tämän teoksen on kirjoittanut ihminen, jolla on hallussaan sanojen mahti, jonkinlainen taikavoima, jolla pyörittää sekä sanoja ja lauseita että tarinaa. Sellainen taika, joka saa yksityisen, kaikkein yksityisemmän, ja yhteiskunnallisen sovittumaan yhteen, joka saa kaiken tulemaan liki. Minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus. Sanoillaan Kettu pyörittää myyttejä ja realismia, herättää Weendigon ja sudet, yhdistää vanhat maailmat uuteen.

Koska tässä harrastuksessani saan hehkuttaa lukemaani täysillä (tai olla hehkuttamatta, jos siltä tuntuu), niin kerron vielä sen, minkä tämän bloggauksen riveiltä ehkä jo luittekin: Vaikutuin Ketun romaanista. Vaikutuin kaikesta: teoksen tarinasta ja aihepiiristä, lauseista, sanoista, tunnelmasta ja väkevyydestä.

Lempi lemmetyiseni, kun nainen ei muuta voi, tämä muuttuu sudeksi.

Rose on poissa kulki sieluni sopukoihin, muttei jäänyt sinne – ei, koska se lävisti sydämeni.

----

Muualla: Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi.

Kirjamessurakkautta

Kuvakollaasissa: Peter Sandström, esikoisehdokkaat, Krista Launonen, Minna Rytisalo, lasten alueen ilmapallot, Karoliina Suoniemi, Marja-Leena Tiainen,  yhden illallisen aikaan, Taidevandalismi-kirjan signeeraus.

Kirjamessujen jälkeen minulla on tapana ynnätä ajatuksiani omalle yksityiselle Facebook-sivulleni. Viime vuonna toin messurakkaudentunnustukseni tänne blogiin ja niin teen nytkin. Sunnuntai-iltana kirjoitin näin:

"Vuodessa minulla on muutamia lempiajankohtia: tietenkin joulu (paras kaikista), sitten sellaiset laiskat kesän hetket jolloin päivämäärät melkein katoavat, ja kolmantena Helsingin kirjamessut. Juuri tällä hetkellä Messukeskuksessa ovet ovat sulkeutumassa ja osastoja aletaan purkaa. Miten helpottavaa ja samalla haikeaa! Itse messuilin kolme ja puoli varsin täyttä päivää, nyt olen ollut kotona jo muutaman tunnin. Rakastan Helsingin kirjamessuja niin paljon kuin isoa tapahtumaa voi rakastaa. Ainoastaan messuilla rakastan jopa ihmispaljoutta. Nytkin muutamaan päivään mahtui niin paljon: työtä ja ilonpitoa, kirjojen myymistä osastolla, haastatteluja messulavoilla, ohjelman seuraamista, ostoksia, hetkiä lounaalla, illallisella ja kuohuvalla, ystävien ja tuttavien tapaamista, yllätysnäkemisiä, suunnitelmia, perheen kanssa kiertelyä, askeleita, lukuvinkkejä, hetkittäistä kaipuuta olla yksin. Kirjaväen ihana mikromaailma! ♥"

Niin, minä rakastan Helsingin kirjamessuja. Rakastan. Vuosi toisensa jälkeen tunnen onnea ja haikeutta: onnea siitä, miten kirjat kokoavat erilaisia ihmisiä yhteen, haikeutta (ja toki helpotustakin) silloin, kun lähden Messukeskuksesta ja tiedän, että pian kaikki osastot puretaan. Näin pitääkin mennä.

Tänäkin vuonna olin messuilla töissä ja vapaalla. Töiden puolesta haastattelin Krista Launosta ja Ines Lukkasta, joiden kirjat Ofelian suru ja Taidevandalismi olisivat varmasti olleet messuhankintojani, jos en olisi niitä töiden puolesta jo lukenut. Olin myös töissä Avaimen osastolla: pääsin myymään kirjoja, keskustelin kirjailijoiden ja asiakkaiden kanssa, seurasin muuta lavaohjelmaamme.

Vapaa-ajan koittaessa en tietenkään kiirehtinyt pois messuilta, vaan kävin kuuntelemassa ohjelmaa. Mieleeni jäi monenlaista, mutta messuille ehkä sopivaan tyyliin en osaa antaa keskusteluista kovinkaan syvällistä analyysiä. Eniten nautin Mia Kankimäen ja Katja Kallion “yönaiskeskustelusta”, jonka seurauksena aloin pohtia omia yönaisiani (ehkä palaan tähän sitten, kun bloggaan Kankimäen kirjasta), Minna Rytisalon Rouva C -mietteistä ja Saara Turusen haastattelusta (joista ehdin kuunnella vain yhden, mutta olisin mieluusti kuunnellut kaikki Turusen keskustelut). Antti Nylénin ja Pontus Porokurun keskustelua kirjailijan työmäärästä, taloudesta ja hieman kirjan muotoilustakin kuuntelin mielenkiinnolla, Anneli Kannon ja Terhi Rannelan jutustelu matkoista vei ajatukset lähelle ja kauas (Saksa muuten tosiaan on kiva matkailumaa!), Kaisa Haatasen ja Sanna-Mari Hovin rupattelu kuninkaallisista veti suun hymyyn.

