Kyung-sook Shin: Jään luoksesi

Into 2017

Eodiseonga na-reul chat-neun jeonhwabel-i ulli-go 2010
Suomentanut Taru Salminen
Kansi Nina Kairisalo
302 sivua
Arvostelukappale
Eteläkorealainen romaani

Pidin toisessa kädessäni hänen antamaansa muistikirjaa, toinen käteni oli hänen haaroissaan. Tunsin outoa surua. Kuiskasin hänen korvaansa: “Voimmeko mennä jonnekin kauemmas?” Mutta tiesin, että sitä kaukaisempaa paikkaa ei ollut.

Kukapa pystyisi ennustamaan tulevaisuuden?
Tulevaisuus tulee vyöryen emmekä voi muuta kuin jatkaa muistot mukanamme eteenpäin. Muisti pitää tallessa vain sen, minkä haluaa.

Oikeastaan olisin voinut aloittaa myös Rainer Maria Rilkellä, joka säkeet kaikuvat mielessäni: Mihin asti yllän elämässä? / Kuka voisi sen minulle kertoa? / [--] Vai olenko yhä varhaiskevään kalpea / Kylmyydessä värisevä koivu? Rilkellä ja lisäksi mm. Emily Dickinsonilla ja kissoilla on oma merkityksensä korealaisen Kyung-sook Shinin romaanissa Jään luoksesi.

Jeong Yunin nuoruudenrakastettu Myeong-seo soittaa vuosien jälkeen. Heidän entinen professorinsa tekee kuolemaa. Tieto vie Jeong Yunin kipeiden muistojen syövereihin, 1980-luvun Souliin ja sotilasdiktatuurin aikaan. Muistoissa liikkuvat Jeong Yunin kuollut äiti, myöhemmin sotilasdiktatuurin puolelle menevä lapsuudenystävä Dan sekä Myeong-seo ja Miru. Kahden viimeksi mainitun kanssa Jeong Yun muodostaa erottamattoman kolmikon, mutta rakkaus ja ystävyys katkeavat. Miksi? Muistot raottavat unohdettuja ja kipeitä asioita, paljastavat sitä mennyttä, joka selittää nykyisyyttä - pala palalta.

Kun aloitin kirjan, tiesin heti lukevani hienoa romaania. Ensin tunnistin sen kauneuden ja haikeuden, piirteet joista tiettyyn rajaan (huutomerkki!) saakka usein niin pidän, mutta kuvittelin myös romaanin olevan yksinomaan kaunis ja haikea - onneksi olin väärässä, sillä onnistuneimmissa teoksissa kauneuteen sekoittuu aina annos järkytystä, haikeus pitää sisällään menneen ja nykyisen painolastia, ihmissuhteet sekoittuvat laajempaan kehykseen, esimerkiksi politiikkaan.

Jään luoksesi on siis moniulotteinen kirja. Se on erinomainen ystävyyskuvaus: miten voi nähdä asioita, joita ei yksin näkisi - Kassiopeian ja Andromedan tähdet, punakat raskaan työn raatajat, pimeässä lentävät linnut. Se pohtii ruumiillisuutta ja ruokaa - nautintoa, sairautta, hyviä ja pahoja asioita, joiden uskotaan tapahtuvan ruoan seurauksena -, ja kurkottaa perustavanlaatuisiin elämänpohdintoihin. Mielenterveys, kriisit ja monenlainen luopuminen määrittävät kaikkien elämää. Nuoruusmuisto valottuu kuin jonkinlaisen verhon tapaan, ja tapa tuo osin mieleen Haruki Murakamin Norwegian Woodin, aivan kuten Maillekin. Jään luoksesi kurottuu kuitenkin kauemmas kuin nuorten omiin tuntoihin, sillä Shin kuvaa korealaisen yhteiskunnan muutoksia ja niiden syitä ja seurauksia yksilöiden kohtaloissa.

Jään luoksesi on sujuvalukuinen, arvoituksellinen ja koskettava romaani. Sen lauseisiin voisi upota, mutta sen tarina pakottaa lukemaan ahmien. Se on niitä melko harvoja romaaneja, joita lukiessani itkin - kansien sulkeuduttua jotain jäi väräjämään mieleen.

P.S. Taru Salmisen suomennos on pakahduttavan hyvä. Eipä siis ole ihme, että se on Jarl Hellemann -palkintoehdokkaana. Ehdokkaiden joukossa on toki muitakin upeita romaaneja, kuten vaikkapa Zadie Smithin Swing Time ja Hanya Yanagiharan Pieni elämä. Näistä kieleltään kaunein on Jään luoksesi. Kunpa jokaisen romaanin kääntäjä voisi saada palkinnon!

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus

Agatha Christie: Idän pikajunan arvoitus
WSOY 2017
Murder on The Orient Express 1934
Suomentanut Jaakko Kankaanpää

Ulkoasu Martti Ruokonen

310 sivua

Brittiläinen jännitysromaani

Hercule Poirot makasi valveilla ja tuijotti kattoa. Miksi asemalla oli niin hiljaista? Hänen kurkkuaan kuivasi. Hän oli unohtanut tilata yöksi kivennäisvettä. Hän katsoi taas kelloaa. Vasta neljännestä yli yhden. Hän päätti soittaa konduktööriä ja tilata kivennäisvettä. Hänen sormensa ojentui kohti kelloa, mutta pysähtyi sitten, kun helähdys jostain muualta särki hiljaisuuden.

