J.R.R. Tolkien: Kirjeitä Joulupukilta

Blogijoulukalenterin luukku 4/4
J.R.R. Tolkien: Kirjeitä Joulupukilta (toimittanut Baillie Tolkien)
Kustantaja: Wsoy 2004
Alkuteos: Letters from Father Christmas
Suomennos: Kersti Juva; runot suomentanut Alice Martin
Kuvitus: J.R.R. Tolkien
Ulkomainen fantasiakirja, kuvakirja
Sivuja: 112

Joulutalo, Pohjoisnapa
joulukuun 22:sena 1920

Rakas John,

kuulin että kysyit isältä millainen minä olen ja missä asun. Piirsin sinua varten kuvan itsestäni ja talostani. Pidä kuvasta hyvää huolta. Olen juuri lähdössä Oxfordiin lelusäkin kanssa - mukana on leluja sinullekin. Toivotaan, että ehdin ajoissa: lunta on tänä iltana paksulti Pohjoisnavalla. Rakkain terveisin,
Joulupukki.

Neljäs adventtisunnuntai oli eilen ja olen hieman myöhässä "blogijoulukalenterini" kanssa, mutta joulun alla elämä on täynnä kaikenlaisia mukavia puuhia. Eilen muun muassa koristelimme joulukuusen ja iltapäivällä uppouduin sohvalle lukemaan viime jouluna lahjaksi saamaani J.R.R. Tolkienin tunnelmallista kuvakirjaa Kirjeitä joulupukilta.

Kirjeitä joulupukilta pitää nimensä mukaisesti sisällään joukon Joulupukin jja tämän apulaisen Napakontion kirjoittamia kirjeitä, jotka on lähetetty Tolkienin lapsille vuosina 1920-1943. Kirjeet ovat Tolkienin itsensä kirjoittamia ja kuvittamia. Teoksen alussa kirjeet ovat yksinkertaisia pieniä tervehdyksiä, joissa kerrotaan joululahjoista kuten palikoista ja vetureista, mutta jo muutaman vuoden kuluttua Tolkienin perheen kasvaessa kirjeet alkavat pitää sisällään tarinoita, suoranaisia pieniä seikkailujakin. Joulupukki apulaisineen kohtaa muun muassa lumitonttuja, punamenninkäisiä ja hiisiä. Myöhemmin apuna toimii myös sihteeritonttu Ilbereth.

Suomalaisia lukijoita riemastuttanee se, että joillakin Pohjoisnavan asukkailla on suomenkielinen nimi. Mukana ovat muun muassa Karhu (joka on Napakontion oikea nimi), Paksu ja Valkotukka. Suomentaja, aina niin erinomaisesti suorituva Kersti Juva huomauttaa teoksen esipuheessa, että käännöksessä nimien eksoottisuus tietenkin häviää suomalaisten lukijoiden mielessä, mutta englanninkielisestä tekstistä nimet kyllä suorastaan hyppäävät esiin, kuten esimerkiksi alla olevassa kuvassa näkyy:

Kirjeitä Joulupukilta on täydellinen joulunalusajan kirja. Se sopii mielestäni heillekin, jotka eivät ole ihastuneet Tolkienin eeppisiin fantasiaromaaneihin, sillä kukapa nyt ei joulupukkiin uskoisi. Ja jos joku ei usko, niin tämän kirjan jälkeen kyllä uskoo. Kirjeet ovat pituudeltaan ja tasoltaankin epätasaisia: tarinat ovat toisinaan lennokkaita, toisinaan hieman sekavia, mutta aina yllättäviä ja sydämellisiäkin. Kertomusten ja suorasanaisten tervehdysten rinnalla kirjeissä on myös runoja. Tolkienin perhettä ympäröivä arki näkyy kirjeissä esimerkiksi siten, että Pohjoisnavallakin kärsitään lastentaudeista - muun muassa sikotaudista - ja toisen maailmansodan aikana Joulupukilla ja Napakontiolla on kaikenlaista harmia, tavaraa on vähän ja hiidet punovat juoniaan ajatellen, että kun joka puolella käydään sotaa, niillä olisi mainio tilaisuus vallata Pohjola takaisin.

Kirjan julkaiseminen on pieni kulttuuriteko, vaikka aivan kaikki Tolkienin kirjoittamat joulukirjeet eivät syystä tai toisesta ole Tolkienin puolison Baillien toimittamaan kirjaan päässeet. Minulle Kirjeistä joulupukilta saattaa muodostua eräänlainen vuotuinen joulunalusajan fiilistelykirja ainakin sieltä täältä selailun merkeissä. Vain sitä minun on vaikea hyväksyä, ettei Tolkienin Joulupukki asu Korvatunturilla vaan Pohjoisnavalla. Mutta sallittakoon tämä harhaluulo edesmenneelle mestarikertojalle, joka on muuten osoitti uransa aikana varsin hyvää perehtyneisyyttä niin suomen kieleen kuin Kalevalaankin.

Kokonaisuudessaan Kirjeitä Joulupukilta on fantasiamainen, nostalginen sekä jotensakin peribrittiläinen sukellus joulun keskeiskuvastoon ja sadun taikaan.

****
Lisätietoa Kirjeistä Joulupukilta löytää Kontuwikistä. Kirjamieli-blogin Marjis luki kirjan viime vuonna.

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö
Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: Flickan som blev fel
Suomennos: Riie Heikkilä yhteistyössä Karin Ehrnroothin kanssa
Kannen kuva: Karin Ehrnrooth
Kotimainen tietokirja: kaunokirjallinen omaelämäkerta
Sivuja: 305

Tyttö ajattelee siirtomaatavarakauppaa, jossa hän käy usein Mehiläiskuningattaren kanssa. Mehiläiskuningatar ostaa karamelleja itselleen. Lapsi katsoo ja hengittää sisään hedelmien, juuri jauhetun kahvin ja karamellien tuoksua. Lapsi ei saa karamelleja.
Muurahaisetkin pitävät karamellien tuoksusta. Jos pastillirasiaa nostaa, muurahaiset kipittävät kuudella nopealla jalallaan pakoon sanomalehtien suojaan.
Aurinko paistaa, viinimarjat kypsyvät puutarhassa ja ruoho kasvaa. Linnut laulavat koivuissa. Uuttukyyhkyillä on pesä terassin viereisissä tuuheissa kuusissa, ja ne syöttävät antaumuksellisesti poikasiaan. Aurinko porottaa korkealla taivaalla. Tämä se vasta on elämää. Mehiläiskuningatar makaa suuressa mahonkisängyssään. Kellon viisarit liikkuvat - hänen maailmassaan ne liikkuvat hitaammin.

Mehiläiskuningatar on kreivitär Karin-Birgitte Ehrnrooth, jalkaväenkenraali Adolf Ehrnroothin tanskalaissyntyinen vaimo. Lapsi on pariskunnan esikoistytär Karin, joka on kirjoittanut kipeän kasvutarinansa kirjaksi. Karin Ehrnroothin kaunokirjallinen omaelämäkerta tai omaelämäkerrallinen romaani Vinoon varttunut tyttö (2011) on kuvaus erään suomen kuuluisimman yläluokkaisen perheen arjesta. Ehrnroothin omaan lapsuuteen ja nuoruuteen keskittyvä teos kertoo niistä tunnoista, joita ilman äidin huomiota jäänyt tyttö kokee kehittyessään kohtaamaan oman aikuisuutensa.

Äiti toki rakastaa lapsiaan omalla tavallaan, mutta ei osaa olla näille läsnä. Siksi isosiskoista, pääosin saksankielisistä maista saapuvista alati vaihtuvista au paireista, tulee Ehrnroothien perheessä kullanarvoisia juuri lasten näkökulmasta. Äiti, kreivitär on kuin aikuinen lapsi, joka vaatii palvelua ja hemmottelua ilman vastavuoroisuuden ajatusta. Hyvät tavat ovat kunniassa ja Tanskasta peräisin oleva hovietiketti hallussa. Novellimaisista tuokiokuvista koostuvaan teokseen mahtuu myös kuvauksia suloisella tavalla joutilaista kesäpäivistä, ihanista mäyräkoirista, ratsastusleireistä, koulukiusaamisesta ja ikuisesta ulkopuolisuuden tunteesta, pakonomaisesta näpistelystä ja onnellisista hiihtoretkistä, ranskanleivättömyydestä sekä syömishäiriöistä.

Ennen kaikkea Ehrnroothin kirja kertoo siitä, miltä suru näyttää ja miltä tuntuu asua talossa, jossa lohdutus on kaivattu vieras. Teos onkin eräänlainen selviytymistarina.