Muutamasta pikabongauksesta ilahduin myös: Peter Sandströmistä Akateemisen osastolla, Olli Jalosen lämpimästä älykkyydestä, signeerausjonoista, jonkun keskustelun aikaansaamista spontaaneista aplodeista, tuttujen tapaamisesta.

Messulavat oli nimetty uudelleen Helsingin kaupunginosien mukaan. Tämä uudistus oli mielestäni onnistunut, jopa kotoisa. Esimerkiksi Senaatintori oli suurin, Punavuori dekkarilava, yläkerran salit oli nimetty saarten mukaan.

Messuilla olisi ollut myös erilaisia bloggaajatilaisuuksia, mutta en ehtinyt niistä yhteenkään. Kirjaostoksille sen sijaan ehdin, taisin olla tässä suhteessa liikkeellä tilastollisen keskiarvon mukaisesti, koska ostin kuusi kirjaa.

Kirjamessupäiviin sisältyi lisäksi monenlaisia mukavia kahvi- ja lounashetkiä sekä kaksi illallista. Kiitos kaikille, joita messuilla kohtasin. Oli ilo nähdä!

Nyt on kekrin ja halloweenin aika, sitten alan odottaa joulua, mutta kyllä tässä taas voi jo jonkun ajatuksen suunnata syksyn 2019 kirjamessuillekin… Kuten huomaatte, kirjamessuhuumaan on niin helppoa päästä.

Kirjamessuvinkkejä: ohjelmaa, rentoutumista

Ihana ja rentouttava syysloma on takana ja arkea on eletty jo muutama päivä. Syyslomaan mahtui muun muassa Kaisaniemen Kasvitieteellisen puutarhan kasvihuoneiden lumoa, brittiläinen koko perheen elokuva (Risto Reipas ja Nalle Puh, kertakaikkisen hyvä leffa, joka antaa paljon aikuisille), ulkoilua ja aamiaisen syömistä lounasaikaan. Viikon päätteeksi kävin perheemme aloittelevan teinin kanssa I love Me -messuilla, jotka saivat kaipaamaan Helsingin Kirjamessuja.

Ja kas, niiden aika on nyt tällä viikolla. Neljä päivää yhtä kirjahumua: keskusteluja, ostoksia, tuttavia, kirjailijoita, luettavaa, ajateltavaa… Paljon askeleita messuhallissa, kenties painavia kirjakasseja kotiin kannettavana, väsymystä ja innostusta. Varmaan joka vuosi hehkutan samaa, mutta minä rakastan Helsingin Kirjamessuja. 

Messut tarjoavat minulle työtä ja ilonpitoa. Töiden merkeissä teen messuilla kaksi haastattelua ja päivystän Avaimen osastolla (6e40) ainakin torstaina ja lauantaina, mutta jonkin aikaa myös perjantaina. Tulkaa moikkaamaan, olisi ilo tavata.

Lisäksi aion ehtiä kuuntelemaan monia haastatteluja ja keskusteluja. Tässä joitakin poimintoja sekä työn että vapaa-ajan merkeissä. Osa ohjelmasta menee päällekkäin, mutta en edes kuvittele meneväni kuuntelemaan kaikkia, nämä ovat vinkiksi teille! 

Torstaina 25.10.

12.30-13 Töölö
Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput.
Jarmo Papinniemi kirjoitti Aloittamisen taidosta, mutta kirjojen lopetukset ovat tärkeitä nekin.

12.30-13 Suomenlinna
Eeva Lennon: Eeva Lennon, Lontoo
Lontoon ystävänä ja politiikasta kiinnostuneena olen tietenkin kiinnostunut tästä.

13.30-14 Punavuori
Heikki Kännö: Sömnö
Kirja, jota olen vasta aloitellut, mutta jonka moniaineksisuus kiehtoo.

13.30-14 Hakaniemi
Laura Gustafsson ja Eveliina Talvitie: Mitä Simone sanoisi?
Mitä annettavaa feministisen kirjallisuuden klassikolla on nykyihmiselle.


14-14.30 Hakaniemi
Krista Launonen: Ofelian suru
Tämä! TULKAA! Haastattelen Krista Launosta upeasta kirjasta, jossa taidemysteeri kietoutuu surun kokemukseen.