Ylellinen juna kiitää Euroopan halki, on yö ja matka tyssää Jugoslaviassa. Lumentulo on tukkinut raiteet. Hercule Poirot havahtuu, mutta jatkaa uniaan. Aamulla häntä tarvitaan: on tapahtunut murha, amerikkalainen miljonääri Rachet on puukotettu. Koska junan ulkopuolella lumessa ei ole minkäänlaisia jälkiä, on syyllinenkin vielä junassa. Poirot saa aika kovan pähkinän purtavakseen.

Oletteko enemmän neiti Marple- vai Hercule Poirot -ihmisiä (ja hahaa, Anna tai Emilia, pakko kysyä tyttökirjakysymys tässä saman tien)? Miellyttääkö enemmän ovela ja nokkansa kaikkialle pistävä ikäneito vai hieman omahyväinen belgialainen viiksiniekka? Makuasioita! Hiljattain elokuvateattereihin tullut Idän pikajunan arvoitus pitänee Hercule Poirotin nyt monen mielessä. Agatha Christien klassikkodekkarista on ilmestynyt myös uusi suomennos.

Voisikin pohtia, mihin tarvitaan uusia käännöksiä, kun entisetkin ovat luettavia. Idän pikajunan arvoituksen edelliset käännökset pohjautuvat kaikki Leena Karron alkujaan vuonna 1937 tekemään suomennokseen. Niitä on sittemmin tarkastettu, mutta tällainen klassikkoromaani oli oikeastaan jo enemmänkin kuin aika saada uudelleen suomennetuksi. Kaiken lisäksi uusi suomennos on oivallinen. Jaakko Kankaanpään käännöstyö on sujuva, varsin raikas ja otteessaan pitävä.

Dekkarien ystävät eivät varmasti juuri esittelyjä Idän pikajunasta kaipaa. Niille, jotka eivät kirjaa tunne, kerron että kokonaisuus on - tietenkin - perinteisellä tavalla upea: juna tarjoaa oivat puitteet suljetulle yhteisölle ja rajaa ihmisjoukon tietyn kokoiseksi (henkilöitä on silti runsaasti, mutta jokaisella on sen verran selkeät luonteenpiirteet, että heidät erottaa toisistaan). Dialogivetoinen tarina pureutuu tehokkaasti ihmisten motiiveihin, joita riittää. Tarina sekoittaa omaa nykyhetkeään menneisyydessä tehtyihin sopimuksiin ja vuosien takaiseen lapsenryöstöön. Murha voisi olla täydellinen, jos vaan taitava Poirot ei olisi sattunut samaan junaan.

Vaikka olin nähnyt Idän pikajunan arvoituksen David Suchetin tähdittämänä tv-elokuvana (en ollut lukenut sitä kirjana tätä ennen), en muistanut enää loppuratkaisua. Toki lukiessani moni asia palautui mieleen ja juuri ennen loppuhuipennusta ratkaisu palasi mieleeni. Tästä huolimatta ällistyin jälkeen Christien nerokkaasti punomasta juonesta: miten ovela!

Idän pikajunan arvoitus on syystäkin yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista jännityskirjoista.

Palaan vielä kysymykseen Marplesta ja Poirotista. Minä olen aina ollut enemmän neiti Marplen ystävä, koska osin kasvoin hänestä tehtyjen tarinoiden parissa: Agatha Christien Marplet olivat ensikosketukseni kirjaston aikuisten osaston kirjoihin, kuten varmasti monella muullakin, ja 1980-luvulla näytetty tv-sarja oli ensimmäisiä ns. aikuisten sarjoja, joita ala-asteikäisenä sain katsoa. Neiti Marple lie siis aina lähempänä minua. Poirotiin tutustuin vasta aikuisena. Idän pikajunan arvoitus muistutti, että tuo viiksekäs belgialainen tyyliniekka ratkaisee rikokset erinomaisesti. Uusi suomennos muistutti vielä siitä, että vaikka Poirotin ajan maailma kuuluu menneisyyteen, fiktiivinen belgialaissalapoliisi voi oikein hyvin.

Kuvia joulukuisesta Lontoosta

Meillä kaikilla on varmasti paikkoja, joita kohtaan on syntynyt suuri rakkaus: koti- tai ulkomailla, oman kodin sisällä, jossain aivan toisaalla. Näitä paikkoja on minulla muutamia. Yksi on tietenkin Lontoo. Rakkauteni Lontooseen on jonkinlaista helppoutta olla, olla hetki irti omasta arjesta, mutta tuntea olonsa kuitenkin tutuksi, jollain tapaa juuri oikeanlaiseksi. Lontoo-rakkauteni on syttynyt jo ennen kuin kaupunkiin koskaan menin, ja useamman vierailukerran yhteydessäkin se aina vaan syttyy uudelleen.

Se syttyy puistoissa: jouluisessa auringossa - kuin olisi saanut valohoitoa! -, lehtien kahinassa Greenwichissä ja Hyde Parkissa. Sen saavat aikaan (liian kaukaa kuvatut) kauriit, linnut, oravat, puuvanhukset, jokaisella matkakerralla tervehdittävät Peter Panin keijukaiset, joulukuiset ruusut.

Ja museoissakin sitä on: käytävien kaiussa, taulujen perheissä, sisäänkäynneissä, hiljaisissa huoneissa; ja pienoismalleissa, jotka muistuttavat yhdestä lempikirjasta reilun vuoden takaa (ja kyllä, nyt matkalla viimein luin linkitetyn kirjan yhtenä innoittajana olleen romaanin, siitä lisää pian).

Ja se syttyy hotelleissa, joita niin usein rakastan.

