Michael Frayn: Päistikkaa

Michael Frayn: Päistikkaa
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2001
Alkuteos: Headlong 1999
Suomennos: Erkki Jukarainen
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 438
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia

Olemme jälleen viime vuodessa. Viime vuosi on nyt. On varhaiskevät. Erityisen sopiva aloituskohta, kuten pian selviää.
Mikä on ensimmäinen merkki siitä, että jotain tavatonta alkaa tapahtua?
Eiköhän se ole rispaantunut narunpätkä?
Mieleeni juolahtaa nyt, että tuo sama narunpätkä myös päättää tämän tarinan.

Aito englantilainen maaseutu alkaa sieltä, missä ei ole enää siistiä, missä ei ole liikaa ratsastuskouluja tai muotoon leikattuja aitoja. Aidolla maaseudulla on liejua, paskaa ja ruosteista aaltopeltiä. Ja aidosta maaseudusta saa maksaa hyvän hinnan, kuten taiteentutkija Martin Clay Kate-vaimonsa kanssa tekee. Tilda-vauvansa kanssa pienen perheen muodostava pariskunta matkustaa vuosi toisensa jälkeen aidolle maaseudulle ja aina toisinaan heidät kutsutaan illalliselle, ehkä arvioimaan taulujakin. Niin käy nytkin. Martin ja Kate illallistavat Laura ja Tony Churtin hulppeassa, mutta enemmän kuin hieman rempallaan olevassa kartanossa ja illallisen pääteeksi Tony haluaa esitellä heille taulujaan. Martin ei muuta haluakaan kuin päästä pois, kunnes hän kohtaa oman kohtalonsa; mahdollisesti aidon Pieter Bruegelin maalauksen. Voiko taulu todella olla aito alankomaalainen 1500-luvun mestariteos? Miten Martin saisi sen selville? Ja pitäisikö moinen kultakimpale salata jopa omalta puolisolta, joka niin ikään on taiteen asiantuntija.

Michael Frayn Päistikkaa (1999) on hirtehinen, hurja matka taidebisnekseen, taidehistoriaan, rehellisyyden ja vilpin väliseen maastoon, parisuhteeseen sekä ennen kaikkea siihen, miten pakkomielle ottaa ylivallan:

Ja sitten, tuossa jääkylmässä aamiaishuoneessa mitäänsanomattomien tuolien keskellä, Lauran pidellessä yhä hankaamisesta törkyistä sanomalehteä, Tonyn katsellessa olkani yli arvioinnin toivossa ja ovella seisovan Katen keinutellessa kantokoppaa kärsivällisesti minä loin ensin kerran katseeni siihen. Kohtaloon. Riemuvoittooni ja kidutukseeni ja perikatooni.

Fray kirjoittaa erinomaisesti ja miltei tykittävällä vauhdilla. Liki viisisataasivuisena Päistikkaa on pieni kirjajärkäle, mutta sen lukee nopeaan, koska se viihdyttää ja pitää ottessaan - ainakin pääosin. Nimittäin sivupaljouteen mahtuu otteessaanpitävyyden ohella myös runsaasti suoranaista jaarittelua ja mukanäppärää jargonia; jaarittelu koskee taidehistoriaa, Frayn kirjoittaa tarkkaan ja asiantuntevasti alankomaalaisen taiteen "kultakaudesta", mikä on periaatteessa makuuni, mutta romaanissa turhankin pitkät historianluennot katkovat tarinaa. Se toki lie ihan tarkoituksellistakin ja muistuttaa fiksua lukijaa siitä, että kyse kaunokirjasta, ei elämästä. Mukanäppäryydellä taas paljastan oman tyhmyyteni lukijana. Paikoin Frayn nokkeluus meni minulta ohi; en tunne taidemaailmaa tarpeeksi hyvin enkä ymmärrä kaikkia (hih hii) brittiläisen luokkayhteiskunnan vivahteita, vaikka haluaisinkin.

Toisaalta kuvailussa ja hauskuudessa on oma viehätyksensä, ja voin sanoa viihtyneeni kirjan parissa. Olen usein kertonut, kuinka sydämeni syttyy kaikelle brittiläiselle (ja pidän suuresti myös flaamilaisesta maalaustaiteesta, kaiken jaarittelun uhallakin). Frayn sovittaa brittiläisen nykymaaseudun ja 1600-luvun hollantilaisen miljöön hienosti yhteen, samoin oman parisuhteensa: Imettävän Katen - tuon lihavan talonpoikaisnaisen - valkoinen rinta näyttäytyy Martinille maalauksen kaltaisena, mikä tietenkin kuvastaa Martinin pakkomiellettä. Kaikki liittyy Bruegelin maalaukseen. Siksi Frayn kuvaileekin osuvasti ihmismieltä silloin, kun päähän ei mahdu kuin yksi ainoa ajatus. Ihmismielen kuvaus ei Frayn kohdalla ole pelkkää pakkomielteen hauskaa kuvailua, vaan myös laajojen skaalojen, kokonaisen luokkayhteiskunnan satiirista maalailua.

Päistikkaa on perienglantilainen, taidehistoriantäyteinen, otteessaan pitävä, aidosti yllättävä, hirtehinen, ja kaiken edellä mainitun vuoksi myös vakava. Se on mainio romaani kaikille, joita brittiläisyys ja taidehistoria viehättävät - jaarittelunkin lomassa.

***½

Ilselän Minnaa Päistikan lukeminen jännitti, hieman pelotti, koko ajan hyrisytti ja nauratti.

P.S. Keltaisen kirjaston viikkoni päättyy nyt, ehdin lukea tämänkin tuon teemaviikon sisällä mutta työ- ja kotikiireiden vuoksi blogata näin hieman jälkijunassa. Keltaiset eivät jatkossakaan katoa blogistani minnekään, mutta seuraavaksi taitaa olla perinteisen lukuromaanin vuoro - vai sittenkin kotimaisten novellien?