14.30-15 Kruununhaka
Tiedetori: Yhdysvallat kaunokirjallisuuden kaanonissa
Messujen teemamaa on Yhdysvallat, kirjallisuudenkin suhteen monipuolinen ja alati muuttuva.


15-15.30 Toukola
Karoliina Suoniemi: Ihan oikeat prinsessat ja prinssit
Työkirjani, hurmaava ja informatiivinen lasten tietokirja kuninkaallisista lapsina.


16-17 Hakaniemi
Pauliina Jokinen, Saara Henriksson, Aino-Maija Leinonen ja Julia Thurén: Ota talous haltuun
Hyvää tekisi, minulle ainakin.


16.30-17 Senaatintori
Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Vaikka Rauhalan toinen romaani ei innostanut minua yhtä paljon kuin kirjailijan esikoinen, on uskonnollisen yhteisön kuvaus siinäkin taidokasta.


18-18.30 Punavuori
Esko Valtaoja: Maailmanloppu peruttu
Ajattelun tärkeydestä ja muusta.

Perjantaina 26.10.

11.30 Senaatintori
Sisko Savonlahti ja Eveliina Nieminen: Suorittava sukupolvi
Suorittamista ja arjen absurdismia, odotan hyvää keskustelua.

13-13.30 Senaatintori
Minna Rytisalo: Rouva C.
Tietenkin!


13.30-14 Töölö
Juha-Pekka Kilpiö, V. S. Luoma-Aho ja Maaria Ylikangas: Runous vuonna 2018.
Otsikko jo kertookin, että luvassa keskustelua ajankohtaisesta runoudesta.


14-14.30 Esplanadi
Taina Latvala: Venetsialaiset
Kirjaa en ole vielä saanut käsiini, mutta haluan kuitenkin kuulla keskustelun.


14.30-15 Esplanadi
Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät
Rakastuin Rannelan matkakirjaan helmikuussa.


15-15.30 Töölö
Missä kirja-alalla mennään?
Alan keskusteluja on hyvä seurata. Lavalla Anna Baijars, Laura Karlsson ja Sakari Laiho.

Sitten osallistun ehkä yhteen kirjailijatapaamiseen. Siitä lisää myöhemmin.


16-16.30 Senaatintori
Saara Turunen: Sivuhenkilö
Olisin mieluusti mennyt lauantaina kuuntelemaan Antti Majanderin ja Saara Turusen kohtaamista, mutta en pääse, joten tämä sitten. Turusen kirja on hieno!


16-16.30 Esplanadi
Pauliina Vanhatalo ja Marjo Vilkko: Polyamoriaa vai monogamiaa?
Tämä on varmasti vähintään yhtä kiinnostava kuin Turusen haastattelu. Näitä messuaikatauluvaikeuksia!


16.30-17 Esplanadi
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Yksi ihanimmista kirjoista, ja Katja Kallio haastattelee.


17-17.30 Esplanadi
Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi: Monarkian muruset
Taitaa tulla Esplanadi-putki, mutta oi kyllä!


17.30-18 Kallio
Maiju Riskari ja Nina Suni: Sukupuolena ihminen
Kallio-lavalla on aina hyvät keskustelut, tässä vielä painokas aihe.
 

Lauantaina 27.10.


11-11.30 Esplanadi
Peter Sandström: Äiti Marraskuu
Taasko löydän itseni Esplanadilta? Mikä ettei, nyt Sandströmiä kuuntelemassa.

12-12.30 Töölö
Olli Jalonen ja Jaana Seppänen: Onko fiktio totta?
Suomen Kirjailijaliiton ohjelmaa.

13.30-14 Punavuori
Vera Vala ja Anu Patrakka: Ulkopuolisuus haastaa
Dekkarilauantain ohjelmaa


Sitten klo 14 alkaen olen Avaimen osastolla melkein koko loppuillan. Tulkaa moikkaamaan, olisi kiva nähdä! Lauantai on messuohjelmankin puolesta houkutuksia täynnä, mutta en edes vilkaise niitä nyt.


Sen verran kuitenkin, että klo 14 Ari Haasio puhuu Hikikomorit-kirjastaan Kallio-lavalla ja samaan aikaan Katja Kettu on haastattelussa upeasta Rose on poissa -romaanistaan Senaatintorilla. 15.30 on nallejen vuoro astua Toukolaan: Seija Helander ja ihanat Tauno ja Nelli. Klo 16.30-17 Satu Leisko puhuu selkokirjastaan Tulin Suomeen Kruununhaka-lavalla. Klo 18.30 Vesa Sisätön hauska 100 klassikkoa tunnissa on Kallion lukiolaisten käsittelyssä.

Sunnuntaina 28.10.

Sunnuntaina koetan saada perheeni messuille, joten listaus on hieman aiempia päiviä laiskempaa.