Sitä ennen minä kuitenkin jatkoin unien näkemistä. Näin joka yö villejä, synkkiä unia. Näin unia metsistä ja poluista, meristä ja kaloista. Näin enemmän unia kuin koskaan aikaisemmin. Päässäni oleva sekasotku muuttui ajan myötä tarinoiksi, kuviksi ja kuva-arvoituksiksi, mysteereiksi jotka minun täytyi yrittää selvittää ajan kanssa.

Vinoon varttunut tyttö antaa hyvin henkilökohtaisen näkökulman erään suomen arvostetuimman miehen perhe-elämään tyttären näkökulmasta. Teos ei ehkä kuvaa kotimaisen yläluokan arkea yleistettävällä tasolla, mutta se kertoo yhden perheen arjesta satuttavasti ja rehellisesti. Ehrnrooth kirjoittaa pääosin sujuvasti, samaan aikaan lennokkaasti ja kauniisti. Hän ei viipyile liikaa, vaan tunnelmakuvien ja hyvän arjenkuvauksen keinoin kuljettaa omaa elämäntarinaansa eteenpäin. Hänen kerrontansa on kaikilta osiltaan uskottavaa sekä kaunokirjallisella tavalla voimallista. Ajankuvaus on huolellista ja paikoin hauskaa: ajatus nylonsukkahousujen korjauttamisesta turkulaisessa liikkeessä on nykyisin vieras, mutta vain muutama vuosikymmen sitten se oli varsin arkinen asia; suomenruotsalaisen ylhäisöperheenkin tytär voi laulaa Irwin Goodmania peltotiellä tai itse kreivitär osaa olla auttamassa mäyräkoiran pentuja maailmaan. Paikoin teksti taas on käsinkosketeltavan ahdistavaa, olen esimerkiksi harvoin lukenut niin hurjaa syömishäiriökuvausta. Hurjaksi kuvauksen tekee ehkä se, ettei kirja ole anoreksia- ja bulimiakuvausta kuin pieniltä osin. Siksi Ehrnroothin kokemukset tulevatkin vastaan niin voimakkaina.

Vaikka Ehrnroothin tekstin lukeminen on nautittavaa, olisi kirja kaivannut mielestäni vielä pientä lisäeditointia tai hiomista. Nyt esimerkiksi Karinin lapsuus- ja nuoruusiässä harrastamasta näpistelystä kerrotaan sen verran usein, että varastelusta lukeminen alkaa tuntua toistolta sekä eräänlaiselta terapialta kirjoittajalleen. Toisto voi toki olla tietoinen tyylikeinokin, sillä nuorelle Karinille näpistely on yksi keino olla olemassa, yksi keino saavuttaa jotain sellaista, minkä äiti lapseltaan kieltään; saavuttaa kaikki ihanat, ihmeelliset herkut sekä kokea olevansa osa edes jotain sosiaalista kokonaisuutta. Kirjassa on jonkin verran nuoren Karinin runoja, ajatuksia tai päiväkirjamerkintöjä. Ne tuovatkin teokseen autenttisuuden tuntua ja ennen kaikkea ne ovat koskettavia, miltei satuttavia. Silti ne olisi voitu jättää pois, sillä ne tulevat vastaan siellä täällä ikään kuin ripotellen jääden leijumaan jonnekin teoksen varsinaisen tekstin väliin. Ymmärrän kuitenkin, että ne ovat kirjoittajalle rakkaita ja auttavat lukijaakin pääsemään vielä lähemmäs Karinin ajatusmaailmaa.

Edellä mainitsemistani kauneusvirheistä huolimatta pidin kirjasta niin, että voin sanoa Ehrnroothin kaunokirjallinen elämäkerran tarjonneen minulle erään kirjavuoteni suurimmista yllätyksistä. Kun aloin lukea kirjaa, odotin toki mielenkiintoista elämäkertaa, mutta sainkin jotain paljon enemmän. Sain hienovireisen ja kuitenkin väkevän, kauniin ja surullisen, mutta toiveikkaan kuvauksen perheestä, jonka esikoinen varttui ehkä vinoon, mutta kasvoi vahvaksi.

Suru näkyy kirjassa selkeänä ja sillä on Karin Ehrnroothin kasvot, mutta hänen surussaan versoo valo ja sen vuoksi kirjasta jää jopa lämmin tunne. Vinoon varttunut tyttö on niitä kirjoja, joka luultavasti tulee jättämään muistijäljen lukijansa mieleen. Se on jollakin vaikeasti määriteltävällä tavalla suuri kirja, jonka lukemisen jälkeen tuntuu vaikealta aloittaa seuraavaa kirjaa.

****+

Vinoon varttuneen tytön on lukenut myös Maria.

Helmi Kekkonen: Kotiin

Kotimainen keskiviikko
Helmi Kekkonen: Kotiin
Kustantaja: Avain 2009
Kansi: Satu Ketola
Kotimainen novellikokoelma
Sivuja: 128

Ensimmäinen kerta oli ollut sattumaa. Tai kohtaloa, kumpaan nyt sitten uskoikin. Hän piti enemmän sattumasta, sanasta ja ajatuksesta sen takana, ei halunnut ajatella elämänsä olevan jo valmiiksi suunniteltua. Päivien tasaisesta rytmistä huolimatta hän uskoi yhä elämän ailahtelevaisuuteen, kohtuuttomuuteen ja satunnaisiin hyviin hetkiin. Kuten siihen että he olivat tavanneet.

Helmi Kekkosen Valinta ihastutti minua alkusyksystä niin, että pidän kirjaa edelleen eräänä parhaimmista tänä vuonna lukemistani kotimaisista romaaneista. Kekkosen esikoisteos, novellikokoelma Kotiin (2009) pitää sisällään yhdeksän novellia, joiden teemat sivuavat niin sisaruutta, menetyksiä, muistoja, tulevaa, haaveita kuin luopumista ja rakkauttakin. Kirjan takakannen mukaan novellit kiertyvät yhteen.

Margurite Durasin ajatusta Yhdessäolo on rakkautta, kuolemaa, sanoja, unia siteeraavan kokoelman novellit kantavat otsikoissaan päähenkilöidensä nimiä: Ilona, Anna & Tom, Mimi, Aatos, Linnea, Henri, Sisko, Lilja, Elsa. Jokainen kantaa jo sisällysluettelossa mukanaan jonkun kertomuksen henkeä hyvin kannattelevan ajatuksen. Esimerkiksi Linnean kohdalla luonnehditaan, että hän istuu sängyn laidalla silmät kiinni ja kuvittelee asioita.

Nyt hän ravistelee yksinäisyyttä yltään, yrittää kannatella syyllisyyttä ja ikävää, menneiden ajatusten tuomaa painoa.
Herää aamuisin ja kuvittelee asioita.
Toivoo että olisi jotain kevyttä, edes vähän.

Valinnan luettuani kirjoitin, kuinka romaani sai minut levolliseksi. Samaa voin sanoa myös Kotiin-teoksesta. Kekkonen kirjoittaa kauniisti, hän luo rauhallisia tunnelmia vaikeisiinkin asioihin. Vaikka ihana-adjektiivin yliviljelystä on ollut laajasti puhetta kirjablogeissa, on se varmasti paras mahdollinen ilmaisu kuvaamaan Kekkosen kirjoitustapaa. Se on ihanaa. Kekkonen kirjoittaa ihanasti. Hänen tarinansa, maailmansa, sanansa ja lauserakenteeensa ovat - niin - ihania. Olkoonkin, että vertailu on epäreilua, on Kotiin-kokoelman tunnelma hieman samanlainen kuin Joel Haahtelan tai Johan Bargumin romaaneissa: niissä kaikissa on samaa levollisuutta. Rauhallisuus on kuitenkin pintaa, sillä pinnan alla kuohuvat suuret asiat: ero, menetykset, masennus, yksinäisyys, yhdessäolo, vanhemmuus, jopa kuolema ja syntymäkin.

Kekkonen onnistuu pienilläkin kielellisillä vivahteilla sanomaan paljon. Hänen kielensä ei ole värikästä, mutta se on täynnä sävyjä, valoa ja varjoa. Kekkonen esimerkiksi kuvailee, kuinka yöpaita tuoksuu pahoille unille tai miten talo itse kantaa rapistuneet reunansa. Myös kissa nimeltä Saramago ihastutti, melkein riemastutti minua.

Tämän blogiarvioni alussa kerroin, että kokoelman takakansi lupaa kaikkien novellien kietoutuvan yhteen toistensa kanssa. Takakannen lukeneena ja Satu Ketolan toteuttamaan kanteen muutenkin ihastuneena luin kokoelmaa tietenkin siten, että Kekkosen kerronnasta nautiskellen etsin niin pieniä vihjeitä kuin laajoja kaariakin, joilla sovittaa erilaiset kertomukset yhteen. Toki niitä löysinkin ja takakansitekstistä johtuen saatoin tulkita näitä yhteenkietoutumisia vielä enemmän kuin mitä olisin ilman tuota mainintaa tehnyt. Kekkosen kokoelma on hieno kokonaisuus, mutta se kantaa mukanaan erästä monille novellikokoelmille yhteistä ongelmaa: pientä epätasaisuutta. Toisiin kokoelman kertomuksiin on helpompi päästä sisälle kuin toisiin. Itse esimerkiksi vaikutuin suuresti Aatoksen, Liljan ja Elsan tarinoista, mutta nyt lukukokemusta seuraavana päivänä en enää muista Henristä tai Annasta ja Tomista muuta kuin tunnelman.

