Astrid Lindgrenin joulu

Blogijoulukalenterin luukku 3/4

Astrid Lindgren kirjat (kaikki Wsoy):

Satuja, seikkailuja ja kepposia: Katso, Marikki, lunta sataa *****-
Meidän Marikki *****
Kesäkummun Marikki ja Liisa: Marikin joululoma. ****
Melukylän lapset ****½
Minä olen Peppi Pitkätossu *****
Satuja: Ilo-Käki ****+
Mikko ja Minna **** (Digmanin kuvitus ***)
Lotta, Janne ja Minnamanna ****½
(Lapsen joulu)

"Kyllä on hyvä, että joulu on olemassa", sanoo Marikki.
"Se on kaikkien aikojen paras keksintö."
"Niin onkin", sanoo Liisa.

Niin onkin, olen Marikin kanssa aivan samaa mieltä. Nyt en pienen, vain adventtisunnuntaisin ilmestyvän, blogijoulukalenterini kolmannessa luukussa malta pysyä yhdessä ainoassa kirjassa, vaan esittelen muutamia Astrid Lindgrenin kirjoja keskittyen niiden jouluisiin lukuihin tai kokonaisiin satuihin. En tuo esille läheskään kaikkia Lindgrenin teoksia, joissa monissa vietetään joulua jossain vaiheessa, vaan keskityn itseni kaikkein jouluisimmiksi kokemiin.

Olen usein kertonut ihailevani Lindgreniä suuresti. Itse asiassa voisin julistaa hänet maailman parhaimmaksi ja viisaimmaksi kirjailijaksi. Niinpä nyt enemmän fiilistelen kuin analysoin; esittelen, ihailen, nostalgisoin ja lumoudun yhä uudelleen ja uudelleen. Melkein kaikki kriittisyys unohtuu, kun Lindgrenistä on kyse. Onneksi en taida olla blogimaailman ainoa Lindgrenin ykkösfaniksi julistautunut henkilö.

Jos haluan olla Lindgrenin ykkösfanien joukossa, niin samaa sanon Marikista. Marikit ovat suosikkejani kaikkien ihanien (!) Lindgrenin kirjojen joukossa. Joskus aikaisemmin taisin kertoa, että lapsena lainasin Marikin kirjastosta toistakymmentä kertaa ja vasta opiskeluaikana sain Marikin sekä Marikin ja Kesäkummun Tuikun sisältävän yhteisniteen Meidän Marikki omaan hyllyyni. Meillä kotona on nykyisin luonnollisesti myös Marikki-dvd:t sekä kuvakirja Kesäkummun Marikki ja Liisa. Viime kesänä ostin Junibackenista piparminttukaramellejakin vain siksi, että kannessa on Marikin kuva.

Yksi minulta oli puuttunut melko kauan, nimittäin Marikki, katso, lunta sataa-kuvakirja. Wsoy:n tänä syksynä julkaisemassa kokoelmassa Satuja, seikkailuja ja kepposia tuo jouluinen satu on mukana. Se yksin oli minulle riittävä syy hankkia hurmaava satukokoelma, jossa on muitakin minulle ennestään tuttuja satuja, kuten Kultasiskoni, Hämärän maassa, Minä en tahdo mennä nukkumaan! tai Punasilmäinen lohikäärme. Kirjasta on kirjoittanut paremmin Karoliina, minä keskityn nyt Marikkiin.

Marikki, katso, lunta sataa on itsenäinen satu, joka ei ole aiemmin ollut Marikki-romaanien luku tai osa. Satu kertoo ihmeellisen ensilumen riemusta juuri joulun alla. Tytöt nauttivat täysin siemauksin lumileikeistä, mutta sitten Marikki sairastuu. Hän jää äitinsä kanssa kotiin leipomaan piparkakkuja, kun taas pikkusisko Liisa pääsee perheen piian Alvan kanssa jouluostoksille. Ostosreissu muuttuu seikkailuksi, kun Liisa naapurinpojalle näyttääkseen hyppää ilkeän Anderssonin reen jalaksille. Reki lähtee liikkeelle ja Andersson ajaa kauas, kauas lumiseen ja hieman synkkään metsään. Siellä hän huomaa Liisan ja jättää pienen tytön tuosta vain yksikseen metsän keskelle. Liisa aloittaa pitkän kävelymatkan kotiin, jossa jouluinen tunnelma alkaa olla tipotiessään, kun Alva palaa jouluostoksilta itkuisena ja ilman Liisaa.