11-11.30 Esplanadi
Ines Lukkanen: Taidevandalismi

TULKAA TÄNNE! Jokainen! Taas Esplanadilla, nyt vandalisoidaan taideklassikoita. Ines Lukkasta haastattelee allekirjoittanut.


11.30-12 Kallio
Anu Ojaranta: Valheen jäljillä
Kiinnostava työkirjani käsittelee valemediaa.


12.30-13 Esplanadi
Pirkko Soininen ja Maritta Lintunen: Ellen & Stella
Taiteilijaromaaneja.

14-15 Senaatintori
HS Esikoiset

Joka vuosi, aina nähtävä.


16-16.30 Hakaniemi
Kai Aareleid: Korttitalo
Tämä romaani on lukulistallani, virolainen nykykirjallisuus kiinnostaa muutenkin. Joel Haahtela haastattelee.

Olihan sitä kaikkea tuossakin!

Loppuun vielä muutama rentoutumisvinkki messuhulinan lomaan:

♥ Seiso hetki messuhallin ylätasanteella. Jos olet siellä aamulla, ihastele yleisnäkymää, pohdi miten ihmeessä kaikki on saatu valmiiksi päivässä tai korkeintaan kahdessa. Nauti rauhallisuudesta! Jos taas seisot siellä vilkkaimpana aikana, ihastele sitä, että koko tuo ihmismassa on tullut paikalle kirjojen vuoksi.


♥ Panosta messuvaatteisiin. Siis mukaviin kenkiin eikä liian kuumaan asuun. Messuilla kertyy askelia etkä halua saada rakkoja, kipeitä sääriä tms. Ehket halua hikoillakaan, joten älä pukeudu täysvillaan.


♥ Muista syödä ja juoda. Ota mukaasi vesipullo. Istahda messuravintolaan. Kierrä ruokamessuilla, siellä on monenlaisia maistiaisia.

♥ Yllätä itsesi. Olet ehkä laatinut jo messusuunnitelmia, rengastanut messuesitteestä itseäsi eniten kiinnostavia ohjelmanumeroita (minä ainakin olen, paljon enemmän kuin mitä ylle listasin). Kokeile johonkin väliin ns. villiä korttia. Kiertele messuhallissa ja kun tulet jonkun, minkä tahansa, lavan luo, istahda kuuntelemaan siellä käytävää keskustelua. Voit yllättyä iloisesti. Ja jos et ilahdu, niin ainakin voit lepuuttaa jalkojasi ja varmasti kuulet jotain uutta.

♥ Nauti! Kaikesta!

P.S. Messujen jäljeen päässä ehkä surisee. Mene silloin metsään, viimeistään seuraavana viikonloppuna. Metsän humina, tuoksut, syyssävyt… Ne kaikki rauhoittavat ja antavat voimia. Sitten voikin palata kotiin ja alkaa lukea messuilta ostettuja kirjoja. Tämän postauksen kaikki kuvat on otettu syyslomani aikana Suonenjoella ja Sipoonkorvessa.

Marjo Vilkko: Vilpitön sydän

Marjo Vilkko: Vilpitön sydän. Romanssi

S&S 2018

586 sivua

Kansi Satu Kontinen

Kotimainen romaani

Mutta kuinka rakkaus alkaa ja kuinka on mahdollista olla vuosien ajan ymmärtämättä, että rakastaa jotakuta? Luulen, että sydämessäni olen tiennyt vastauksen aina. Kun ymmärsin rakastavani häntä, minusta tuntui samalla, että olin rakastanut häntä jo kauan, ehkä alusta lähtien.

Franka muistaa tismalleen sen ajankohdan, jolloin alkoi rakastaa Alvaria. Keski-ikäinen perheenäiti tutustuu itseään kymmenisen vuotta nuorempaan Alvariin eikä mikään ole enää ennallaan. Frankasta tulee ensin “Miss Lonelyhearts”, sitten puoliso. Kaikki on ihmeellistä, uutta: rakkautta. Rakkaus ei ole kuitenkaan ole vain Frankan ja Alvarin välistä. Kun Franka vanhenee, on Alvar vasta lähestymässä keski-ikää, nuori mies vielä. Alvar alkaa toivoa omaa biologista lasta, minkä seurauksena Franka joutuu jakamaan miehensä rakkauden. Miten sellaista voi kestää?

Toiset kirjat kietovat pauloihinsa alusta saakka siksi, että ne sisältävät miltei kaikkea mitä hyvältä kirjallisuudelta toivon: omaperäisen aiheen, loistokasta kieltä, älyllisiä ja tunteellisia haasteita ja jotain sellaista, mikä oikeasti tuntuu tuovan ennestäänkin laajaan lukurepertuaariini jotain uutta. Marjo Vilkon Vilpitön sydän on tuota kaikkea.