Hotelleista vähän enemmänkin: Olen usein pohtinut loma-asunnon vuokraamista, mutta asuntoon olemme perheeni kanssa päätyneet vain muutaman kerran: viimeksi kesällä Bad Gasteinissa. Mukavimmissa hyvätasoisissa hotelleissa on mielestäni parhaimmillaan menneen maailman tuntua, tarinoita kerrottavanaan. On pieniä kummallisuuksia, mutta silti kaikki palvelut toimivat ja tunnelma on rento ja aavistuksen ylellinen. On toki erinomaisia uutuuttaan kiilteviä hotelleja, joiden suhteen ei ole mitään moitittavaa, mutta tietty persoonallisuus puuttuu. Paikkansa niillekin.

Tällä kertaa päädyimme taas tällaiseen vanhaa huokuvaan majapaikkaan. 11 Cadogan Gardens sijaitsee Chelsean ytimessä, ihan Sloane Squaren tuntumassa. Viktoriaaninen hotelli on vuosien saatossa toiminut yksityisklubina, mikä selittää osaltaan sen interiööriä: on salaperäisiä portaikkoja, sekalaisia muotokuvia ja kirjanystävien toivehuone (kirjasto). "Piirustus"huoneeksi (engl. drawing room; olen yleensä ahkera googlettaja, mutta tämän selitystä en ollut koskaan selvittänyt, lukekaa Elegian kommentti, niin huoneen etymologia selvitää) nimetty takkahuone takasi puitteet hurmaavalle teehetkelle (joka oli vaarassa jäädä väliin, kun varauksessamme oli ollut sekaannus, mutta onneksi saimme pöydän ja pääsimme nautiskelemaan monenlaisista herkuista). Koko hotelli oli kuin pieni aikahyppy jonnekin!

Paikkarakkaus syttyy joulutunnelmastakin. Pieni viikonloppupyrähdys vahvisti kaipuutani Lontooseen, jossa turistin on aina niin hyvä olla - tällainen joulunalusmatka riittää kesyttämään tämän kaipuuni, ainakin hetkeksi. ♥ (Ei siis sillä, ettenkö jo haaveilisi uusista reissuista...)

Kirsi MacKenzie: Pohjolan maagiset maisemat

Kirsi MacKenzie: Pohjolan maagiset maisemat
Docendo 2017

160 sivua
Ruotsinkielisen tekstin tarkastus Jenny Blomqvist
Ulkoasu Jari Koski

Arvostelukappale

Kotimainen valokuvakirja

Pohjoismainen luonto ja valokuvaus. Siinä yhdistelmä, jota rakastan. Ei siis ihme, että kiinnostuin helsinkiläisen Kirsi MacKenzien kirjasta Pohjolan maagiset maisemat. Kirjaansa MacKenzie on kuvannut maisemia niin Tanskan hietikoilta kuin Pohjois-Norjasta, yhtä lailla Pohjois-Karjalasta kuin Grönlannistakin, ja onpa mukana tietenkin myös Islantia ja Etelä-Ruotsia. Suomessa liikuntaan jo mainitun Pohjois-Karjalan lisäksi Källskärilta Kuusamoon ja Satakunnasta Porvooseen.

Otanta on laaja, mutta upeat maisemat ansaitsevat sen. MacKenzie on taitava kuvaaja, jonka otoksiin mahtuu niin avaria maisemia kuin sammaleista tunnelmaa - pienoismaisemia -, yhtä lailla kirkasta valoa kuin hämärää salaperäisyyttä. Kaikkia kuvia yhdistää tietynlainen visuaalinen rytmi, josta MacKenzie kirjoittaakin.

MacKenzien kuvat ovat kauneutta täynnä, mutta aina kohteensa mukaisella tavalla. Toisin sanoen tylsä söpöys onneksi uupuu ja kuvat ovat yhtä jylhiä tai herkkiä kuin niihin tallennetut maisemat. Myös teksti on antoisaa, henkilökohtaista ja silti yleistä. Mackenzie kertoo kuvausmatkoistaan: onnenhetkistä, vaikeuksista, siitä kenen kanssa matkusti tai millaista valo oli. Suomi ja ruotsi kulkevat kielellisesti rinnakkain siten, että samat asiat ovat samalla sivulla tai aukeamalla aina ensin suomeksi, sitten ruotsiksi.

Erityisen antoisaa on se, että MacKenzie antaa vinkkejä onnistuneiden maisemakuvien ottamiseen. Jokaisen kuvan kohdalla hän vinkkaa muun muassa siitä, millaisilla kameran asetuksilla (ja millä kameralla) kyseinen kuva on otettu. Hän kirjoittaa valosta, myötä- ja vastavalosta, opastaa visuaalisen tasapainon, perspektiivin ja liikkeen saloihin. Liikkeen kuvaaminen on ollut minulle erityisen vaikeaa, joten olen kiitollinen MacKenzien ohjeista, vaikken toki edes haaveile ottavani samantasoisia kuvia - mutta jos jotain oppeja mieleeni jää, olen saavuttanut jotain mitä olen jo kauan halunnut oppia.

Pohjolan maagiset maisemat on nimensä veroinen kirja. Pohjoismaiset maisemat tuntuvat kantavan salaisuuksia. Niiden luonto on rikasta, mystistä, mielikuvitusta herättelevää valoakin on kaikkina vuodenaikana. MacKenzien kirja ilahduttanee paitsi komeiden maisemien ja kauniiden kuvien ystäviä, myös valokuvausharrastajia. Mainio sohvapöytä-, lahja- ja oppikirja.

Emmanulle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa

Emmanulle Pirotte: Vielä tänään olemme elossa
Minerva 2017
Today we live 2015
Suomentanut Lauri Holma
Kansi Taittopalvelu Yliveto Oy
255 sivua
Belgialainen romaani

Tyttö pomppasi pystyyn ennen sotilasta, katsoi tätä uhmakkaasti ja voittoisasti ja lähti kävelemään kohti mökkiä. Mathias antoi päänsä retkahtaa hankeen. Hän ei löytänyt sanoja sille, mitä hänen elämässään oli tapahtumassa.

