Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Maggie Nelson: Jane – Eräs murha / Punaiset osat

S&S 2020
Jane - a murder 2005 / The Red Parts 2007

Suomentanut Kaijamari Sivill

415 sivua
Kansi
Yhdysvaltalainen omaelämäkerrallinen tietokirja
(ja esseekokoelma, runokirja, true crime -vaikutteinen teos yms.)

[--]

Tai sen voi sanoa toisinkin:

kuvitellulla on taipumus
muuttua todeksi, ja kun niin käy,

mikään musta maali ei riitä
sitä peittämään.

Ihailemani kirjailija ja esseisti Maggie Nelson menetti tätinsä muutama vuosi ennen omaa syntymäänsä. Nelsonin täti Jane Mixer murhattiin vuonna 1969, Nelson syntyi 1973. Murha vaikutti Nelsonin elämään ja joihinkin hänen (ja sukunsa) tekemiin valintoihin.

Nyt samoissa kansissa on kaksi teosta. Jane, jonka alaotsikkona on “eräs murha”, on luonnehdittavissa hybridikirjallisuudeksi. Jane koostuu Nelsonin runoista, Jane Mixerin päiväkirjoista ja dokumenteista. Se kiertää mennyttä ja nykyisyyttä, epätietoa ja ihmisyyttä. Se luo Janea Maggie Nelsonille ja edelleen Nelsonin ja Janen lukijalle. Teos tulee liki, sen tyylitelty henkilökohtaisuus jää tajunnan ja tunteen rajamaille.

Jälkimmäinen teos Punaiset osat on muistelmateos, joka on osin kuin akateemisesti sävytettyä true crimea, murhatutkimuksen uutta avaamista ja oikeudenkäyntikuvausta. Toisaalta se on esseemäistä tekstiä, jossa omat kokemukset yhdistyvät psykoanalyyttiseen tutkimuskirjallisuuteen, elokuviin (Chucky, Taksikuski) ja edelleen muuhun kirjallisuuteen (ah, Joan Didion). Kolmanneksi Punaiset osat on hyvin henkilökohtaista tekstiä, Nelsonin tuotannon ystäville tyylillisesti tuttua ja silti uutta.

Yhdessä kirjat ovat näin luettuna erottamaton pari, mutta etenkin Janen voisi lukea erikseen, onhan se alkukielellä ilmestynyt 12 vuotta aiemmin. Aiheestaan huolimatta teokset ovat myös nautinnollista, vetävääkin luettavaa. Nelson-faniuteni vain kasvaa.

Miten voisin kiteyttää nämä teokset, tämän kirjan? Ehken mitenkään, mutta seuraava riittää: Rakastin teosparin lukemista, vaikka lähtökohtaisesti en true crime -aiheita kirjoista luekaan. Tiesin kyllä, että Nelson kirjoittaa enemmänn ja syvemmin. Lähtökohtaisesti luinkin (ja luen!) juuri Nelsonia.

Luen Nelsonia, koska hänen tekstinsä ruokii älyä ja sydäntä.

Emma Mitchell: The Wild Remedy

Emma Mitchell: The Wild Remedy. How Nature Mends Us. A Diary Michael O'Mara Books Limited 2019 Kannen suunnittelut Claire Cater 192 sivua Brittiläinen omaelämäkerrallinen tietokirja, luontokirja

Luitteko juhannuksen aikaan jotain erityisen lumoavaa?

Minä luin. Kirjan, jonka haluan pitää itselläni ja josta haluan kertoa kaikille:
Emma Mitchellin The Wild Remedy on ihana ja tärkeä teos, joka kiertää vuoden brittiläisessä luonnossa, mm. Cambridgeshiressä ja Walesissa, mutta kertoo samalla Mitchellin omasta (syvästä) masennuksesta ja luonnon merkityksestä mielen kurimuksessa ja paranemisessa.

