Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär
Kustantaja: Wsoy 1968 (Kotimaiset valiot -pokkaripainos 2008)
Alkuteos: Bildhuggarens dotter
Suomentanut: Kristiina Kivivuori
Kansi: J.S. Karjalainen; Kuva: C-G. Hagström
Kotimainen novellikokoelma, muistelmateos
Sivuja:127

Kun valkea palaa, me vedämme ison tuolin esille. Ateljeen valot sammutetaan ja me istumme valkean edessä ja äiti sanoo: oli kerran pieni tyttö joka oli niin tavattoman kaunis, ja hänen äitinsä piti hänestä niin tavattomasti... Jokaisen kertomuksen täytyy alkaa samalla tavalla, sitten ei enää ole niin väliä. Lempeä, verkkainen ääni lämpimässä pimeydessä, ja minä tuijotan tuleen eikä mikään ole vaarallista. Kaikki muu on ulkona eikä pääse sisään. Ei nyt eikä milloinkaan.

Jumala, joka asuu vuorella kivikkopuutarhan takana, äidin salaa tuhkakuppiin tekemät pienet tulipalot, kallismakkara ja vichyvesi, joka voi saada mielen alakuloiseksi. Kalle-vaarin vieraat, jotka kehtaavat ehdottaa kuvanveistäjälle aiheita. Voiko mikään olla niin tahditonta? Ja kuvanveistäjäisä Viktor, joka keskittyy työhönsä, kipsivaloksiin ja pölyyn; äiti, joka piirtää, kertoo satuja ja viettää joulua ruotsalaiseen tapaan. Kaiken keskellä on pieni Tove-tyttö, jolle jokainen päivä tuo uutta ja ihmeellistä koettavaa, jokainen valon ja varjon leikki uuden tarinanpoikasen, johon uppoutua.

Tove Janssonin omaelämäkerrallinen kertomuskokoelma Kuvanveistäjän tytär (1968) kulkee muistosta toiseen tarina kerrallaan sekoittaen mielikuvituksen tosielämään ja kulkien 1920-luvun taiteilija-ateljeesta kesäiseen Pellinkiin. Lapsuus on sarja muistoja, mutta samalla paljon enemmän. Kirjan takakansi kertoo, että kirjassa lomittuvat realismi, idylli sekä satu ja että kirja auttaa meitä lukijoita ymmärtämään, mistä muumipeikot ovat peräisin:

Menin siihen kauimmaiseen huoneeseen ja aloin vahtia lunta. Minulla oli suuri vastuu, minun täytyi pitää silmällä mitä se teki. Se oli noussut eilisestä. Tuhat tonnia märkää lunta oli valahtanut alas ruutuja pitkin, täytyi kavuta tuolille jos halusi nähdä sen pitkän harmaan maiseman. Sielläkin lumi oli noussut. Puut olivat kapeampia ja säikympiä ja horisontti oli siirtynyt kauemmaksi. Minä katselin tätä kaikkea kunnes tiesin että kohta me olisimme hukassa. Tämä lumi oli päättänyt sataa niin kauan että kaikki olisi yhtä ainoata märkää kinosta eikä kukaan muistaisi mitä sen alla oli. Kaikki puut vajoaisivat maahan, ja talot. Ei missään teitä eikä jalanjälkiä, ei muuta kuin lunta joka sataa ja sataa ja sataa.

Aivan totta, yksi oma suosikkikertomukseni Lumi kertoo talvesta maalla. Maaseutu on pienelle Tovelle kesän paikka, talvielo kuuluu kaupunkiin. Siksi lumi maaseututalossa tuntuu pelottavalta, miltei vihamieliseltä ja Tove alkaa vahtia lunta, pohtia sen ja koko talven olemusta hieman samaan tapaan kuin Muumipeikko omassa muumisuosikissani Taikatalvessa. Vaikka tunnelmoiva tai nostalginen realismi on Kuvanveistäjän tyttären kertomusten vahvin yhteinen nimittäjä, johdattavat monet muutkin seikat lukijan näkemään maailman satusilmin: sammaleinen metsä on ihan varmasti todeksi tullut John Bauerin maailma, Toven äiti ruokkii Pellura-lokkia kaurapuurolla ja isä huutelee lokkia nimeltä eikä aikaakaan, kun lokki lapsineen saapuu paikalle. Itse asiassa Toven vanhemmat alkavat rooleineen muistuttaa ihan Muumimammaa ja Muumipappaa, kun äiti on sopivalla tavalla boheemi ja toisaalta käytännöllinen, isä taas uppoutuu taiteeseensa, mutta osaa heittäytyä elämään ja pieneen seikkailuunkin.

Kuvanveistäjän tytär onkin omaelämäkerrallinen ja samalla kuitenkin fiktiivinen lapsuusmuistelo. Teosta voisi pitää ainakin osin autofiktiivisenä. Kuvanveistäjän tyttären kertoja on aikuinen Tove, mutta näkökulma on lapsen. Tästä aikuisuuden ja lapsuuden kohtaamisesta syntyy sujuvaa, kaunista tekstiä, jossa lapsuus valottuu kuin valoverhon takaa. Kirjan tarinat ovat keskenään melko hyvin tasapainossa. Jansson maalaa lapsuustunnelmiaan arjesta juhlaan ja kaupungista maaseudulle. On toki makuasia, millaisista tarinoista kukin pitää eniten. Itseeni vetoavat tunnelmalliset taiteilijakotia ja vuodenkiertoa valottavat tarinat, joku toinen ihastunee enemmän unenomaisiin ja paikoin absurdeihinkin kertomuksiin, jotka nekin saivat minut melkein huokailemaan onnesta.

Tove Janssonin elämänviisaus on sellaista viisautta, jonka rinnalla moni (suuresti ärsyämäni) elämäntapaopas kalpenee. Jansson kirjoittaa, kuinka voi olla ettei mikään ole kovin tärkeää kunhan tavara vain on tarpeeksi pieni tai miten kuka tahansa voi päästää irti jotakin vaarallista, mutta niksi on siinä että osaa sijoittaa sen jälkeenpäin. Mitäpä tuohon kaikkeen lisäämään? Kuvanveistäjän tytär tarjoaa lukijalleen lukuisia oivalluksia - nimenomaan oivalluksia, jotka jokainen saa itse hoksata. Tämä tekee kirjan lukemisesta suuren ilon ja kirjasta pienen helmen. Ehkä mielestäni kirjan sivuilta hohkaava viisaus tarttui minuun, koska luin Kuvanveistäjän tytärtä säännöstellen vain kertomuksen kerrallaan, yhden illassa ennen nukkumaanmenoa. Tämä osoittautui viisaaksi ratkaisuksi, koska kertomuksia ahmimalla lukien novellikokoelmien kertomukset tuppaavat muodostua liiankin samanlaiseksi - ainakin omassa lukijamielessäni.

Jos H.E. Batesin Oi ihanasta toukokuusta voisi tulla vaikkapa (melkein) jokaisen toukokuuni kirja, niin Kuvanveistäjän tyttäreen kuvittelen palaavani pitkin vuodenkiertoa. Sen verran upeasti Janssonin lapsuuskuvaelma tunnelmoi aina niin salaperäisesti rapisevasta joulusta kuin kesästä ja kaarnaveneestä nimeltä Darling. Suloinen, hauska, absurdi ja ennen kaikkea ihana kirja.

****½

Kuvanveistäjän tyttärestä ovat blogissaan kirjoittaneet myös Liisa, Jaana, Jenni ja Ideanus.