Saksan armeijan sotilas ja pieni juutalaistyttö, mikä erikoinen lähtökohta. On toisen maailmansodan aika, lopun alkua. Natsi-Saksaan ei usko enää oikein kukaan, eivät edes saksalaissotilaat itse. Mathias on Saksan erikoisjoukkojen sotilas, jonka on amerikkalaissotilaan asuun pukeutuneena määrä soluttautua vihollisjoukkoihin. Mathias tovereineen saa käsiinsä noin seitsenvuotiaan juutalaistytön Renéen. Sen jälkeen kaikki muuttuu, vaikkei sodan mielettömyydessä mikään ole muutenkaan pysynyt paikoillaan.

Emmanuelle Pirotten romaani Vielä tänään olemme elossa on kirja, jolle en aluksi lämmennyt ollenkaan. Koko asetelma tuntui uskomattomalta: ihmeellinen, hiljaista voimaa huokuva pieni juutalaistyttö ja saksalainen, mutta aiemmin Kanadan erämaissa asunut sotilas, natsi. Kummallinen parivaljakko, jotka molemmat tuntuivat kaikkea muuta kuin todellisilta (toki fiktion ei tarvitsekaan edes mallintaa todellisuutta, mutta nyt kyse on mitä vahvimmin realistisesta romaanista). En niin sanotusti ostanut tätä asetelmaa, molemmat henkilöt tuntuivat vierailta. Toki kaikki on mahdollista, etenkin sellaisen poikkeusajan ja tragedian kohdalla kuin sota.

Leenan blogijuttu kuitenkin vakuutteli, että jotain Pirotten romaanissa on. Jatkoin siis lukemista, mikä kannatti. Tarina osoitti vahvuutensa: Pirotten enemmän toteava kuin kuvaileva kerronta on piilotehokasta. Se mikä alkaa jokseenkin tasapaksuna ja vieraannuttavana, johdattaa hetkittäin ravistelevaan, toisaalta julmaan ja toisaalta hellään maailmaan, joka ryömii vastustelevankin mielen sopukoihin.

Pirotten kerronta on paitsi toteavaa ja osin viiltävää, myös elokuvamaista. Viimeksi mainittu saakin selityksensä siinä, että romaani perustuu elokuvakäsikirjoitukseen. Elokuvana (en ole googlannut, onko elokuva jo tehty) kokonaisuus toimisi myös mainiosti: lähikuvat ihmisistä, pienen Renéen ilmeet, Mathiaksen ristiriidat, lumi ja veri, piilopaikat, juonelliset leikkaukset henkilöstä toiseen. Tarina kulkee pitkälti henkilöidensä ehdoin ja vaikka aluksi hahmot tuntuivat epäuskottavilta, on heissä voimaa. Renée piirtyy väistämättä mieleen, monet sivuhenkilöt motiiveineen kuvastavat sodan mielettömyyden eri puolia. Lopulta kaikkein kiinnostavimmaksi henkilöksi nousee Mathias, joka pysyy tietyllä tapaa arvoituksena: mistä hän tulee ja miksi, mikä häntä ajaa?

What difference does it make? Today, we live.

Vielä tänään olemme elossa on, edelleen ja loppuun saakka, tarinallisesti jokseenkin uskomaton*, mutta se sisältää sodan kauheudet, ihmismielen monimutkaisuuden – ja lopuksi se kantaa ihmeellistä kauneutta ja toiveikkuutta.


*Romaani sijoittuu Ardennien taistelun aikaan ja taistelukuvaukset pitävät paikkansa, historialliset faktat ovat siis kunnossa.

Lumiomena 9 vuotta

Linnanmäen valokarnevaalit menivät jo hyvän aikaa sitten, mutta niin meni Lumiomenan yhdeksänvuotispäiväkin melkein huomaamatta. Eilen tuli kuluneeksi yhdeksän vuotta blogini alkusanoista. Wuhuu!

Niin se aika kuluu, kiitos että olette olleet mukana tällä kirjamatkalla, joka jatkuu ja jatkuu... Huomenna Facebookissa (sivusta saa tykätä) Finlandia-palkintojen merkeissä ja lopummalla viikolla parin kirjankin merkeissä.

Nyt sitten syömään kuviteellista synttärikakkua. Vaikka se on varmaankin eilistä, niin otetaan nyt silti. ♥

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä
Atena 2017
Kansi Sanna Mander
432 sivua
Kotimainen romaani

Totta puhuen, juuri nyt en ole enää varma, kumpi versio kohtaamisestani äidiksi luulemani naisen kanssa oli unta ja kumpi todellisuutta. Ehkä ne molemmat ovat silkkaa kuvitelmaa ja kaikki sujuikin jollain kolmannella tavalla. Mutta eipä sillä ole suurtakaan väliä. Havahduin joka tapauksessa siihen, että taivaalta laskeutui muurien sisälle tuulenpyörre, joka puhdisti penkin sumusta.
Sitten näin, etten ollutkaan yksin.

Kaikki alkaa, kun Kaarna saa puhelun Kirsikkapuiston hoitokodista: hänen dementoitunut äitinsä on kuolemassa. Kaarna kiirehtii dementiakotiin, mutta äiti on kadonnut. Käy ilmi, että Kaarnan äidin elämä on ollut täynnä salaisuuksia, joista monet kiertyvät Kaarnaan itseensä. Äidin ja samalla Kaarnan omasta menneisyydestä alkaa paljastua monenlaista, niin äidin työstä kuuluisana psykoterapeuttina kuin hänen yhteyksistään itäsaksalaisiin, yhtä lailla Kaarnan lapsuusajan oireilusta kuin kokonaisesta joukosta menneisyyteen jääneistä ihmisistä. Samalla Marrasvirran kaupungissa puuhataan vuotuisia syysfestivaaleja, joiden karnevaalitunnelma peittyy sumuun ja kissoillakin tuntuu olevan oma roolinsa: Kulje vaikka virsta vaaraa / mut älä katso kissaa väärää.

