Marjo Vilkko: Vilpitön sydän

Marjo Vilkko: Vilpitön sydän. Romanssi

S&S 2018

586 sivua

Kansi Satu Kontinen

Kotimainen romaani

Mutta kuinka rakkaus alkaa ja kuinka on mahdollista olla vuosien ajan ymmärtämättä, että rakastaa jotakuta? Luulen, että sydämessäni olen tiennyt vastauksen aina. Kun ymmärsin rakastavani häntä, minusta tuntui samalla, että olin rakastanut häntä jo kauan, ehkä alusta lähtien.

Franka muistaa tismalleen sen ajankohdan, jolloin alkoi rakastaa Alvaria. Keski-ikäinen perheenäiti tutustuu itseään kymmenisen vuotta nuorempaan Alvariin eikä mikään ole enää ennallaan. Frankasta tulee ensin “Miss Lonelyhearts”, sitten puoliso. Kaikki on ihmeellistä, uutta: rakkautta. Rakkaus ei ole kuitenkaan ole vain Frankan ja Alvarin välistä. Kun Franka vanhenee, on Alvar vasta lähestymässä keski-ikää, nuori mies vielä. Alvar alkaa toivoa omaa biologista lasta, minkä seurauksena Franka joutuu jakamaan miehensä rakkauden. Miten sellaista voi kestää?

Toiset kirjat kietovat pauloihinsa alusta saakka siksi, että ne sisältävät miltei kaikkea mitä hyvältä kirjallisuudelta toivon: omaperäisen aiheen, loistokasta kieltä, älyllisiä ja tunteellisia haasteita ja jotain sellaista, mikä oikeasti tuntuu tuovan ennestäänkin laajaan lukurepertuaariini jotain uutta. Marjo Vilkon Vilpitön sydän on tuota kaikkea.

Vilkon romaani on rakkaus- ja parisuhderomaani, mutta jotain enemmän. Se käsittelee rakastetun jakamista. Muun muassa sitä, miltä tuntuisi ajatella puolisoaan rakastelemassa jonkun toisen kanssa? Biologian ohjaamana miehenä. Miehenä, joka (alkukantaisesti) kiihottui ajatuksesta, että saisi pamauttaa lastinsa perille [--]. Mutta ei vain kehollista läheisyyttä, vaan tunteita, etiikkaa, rakastamisen filosofiaa ja kulttuurihistoriaa sekä sitä, miltä tuntuu olla kaiken kokijana. Romanssiksi alaotsikoitu teos on lehtijuttujen perusteella jossain määrin autofiktiivinen, mutta vaikka nyt mielessäni näen Frankan hahmon kirjailijan näköisenä, ajattelen Vilpitöntä sydäntä nimenomaan romaanina, sillä se on mitä kaunokirjallisin teos.

Vilkon romaani on samalla kertaa vanhan- ja nykyaikainen. Vanhanaikaista ei sinänsä ole muu kuin tietty klassisuus, jota voisi ajattomuudeksikin kutsua. Tiiliskiven paksuinen kirja on osin barokkimaisen runsas ja sen kerronnassa on jotain romantiikan aikaa henkivää, jotain ylevää, hyvällä tavalla pakahduttavaa. Nykyaikaista on kuitenkin kaikki: pohdinnat ihmisen omasta tahdosta, sisäisistä ristiriidoista; mahdollisuus asettua joksikin aikaa Oxfordiin, Madridiin ja Amsterdamiin. Ja ehkäpä koko elämäntilanne, vaikka polyamoriaa on ainakin jossain muodossa ollut aina. Silti teema hätkähdyttää ja saa ajattelemaan, hyvä.

Kerronta on toisaalta viiltävän analyyttistä, toisaalta syvälle tunteisiin menevää. Vilkko kirjoittaa niin taitavasti, että jos Vilpitön sydän olisi minulla omana, taittelisin siitä sivuja koirankorville. Kirjastosta lainattuun en sitä tietenkään tehnyt. Vilkon teksti osaa pysähtyä, viipyillä siellä missä tarpeen, mutta viiltää sitten kun aihetta on. Kieli soi toisaalta surullisesti, toisaalta toiveikkaasti. Mieltä kalvava kipu ja mustasukkaisuus sovittuvat syvään rakkauteen. Vilpitön sydän viettelee mukaansa.

Sillä olinhan valinnut itse? Onnistuneella romaanilla on onnistunut nimi: miten vilpitöntä rakkaus voi olla? Voiko se ylipäätään olla sellaista? En tiedä. Mutta sen tiedän, että mitä Vilkon kaunokirjalliseen laatuun tulee, on kokonaisuus timanttisen kova.

--

Vilpittömästä sydämestä ovat kirjoittaneet myös mm. Arja, Lady Dandy ja Leena.