Vilkon romaani on rakkaus- ja parisuhderomaani, mutta jotain enemmän. Se käsittelee rakastetun jakamista. Muun muassa sitä, miltä tuntuisi ajatella puolisoaan rakastelemassa jonkun toisen kanssa? Biologian ohjaamana miehenä. Miehenä, joka (alkukantaisesti) kiihottui ajatuksesta, että saisi pamauttaa lastinsa perille [--]. Mutta ei vain kehollista läheisyyttä, vaan tunteita, etiikkaa, rakastamisen filosofiaa ja kulttuurihistoriaa sekä sitä, miltä tuntuu olla kaiken kokijana. Romanssiksi alaotsikoitu teos on lehtijuttujen perusteella jossain määrin autofiktiivinen, mutta vaikka nyt mielessäni näen Frankan hahmon kirjailijan näköisenä, ajattelen Vilpitöntä sydäntä nimenomaan romaanina, sillä se on mitä kaunokirjallisin teos.

Vilkon romaani on samalla kertaa vanhan- ja nykyaikainen. Vanhanaikaista ei sinänsä ole muu kuin tietty klassisuus, jota voisi ajattomuudeksikin kutsua. Tiiliskiven paksuinen kirja on osin barokkimaisen runsas ja sen kerronnassa on jotain romantiikan aikaa henkivää, jotain ylevää, hyvällä tavalla pakahduttavaa. Nykyaikaista on kuitenkin kaikki: pohdinnat ihmisen omasta tahdosta, sisäisistä ristiriidoista; mahdollisuus asettua joksikin aikaa Oxfordiin, Madridiin ja Amsterdamiin. Ja ehkäpä koko elämäntilanne, vaikka polyamoriaa on ainakin jossain muodossa ollut aina. Silti teema hätkähdyttää ja saa ajattelemaan, hyvä.

Kerronta on toisaalta viiltävän analyyttistä, toisaalta syvälle tunteisiin menevää. Vilkko kirjoittaa niin taitavasti, että jos Vilpitön sydän olisi minulla omana, taittelisin siitä sivuja koirankorville. Kirjastosta lainattuun en sitä tietenkään tehnyt. Vilkon teksti osaa pysähtyä, viipyillä siellä missä tarpeen, mutta viiltää sitten kun aihetta on. Kieli soi toisaalta surullisesti, toisaalta toiveikkaasti. Mieltä kalvava kipu ja mustasukkaisuus sovittuvat syvään rakkauteen. Vilpitön sydän viettelee mukaansa.

Sillä olinhan valinnut itse? Onnistuneella romaanilla on onnistunut nimi: miten vilpitöntä rakkaus voi olla? Voiko se ylipäätään olla sellaista? En tiedä. Mutta sen tiedän, että mitä Vilkon kaunokirjalliseen laatuun tulee, on kokonaisuus timanttisen kova.

--

Vilpittömästä sydämestä ovat kirjoittaneet myös mm. Arja, Lady Dandy ja Leena.

Imogen Hermes Gowar: The Mermaid and Mrs. Hancock

Imogen Hermes Gowar: The Mermaid and Mrs. Hancock
Harville Secker / Vintage Books / Penguin 2018
Kansi Suzanne Dean
488 sivua
Brittiläinen romaani

‘You are my wife, are you not?’
‘Aye, but…’ she sighs. ‘They will not wish to meet me. And their husbands will not wish it either,’ although when she turns around she finds them all craning and staring to see her, for they have heard of her and seen her likeness shared around.

Syksyisenä iltana 1785 liikemies Jonah Hancockin ovella kolkuttaa hänen erään laivansa kapteeni. Kapteeni väittää myyneensä Jonahin laivan merenneitoa vastaan. Huhut merenneidosta alkavat liikkuvat pitkin Lontoota, yhtä lailla kahviloissa kuin ilotaloissa, satamissa ja salongeissa. Samoihin aikoihin Jonah tutustuu kauniiseen Angelica Nealiin, kurtisaaniin, joka Jonahin tavoin hakee elämäänsä uutta.

Joskus muisto luetusta karkaa kuin merenneidon pyrstö. Luin Hermes Gowarin romaanin The Mermaid and Mrs. Hancock kesällä. Teoksen sisältöä paremmin mielessäni ovat lukupaikka (Irlanti) ja se, miten raahasin kirjaa mukanani hyvää kuvauspaikkaa etsimässä (rannat, ns. merenneitorannalla unohdin ottaa kuvan!). Paikka löytyi sitten pienestä museosta, jossa laivan keulapatsas sovittui luetun aihepiiriin varsin malliikkasti, ja jossa tuoksui oikealla tavalla vanhanaikaiselta: kosteudelta, puulta, paperilta. Voisinkin kirjoittaa siitä, miten lukupaikka ja -tunnelma kasvavat toisinaan luetun sisältöä isommaksi.