Vaikka ihastuin Kotiin-kokoelman kertomuksiin, olen enemmän romaanien ystävä. Ehkä siksi vaikutuin vielä enemmän Valinnasta. Novellikokoelmaksi Kekkosen kirja on kuitenkin miltei täydellinen. Kekkonen on eräs tämän kirjavuoteni suurimpia löytöjä ja jään mielenkiinnolla odottamaan nuoren kirjailijan tulevia teoksia. Hänen tekstissään kauneus ja raikkaus sekoittuvat kiehtovalla tavalla, Kekkosen kertomusten tunnelma jää mieleen leijumaan kirjan kansien sulkeuduttuakin.

****

Kotiin on ihastuttanut monia bloggaajia. Lukekaa ainakin Marian, Inan, Jennin, Joanan, Linnean ja Saran kirjojen Saran sekä P.S. Rakastan kirjoja-blogin Saran arviot.

Astrid Lindgrenin joulu

Blogijoulukalenterin luukku 3/4

Astrid Lindgren kirjat (kaikki Wsoy):

Satuja, seikkailuja ja kepposia: Katso, Marikki, lunta sataa *****-
Meidän Marikki *****
Kesäkummun Marikki ja Liisa: Marikin joululoma. ****
Melukylän lapset ****½
Minä olen Peppi Pitkätossu *****
Satuja: Ilo-Käki ****+
Mikko ja Minna **** (Digmanin kuvitus ***)
Lotta, Janne ja Minnamanna ****½
(Lapsen joulu)

"Kyllä on hyvä, että joulu on olemassa", sanoo Marikki.
"Se on kaikkien aikojen paras keksintö."
"Niin onkin", sanoo Liisa.

Niin onkin, olen Marikin kanssa aivan samaa mieltä. Nyt en pienen, vain adventtisunnuntaisin ilmestyvän, blogijoulukalenterini kolmannessa luukussa malta pysyä yhdessä ainoassa kirjassa, vaan esittelen muutamia Astrid Lindgrenin kirjoja keskittyen niiden jouluisiin lukuihin tai kokonaisiin satuihin. En tuo esille läheskään kaikkia Lindgrenin teoksia, joissa monissa vietetään joulua jossain vaiheessa, vaan keskityn itseni kaikkein jouluisimmiksi kokemiin.

Olen usein kertonut ihailevani Lindgreniä suuresti. Itse asiassa voisin julistaa hänet maailman parhaimmaksi ja viisaimmaksi kirjailijaksi. Niinpä nyt enemmän fiilistelen kuin analysoin; esittelen, ihailen, nostalgisoin ja lumoudun yhä uudelleen ja uudelleen. Melkein kaikki kriittisyys unohtuu, kun Lindgrenistä on kyse. Onneksi en taida olla blogimaailman ainoa Lindgrenin ykkösfaniksi julistautunut henkilö.

Jos haluan olla Lindgrenin ykkösfanien joukossa, niin samaa sanon Marikista. Marikit ovat suosikkejani kaikkien ihanien (!) Lindgrenin kirjojen joukossa. Joskus aikaisemmin taisin kertoa, että lapsena lainasin Marikin kirjastosta toistakymmentä kertaa ja vasta opiskeluaikana sain Marikin sekä Marikin ja Kesäkummun Tuikun sisältävän yhteisniteen Meidän Marikki omaan hyllyyni. Meillä kotona on nykyisin luonnollisesti myös Marikki-dvd:t sekä kuvakirja Kesäkummun Marikki ja Liisa. Viime kesänä ostin Junibackenista piparminttukaramellejakin vain siksi, että kannessa on Marikin kuva.

Yksi minulta oli puuttunut melko kauan, nimittäin Marikki, katso, lunta sataa-kuvakirja. Wsoy:n tänä syksynä julkaisemassa kokoelmassa Satuja, seikkailuja ja kepposia tuo jouluinen satu on mukana. Se yksin oli minulle riittävä syy hankkia hurmaava satukokoelma, jossa on muitakin minulle ennestään tuttuja satuja, kuten Kultasiskoni, Hämärän maassa, Minä en tahdo mennä nukkumaan! tai Punasilmäinen lohikäärme. Kirjasta on kirjoittanut paremmin Karoliina, minä keskityn nyt Marikkiin.

Marikki, katso, lunta sataa on itsenäinen satu, joka ei ole aiemmin ollut Marikki-romaanien luku tai osa. Satu kertoo ihmeellisen ensilumen riemusta juuri joulun alla. Tytöt nauttivat täysin siemauksin lumileikeistä, mutta sitten Marikki sairastuu. Hän jää äitinsä kanssa kotiin leipomaan piparkakkuja, kun taas pikkusisko Liisa pääsee perheen piian Alvan kanssa jouluostoksille. Ostosreissu muuttuu seikkailuksi, kun Liisa naapurinpojalle näyttääkseen hyppää ilkeän Anderssonin reen jalaksille. Reki lähtee liikkeelle ja Andersson ajaa kauas, kauas lumiseen ja hieman synkkään metsään. Siellä hän huomaa Liisan ja jättää pienen tytön tuosta vain yksikseen metsän keskelle. Liisa aloittaa pitkän kävelymatkan kotiin, jossa jouluinen tunnelma alkaa olla tipotiessään, kun Alva palaa jouluostoksilta itkuisena ja ilman Liisaa.

Jouluinen kertomus on Lindgrenin realistisia satuja ja se kannattelee hyvin Marikki-romaaneista tuttua henkeä. Kirja on lämmin, hauska, vaikeitakaan asioita peittelemätön - Andersson esimerkiksi naukkailee viinaa ja laulaa pirulaudasta - sekä sopivalla tavalla jännittävä tarina. Ilon Wiklandin kuvitus on ihanaa, kuten aina. Hän on (Peppi Pitkätossun Ingrid Vang Nymania lukuunottamatta) mielestäni ainoa oikea Lindgrenin kirjojen kuvittaja. Vain siitä annan pienen miinuksen, ettei kuvituksen (paino)jälki ole kokoelmateoksessa ihan samanveroista kuin alkuperäisessä Marikki, katso lunta sataa-kuvakirjassa. Silti esimerkiksi yllä oleva piparkakkujenleipomiskuva heijastelee minun mielikuvieni täydellistä joulukuvastoa. Voitte varmasti arvata, miten iloinen olen siitä, että kodissani yksi keittiön työtasoista sijaitsee hieman samaan tapaan ikkunan alla ja että meillä on "vanhanaikaiseksi" naamioitu liesikupu, vaikka talomme toki muuten eroaakin Kesäkummusta aika tavalla.

Marikki viettää joulua myös romaaneissa Marikki sekä Marikki ja Kesäkummun Tuikku, jotka löytyvät muun muassa jo aiemmin mainitsemastani yhteisniteestä Meidän Marikki. Marikki-romaanit ovat minulle ne kaikkien aikojen rakkaimmat kirjat enkä oikein voi sietää minkäänlaista poikkipuolista sanaa niistä. Ymmärrän hyvin, etteivät kaikki ole näihin kirjoihin samassa määrin ihastuneita kuin minä, mutta jokaisella on varmasti joku yhtä rakas kirjamuisto lapsuudesta. Marikin joululuku Nyt tuuli ja myrsky taas riehumaan käy on vuonna 2009 julkaistu uudelleen kuvakirjassa Marikki ja Kesäkummun Liisa, jossa on lisäksi satu - taas yksi luku Marikista - Liisan hassu hernetemppu. Ensimmäisessä Marikki-kirjassa on lisäksi luku Kesäkummun joulu, joka on niin ihanaa 1900-luvun ruotsalaisen jouluidyllin kuvailua, että en voi kuin huokailla. Marikissa ja Kesäkummun Tuikussa luku Marikki ja Liisa saavat autuusasian joulu tuo mukanaan vauvan. Perheeseen odotetaan kovasti kolmatta lasta, siskosten toiveiden mukaan pikkuveljeä, joka sitten ottaa ja menee syntymään jouluna!

