Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

 

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus 
Tammi 2007
The Thirteenth Tale 2006
Suomentanut Salme Moksunen
419 sivua
Brittiläinen romaani

"Omiin kammottavuuksiinsa tottuu niin, että ei tule ajatelleeksi, miltä ne näyttävät muiden ihmisten silmissä" --

Sanotaan, ja kokemuskin on toisinaan osoittanut, että vanhojen suosikkien uudelleen lukeminen voi olla vaarallista – ainakin siinä mielessä, että monet rakkaat lukumuistot saattavat vesittyä, joskus harvoin myös vahvistua ja kirja voi tulla entistäkin rakkaammaksi.

Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus oli ilmestyessään oikea hittikirja, suomeksi kirja julkaistiin vuonna 2007. Luin kirjaa tuolloin joulun aikaan, jolloin toivuin eräästä traumaattisesta asiasta. Muistan tuolta ajalta kolme kirjaa, joita kaikkia rakastan – varmaan osin siksi, että pystyin taas lukemaan. Nuo kirjat ovat Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimo, Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin ja tämä Setterfieldin romaani.

Kolmannestoista kertomuksen luin uudelleen, sillä erään ystäväni kanssa muistelimme kirjaa. Hän kertoi aikovansa lukea kirjan uudelleen nyt joulun aikaan, sitä myötä sitten minäkin.

Kirjaa tuntemattomille sen kehyksestä muutama sana: Nuori Margaret Lea on töissä isänsä omistamassa antikvariaatissa. Kuuluisa ja eksentrinen kirjailija Vida Winter haluaa Margaretin kirjoittavan elämäkertansa. Vidan elämä on täynnä mysteerejä, joista Margaret löytää yhtymäkohtia omaan elämäänsä. Romaani on arvoitusromaani, kartanoromaani, kunnianosoitus brittiläisille goottiklassikoille ja kirjallisuudelle. Oikein kunnon vanhanaikainen lukuromaani, siis.

Uudelleen luettuna Kolmastoista kertomus oli osin viehättävä, osin turhauttava. 

Turhauttavaa on ennen kaikkea se, ettei romaani enää tuntunut niin hyvältä kuin jouluna 2007. Nyt se tuntui siltä mitä se varmasti on: viihdyttävältä lukuromaanilta, ehkä vähän synkemmältä Kate Mortonilta tms. Lukuromaaniksi teoksen alkupuoli ei vetänyt tarpeeksi hyvin. Lisäksi tiheä taitto ja pieni fontti hankaloittivat lukemista (lukulaseista huolimatta).

Onneksi jossain puolivälissä huomasin olevani taas tarinan imussa ja löysin romaanin viehätyksen. En päässyt ihan samaan lumoon kuin vuosia sitten, mutta uppouduin tarinaan, sivut kääntyivät kuin itsestään. Yllätykset seurasivat toisiaan, jo mainittu goottihenkinen tarina onnistui edelleen salaisuuksiensa kanssa. Brittikliseitä rakastavana nautin tapahtumapaikoista kartanoineen ja kirjakauppoinen, sateinen sääkin (niin kirjassa kuin kotimaisemissa ikkunan takana) sopi tunnelmaan mitä parhaiten.

Mitä Kolmannentoista kertomuksen uudelleen lukeminen kertoo paluusta vanhoihin kirjasuosikkeihin? Ei ainakaan sitä, että paluu olisi vaarallista. Setterfieldin romaani ei tuntunut huonolta, olisin viihtynyt sen parissa, vaikka olisin lukenut sen nyt ihkaensimmäisen kerran. Mutta kirjallisuutena se ei tuntunut mitenkään erityiseltä, pikemminkin kelpo lukuromaanilta. Rakasta kirjassa ovat oikeastaan muistot: se, miten tärkeää lukeminen jouluna 2007 oli – ja on edelleen.