Ja voisin kysyä, että kannattaako jo aikaa sitten luetusta, osin unohduksen peittämästä romaanista edes blogata. Kannattaa, sillä nyt alkuviikosta selailin romaania uudelleen. Palasin sekä niihin hetkiin, jolloin kanniskelin tiiliskiven kokoista kirjaa Irlannin rannoilla, että siihen moninaisuuteen, josta Hermes Gowarin teoksessa on kyse.

The Mermaid and Mrs. Hancockissa realismi ja myyttisyys kohtaavat. Kauppiaan arki, prostituoitujen toiveet ja merenneitojen huhutut voimat kietoutuvat yhteen. Kyse on tietenkin myös seksuaalisuudesta: merenneito symbolisoi monenlaista, merenneidon ja ilotytön kummankin voi omistaa – jos voi. Angelica on näet määrätietoinen ja älykäs nainen. Romaani onkin kiehtova sukellus 1700-luvun Lontooseen: luokkaeroihin, naisten ja miesten asemaan, kaupunkielämään, taruihin, ennakkoluuloihin ja uskomuksiin.

Vaikka The Mermaid and Mrs. Hancock on erinomaisesti kirjoitettu ja teemoiltaan kiehtova, viehätyin romaanin ideasta enemmän kuin sen sisällöstä. Osin syynä on kerronnan hetkittäinen pitkäveteisyys (vaikka usein nautin hitaasta kerronnasta), ympäristön, asujen, miljöön ym. kuvaus on pikkutarkkaa, on kuin kirjailija haluaisi osoittaa, että hän osaa tehdä 1700-luvun lopun Englannin eläväksi. 

Toisaalta syynä on se, että romaani pitää sisällään turhankin paljon aineksia: fokuksia on liikaa, jolloin se terävin kärki hukkuu. The Mermaid and Mrs. Hancock on toisaalta symboliikkaa ja sukupuolta pohtiva teos, toisaalta viihdyttävä historiallinen romaani. Dickensin, Austenin ja muiden klassikoiden kaiut kuuluvat selvästi, mutta toisaalta mukana on hippusellinen Sarah Watersin tai Sarah Perryn postmodernia outoutta. Englanniksi Hermes Gowarin romaania voisi mainostaa sanoilla "Charles Dickens with a feminist and mythical twist" (ehkä niin on tehtykin). Perryn kaksi vuotta sitten ilmestyneen The Essex Serpentin ja Hermes Gowarin kirjan perusteella voisi kuvitella, että Isossa-Britanniassa on meneillään jonkinlainen maagis-realistis-historiallisen romaanin buumi. Kaksi romaania ei toki vielä buumia tee, mutta syystä tai toisesta olen sattunut lukemaan hiljattain juuri nämä kaksi.

She will vanish for ever in the turn of a wave as if it had all meant naught to her. For mermaids are the most unnatural of creatures, and their hearts are empty of love.

Hermes Gowarin teoksen näkisin mieluusti myös suomennettuna. Tiivistäen: Jos on kiinnostunut Yrjöjen ajan Englannista, sukupuolirooleista sekä todellisuuden ja mielikuvitusen rajoista, ja jos sietää jossain määrin puuduttavaa mutta samalla kaunista kerrontaa, on The Mermaid and Mrs. Hancock lukemisen arvoinen romaani.

Pieniä juhlia

Viisi pientä ja isoa aihetta juhlaan:

♥ Ystävän kirjoittama romaani, jonka jo pelkkä ostaminen (tai nettikaupasta tilaaminen) tuntui juhlavalta. Ja kun kirja tuli, niin se tuntui ihan ihmeelliseltä, että tuossa se on! Minna Rytisalon Rouva C on hyvä. Siis oikeasti erinomaisen hyvä. Romaani Minna Canthin nuoruusvuosista järvikaupungissa koskettaa ja yllättää. Että Minna olisi ehkä ollutkin juuri tuollainen, herkkä, älykäs, ilmeikäs. Ja hänen puolisonsa Ferdinand, kannustava, rakastava, hyvä. Romaani on rakkaustarina, vahvasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolella oleva romaani ja kirja, joka kertoo miten Minnasta tuli Minna Canth. Lisäksi Rouva C on kirjoitettu kauniilla suomen kielellä. Tämä omaperäinen romaani jää pitkäksi aikaa mieleen väräjämään.

Jos yhtään mietitte, mitä kaunokirjallisuutta lukea tänä syksynä (tai jouluna tai ensi vuonna tai vaikka viiden vuoden kuluttua), niin minun fiktiosuosikkini on Rouva C.