Kaikille Marikki-aiheisille joulukertomuksille on yhteistä lämmin tunnelma sekä ruotsalaisen luokkayhteiskunnan kuvaus. Marikin koti Kesäkumpu on kaunis puuhuvila, Marikin isä on paikallislehden päätoimittaja ja siten koko perhe on pienen asuinkaupunkinsa silmäätekevien joukossa. Perheen naapurissa asuvat Nilssonit, joiden elämä on köyhää ja isä juoppo, joka kantakrouvissaan istuessaan tuntee elämän kohisevan suonissaan. Kaikkein huonoimmalla tolalla kuitenkin on Marikin luokkatoverin Miian ja tämän Ella-siskon elämä. Heillä ei ole varaa edes isään. Joulukinkun he saavat köyhäinhuollosta. Marikki pohtii kovasti köyhyyden toivottomuutta ja kaikkien hauskojen tempauksiensa rinnalla hänessä sykkii vahva sosiaalinen omatunto, joka onkin eräs Marikki-kirjojen vahvin sanoma. Sen vuoksi Marikit antavat paljon myös aikuiselle lukijalle, vaikka totta kai kaikkein keskeisintä on kyky nähdä maailmaa lapsen silmin.

Ilon Wikland on taas Lindgrenin luottokuvittaja, totta kai. Vaikka rakastan Wiklandin kuvitusten henkeä, on hänenkin kynänjäljessään eroa. Edellinen, mustavalkoinen kuva Marikin ja Liisan joulusta on juuri sellainen, jollaisena Kesäkummun joulua ajattelen. Marikin joululoman kuvitusjälki on taas, ainakin omistamassani painoksessa, hivenen valjua:

Marikista on vain pieni askel Lindgrenin muihin realistiin saturomaaneihin, Melukylän lapsiin ja Lotta-sarjan kirjoihin. Niissäkin lasten arjen ja juhlan touhut turvallisessa ympäristössä ovat keskiössä. Omasta hyllystäni löytyvät niin Ingrid Vang Nymanin kuvittama yhteisnide Melukylässä on hauskaa (sisältää romaanit Melukylän lapset, Melukylässä tapahtuu sekä Kyllä meillä oli hauskaa) sekä Ilon Wiklandin kuvittama kuvakirjaversio Melukylän lapset, jossa on kolme Melukylä-romaanien lukua - Lasten päivä Melukylässä, Melukylän kevät sekä Melukylän joulu - omina, itsenäisinä kertomuksinaan. Lotta-kirjoista puolestaan omistan iki-ihanan Osaa Lottakin ajaa-kuvakirjan sekä suloisen (taas kerran) Ilon Wiklandin kuvittaman Lotan, Jannen ja Minnamannan, joka on äskettäin tekemäni antikvariaattilöytö. Olen siitä todella iloinen, sillä nelivärikuvitus tekee kirjasta täydellisen. Lotta-kirjoistakin löytyy paljon lisätietoa Karoliinan kirjoituksesta.

Melukylän kuvaa joulunviettoa varsin kattavasti. Ylä-, Väli- ja Alataloissa naapuruksina asuvat Liisa, Saku ja Naku, Riitta ja Anna sekä Olli ja Kirsti pääsevät mukaan niin joululeivontaan, kuusenhakuun, paketoimaan lahjoja, syömään jouluateriaa kuin kohtaamaan joulupukinkin. Ruotsalaiseen tapaan tietenkin tanssitaan kuusen ympärillä ja syödään marsipaania. Jouluihminen minussa hyrisee onnellisuuttaan, mutta voisin kuvittella niiden, joille joulu ei ole kovin tärkeä, pitävän tarinaa ihan yltiöjouluisena ja -idyllisenä. Onneksi itse en edes tunne käsitettä yltiöjouluinen.

Lotassa, Jannessa ja Minnamannassa puolestaan viimeinen luku On hauskaa kun on joulu kuvailee hieman lähempänä nykyaikaa, veikkaan ajakohdaksi 1950-lukua, sillä Lindgren kirjoitti kirjan vuonna 1958. Tarinassa Lotta sisaruksineen odottaa joulua, iloitsee (taas kerran!) ensilumesta sekä pääsee kahvilaan nauttimaan leivoksista täynnä kermaa. Hieman Melukylän lasten tapaan Lotta, Janne ja minä-kertoja Minna leipovat piparkakkuja, koristelevat kuusta ja kohtaavat aattoiltana joulu-ukon. Koska kyse on Lindgrenistä, on arjenkuvailu täynnä hauskoja pikkusattumuksia. Esimerkiksi faarao soikoon on kielletty lausahdus siivousavuksi tulleen rouva Franssonin kuullen, mutta lapsilla on totta kai oma tapansa kiertää tämäkin asia. Lotassa, Jannessa ja Minnamannassa on muuten mielenkiintoista se, että lasten kotikatu on suomennettu Kirjanpitäjänkaduksi, kun muissa Lotta-kuvakirjoissa perhe asuu Pukarikadulla.

Vaikka rakastan Katto-Kassista lukuunottamatta kaikkia (Veljeni Leijonamieli on minulle vaikea pala nyt aikuisena) Lindgrenin kirjoja, pidän eniten hänen realistisista lapsuuskuvauksistaan. Esittelemieni ohella esimerkiksi Eemeli- ja Saariston lapset-kirjoissa vietetään niin  ikään joulua, Eemelissä ihan ikimuistoisesti köyhäintalon väenkin kesken. Pidän kuitenkin kovasti myös Lindgrenin saduista ja fantasiasta. Olen hankkinut Lindrenin satuja hyllyyni niin kuvakirjoina kuin erilaisina satukirjaniteitäkin. Satuja-kokoelma on ollut hyllyssäni jo 1980-luvun alkupuoliskolta saakka.

Kokoelman saduista ehkä eräs vähiten tunnettu on nimeltään Ilo-Käki. Satu kertoo sairastelevista sisaruksista Maijasta ja Markusta, jotka ovat joutuneet makaamaan tukholmalaiskotinsa lastenhuoneessa jo neljän viikon ajan. Äiti ja isä kokevat välillä, etteivät enää kestä sairastelevan lapsiperheen arkea, mutta onneksi Maija ja Markku eivät ole kuolemankielissä. Heille maistuu hyvin äidin tuoma välipala ja koko ajan he haluavat tietää, paljonko kello on. Lopulta isä ostaa heille oman kellon. Se on soma käkikello, mutta ei millainen vain. Ilo-Käki-niminen käki nimittäin osaa puhua ja se pääsee halutessaan - totta kai vain lasten nähden - irti kellostaan. Ilo-Käestä tuleekin Maijan ja Markun jouluapulainen, joka munimillaan kultaisilla munilla hankkii lapsille monenlaisia joulun yllätyksiä. Ilo-Käki on hauskan kujeileva satu, jossa arjessa on ripaus fantasiaa. Toivoisin tälle metkalle tarinalle hieman suurempaa tunnettuvuutta.

Joulun henki on läsnä myös suloisessa Mikossa ja Minnassa, joka keskittyy joulua edeltävään sekä juhlan jälkeisiin päiviin. Koulupoika Kalle kuulee heikkoa koputusta luokkahuoneensa ovelta ja kohtaa siellä pienet sisarukset Mikon ja Minnan. Peukaloisen kokoisista lapsista tulee Kallen luokkatovereita, jotka saavat jopa oman pulpettinsa. Mikko ja Minna lukeutuu Lindgrenin modernien kaupunkilaissatujen joukkoon samaan tapaan kuin Hämäränmaa tai Katto-Kassinen. Niissä kaikissa Tukholma näyttäytyy suurena, mutta tunnelmallisena. Mikon ja Mikon unohtumattomin kohtaus lie peukaloissisarusten jäätanssi Vaasan puistossa.

Mikon ja Minnan kohdalla haluan erityisesti korostaa Ilon Wiklandin merkitystä. Kuvakirjaversiossa oleva Kristina Digmanin kuvitus jättää minut täysin kylmäksi. En pidä kuvituksesta lainkaan. Omalla kohdalla taustalla kummittelee totta kai Wiklandin jälki saman sadun Satuja-kokoelmassa julkaistun version kohdalla, mutta Digmanin piirrosjälki on muutenkin sellaista, joka ei ole mieleeni. Se on värimaailmaltaan valjua ja tyylillisesti ehkä liiankin pelkistettyä. Omat lapsenikin nauttivat enemmän Wiklandin kuvituksesta, "vaikka se onkin mustavalkeeta". Satu on onneksi kuitenkin yhtä hurmaava ja hivenen haikea millä tahansa kuvituksella.

Vaikka Lindgrenin joulukuvauksissa keskitalven juhla näyttäytyy pääosin erittäin idyllisenä, osaa Lindgren myös karnevalisoida joulun. Tämä tapahtuu tietenkin Peppi Pitkätossun myötä. Peppi Pitkätossu Etelämerellä kirjan viimeisessä luvassa Peppi Pitkätossu ei tahdo tulla isoksi Peppi, Tommi ja Annikka viettävät joulua tammikuun alussa. Peppi on taikonut tammikuuhunkin postikorttimaisen joulutunnelman, kun Huvikumpu suorastaan hohkaa jouluista valoa ja lämpöä lumihuntunsa alla. Herra Tossavaisen on kuitenkin vaikea pysyä paikallaan jouluenkelinä tähtisadetikkujen räiskiessä ympärillä.