Jouluinen kertomus on Lindgrenin realistisia satuja ja se kannattelee hyvin Marikki-romaaneista tuttua henkeä. Kirja on lämmin, hauska, vaikeitakaan asioita peittelemätön - Andersson esimerkiksi naukkailee viinaa ja laulaa pirulaudasta - sekä sopivalla tavalla jännittävä tarina. Ilon Wiklandin kuvitus on ihanaa, kuten aina. Hän on (Peppi Pitkätossun Ingrid Vang Nymania lukuunottamatta) mielestäni ainoa oikea Lindgrenin kirjojen kuvittaja. Vain siitä annan pienen miinuksen, ettei kuvituksen (paino)jälki ole kokoelmateoksessa ihan samanveroista kuin alkuperäisessä Marikki, katso lunta sataa-kuvakirjassa. Silti esimerkiksi yllä oleva piparkakkujenleipomiskuva heijastelee minun mielikuvieni täydellistä joulukuvastoa. Voitte varmasti arvata, miten iloinen olen siitä, että kodissani yksi keittiön työtasoista sijaitsee hieman samaan tapaan ikkunan alla ja että meillä on "vanhanaikaiseksi" naamioitu liesikupu, vaikka talomme toki muuten eroaakin Kesäkummusta aika tavalla.

Marikki viettää joulua myös romaaneissa Marikki sekä Marikki ja Kesäkummun Tuikku, jotka löytyvät muun muassa jo aiemmin mainitsemastani yhteisniteestä Meidän Marikki. Marikki-romaanit ovat minulle ne kaikkien aikojen rakkaimmat kirjat enkä oikein voi sietää minkäänlaista poikkipuolista sanaa niistä. Ymmärrän hyvin, etteivät kaikki ole näihin kirjoihin samassa määrin ihastuneita kuin minä, mutta jokaisella on varmasti joku yhtä rakas kirjamuisto lapsuudesta. Marikin joululuku Nyt tuuli ja myrsky taas riehumaan käy on vuonna 2009 julkaistu uudelleen kuvakirjassa Marikki ja Kesäkummun Liisa, jossa on lisäksi satu - taas yksi luku Marikista - Liisan hassu hernetemppu. Ensimmäisessä Marikki-kirjassa on lisäksi luku Kesäkummun joulu, joka on niin ihanaa 1900-luvun ruotsalaisen jouluidyllin kuvailua, että en voi kuin huokailla. Marikissa ja Kesäkummun Tuikussa luku Marikki ja Liisa saavat autuusasian joulu tuo mukanaan vauvan. Perheeseen odotetaan kovasti kolmatta lasta, siskosten toiveiden mukaan pikkuveljeä, joka sitten ottaa ja menee syntymään jouluna!

Kaikille Marikki-aiheisille joulukertomuksille on yhteistä lämmin tunnelma sekä ruotsalaisen luokkayhteiskunnan kuvaus. Marikin koti Kesäkumpu on kaunis puuhuvila, Marikin isä on paikallislehden päätoimittaja ja siten koko perhe on pienen asuinkaupunkinsa silmäätekevien joukossa. Perheen naapurissa asuvat Nilssonit, joiden elämä on köyhää ja isä juoppo, joka kantakrouvissaan istuessaan tuntee elämän kohisevan suonissaan. Kaikkein huonoimmalla tolalla kuitenkin on Marikin luokkatoverin Miian ja tämän Ella-siskon elämä. Heillä ei ole varaa edes isään. Joulukinkun he saavat köyhäinhuollosta. Marikki pohtii kovasti köyhyyden toivottomuutta ja kaikkien hauskojen tempauksiensa rinnalla hänessä sykkii vahva sosiaalinen omatunto, joka onkin eräs Marikki-kirjojen vahvin sanoma. Sen vuoksi Marikit antavat paljon myös aikuiselle lukijalle, vaikka totta kai kaikkein keskeisintä on kyky nähdä maailmaa lapsen silmin.