♥ Työkirjat. Tähän vuodenaikaan niitä tulee. Jokainen työkirja muodostuu kustannustoimittajalleen läheiseksi, tärkeäksi, osa pitkäaikaiseksi tuttavaksi. Jotkut työkirjat onnistuvat pitämään otteessaan yli työajan. Loppukesästä ja alkusyksystä elin ajatuksissani jossain Viktorian ajan Lontoossa. Mietteeni kiertyivät yhteen lempitauluuni, John Everett Millais'n "Opheliaan", maalauksessa oleviin kukkiin ja punarintaan, ja maalauksen mallina olleeseen Lizzie Siddaliin. Iltaisin luin tietokirjoja prerafaeliiteista, Spotifysta etsin viktoriaanisen ajan musiikkia ja kuuntelin mm. Michael Balfen sävellyksiä. Aloin kaivata miltei hullun lailla aina niin rakkaaseen Lontooseen, etenkin Tateen ja Highgaten hautausmaalle (jossa en muuten ole vielä käynyt). Syynä kaikkeen oli Krista Launosen kirja Ofelian suru, jossa taidemysteeri yhdistyy henkilökohtaisen surun kuvaamiseen.

♥ Kirjamessut. Lokakuu on kirjamessukuu, vähän kuin pitkä ja työteliäs ennakkojoulu! Suuntaan huomenna Turkuun kirjamessuille ja jotain messujuttuja tullee blogiinkin ensi viikolla. Turussa haastattelen muutamaa Avaimen kirjailijaa: mainitsemani Launosen lisäksi mainion Taidevandalismin (ks. kuva tuossa yllä; ja tiedättehän sivuston Facebookista!) luonutta Ines Lukkasta ja suloisen Metsäkeiju Siiri Sinisiipi -satukirjan kirjoittanutta Maijaliisa Dieckmannia. Tulkaa kuuntelemaan!

5.10. perjantaina

13.50-14.20 Onerva, 2 krs.: Krista Launonen, Ofelian suru

16.10.-16.30 Onerva, 2 krs.: Ines Lukkanen, Taidevandalismi

6.10. lauantaina

13.30-13.50 Kuisti, B-halli: Maijaliisa Dieckmann, Metsäkeiju Siiri Sinisiipi

Turussa aion siis tehdä töitä, seurata monenlaisia kirjakeskusteluja ja fiilistellä ihanaa kaupunkiakin.

♥ Syysaamut. Aurinkoa ja kuuraa, joskus sadetta. Kaltaiseni syysihminen nauttii kaikesta: sateessa on omaa romantiikkaansa (no ok, ennen kuutta pimeänä aamuna pitää vähän ponnistella, että syksy tuntuu hyvältä, mutta onhan siinäkin puolensa, ei esimerkiksi haittaa mitään, jos tekee kasvojumppaa matkalla bussille – kukaan ei huomaa!), kuulaat aamut antavat valoa ja iloa. Syksyn keltaiseen voisi vaikka sukeltaa!

♥ Piparkakut. Meillä piparkakkukausi alkaa aina jo lokakuussa kuopukseni syntymäpäivän aikaan. Siinä syntymäpäivässä, elämän ihmeessä, juhlaa riittääkin – monesta syystä, muutamaan kertaan.

Kaikenlaisia isoja ja pieniä juhlahetkiä jokaiselle! Elämä oikeasti on arkisenakin juhla. 

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Otava 2018
382 sivua
Kannen suunnittelu Anna Lehtonen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani


Kuka on tämä aamu aamun jälkeen heräävä vapiseva laiha nainen? Iltaisin hän käy suihkussa lämmitelläkseen, kuivaa itsensä, kääriytyy kahteen villapaitaan, yrittää syödä. Hän syö kermajuustoa ja jäätelöä väkisin. Sitten hän yrittää nukkua.
Aamuisin hän herää kaamean syyllisyydentunteen vallassa. Mitä hän on tehnyt?
Mitä me olemme tehneet?

Kaksi aikaa. Nykyisessä pieni perhe, jonka vanhemmat erkanevat toisistaan ja muutavat erilleen. Nainen ja mies jakavat edelleen paljon: joulun, laivaristeilyn, lapsen. Mutta toisiaan he eivät jaa, itseään toisilleen. Kaikki on muuttunut ja muutosta seuraa muutto. Miten suhtautua uuteen elämäntilanteeseen, kuinka kertoa lapselle niin erosta kuin maailmanmenosta? Toisessa ajassa kymmenisen vuotta aiemmin nuori nainen on menettämässä hallinnan jostain – maailmasta vai itsestään? Vai menettävätkö muut otteensa hänestä? Hänen siskonsa koettavat pelastaa hänet. Kummankin ajan leikkauspisteessä on Frederika: entinen puoliso, äiti, sisko, tytär.