Viime maanantaiaamuna istuin täydessä bussissa. Ulkona oli pilkkopimeää, olin nukkunut huonosti ja tuntui kuin silmissäkin olisi ollut sumeaa, jonkun puhelimesta kuului peliääniä, jotka olivat kuin epävireistä ja vinksahtanutta sirkusmusiikkia. Minulla oli bussilukemisena Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivä, ja tuo mustan aamun nytkähtelevä bussi tuntui kaikkine äänineen olevan ihan täydellinen miljöö kyseisen romaanin lukemiselle. Tunsin melkein siirtyneeni Marrasvirralle.

Vuosia sitten luin Jääskeläisen romaanit Lumikko jayhdeksän muuta ja Harjukaupungin salakäytävät. Molempien omaperäinen henkilökaarti, kiehtova miljöökuvaus ja kokonaisvaltainen hyvä omituisuus, jota voisi jonkinlaiseksi twinpeaks-suomalaisuudeksikin kutsua, ihastuttivat. Niiden jälkeen ilmestynyt Sielut kulkevat sateessa ei jaksanut kiinnostaa, mutta tänä syksynä ilmestynyt Väärän kissan päivä tuntui pienen pohdiskelun jälkeen niin sanotusti ihan minun kirjaltani – ja sitä se olikin, jopa siinä määrin että aloin nyt uudelleen harkita "Sielujen" lukemista.

Väärän kissan päivä on oman kokemukseni mukaan hyvin tyypillinen Jääskeläisen kirja. Tässä tapauksessa ”hyvin tyypillinen” tarkoittaa jotain ihan muuta: jotain aivan omanlaistaan, jotain vinksahtaneen laadukasta, jotain varmaotteisesti kirjoitettua ja juoneltaankin koukuttavaa. Ja tyypillistä on sekin, että jokainen Jääskeläisen teos on keskenään erilainen, yhteistä on tunnelma ja juonen taidokas kuljetus.

Tarina on nytkin varsin vänkä ja moniulotteinen. Mukana on neuvostoajan politiikkaa, nykytekniikkaa, perhe-elämän kuvausta, lasten ja vanhempien välisten sidosten pohdintaa, Star Trekiä ja lääketeollisuuden kuvausta. Kaikkea määrittää muisti ja muistaminen, ajan armottomuus, joissain tilanteissa ajankulun hämäävä armollisuuskin: Tik tak, kiiruhda! Aika kuluu kaikilta. / Pysäytä kello, seisauta aika. On elämä unta, siinä sen taika!

Kokonaisuus yltää pohdinnaksi paitsi muistamisesta, myös identiteetistä. Eräs romaanin keskeiskysymys kuuluukin, että ovatko ihmiset muistojensa summa? Muistot rakentavat ihmisen koko identiteettiä ja tätä identiteettisokkeloa tai -peliä Jääskeläinen rakentaa tavalla, joka onnistuu yllättämään. Väärän kissan päivä on kauttaaltaan omaperäinen, muttei vailla lainaa (kuten ei kai taide ylipäätään ole). Tuija kirjoittaa enemmään näistä silmäniskujakin tarjoavista lainoista, joita bongatessaan lukija voi ilahtua monella tapaa. Itse huomasin vielä yhden (mahdollisen) juonenkäänteitä koskevan rakenteellisen viittauksen parin elokuvan suuntaan sen jälkeen kun jo tullut yllätetyksi.

Kirjoittaja Jääskeläinen on taitava. Teksti on sujuvaa, ovelaa, nautittavaa luettavaa. Tekstuaalisesti Väärän kissan päivä on kuin ihmismieli, toisinaan kirkasta ja selkeää, hetkittäin nyrjähtelevää ja sumuisaa, joskus kaunista ja kepeää, sitten taas hämärtyvää – kaikkea tätä juuri silloin kun tarinankuljetuksen suhteen kuuluu ollakin, Jääskeläinen hallitsee sanansa tässä kaikilta osin hienosti hallitussa romaanissaan.

Palaan vielä hetkeksi sinne marrasaamuiseen bussiin. Bussi vei minut töihin, mutta työpaikkani käytävillä kulkiessani päässäni soi vinksahtanut pelimusiikki, mielessäni hiipivät kaikenlaiset kissat (en olisi yhtään ihmetellyt, jos aamuhämäräisestä naapurihuoneesta olisi kurkannut viiksekäs viirusilmä) ja tietoisuus siitä, että olin lukenut vahvan romaanin. Toivon, että oma muistini kannattelee minua vuosikymmentenkin päästä ja että vielä silloin muistan oivallisen Väärän kissan päivän.

---

Tuijan lisäksi kirjasta ovat kirjoittaneet myös mm. Arja, Kirsi, Leena, Omppu (joka teki hienon viittauksellisen huomion hänkin, lukekaa!), Riitta, Susa, Tiina ja Tuomas – ja monet muut.

Favilli & Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

Elena Favilli ja Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille

S&S 2017

Good Night Stories for Rebel Girls:100 Tales of Extraordinary Women 2016

Suomentanut Maija Kauhanen

200 sivua
Italialais-amerikkalainen lasten tietokirja

Kaikille kapinallisille tytöille:

    Unelmoi rohkeammin

    Kurota korkeammalle

    Taistele kiihkeämmin

    Ja epäilyn hetkellä muista:

    sinä olet oikeassa.