Ilon Wikland on taas Lindgrenin luottokuvittaja, totta kai. Vaikka rakastan Wiklandin kuvitusten henkeä, on hänenkin kynänjäljessään eroa. Edellinen, mustavalkoinen kuva Marikin ja Liisan joulusta on juuri sellainen, jollaisena Kesäkummun joulua ajattelen. Marikin joululoman kuvitusjälki on taas, ainakin omistamassani painoksessa, hivenen valjua:

Marikista on vain pieni askel Lindgrenin muihin realistiin saturomaaneihin, Melukylän lapsiin ja Lotta-sarjan kirjoihin. Niissäkin lasten arjen ja juhlan touhut turvallisessa ympäristössä ovat keskiössä. Omasta hyllystäni löytyvät niin Ingrid Vang Nymanin kuvittama yhteisnide Melukylässä on hauskaa (sisältää romaanit Melukylän lapset, Melukylässä tapahtuu sekä Kyllä meillä oli hauskaa) sekä Ilon Wiklandin kuvittama kuvakirjaversio Melukylän lapset, jossa on kolme Melukylä-romaanien lukua - Lasten päivä Melukylässä, Melukylän kevät sekä Melukylän joulu - omina, itsenäisinä kertomuksinaan. Lotta-kirjoista puolestaan omistan iki-ihanan Osaa Lottakin ajaa-kuvakirjan sekä suloisen (taas kerran) Ilon Wiklandin kuvittaman Lotan, Jannen ja Minnamannan, joka on äskettäin tekemäni antikvariaattilöytö. Olen siitä todella iloinen, sillä nelivärikuvitus tekee kirjasta täydellisen. Lotta-kirjoistakin löytyy paljon lisätietoa Karoliinan kirjoituksesta.

Melukylän kuvaa joulunviettoa varsin kattavasti. Ylä-, Väli- ja Alataloissa naapuruksina asuvat Liisa, Saku ja Naku, Riitta ja Anna sekä Olli ja Kirsti pääsevät mukaan niin joululeivontaan, kuusenhakuun, paketoimaan lahjoja, syömään jouluateriaa kuin kohtaamaan joulupukinkin. Ruotsalaiseen tapaan tietenkin tanssitaan kuusen ympärillä ja syödään marsipaania. Jouluihminen minussa hyrisee onnellisuuttaan, mutta voisin kuvittella niiden, joille joulu ei ole kovin tärkeä, pitävän tarinaa ihan yltiöjouluisena ja -idyllisenä. Onneksi itse en edes tunne käsitettä yltiöjouluinen.

Lotassa, Jannessa ja Minnamannassa puolestaan viimeinen luku On hauskaa kun on joulu kuvailee hieman lähempänä nykyaikaa, veikkaan ajakohdaksi 1950-lukua, sillä Lindgren kirjoitti kirjan vuonna 1958. Tarinassa Lotta sisaruksineen odottaa joulua, iloitsee (taas kerran!) ensilumesta sekä pääsee kahvilaan nauttimaan leivoksista täynnä kermaa. Hieman Melukylän lasten tapaan Lotta, Janne ja minä-kertoja Minna leipovat piparkakkuja, koristelevat kuusta ja kohtaavat aattoiltana joulu-ukon. Koska kyse on Lindgrenistä, on arjenkuvailu täynnä hauskoja pikkusattumuksia. Esimerkiksi faarao soikoon on kielletty lausahdus siivousavuksi tulleen rouva Franssonin kuullen, mutta lapsilla on totta kai oma tapansa kiertää tämäkin asia. Lotassa, Jannessa ja Minnamannassa on muuten mielenkiintoista se, että lasten kotikatu on suomennettu Kirjanpitäjänkaduksi, kun muissa Lotta-kuvakirjoissa perhe asuu Pukarikadulla.

Vaikka rakastan Katto-Kassista lukuunottamatta kaikkia (Veljeni Leijonamieli on minulle vaikea pala nyt aikuisena) Lindgrenin kirjoja, pidän eniten hänen realistisista lapsuuskuvauksistaan. Esittelemieni ohella esimerkiksi Eemeli- ja Saariston lapset-kirjoissa vietetään niin  ikään joulua, Eemelissä ihan ikimuistoisesti köyhäintalon väenkin kesken. Pidän kuitenkin kovasti myös Lindgrenin saduista ja fantasiasta. Olen hankkinut Lindrenin satuja hyllyyni niin kuvakirjoina kuin erilaisina satukirjaniteitäkin. Satuja-kokoelma on ollut hyllyssäni jo 1980-luvun alkupuoliskolta saakka.