Vaikka pidän Ilon Wiklandia kaikkein parhaimpana Lindgren-kuvittajana, on Ingrid Vang Nyman tietenkin ainoa oikea Pepin kuvittaja. Ylläolevassa kuvassa Peppi ystävineen on päässyt ihan väreihin kiitos kolme Peppi-kirjaa sisältävän kokoelman Minä olen Peppi Pitkätossu.

Esittelin nyt vain murto-osan Lindgrenin joulukertomuksista. Hyllyssäni on muitakin Lindgrenin kirjoja, joissa päästään ainakin osin jouluiseen tunnelmaan. Ja lisää on tulossa, sillä viime viikolla ostin nettidivarista Lapsen joulu-kokoelman, jossa mukana ovat muun muassa sadut Tallin joulu, Hyvää yötä, Herra Kulkuri, Lotta osaa mitä vain sekä Taina Tomera auttaa mummia. Nyt odottelenkin siis tuota kirjaa, jonka myötä voin ajautua entistäkin enemmän omaan joulumieleeni.

Joulu on hirmuisen hauska. Kunpa joulu olisi vähän useammin.

Kerran vuodessa riittää kuitenkin jopa kaltaiselleni jouluentusiastille. Onko teillä muilla ehdottomia joulukirjoja? Ja onko joku niistä kenties Lindgrenin teos?

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin

Olli Jalonen: 14 solmua Greenwichiin
Kustantaja: Otava 2009
Kansi: Aino-Maija Metsola
Kotimainen romaani
Sivuja: 381


Meille kolmelle yhteistä tämä tietenkin on. Välillä kävelee oikein mielellään. Kävelee vain, on rauhallista kaikki eikä enää väsy kuin oikealla tavalla niin että ruumis väsyy iltaa kohti, sitten nukkuu tukevan ruoan ja viinin jälkeen kuin lapsi. Niin nukkuu Islakin nyt aina ilman unipillereitään.
Keskenään heillä on riitoja mutta niistä ei kannata välittää. Minä kävelen ja kannan, siinä on tarpeeksi. Liike on tärkeämpää kuin päämäärä, sanoin tänään, mutta Graham sanoi että käveleminen on päämäärän palasten kokoamista täydelliseksi ympyräksi.

Suomalainen Petr Järvi saa opiskeluaikaiselta ystävältään, brittiläiseltä Grahamilta pyynnön osallistua rankkaan, mutta kiehtovaan kilpailuun. Kilpailun ideana on tähtitieteilijä Edmund Halleyn juhlavuoden kunniaksi matkustaa maapallon ympäri Greenwichin pituuspiiriä pitkin ja kisan sääntöjen mukaisesti käyttää matkan apuvälineinä vain Halleyn aikaisia, 1700-luvulta peräisin olevia kulkuneuvoja ja apuvälineitä. Kilpailussa on paljon muitakin sääntöjä sekä tarkkaan määriteltyjä etappeja, joissa saa lisäohjeita. Petrin ja Grahamin mukaan lähtee myös Grahamin vaimo Isla sekä myöhemmin Petrin pikkuveli Kari, joka toimii romaanin minä-kertojana. Veljesten isä on juuri kuollut.

Olli Jalosen romaani 14 solmua Greenwichiin (2009) on veljeskuvaus, seikkailukertomus, merenkäynninkuvaus sekä kiehtova ja tunteisiinkin vetoava tutkielma ihmisistä, jotka ovat koko ajan fyysisesti lähellä toisiaan. Kokonaisen vuoden kestoiseksi arvioitu matka paljastaa uusia puolia tutuistakin ihmisistä. Eikä matka ole lähtökohdiltaankaan helppo, sillä heti kansilehden jälkeisessä ajatelmassa sekä romaanissa ensimmäisessä Karin kertomassa lauseessa sanotaan:

Maailma huuhtoo ihmiset erilleen.

14 solmua Greenwichiin on haastavaa luettavaa ja kirjasta on myös yllättän vaikea kirjoittaa, vaikka voin heti sanoa pitäneeni kirjasta ihan hurjasti. Jalosen  teksti on välillä hyvin teknistä, välillä tajunnanvirtaista, usein muistelevaa ja sitten se onkin äkkiä lyhyitä lokimerkintöjä. Kaunista se on ihan koko ajan. Lukijan täytyy - ainakin minun piti - olla tarkkana sen suhteen, milloin kertojana on kirjan varsinainen minä-kertoja Kari, milloin kirjoittava kertoja Petr. Erotukseksi Jalonen käyttää Petrin päiväkirjamerkintöjen kohdalla hakasulkeita, mutta merkinnät ovat pitkiä. Jalosen tekstissä on paljon vastapareja: on tietenkin veljekset, jotka peilaavat ajatuksissaan toisiaan, on lapsuuskuvauksia Pohjois-Karjalasta ja ristiriitaisia mietteitä seikkailumatkan aikana, on irrallisuuden tuntua ja voimakasta halua kuulua, on lähentymistä ja välttelyä. Kerronnallisesti merenkäyntiin kuuluu pitkiä, hieman uuvuttaviakin kuvauksia pohjapressun kiinnityksestä tai lisäohjeiden odottelusta. Toisaalta matkanteossa on taukoja, joiden aikana juodaan viiniä ja vältellään muistelemasta menneitä liikaa.

Vaikeudestaan huolimatta - tai ehkä sen ansiosta - kirja palkitsee lukijansa, sillä Jalonen osaa pukea sanoiksi niin satelliittiyhteydet kuin merenkäynnin terminologian sekä yhtä lailla Petrin päiväkirjoista ja lokimerkinnöistä sekä Karin ajatuksista kumpuavat ihmismielen sisimmät tunnot. Samalla tavalla huikeasti Jalonen kuvaa maisemaa, joka avautuu kaiken kilpailun keskellä: Kuvitelkaa vaikka tyrskyt Irlannin Mayossa, perhehotelli Lontoossa, loputtoman oloinen kävely Ranskan maaseudulla, vieraaksi muuttuva tähtitaivas Kauriin kääntöpiirin jälkeen. Vaikka romaanin alussa on muutama vahva tulevaa ennakoiva viittaus, osaa Jalonen yllättää ihan aidosti.

14 solmua Greenwichiin on paitsi kertomus eräästä kilpailusta ja siihen johtaneista sekä sitä seuranneista asioista, myös kuvaus rakkaudesta, luottamuksesta, järjestä ja tunteesta sekä niistä asioista, jotka meitä erottavat tai yhdistävät. Kaiken kovan merenkulun, kylmyyden ja maailman sattumanvaraisuuden rinnalla Jalosen kirja tarjoaa jotain uskomattoman kaunista. Jotain sellaista, minkä vuoksi suljin kirjankannet haikein mielin.

****

Ilselän Minna on myös lukenut kirjan ja kirjoittanut siitä Juuri tällaista tekstiä.

Copycat-kirjankansi

Amma julkisti muutama päivä sitten mainion kirjankansien Copycat-kisan. Kilpailu tuntui niin houkuttavalta, että minunkin oli pakko alkaa miettiä omaa ehdokastani.

Vaikka olen innokas kuvaaja, on valo nyt niin hämärää, että kilpailuun sopivan kuvan löytääkseni selailin tietokoneeni vanhoja kuvakansioita ja muistin sitten freudilaisen kuvalipsahdukseni: otin kesällä kuvan pienestä tyttärestäni metsämansikoita kämmenillään. Yksi ystäväni huomasi, että olen "ihan Linda Olssonin hengessä". Ehkä hieman olinkin. En omalla kuvallani pääse tietenkään samaan, mutta kyllä tämä copycatista menee. Harrastin sen verran kuvamanipulaatiota, että rajasin kuvaa tyttäreni käsiin ja mustasin kuvan alaosaa hieman samaan tapaan kuin kirjan kannessa.

Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on kirjana kaunis ja lohduttava, mutta suosikkikirjaani siitä ei koskaan tullut. Kannesta pidän kyllä kovasti ja olen siksi iloinen lipsahduksestani.

Copycat-kisa on paitsi houkuttava, myös sangen koukuttava. Pohdin nimittäin osallistumista toisellakin kuvalla, mutta koska sen toteutus on vasta idean asteeella, voi tämä jäädä ainoakseni. Katsellaan. Osallistukaa muutkin sankoin joukon!