Nämä alkusanat johdattavat saduiksi kutsuttujen tarinoiden äärelle. Satujen päähenkilöinä ovat muun muassa Ada Lovelace, Anna Politkovskaja, Elisabeth I, Frida Kahlo, Kleopatra, Malala Yousafzai, Michelle Obama, Rosa Parks, Sonita Alizadeh, Virginia Woolf  ja Yoko Ono. Eri aikoina eläneet (tai edelleen elävät) naiset saavat tarinansa kerrotuksi sadunomaisesti, olipa kerran -tyylillä, mutta vahvasti tosiasioihin pohjautuvana.

Joukkorahoituksen mahdollistama Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille. 100 tarinaa ihmeellisistä naisista on kirja, josta oli helppo innostua ennakkoon. Eräänlainen naisten maailmanhistoria kuvitettuna ja lapsille sopivana. "Voimaannuttavaa, ihanaa", ajattelin.

Heti ulkoasu ihastuttaa: kannen leikkisä fontti ja värimaailma, tekstien ja kuvituksen rytmitys, etenkin kuvat. Iltasatujen (puhun kirjasta nyt tällä nimellä) kuvituksen on laatinut 60 naistaiteilijaa eri puolilta maailmaa, mukana myös suomalainen Riikka Sormunen. Kuvat ovat  upeita, erilaisia, värikkäitä, kuvattaviensa näköisiä, hauskalla tavalla kunnioittavia. Lopuksi kirjan omistajaa kehotetaan vielä piirtämään oma muotokuvansa. Mainiota.

Emme voi antaa lastemme kasvaa tässä korruptoituneessa hirmuhallinnossa.
-Patria Mirabal

Kirjan tekstit ovat napakoita. Ne noudattelevat keskenään aika lailla samaa, ikiaikaisten satujen rakenteesta tuttuja kaavaa: olipa kerran -tyylisyys johdattelee sankarittaren lapsuuteen, mukana on usein vastoinkäymisiä, muttei toki aina, ja lopussa on nosto, jonka tarkoitus lie suunnata (tyttö)lukijoiden ajatukset siihen, että kaikki on mahdollista. Kuvasivulla on sitaatti, jossa tarinan päähenkilö kertoo jotain tärkeää omin sanoin. Lyhyet tarinat toimivat hyvin ja ovat mitaltaan sopivia iltasaduiksi.

Vaikka kirja on nimensä mukaisesti iltasatukirja ja vaikka sitä voi lukea varmasti jo eskari-ikäisille ja pikkukoululaisillekin, uskoisin kirjan antavan eniten isommille alakoululaisille ja miksei meille aikuisillekin. Itse luin kirjaa kuudesluokkalaiseni kanssa. Hän lumoutui kirjasta niin, että halusi lukea satuja minulle ääneen ja innostui myös hakemaan lisätietoa useista kirjan naisista. Olen tästä iloinen monestakin syystä: mikä voisi olla parempaa kuin yhteinen lukuhetki oman lapsen kanssa. On melkoista hemmottelua olla se, jolle luetaan. Toiseksi kirja ehkä tärkein tehtävä, saada naisten historiaa tunnetummaksi, täyttyi: tarve ahmia lisätietoa kertoo jo omaa voimauttavaa tarinaansa.

Lisätietoa tulikin. Iltasatuja on näet varsin lempeä kirja, kuten kuta kuinkin kaikenikäisille sopivan teoksen kuuluu ollakin, ja lempeydessään siinä on siloittelua. Esimerkiksi Mirabalin siskoksista ei kerrota, että neljästä naisesta kolme joutui Trujillon hirmuhallinnon salamurhaamiksi - ehkei lastenkirjassa tarvitsekaan (ei ainakaan, jos kirjaa luetaan eskarilaisille), mutta nokkela alakoululainen ainakin meillä kiinnitti huomioita siihen, että siskoksista kolme kuoli samana päivänä vuonna 1960 ja etsiytyi heti Googleen. Samoin Virginia Woolfin avio-onnea korostettiin, vaikka masennus mainittiinkin (ei kuitenkaan itsemurhaa). Woolfin elämäntarinaa en sen kummemmin avannut lapselleni, olen vain iloinen että Woolf tulee hänelle nimenä tutuksi. Ehkä hän aikuisena innostuu lukemaan Oman huoneen tai Mrs. Dallowayn.

Joissakin tarinoissa naisten elämää katsotaan miesten kautta: koska hän oli tyttö, ei häneltä odotettu sitä tai tätä. Laura kirjoittaa aiheesta oivallisesti. Osin olen Lauran kanssa samaa mieltä: moni kirjan nainen (mutteivat kaikki) todellakin on olemassa suhteessa miehiin. Mutta mietin myös sitä, että italialainen yhteiskunta - Iltasatujahan on amerikkalaistuneiden italialaisten kirjoittama - on edelleen vielä paljon suomalaista yhteiskuntaa patriarkaalisempi. Lasikatto siellä on naisille kauempana kuin meillä. Keskustelin aiheesta tyttäreni kanssa. Hän ei ollut kiinnittänyt asiaan kirjan sisällössä mitään huomiota, joten tästäkin saimme hyvän keskustelun aikaiseksi.

Aika mainio onkin tällainen teos, joka toisaalta ihastuttaa, toisaalta hieman provosoi ja koko ajan herättää halun tietää lisää. En myöskään keksi toista vastaavaa teosta, joten ihan yleissivistävänä kirjana sen soisi päätyvän monen luettavaksi. Kaiken lisäksi satujen kohteeksi valikoitujen naisten tarinat ovat ilahduttavan monipuolisia. Iltasatuja-kirja katsoo historiasta nykyisyyteen ja moni tarina antaa toivoa: niin kirjan nuorin tyttö, translapsi Coy Mathis kuin afganistanilainen räppäri Sonita Alizadeh tai meksikolainen aktivisti Eufrosina Cruz.