Kokoelman saduista ehkä eräs vähiten tunnettu on nimeltään Ilo-Käki. Satu kertoo sairastelevista sisaruksista Maijasta ja Markusta, jotka ovat joutuneet makaamaan tukholmalaiskotinsa lastenhuoneessa jo neljän viikon ajan. Äiti ja isä kokevat välillä, etteivät enää kestä sairastelevan lapsiperheen arkea, mutta onneksi Maija ja Markku eivät ole kuolemankielissä. Heille maistuu hyvin äidin tuoma välipala ja koko ajan he haluavat tietää, paljonko kello on. Lopulta isä ostaa heille oman kellon. Se on soma käkikello, mutta ei millainen vain. Ilo-Käki-niminen käki nimittäin osaa puhua ja se pääsee halutessaan - totta kai vain lasten nähden - irti kellostaan. Ilo-Käestä tuleekin Maijan ja Markun jouluapulainen, joka munimillaan kultaisilla munilla hankkii lapsille monenlaisia joulun yllätyksiä. Ilo-Käki on hauskan kujeileva satu, jossa arjessa on ripaus fantasiaa. Toivoisin tälle metkalle tarinalle hieman suurempaa tunnettuvuutta.

Joulun henki on läsnä myös suloisessa Mikossa ja Minnassa, joka keskittyy joulua edeltävään sekä juhlan jälkeisiin päiviin. Koulupoika Kalle kuulee heikkoa koputusta luokkahuoneensa ovelta ja kohtaa siellä pienet sisarukset Mikon ja Minnan. Peukaloisen kokoisista lapsista tulee Kallen luokkatovereita, jotka saavat jopa oman pulpettinsa. Mikko ja Minna lukeutuu Lindgrenin modernien kaupunkilaissatujen joukkoon samaan tapaan kuin Hämäränmaa tai Katto-Kassinen. Niissä kaikissa Tukholma näyttäytyy suurena, mutta tunnelmallisena. Mikon ja Mikon unohtumattomin kohtaus lie peukaloissisarusten jäätanssi Vaasan puistossa.

Mikon ja Minnan kohdalla haluan erityisesti korostaa Ilon Wiklandin merkitystä. Kuvakirjaversiossa oleva Kristina Digmanin kuvitus jättää minut täysin kylmäksi. En pidä kuvituksesta lainkaan. Omalla kohdalla taustalla kummittelee totta kai Wiklandin jälki saman sadun Satuja-kokoelmassa julkaistun version kohdalla, mutta Digmanin piirrosjälki on muutenkin sellaista, joka ei ole mieleeni. Se on värimaailmaltaan valjua ja tyylillisesti ehkä liiankin pelkistettyä. Omat lapsenikin nauttivat enemmän Wiklandin kuvituksesta, "vaikka se onkin mustavalkeeta". Satu on onneksi kuitenkin yhtä hurmaava ja hivenen haikea millä tahansa kuvituksella.

Vaikka Lindgrenin joulukuvauksissa keskitalven juhla näyttäytyy pääosin erittäin idyllisenä, osaa Lindgren myös karnevalisoida joulun. Tämä tapahtuu tietenkin Peppi Pitkätossun myötä. Peppi Pitkätossu Etelämerellä kirjan viimeisessä luvassa Peppi Pitkätossu ei tahdo tulla isoksi Peppi, Tommi ja Annikka viettävät joulua tammikuun alussa. Peppi on taikonut tammikuuhunkin postikorttimaisen joulutunnelman, kun Huvikumpu suorastaan hohkaa jouluista valoa ja lämpöä lumihuntunsa alla. Herra Tossavaisen on kuitenkin vaikea pysyä paikallaan jouluenkelinä tähtisadetikkujen räiskiessä ympärillä.

Vaikka pidän Ilon Wiklandia kaikkein parhaimpana Lindgren-kuvittajana, on Ingrid Vang Nyman tietenkin ainoa oikea Pepin kuvittaja. Ylläolevassa kuvassa Peppi ystävineen on päässyt ihan väreihin kiitos kolme Peppi-kirjaa sisältävän kokoelman Minä olen Peppi Pitkätossu.

Esittelin nyt vain murto-osan Lindgrenin joulukertomuksista. Hyllyssäni on muitakin Lindgrenin kirjoja, joissa päästään ainakin osin jouluiseen tunnelmaan. Ja lisää on tulossa, sillä viime viikolla ostin nettidivarista Lapsen joulu-kokoelman, jossa mukana ovat muun muassa sadut Tallin joulu, Hyvää yötä, Herra Kulkuri, Lotta osaa mitä vain sekä Taina Tomera auttaa mummia. Nyt odottelenkin siis tuota kirjaa, jonka myötä voin ajautua entistäkin enemmän omaan joulumieleeni.

Joulu on hirmuisen hauska. Kunpa joulu olisi vähän useammin.

Kerran vuodessa riittää kuitenkin jopa kaltaiselleni jouluentusiastille. Onko teillä muilla ehdottomia joulukirjoja? Ja onko joku niistä kenties Lindgrenin teos?