En tiedä, miten Riikka Pulkkinen osaakin aina aloittaa romaaninsa tavalla, joka vie minut heti mukanaan, sulattaa jotain minussa. Pulkkisen tuorein romaani Lasten planeetta alkaa joulukuvauksella. Joten kaikki se erosta puhumattomuus, piparkakkujen leipominen, Oi jouluyön mukanaan tuoma tyyni olo ja samanaikainen kivulias tieto siitä, että ”olemme miltei onnellisia”, kuvastavat sitä, ettei kerrottua ole kuin haaveissa ja mielikuvissa.

Sitten tuleekin pieteetillä kirjoitettua säröä, rumaa liepeilevää, sellaista mikä repii ihmistä. Frederika ja Henrik, sivistyneet ihmiset, hoitavat eronsa fiksusti, ihailtavasti, mutta kaunista eroaminen ei ole koskaan. Frederikan näkökulmasta Pulkkinen kartoittaa itsenäistymistä ja kaipuuta toisaalta kohti uutta, toisaalta vanhan suuntaan. Äitiyttä Pulkkinen kuvaa suorastaan upeasti: lapsi on monessa elämän perusta, jaetussa huoltajuudessa itseä täytyy rakentaa uudelleen. Kaikkinensa parisuhteen päättymisen kuvaus on taidokasta, joskin sisällöltään melko tavanomaista koulutettujen helsinkiläisten kuvausta. Se on siistiä mutta tarkkaa, tunteikasta ja silti analyyttistä. Lapsi, joka on pariskunnalle rakkain, on eron kokija ja ehkä välikappalekin.

Frederikan Julia-siskon mielen särkymistä ja tämän murtumisen vaikutusta läheistensä elämään Pulkkinen kuvaa pysäyttävästi. Keskiöön nousevat  ensin psykoosi ja se, kenen sanaa uskotaan, ja lopulta se, miten monista osasista ihminen rakentuu, miten moni asia vaikuttaa kokonaisuuteen. Tässäkin tarinassa lapsuuskokemukset, lasten maailma, on tärkeä. Vaikka muistoissa kesät ovat mangojäätelöä, kumpuaa menneestä monenlaista:

Mutta oli myös sellaista mistä ei voi kertoa.
Koska siitä ei voinut puhua, se tiivistyi lyijyhelmiksi jotka Frederika kuvitteli syövänsä. Tiheää, mustaa, hiljaista.

Nykyhetkessä Frederika kysyy, että onko onni päätös? Lasten planeetassa on erinomaisesti kasvavia jännitteitä ja ansiokasta kuvausta siitä, miten ihminen etsii elämälleen suuntaa – oli syynä sitten parisuhteen tai mielen rikkoutuminen. Kerronta on intensiivisyydessään tiivistä, mutta mitaltaan laveaa. Tunteita on valtavasti, mutta moni asia kerrotaan rivien välissä. Pulkkisen romaani lavenee moneen suuntaan, mutta onnistuu välttämään isommat rönsyilyt.

Lasten planeetassa kaikki on jotenkin vavahduttavaa, vaikuttavaa, ja silti jotain vieraannuttavaakin, jotain mistä en saanut ihan kiinni. Pidin lukiessani taukoja ja lukemiseen meni kaikkiaan noin viikko. Pulkkisen romaanissa on paljon sellaista, mitä rakastin. Ja jotain sellaista, mikä pitkästytti, paikoin ainakin eron kuvaus. Silti viehätyin melkein kaikesta, etenkin arjen kuvauksesta ja pienistä hetkistä. Hetkittäin hymyilin, löysin hauskuutta, paljosta liikutuin, toisinaan ajatukseni harhailivat. Ehkä kokonaisuudessa oli ja on liikaakin sulateltavaa. Lasten planeetta on niin runsas, että siinä riittää ammettavaa eivätkä kaksi aikatasoa kohtaa täysin tasapainoisesti, vaikka ne yhteen sovittuvatkin. Runsaudestaan huolimatta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa.

Kaikesta edellä mainitusta johtuen Lasten planeetta on Pulkkisen paras romaani sitten upean, suuresti rakastamani Totan ja hauskan, ihan eri lajityyppiä edustavan Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen. Se on kunnianhimoinen, rakenteeltaan toimiva ja hyvin kirjoitettu teos, josta saa paljon irti. Pulkkisen perhe- ja parisuhdekuvaus on terävää, Helsinki-kuvaus ihastuttavaa, ihmismielen käsittely syvää.

--

Mielenkiinnolla odotan muita blogiarvioita, muiden mietteitä. Nyt en ole lukenut omieni lisäksi kuin Helsingin Sanomien Jukka Petäjän oivalluksia tarjoavan kritiikin. Edit. Löysin sittenkin yhden blogijutun: Tässä kaupungissa tuulee aina -blogista.