Kirjan sanoma voisi tiivistettynä näkyä vaikkapa Charlotte Brontën sanoissa: En ole enkeli, enkä aiokaan olla niin kauan kuin elän: Aion olla oma itseni. Siinäpä tavoitetta kaikille. Vaikka Iltasaduissa kapinallisille tytöille on muutamat muttansa, suosittelen teosta lämpimästi ihan kaikille. Favillin ja Cavallon kirja kietoo tarinoihinsa, opettaa historiaa, katsoo tulevaan. Sen ydinsanoma tuntuu sanovan: sinä osaat mitä vain.

Milja Kaunisto: Luxus

Milja Kaunisto: Luxus

Gummerus 2016

Kansi Jenni Noponen

550 sivua (pokkaripainos 2017)

Kansi

Kotimainen, Ranskaan sijoittuva romaani

“ [--] Minua kutsutaan mielipuoleksi, pedoksi, kauhistukseksi Jumalan silmissä.” Mies nousi tuolistaan ja kumarsi pitsinen hihansuu maata viistäen. “Markiisi de Sade, palveluksessanne.”

Markiisi de Sade ei astu kuvioon ihan heti. Alussa on Isidore Boreal, raskastekoinen pyövelin apulainen, joka puhuu sivistyneistön kieltä ja tuntee filosofiaa. Erään työtehtävänsä seurauksena hän tutustuu Marie-Constance du Boucardiin, miltei kaiken menettäneeseen kreivittäreen. Ranskan vallankumous syöksee koko Pariisin sijoiltaan ja niin Isidoren kuin Marien täytyy kestää monenlaiset muutokset ja niiden seuraukset. Kaksikon välille syntyy yllättävä luottamussuhde. Markiisi de Sade on kirjoituksistaan tunnettu, hänen teoistaan liikkuu toinen toistaan hirvittävämpiä huhuja. Kaikkien elämänpolku kietoutuu yhteen Maison de Luxessa.

Paukautetaan ydin nyt heti tähän alkuun: enpä olisi koskaan uskonut, että historiallinen, väkivaltaa, rappiollista loistoa ja seksiä sisältävä romaani veisi minut mukanaan. Mutta niinpä vain teki: Milja Kauniston Luxus on romaani, jota ei malttaisi laskea käsistään.

Purppuragiljotiini-trilogian aloittava Luxus on kursailemattomasti viihdettä, mutta

Kaunisto on sujuvasanainen, taitava kirjoittaja, jonka teksti vie mukanaan, mutta ikään kuin siinä sivussa (ja silti kaiken keskellä) kertoo historiallisia faktoja. Luxusta voi sanoa rohkeaksikin, se on - pokkaripainoksen takatekstinkin mukaisesti - häpeämätön ja jos Luxus olisi ilmestynyt lukiovuosinani, olisin ehkä piilottanut kirjan. Nyt romaani saa toki jäädä hyllyyni ja pohdin jo tänä vuonna ilmestyneen jatko-osan Corpuksen lukemista.

Marie on aluksi jokseenkin naiivi, mutta ihastuttava. Isidore on karski, mutta herkkä, sydämellinen ja fiksu. Markiisi puolestaan on samalla kertaa sympaattinen (kenties mainettaan herkempi, kenties pahempi) ja kylmäävä. Hahmot ovat aluksi karikatyyrisiä, mutta mainioita ja lopulta sangen moniulotteisia. He tuntuvat noudattelevan viihdekirjallisuuden konventioita - silmäniskun kera; Vaikka Luxuksessa tapahtuu synkkiä asioita, on Kauniston tekstissä myös rivien väliin oivallisesti piilotettua huumoria. Uusi elämä vaatii uuden kuoleman, mutta rinnalla on myös huomioita bochilaisista siankasvoisista munkeista: kokonaisvire on kuin perverssi kiirastuli. Henkilöille, etenkin Isidorelle ja Marielle, toivoo koko ajan hyvää.

Kokonaisuudessa on mukana ripaus Angelikan viihdyttävyyttä, mutta mainittua kirjasarjaa fiksummin, historian käänteitä ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia mukanaan kuljettaen. Kaunisto osaa yhdistää juonenkuljetuksen ja historiallisten faktojen tiputtelun tavalla, jossa ei ole mitään luento- tai luettelomaisuutta, vaan tarina kulkee vaivatta ja historia, esimerkiksi Ranskan vallankumouksen yhteiskunnalliset muutokset ja luokkakulttuurin murros, solahtavat osaksi tarinaa. Kirjoittaminen ja juonen punominen tuntuvat olevan Kaunistolle helppoa (en toki voi tietää, onko, mutta lukijalle välittyy kirjoittamisen ilo).

Luxus-sanan monimerkityksellisyys peilautuu Kauniston romaanissa hienosti: loisto ja mahtavuus törmäävät irstauteen, koko maailma menee ainakin osin sijoiltaan. Ihmiset joutuvat painimaan omatuntonsa ja halunsa kanssa, mutta pitkälti olosuhteiden pakottamina. Samalla lukija alkaa väistämättä pohtia paitsi rahvaan ja aateliston, myös prostituoitujen kohtaloa vallankumouksen aikana. Miksi, miten ja niin edelleen.