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
Kustantaja: Bazar 2011
Alkuteos: The House of Special Purpose 2009
Suomennos: Laura Beck
Suomenkielinen kansi: Helen Sepa. Kuva: Estudioidee
Ulkomainen romaani, Irlanti
Sivuja: 446

Tyttäreni oli ojentanut minulle lumisadepallon, jonka kämmeneni kokoinen pohja oli valkoista muovia ja yläosa lasinen kupu. Keskellä pohjaa nökötti kömpelö Pietarin Talvipalatsi, jonka julkisivu oli tummansininen kun sen olisi pitänyt olla vaaleanvihreä, katolta puuttuivat patsaat ja torilta Aleksanterin pylväs, mutta huolimatta rakennuksen puutteista, tunsin sen heti. Uskon, että kuka tahansa oli joskus asunut tai työskennellyt sen kullattujen seinien sisäpuolella olisi tunnistanut sen. Pidätin henkeäni sitä katsellessani kuin peläten että huokauskin saisi sen romahtamaan, ja siristin silmiäni tutkiakseni pieniä valkoisia uurteita jotka esittivät kolmikerroksisen palatsin ikkunoita.
Ja muistot vyöryivät mieleeni.

Kašin 1915: Tsaarin serkku, kunnianarvoisa Nikolai Nikolajevitš on kuolla nuoren salamurhaajan, pelkän poikasen, luoteihin, mutta musikka Georgi Daniilovitš Jatšmenevin onnistuu pelastaa jumalalliseen sukuun kuuluvan Nikolain henki. Nuori Georgi pääsee pois ahdistavasta lapsuudenkodistaan aina Pietariin saakka. Hänestä tulee osa Romanovien lähintä piiriä. Hän saa tehtävän olla tsaarin pojan, hemofiliaa sairastavan 11-vuotiaan Aleksein henkivartija. Georgi oppii tuntemaan tsaarin perheen, hänestä tulee etenkin Anastasia-tyttären erityinen uskottu.
Lontoo 1981: British Museumin entinen kirjastonhoitaja, kumara Georgi Jatšmenev käy katsomassa syöpäsairasta Zoja-vaimoaan sairaalassa. Noin kuusikymmenvuotisen avioliiton jälkeen pelko vaimon menetyksestä kalvaa Georgin mieltä, iloa pariskunnan elämään tuo heidän edesmenneen tyttärensä aikuinen poika Michael. Menneisyys elää vahvana ja mielessään Georgi alkaa purkaa elämäntarinansa kaikkein vaietuimpiakin asioita.

Irlantilaisen John Boynen eri aikatasoissa liikkuva historiallinen romaani Tarkoin vartioitu talo (2011/2009) on fiktio Romanovien viimeisistä ajoista sekä erään pariskunnan selvitymisestä historian myllerryksessä halki Euroopan. Teos on eräänlainen kunnianosoitus kaikille selviytyjille, rakastavaisille sekä muistoille, jotka kulkevat mukana läpi ihmisiän.

Ajallisesti Tarkoin vartioitu talo kiertyy jännittävästi eräänlaiseksi aikaspiraaliksi. Kirjan mennyt taso, Georgin muutamat nuoruusvuodet tsaarin hovissa etenevät kronologisesti. Sen sijaan Lontoossa vuonna 1981 alkava iäkkäiden Georgin ja Zojan, GeorginjaZojan, rakkaustarina kulkee ajallisesti taaksepäin pysähtyen niin 1970- ja 50-lukujen arkeen, toisen maailmansodan Lontooseen pommitusten aikana kuin 1920-luvun toiveikkaaseen Pariisiinkin. Suomellakin on oma, tärkeä roolinsa.

Meitä oli loukattu ja halveksittu, minä olin saanut kokea millaista on olla väkivallan uhri. Sodan aikaista työtäni olin tehnyt osittain osoittaakseni solidaarisuuttani Liittoutuneille. Mutta silti me olimme venäläisiä. Me olimme emigrantteja.

Tarkoin vartioitu talo on tarinaltaan epäuskottava ja osin ennalta-arvattavakin. Siinä on myös joitakin suoranaisia asiavirheitä, vaikka Boyne selvästi on ottanut selvää Venäjän vallankumouksesta, 1900-luvun alun elämästä sekä Romanovien viimeisistä vaiheista. Mutta - ja nyt todellakin voi korostaa tämän konjunktion tärkeyttä - epäuskottavuudet eivät häiritse lukemista, jos vain antaa itsensä astua sisään Boynen luomaan maailmaan. Boyne nimittäin selvästi tietää, kuinka laadukas ja koskettava lukuromaani kirjoitetaan. Tarkoin vartioitu talo on nimenomaan lukuromaani. Se ei haasta lukijaansa, vaan se viihdyttää, koskettaa eikä päästä otteestaan ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Mitä väliä sillä on, että 1970-luvun Suomessa juodaan ravintoloissa kannukaupalla teetä tai että köyhän talonpojan, entisen maaorjan, poika pääsee tsaariperheen kaikkein lähimpään piiriin? Ei mitään, sillä tarina on fiktiota ja sellaisenaan täydellinen lukuromaani joulukuisiin päiviin. Kirjan lukeminen on nautittavaa myös hyvän suomennoksen vuoksi. Muutaman pienen huolimattomuudeksi luulemani kohdan käännöksestä huomasin, mutta pääosin kirjan lukeminen suomeksi oli miellyttävää.

Jos sallii kaunokirjailijalle vapauden muuttaa historiallista totuutta, mikä romaanin luonteeseen toki kuuluukin, tarjoaa Tarkoin vartioitu talo varsin otteessaan pitävän lukukokemuksen. Boynen henkilö- ja miljöökuvaus on onnistunutta.  Hänen henkilöhahmonsa moniulotteisia: tarvittaessa sitkeitä, toisinaan houkutuksille alttiita, muistoissaan eläviä, inhimillisiä. Niin vallankumousta edeltävän kuin sen aktuaalistumisen ajan Venäjälle ja molempien maailmansotien jälkeisen sekä sotien välisen ajan Pariisiin ja Lontooseen sijoittuvan tarinan paikat ovat Boynen kertomina elossa, niiden tunnelman pystyy aistimaan. Vaikka monet tarttuvat kirjaan varmastikin juuri tsaariperheen tarinan vuoksi, viehätyin itse eniten Zojan ja Georgin arjen ja perhe-elämän kuvauksesta Lontoossa. Irlantilainen Boyne on selvästi tutuimmalla maaperällään Brittein saarilla. Hän tekee Lontoosta elävän ja kuvaa myös onnistuneesti sitä yhteiskunnallista ilmapiiriä, jonka brittikulttuurin varsin hyvin akkulturoitunut - Georgihan työskenteleekin British Museumin kirjastossa! - venäläispakolainen kohtaa toisen maailmansodan aikana. Lukisin mieluusti vaikka kokonaisen romaanin juuri tästä ajasta ja näistä kohtaamisista.

Boynen kirja pääsi yllättämään minut. Vaikka en täysin lumoutunut ja vaikka olisin kaivannut romaaniin hieman suurempaa yllätyksellisyyttä, nautin lukemastani. Olin hieman epäluuloinen kirjaan tarttuessani, sillä koen historialliset lukuromaanit aavistuksen tylsinä ja ennen kaikkea liian helppoina. Boynen kertomana kuitenkin pääsin sisälle kirjan maailmaan enkä malttanut lopettaa lukemista mennäkseni ajoissa nukkumaan. Jännitin nuoren Georgin puolesta, surin hänen ja Zojan menetyksiä, istuin British Museumin kirjastossa ja aistin Valkoisten öiden tunnelman. Koska luen vain vähän tämän lajityypin kirjoja, oli lukukokemuksessani takuulla ripaus vaihtelun tuomaa raikkauttakin.

Aseistariisuva ei ehkä ole paras mahdollinen adjektiivi kuvaamaan Venäjän vallankumouksen aikoja, mutta Boynen kirjoitustyyliin se sopii. Hänen kerrontansa koukuttaa ja viehättää. Lukuromaanina tämä on yksi kirjavuoteni parhaimmista. Boyne on selvästikin synnynnäinen tarinankertoja.

***½ (tai ****-, en osaa nyt päättää :))

Tarkoin vartioidusta talosta ovat kirjoittaneet ainakin Leena, Norkku, Sara ja Susa.
Minulla oli kirjamessujen aikaan ilo päästä kuulemaan Boynen lehdistötilaisuutta. Sen aikana kirjailija kertoi niin urastaan, kirjojensa aiheista kuin hieman Tarkoin vartioidusta talostakin.

Itsenäisyyspäivän lukumuisto: Enden Tarina vailla loppua

Itsenäisyyspäivän alla heittäydyn nostalgian valtaan. Nimittäin joka vuosi selaan saksalaisen Michael Enden Tarinaa vailla loppua (Die unendliche Geschichte 1979). Minulle itsenäisyyspäivä on totta kai tiettyä juhlavuuden tuntua, Linnan juhlien seuraamista, kaksi ikkunalla palavaa kynttilää sekä herkuttelua, tänä vuonna sapaksilla, Suomi-tapaksilla. Mutta se on aina myös Tarina vailla loppua, joulutorttuja, partiolaisten soihtukulkue ja joulun värivalot.

