maanantai 1. lokakuuta 2018

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta



Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta
Otava 2018
382 sivua
Kannen suunnittelu Anna Lehtonen
Arvostelukappale
Kotimainen romaani


Kuka on tämä aamu aamun jälkeen heräävä vapiseva laiha nainen? Iltaisin hän käy suihkussa lämmitelläkseen, kuivaa itsensä, kääriytyy kahteen villapaitaan, yrittää syödä. Hän syö kermajuustoa ja jäätelöä väkisin. Sitten hän yrittää nukkua.
Aamuisin hän herää kaamean syyllisyydentunteen vallassa. Mitä hän on tehnyt?
Mitä me olemme tehneet?


Kaksi aikaa. Nykyisessä pieni perhe, jonka vanhemmat erkanevat toisistaan ja muutavat erilleen. Nainen ja mies jakavat edelleen paljon: joulun, laivaristeilyn, lapsen. Mutta toisiaan he eivät jaa, itseään toisilleen. Kaikki on muuttunut ja muutosta seuraa muutto. Miten suhtautua uuteen elämäntilanteeseen, kuinka kertoa lapselle niin erosta kuin maailmanmenosta? Toisessa ajassa kymmenisen vuotta aiemmin nuori nainen on menettämässä hallinnan jostain – maailmasta vai itsestään? Vai menettävätkö muut otteensa hänestä? Hänen siskonsa koettavat pelastaa hänet. Kummankin ajan leikkauspisteessä on Frederika: entinen puoliso, äiti, sisko, tytär.

En tiedä, miten Riikka Pulkkinen osaakin aina aloittaa romaaninsa tavalla, joka vie minut heti mukanaan, sulattaa jotain minussa. Pulkkisen tuorein romaani Lasten planeetta alkaa joulukuvauksella. Joten kaikki se erosta puhumattomuus, piparkakkujen leipominen, Oi jouluyön mukanaan tuoma tyyni olo ja samanaikainen kivulias tieto siitä, että ”olemme miltei onnellisia”, kuvastavat sitä, ettei kerrottua ole kuin haaveissa ja mielikuvissa.

Sitten tuleekin pieteetillä kirjoitettua säröä, rumaa liepeilevää, sellaista mikä repii ihmistä. Frederika ja Henrik, sivistyneet ihmiset, hoitavat eronsa fiksusti, ihailtavasti, mutta kaunista eroaminen ei ole koskaan. Frederikan näkökulmasta Pulkkinen kartoittaa itsenäistymistä ja kaipuuta toisaalta kohti uutta, toisaalta vanhan suuntaan. Äitiyttä Pulkkinen kuvaa suorastaan upeasti: lapsi on monessa elämän perusta, jaetussa huoltajuudessa itseä täytyy rakentaa uudelleen. Kaikkinensa parisuhteen päättymisen kuvaus on taidokasta, joskin sisällöltään melko tavanomaista koulutettujen helsinkiläisten kuvausta. Se on siistiä mutta tarkkaa, tunteikasta ja silti analyyttistä. Lapsi, joka on pariskunnalle rakkain, on eron kokija ja ehkä välikappalekin.

Frederikan Julia-siskon mielen särkymistä ja tämän murtumisen vaikutusta läheistensä elämään Pulkkinen kuvaa pysäyttävästi. Keskiöön nousevat  ensin psykoosi ja se, kenen sanaa uskotaan, ja lopulta se, miten monista osasista ihminen rakentuu, miten moni asia vaikuttaa kokonaisuuteen. Tässäkin tarinassa lapsuuskokemukset, lasten maailma, on tärkeä. Vaikka muistoissa kesät ovat mangojäätelöä, kumpuaa menneestä monenlaista:

Mutta oli myös sellaista mistä ei voi kertoa.
Koska siitä ei voinut puhua, se tiivistyi lyijyhelmiksi jotka Frederika kuvitteli syövänsä. Tiheää, mustaa, hiljaista.


Nykyhetkessä Frederika kysyy, että onko onni päätös? Lasten planeetassa on erinomaisesti kasvavia jännitteitä ja ansiokasta kuvausta siitä, miten ihminen etsii elämälleen suuntaa – oli syynä sitten parisuhteen tai mielen rikkoutuminen. Kerronta on intensiivisyydessään tiivistä, mutta mitaltaan laveaa. Tunteita on valtavasti, mutta moni asia kerrotaan rivien välissä. Pulkkisen romaani lavenee moneen suuntaan, mutta onnistuu välttämään isommat rönsyilyt.