Luxuksen voi sanoa yllättäneen minut, ja ilahdun aina kun romaani vie mukanaan. En ole ihan varma, mitä odotin, mutta viihdyin kaikkien yli 500 sivun verran. Luxus lie kaikkea, mitä historialliselta lukuromaanilta voi vaatia: se pitää otteessaan, muistuttaa historiasta ja saa odottamaan jatkoa. Ennen kaikkea se on kauttaaltaan nautittavaa ajanvietettä.

Juha Hurme: Niemi

Juha Hurme: Niemi

Teos 2017

Ulkoasu Jenni Saari

448 sivua

Kotimainen faktaa sisältävä romaani

Samaa sakkia ollaan, maailmankansalaisia ja moneen suuntaan vuosikymmentuhansien aikana paremman elämän toivossa vaeltanutta, kuolemaa onnistuneesti paennutta, sukupuuton välttänyttä porukkaa.

Alussa, tänä vuonna, Suomeen syntyy tyttövauva, joka saa nimekseen Aino. Ainon äiti on varsin nuori, 25-vuotias, mutta niin oli hänen äitinsäkin aikoinaan. Ja äidinäiti, äidinäidinäiti ja niin edelleen. Aino-tyttö kaikkine esiäiteineen on johdanto Suomeen, mutta määrittelemättömään ja epäyhtenäiseen maahan, oikeammin Niemeen. Vuosisatojen ja -tuhansien maahanmuutto niin idästä kuin lännestä on muokannut Ainon perimää. Oikeastaan mennään vielä kauemmas, maailmankaikkeuden syntyyn saakka. Olemattoman pienestä pisteestä 13,8 miljardia vuotta sitten vuoteen 1809 on käsittämättömän pitkä matka, mutta sellainen matka on nyt edessä – ja nimenomaan Suomen(niemen) kannalta käsiteltynä, ”maailmankaikkeuden kulttuurihistoriaksi” kirjoitettuna. Joko miltei mykistää?

Ehkä mykistää, mutta toivottavasti vielä enemmän innostaa. Jos olisin laatinut Finlandia-ehdokasveikkauksen, kuten moni bloggaakollega viime viikolla teki, olisin ehkä nostanut omalle listalleni Juha Hurmeen Niemen. Ehkä, koska Finlandia-ehdokkaiden julkistuksen aikaan kirjamessuilta ostamani teos oli vielä hieman kesken, ja koska olen hieman hattarapäinen muistellessani tätä kirjavuotta, olisin kuitenkin unohtanut listaltani monta hyvää lukemaani. Vuosihan on ollut erinomainen nimenomaan kotimaisen kirjallisuuden osalta. Nyt Niemi on luettu ja sinne erinomaisten joukkoonhan se varsin vaivatta sujahtaa.

Oli maamme, hansakaupasta huolimatta, köyhä,  ja siksi jäi. Niukkuus sai aikaa Niemelle ja laajemminkin Ruotsin valtakuntaan tasa-arvoa ja vapautta. Manner-Euroopassa yksinvaltiaat ostivat uskollisuutta feodaalipäälliköiltä jakamalla näille isoja tontteja eli läänityksiä talonpoikineen, -tyttärineen, hevosineen ja nautoineen. Ruotsissa tällaiseen järjestelyyn ei ollut mahdollisuutta, koska kelvollista, muhevaa maata ja elävää ihmisvoimaa ei riittänyt lahjuksiksi.

Miltei 450 sivua ja aikajatkumo maailmankaikkeuden alusta Ruotsin vallan loppuun Suomessa. Hurme tykittää menemään melkoisella vauhdilla, hetkittäin päätä huimaa, mutta kyydissä on helppo pysyä, sillä Hurmeen minäkertoja kuljettaa Niemen tarinaa hauskasti, älykkäästi, koukkuja menneestä tulevaan tarjoten. On luonnon- ja kulttuurihistorian käänteitä, on ihmisiä Jonathan Swiftistä Pentti Linkolaan, Descartesista ja Negristä Cajanukseen; itämerensuomalaisten jumalten hölmöilystä päästään tietenkin Tolkieniin ja Kalevalaan, jota Hurme luonnehtii sanoilla ”läpeensä weird”. Reformaatio saa osansa sekä tietenkin sen rooli kirjoitetun suomen luomisessa. Aina läsnä ovat myös naapurit, Ruotsi ja Venäjä, mutta kaukaisempikin maailma on lähellä, sillä niemeläisyys on monien osien alati muuttuva summa.

Tarttumispintaa siis on, ihan jokaiselle tällä niemellä asuvalle lukutaitoiselle ihmiselle. Melko miehinen Niemi on, mistä Hesarin kolumnissa kirjoitetaan. Mutta kyllä Niemessä naisiakin on, vaikkei (vielä) kovin keskeisessä roolissa. Vanha folkloristi minussa ihan voimaantuu, kun Hurme kirjoittaa hienosti itkuvirsiperinteestä feministisenä kritiikkinä, karhun pyllyttämisestä, naisnäkökulmaisista runoista ja kirjan viimeisessä luvussa puhutaan jo Minna Canthin odotuksesta.

Kerronta on kokonaisuudessaan paitsi vetävää, myös hauskaa ja murheellista, koskettavaa ja innostavaa, kauttaaltaan nautittavaa luettavaa.

Semmoista se on. Niemi ei ole (vielä, kuten kustantamon esittelyssä huomautetaan) Suomi. Mutta kyllä se Suomeksi on muuttumassa. Jatko-osa olisi tervetullut monestakin syystä. Ennen kaikkea siksi, että Hurme vie lukijaansa niin, että tämä huvittuu ja sivistyy – ja löytää ehkä osan itsestään.

--

Niemestä ovat kirjoittaneet myös muun muassa Elina (juuri tänään) ja Jorma Melleri.