Kasvoin lapsena hauskalla tavalla sallivassa ympäristössä: olin partiolainen ja kävin pyhäkoulussa, mutta olin myös mukana rauhanmarssilla sekä katsoin neuvostoliittolaisia piirroselokuvia Suomi-Neuvostoliitto-seuran järjestämässä lastentapahtumassa. Ukillani oli Mannerheimin kuva kullanvärisissä kehyksissä, kotona oli itsenäisyyspäivänä aina valkoinen pöytäliina. Partiolaisuuteeni liittyi soihtukulkue, jonka jälkeen oli ihana palata kotiin syömään äitini leipomia joulutorttuja sekä istua lukemassa Endeä siskoni ja minun yhteisessä huoneessa, jonne olimme saaneet kauan ruinaamamme värivalot.

Luin Tarinan vailla loppua joka itsenäisyyspäivä ainakin neljän-viiden vuoden ajan. Sitten kirjan lukemiseen tuli vuosien tauko ennen kuin sain romaanin joululahjaksi siskoltani, joka muisti, kuinka rakas tämä kirja oli minulle ollut. Tunsinkin suoranaista jännitystä avatessani kirjan, olisiko se edelleen samanlainen? Oliko se oikeasti painettu punaisella ja vihreällä fontilla? Oli se - on se.

Lyhykäisyydessään kerron kirjan juonesta sen, että Tarina vailla loppua kertoo koulukiusatusta Bastianista, jonka suurin onni on viettää aikaansa Karl Konrad Koreanderin omistamassa antikvariaatissa etsimässä itselleen sopivaa luettavaa. Eräänä sateisena marraskuun päivänä hän kohtaa erityistä vetovoimaa hohkavan kirjan nimeltä Tarina vailla loppua, varastaa sen ja alkaa lukea kirjaa koulunsa ullakolla mattokasan päällä. Bastianin lukema kirja kertoo Fantaasian maasta, joka on vaarassa tuhoutua, koska kukaan ei osaa antaa Ikuisen Lapsuuden Valtiattarelle uutta nimeä. Ennen pitkää Bastian huomaa olevansa yksi hahmo kirjassa, kulkevansa surujen soilla ja Yölehto Perelinissä, keijujen, menninkäisten, oraakkelien ja peikkojen maailmassa. Apunaan hänellä ovat Atréju ja lohikäärme Fuhhuur.

Minun on tunnustettava, etten muista kirjasta muuta kuin kehystarinan sekä kirjan tunnelman. Se on ihmeellinen. Ja muisto tuosta ihmeellisyydestä on pysynyt mielessäni vuosia, jo vuosikymmeniä. Tästä hienosta kirjasta on kirjoittanut blogiinsa ainakin Morre. Hänen kirjoituksestaan saatte varmasti paremman kuvan itse kirjasta kuin minun huokailevanmuistelevasta tekstistäni.

Muistan - tiedän - kuitenkin, että loppuvuoden pimeään vuodenaikaan hyvin sopiva kirja on tarina rohkeudesta ja uskalluksesta. Se on lasten- tai nuortenromaani, mutta se on puhutellut lukuisia aikuisia, koska se on harvinaisen viisas ja kaunis kirja. Se ei ole yksiselitteinen romaani hyvästä ja pahasta, vaan kaikilla, jopa Bastianilla on omat itsekkäät pyrkimyksensä. En ole koskaan ollut fantasiakirjojen ystävä, mutta jotkut klassikot, kuten tämä Enden kirja, Tolkienin Hobitti sekä Tarina vailla loppua ja Ursula Le Guinin Maameren tarinat ovat minulle rakkaita.

En ole lukenut Tarinaa vailla loppua aikuisiällä kokonaan kuin kerran opiskeluaikani alkuvuosina. Siitäkin on jo aikaa, joten ties vaikka huomenna selailun sijasta antaisin Bastianin ja Fantaasian viedä minut mukaansa. Niin kiehtovana ja rakkaana kirja mielessäni elää. Toisaalta joskus kirjamuistot on hyvä pitää muistoina. Siten niiden taika säilyy kaikkein parhaiten.

Tarina vailla loppua sisältää yhden sellaisen viisauden, jota haluaisin noudattaa: Tee Mitä Todella Tahdot.

Onko teillä muilla mitään erityiseen juhlapäivään liittyviä kirjamuistoja? Luitteko lapsena tai luetteko nyt aikuisena jonkun kirjan tiettynä vuodenaikana? Muistelen, että itsenikin rakastaman Tove Janssonin Kesäkirjan lukeminen on monilla oikea kesätraditio. Liittyykö itsenäisyyspäivään tai jouluun vastaavia rakkaita lukukokemuksia?

Hyvää itsenäisyyspäivän aikaa kaikille!

P.S. Silloin, kun olin Endeä lukeva partiolainen, oli tämä joululaulu iso hitti. Se on edelleenkin hyvä ja ajankohtainen.

Tuomas Heikkilä & Liisa Suvikumpu: Suomen Turku julistaa joulurauhan

Blogijoulukalenterin luukku 2/4
Tuomas Heikkilä & Liisa Suvikumpu: Suomen Turku julistaa joulurauhan
Kustantaja: Kirjapaja 2011
Ruotsinkielinen käännös: Malena Torvalds-Westerlund
Kansi: Iiris Kallunki, kannen kuva: Marko Tarvainen
Kotimainen tietokirja
Sivuja: 72

Kaikki aistit saavat kokemuksesta osansa. Jouluiset sävelet hellivät korvaa, pakkanen nipistelee varpaissa, vierustoverin lämpö tuntuu tiiviisti pakkautuneessa väkijoukossa, silmät lepäävät Brinkkalan talon parvekkeelle tuoduissa koristeellisissa kuusissa tai etsivät torilta tuttuja. Tervapadat roihuavat, räiskähtelevät ja levittävät lämmintä valoaan torin viileydessä odottelevien ympärille, kuusenhavut tuoksuvat joululta. Joulumieli alkaa levitä sieluun ja sydämeen.

Yhdessä rakennettu kansakunnan perinne tai yhteinen perintö. Kaunis tapa, jonka aikana suuri osa suomalaisista hiljentyy television ääreen jouluaattona. Pieni rauhallinen tuokio joulutohinassa. Historian havinaa ja juhlavuutta. Turun tuomiokirkon kellonlyöntien sekä Jumala ompi linnamme-virren siivittämä joulurauhanjulistus Brinkkalan talon parvekkeelta on takuulla tuttu kaikille suomalaisille. Useimmille se on myös erittäin rakas osa joulua, minullekin.

Mistä joulurauhanjulistuksessa oikeastaan on kyse? Mistä se sai alkunsa ja kuinka perinne on vuosien saatossa muuttunut? Näitä kysymyksiä käsittelevät ja niihin myös vastauksen antavat dosentit Tuomas Heikkilä ja Liisa Suvikumpu kauniissa tietoteoksessaan Suomen Turku julistaa joulurauhan. Åbo kungör julfred (2011).

Kaksikielinen, runsaasti kuvitettu kirja kurkistaa julistuksen historiaan, esimerkiksi sodan- ja rauhanaikaan sekä radio- ja televisiolähetysten alkamiseen, luterilaiseen tapakulttuuriin, julistuksen vaskimusiikkiin sekä Turun vanhoihin rakennuksiin. Sekin selviää, miksi joulurauha julistetaan juuri puolen päivän aikaan. Teoksen kuvitus vaihtelee nostalgiantäyteisistä joulukorteista 1800-luvun lumppupaperisiin julistusteksteihin sekä edelleen kirkkaisiin ja värikylläisiin nykyajan kuviin, joissa näkyvät niin joulurauhanjulistusseremonia kuin talvinen Turkukin.

Heikkilä ja Suvikumpu rakentavat kirjansa onnistuneesti. He käyvät joulurauhanjulistuksen taustoja läpi monipuolisesti, mutta tiiviisti ja tekevät sen koko ajan kiinnostavasti. Informatiivisuus, arvokkuus, rauhallisuus sekä herttainen joulumieli vuorottelevat. Teksti on sujuvasti kirjoitettu ja toimitettu, suomen kieli soljuu kauniisti ja informatiivisesti. Heikkilä ja Suvikumpu osaavat myös luoda mielikuvia. Tänään sateisena toisena adventtisunnuntaina on miltei hykerryttävää ajatella pakkasessa kipristeleviä varpaita. Huikea on myös ajatus siitä, että seitsemänsatavuotinen perinne on tänäkin vuonna elävän tradition osoitus.