Lasten planeetassa kaikki on jotenkin vavahduttavaa, vaikuttavaa, ja silti jotain vieraannuttavaakin, jotain mistä en saanut ihan kiinni. Pidin lukiessani taukoja ja lukemiseen meni kaikkiaan noin viikko. Pulkkisen romaanissa on paljon sellaista, mitä rakastin. Ja jotain sellaista, mikä pitkästytti, paikoin ainakin eron kuvaus. Silti viehätyin melkein kaikesta, etenkin arjen kuvauksesta ja pienistä hetkistä. Hetkittäin hymyilin, löysin hauskuutta, paljosta liikutuin, toisinaan ajatukseni harhailivat. Ehkä kokonaisuudessa oli ja on liikaakin sulateltavaa. Lasten planeetta on niin runsas, että siinä riittää ammettavaa eivätkä kaksi aikatasoa kohtaa täysin tasapainoisesti, vaikka ne yhteen sovittuvatkin. Runsaudestaan huolimatta kokonaisuus pysyy hyvin kasassa.

Kaikesta edellä mainitusta johtuen Lasten planeetta on Pulkkisen paras romaani sitten upean, suuresti rakastamani Totan ja hauskan, ihan eri lajityyppiä edustavan Iiris Lempivaaran levottoman ja painavan sydämen. Se on kunnianhimoinen, rakenteeltaan toimiva ja hyvin kirjoitettu teos, josta saa paljon irti. Pulkkisen perhe- ja parisuhdekuvaus on terävää, Helsinki-kuvaus ihastuttavaa, ihmismielen käsittely syvää.


--
Mielenkiinnolla odotan muita blogiarvioita, muiden mietteitä. Nyt en ole lukenut omieni lisäksi kuin Helsingin Sanomien Jukka Petäjän oivalluksia tarjoavan kritiikin. Edit. Löysin sittenkin yhden blogijutun: Tässä kaupungissa tuulee aina -blogista.

10 kommenttia:

  1. Kiitos Katja, nyt voin tarttua tähän :) Totta oli todellisen hurmaava, sen jälkeen onkin ollut vaikea vaikuttua yhtä paljon, ehkä nyt?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Satu, hmm. :) Lue tämä! Minä rakastin Tottaa niin, etten tästä ihan samalla tavalla vaikuttunut, mutta pääosin oikein hieno romaani.

      Poista
  2. Kiitos kirjan esittelystä Katja. Minäkin olen miettinyt, tartunko tähän kirjaan, on niin monenlaista kokemusta Pulkkisen kirjoista. Luettuani postauksesi päätin, että tämä menee nyt lukulistalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anneli, kannattaa lukea, vaikka tässä on vähän jotain liikaa.

      Poista
  3. Hieno teksti Katja. Kirjoitat niin houkuttelevasti.

    Mulla on vielä Pulkkisen edellinenkin lukematta. Aloitin sitä jo kerran äänikirjana, mutta totesin aika aikaisessa vaiheessa, että haluan mieluummin lukea sen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, kiitos.

      No, hmm. Tosiaan, pidin tästä paljon ja Pulkkinen kirjoittaa hurjan hyvin, mutta minusta tässä on jotain liikaa. Ainakin toistaiseksi Totta on edelleen Pulkkisen paras romaani, mutta tämä voittaa ne pari edellistä.

      Poista
  4. Olen pitänyt noin joka toisesta Pulkkisen kirjasta, ja nyt olisi taas sellaisen vuoro. Toivon aina Pulkkiselta hyvää, koska parhaimmillaan hän on niin kiinnostava ja kiehtova.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, tuolla logiikalla pidät tästä! Olen samaa mieltä Pulkkisestä, hän kirjoittaa hyvin, mutta tuotantonsa on vähän epätasaista. Toisaalta niin moni toki monella muullakin. Pidin tästä kirjasta, mutten varauksetta.

      Poista
  5. Pulkkinen on jännä kirjailija, sillä nuo kaksi sinunkin mainitsemaasi aiempaa teosta ovat olleet minulle hurjan suuria ja tärkeitä, mutta sitten taas esimerkiksi esikoinen ja tätä edellisenä julkaistu erityisen vaikeita, luotaantyöntäviäkin kirjoja. Ehkä hän kirjoittaa siis suurin piirtein joka toisena kirjana minulle sopivan teoksen, hahah? Tällä logiikalla tässä Lasten planeetassa voisi minullekin olla jotain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, vähän sama kyllä. Pulkkisen esikoisesta en vakuuttunut ollenkaan, parissa edellisessä oli paljon hyvää mutta liikaa aineksia. Tässäkin kaikkea on turhan paljon, mutta kokonaisuus on kuitenkin kiehtova. Kannattaa siis lukea!

      Poista