Vaikka kirjassa kaikki on kohdallaan, olisi joulurauhanjulistuksesta voitu kirjoittaa vieläkin perusteellisempi tietoteos. Suomen Turku julistaa joulurauhan herätti mielessäni eräänlaisen ajatusleikin: olisi esimerkiksi mielenkiintoista sukeltaa vaikkapa mikrohistorian näkökulmasta 1800-luvun huonolla suomella kirjoitetun julistustekstin vastaanottoon tai pohtia joulurauhanjulistamisen merkitystä nykyajan ulkosuomalaisten keskuudessa. Voi olla, että omasta tutkijataustastani johtuen huomasin kirjan luettuani hakevani lisätietoa niin historiankirjoista kuin internetsivuiltakin. Heikkilä ja Suvikumpu auttavat lisätiedon äärelle kirjansa lopussa olevan kirjallisuus- ja lisälukemisluettelon merkeissä.

Vaikka olisin itse mieluusti lukenut vieläkin laajempaa tietopainotteista kirjaa, haluan korostaa, että Heikkilän ja Suvikummun teos on erinomainen juuri sellaisena kuin se on. Se on paitsi hyvä tietoteos, myös kaunis kirja; sellainen, joka on ihana pitää joulunaikaan esillä vaikka sohvapöydällä ja jota on mukava selailla, jonka parissa voi paitsi saada tietoa, myös tunnelmoida. Se on varmastikin mainio lahjakirja, koska sen voi antaa melkein kaikille historian ja joulun ystäville ja kaiken lisäksi se on omalla tavallaan ajaton, vaikka 2010-luvun lähtökohdista onkin kirjoitettu. Suomen Turku julistaa joulurauhan on houkutteleva ja huolella toteutettu kirja niin sisältönsä kuin ulkoasunsa puolesta.

Olen monessa asiassa liberaaliksi luokiteltavissa, mutta joulun suhteen olen hieman konservatiivinen. Ei siis lie ihme, että poskillani valuvat kyyneleet joka jouluaatto, kun televisiolähetys Turusta alkaa ja kuulen nämä sanat:

Huomenna, jos Jumala suo, on meidän Herramme ja Vapahtajamme armorikas syntymäjuhla; ja julistetaan siis täten yleinen joulurauha kehoittamalla kaikkia tätä juhlaa asiaankuuluvalla hartaudella viettämään sekä muutoin hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään, sillä se, joka tämän rauhan rikkoo ja joulurauhaa jollakin laittomalla taikka sopimattomalla käytöksellä häiritsee, on raskauttavien asianhaarain vallitessa syypää siihen rangaistukseen, jonka laki ja asetukset kustakin rikoksesta ja rikkomuksesta erikseen säätävät. Lopuksi toivotetaan kaupungin kaikille asukkaille riemullista joulujuhlaa.

Valokeilassa Maisa-kirjat

Missä Maisan panda on? (Wsoy 2009)
Maisa käy museossa (Wsoy 2008)
Maisan koti (Wsoy 2004)

Maisan kanssa on aina hauskaa!

Michael Cunninghamin hienon Illan tullen sekä nyt luvun alla olevan romaanin ja tietokirjan välissä haluan nostaa Lucy Counsinsin ihastuttavan Maisa-hiiren kunniansa kukkuloille - ainakin yhden pienen blogin hetkelliseen valokeilaan. Kävin nimittäin jokunen aika sitten läpi lasteni kirjahyllyä ja mietin, että mitä voisin laittaa kierrätykseen. Neljä- ja pian kuusivuotiaat ovat ohittaneet jo Pupet, Disneyn (muttei onneksi Milnen) Nalle Puhit sekä harmikseni myös Maisat. Esikoinen auliisti tarjosikin Maisa-kirjojaan  kierrätykseen, mutta sen ehdotuksen tämä kirjabloggaava äiti stoppasi tykkänään.

Taitaa nimittäin olla, että meidän perheemme innokkain Maisa-fani olen minä itse. Ihastuin Maisaan jo kauan ennen lasteni syntymää, kun ostin sarjan yhden kirjan tuliaisiksi tuttavaperheemme pienokaiselle. Englantilainen Lucy Cousins kirjoitti ja kuvitti ensimmäisen Maisa-kirjansa vuonna 1990 hänen omien lastensa ollessa pieniä. Maisaa tuntemattomille kerron, että kirjoissa Maisa seikkailee ystäviensä Keke-krokotiilin, Tellu-tipun, Nipa-norsun, Arttu-oravan sekä Osku-strutsin kera. Maisa voi olla yhtä hyvin kotona leipomassa kakkua, mennä nukkumaan, tarkkailla säätä, ottaa valokuvia kuin opetella sanojakin. Kirjat jakaantuvat katselu-, tieto- sekä kuvasatukirjoihin. Maisa on niin suosittu, että sen ympärille on rakentunut kokonainen tuoteperhe aina leluista (meilläkin on Maisa-pallo) peleihin (kuten meillä nuppipalapeli), astioihin ja edelleen animaatioelokuviin sekä hienoihin puuhapainotteisiin nettisivuihin.

Lucy Cousinsin selkeät, näennäiset yksinkertaiset kuvat tuntuivat pitävän sisällään niin arkea, kulttuuria, leikkiä kuin tietoakin. Päätin jo silloin, että jos saan joskus lapsia, tulevat he tuntemaan Maisan. Ja niin kävi. Meillä on luettu Maisoja vuodesta 2006 saakka, jolloin esikoiseni täytti vuoden. Nyt Maisa-innostus on hiipumaan päin, mikä tuntuu haikealta, kuten lasten kasvaminen yleensäkin, mutta tilalla on tietenkin paljon muuta.

Ihan kokonaan maisatonta ei meillä lasten arki onneksi ole. Maisan taloksi (Maisy's House) nimetty, kirjan asuun naamioitu kolmiulotteinen paperinukkekoti on mukana leikeissä aina ajoittain, viimeksi eilen. Ja koska kyse on leikistä, voi Maisan taloon ajaa hurauttaa Hot Wheels-autolla tai pikkuponitkin saattavat vierailla siellä. Talo on mielestäni niin hurmaava, että voisin melkein hankkia itselleni sen parannetun version Maisan koti ja puutarha, mutta ihan niin suuri Maisa-fani en kuitenkaan ole; nostalgiaelementti puuttuu. Mutta jos joskus keksitään tehdä (paperi)nukketalo Lindgrenin Kesäkummun mukaan, niin sitten marssin oitis ostoksille.

Itselleni rakkain Maisa-kirja on Maisa käy museossa (Maisy Goes to the Museum). Kirja on mieluinen osin siksi, että Maisan ja ystävien matka museoon tuntuu sisältävän vierailun moniin itselleni rakkaisiin Lontoon Kensingtonin alueen museoihin. Maisahan ihailee dinosauruksia selvästi Natural History-museossa, kummastelee rakettia Science-museossa sekä sovittelee asuja Victoria & Albert-museossa. Kun luin kirjaa lapsilleni, aloin potea matkakuumetta ja kaipuuta suosikkikaupunkiini. Lapsistani etenkin esikoiseni otti Maisan museoretken omakseen. Hän osasi "lukea" kirjan ulkoa kaksivuotiaana ja suuttui aina, kun kerroin Lucy Cousinsin kirjoittaneen kirjan. Hän itse kun oli sitä mieltä, että kirja oli hänen kirjoittamansa. Nyt kun hiljattain luimme mainiota kotimaista Evoluutiota, lasten tietokirjaa, etsimme käsiimme myös Maisan ja pohdimme lajien syntyä kivettynyttä dinosauruksen munaa katsoen.

Maisa-kirjoja onkin selvästi suunnattu eri ikäisille pikkulapsille, ikähaarukaksi arvoisin 1-4-vuotiaat lapset. Nelivuotiaskin nauttii Maisoista, jos kyse on Maisan tietokirjoista, mutta yksivuotias taas on - ainakin meillä aikoinaan - onnesta soikeana saadessaan kurkistaa pahvikantisen Maisa-kirjan luukkujen taakse. Esimerkiksi Missä Maisan Panda on? (Where is Maisy's Panda?) on kaavamainen läppäkirja. Idea on yksinkertainen: Maisa on kadottanut Pandan. Auta Maisaa löytämään se. Jokaisella sivulla on luukku, jonka lapsi voi avata ja ihmetellä, että onko Panda vaikkapa pyykkikoneessa tai vessanpöntössä.

No, kyllä se Maisa on vielä ihan kiva, vaikka se onkin pienimmille niin kuin M:lle tai I:lle., tuumasi eskarilaiseni muistaen serkkuaan ja pikkuserkkuaan, että terveisiä vaan!

Onko kirjabloggaajien joukossa muita Maisa-faneja? Joko ihan aikuisia tai sitten bloggaajien lapsia?