Hyvin kirjoitettu teos yhdistää omakohtaista tekstiä laajempaan: hyvinvointiin, floran ja faunan tarkasteluun, pienten ja suurempien havaintojen tallettamiseen oli kyse sitten ulkoilusta Annie-koiran kanssa, simpukoiden keräämisestä tai valon määrän vaihtelu vaikutuksesta aivojen toimintaan. Kokonaisuus on henkilökohtainen ja silti yleinen.

En ole itse kärsinyt masennuksesta, mutta reagoin herkästi eri vuodenaikoihin. Sain Mitchellin kirjasta paljon, suorastaan rakastuin lukukokemukseeni. Aionkin lukea teoksen uudelleen, ottaa sen säännölliseksi vuosilukemiseksi siten, että luen siitä aina kuukauden kerrallaan: pian siis heinäkuuta käsittelevän luvun heinäkuussa, elokuussa sitten elokuun jne. Englantilainen luonto elää toki eri tavalla kuin suomalainen, mutta osin kasvit ja mielenmaisema ovat tuttuja. Minullahan on alati matkaikävä Brittein saarille, joten pääsen nauttimaan sikäläisestä luontokuvauksesta ja samalla kuitenkin inspiroitua oman lähiluonnon tarkkailusta. Liian kuvailevaa kirjan teksti ei missään vaiheessa ole, vaan pohdiskelevaa ja lähelle tulevaa, päiväkirjamaista. Sanat ja lauseet ihastuttavat.

Ja yhtä paljon, ellei jopa enemmän, ihastuttavat kuvat: piirrokset ja valokuvat. The Wild Remedy on eittämättä yksi kauneimmista kirjoista, joita olen viime aikoina lukenut. Kuvittajana tunnetun Mitchellin piirrokset ja valokuvat kietoutuvat yhteen tekstin kanssa niin, että ainakin minä haluaisin sekä valokuvata (helppoa) että piirtää (vaatii harjoittelua) lähiluonnosta löytämiäni ihmeitä.

Kaikkein eniten haluaisin kuitenkin omata viisautta elää omissa tunnoissani vuodenkierron myötä: antaa aikaa hämärälle ja valolle sekä itsessäni että luonnossa. 

Ann Patchett: The Dutch House

Ann Patchett: The Dutch House
Bloomsbury Publishing / HarperCollins 2019
Kannen maalaus Noah Saterstrom
337 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

“Do you think it’s possible to ever see the past as it actually was?” I asked my sister. We were sitting in her car, parked in front of the Dutch House in the broad daylight of early summer. The linden trees kept us from seeing anything except the linden trees. I had thought the trees were enormous when I was young but they’d kept right on growing. Maybe one day they’d grow into the wall of Andrea’s dreams.
[--]
“I see the past as it actually was”, Maeve said. She was looking at the trees.

Tiedättehän tunteen, kun romaani suorastaan imaisee mukaansa eikä sitä raaskisi laskea käsistään? Ei silloinkaan, kun lukeminen etenee hitaasti?

Ann Patchettin The Dutch House on juuri tällainen uppoutumiskirja. Hitaasti lukeminen kohdallani johtuu siitä, että luin ainakin vielä suomentamattoman kirjan sen alkukielellä englanniksi ja vaikka toki osaan englantia oikein sujuvasti, on silti aina nopeampaa lukea suomeksi. Mutta eipä lukeminen mikään nopeuskisa ole. Upea romaani on tämän vuoden Pulitzer-ehdokkaiden joukossa.

Romaani on sukutarina, jonka keskiössä ovat sisarukset Maeve ja Danny, joka on teoksen minäkertoja, sekä majesteettinen vanha talo Philadelphian laitamilla. The Dutch Houseksi kutsun talon aulaa koristavat VanHoebookien muotokuvat. Danny ja Maeve muuttavat taloon lapsina, mutta elämä on kaikkea muuta kuin onnellista. Heidän äitinsä jättää perheensä ja isän uusi vaimo Andrea on kuin satujen klassinen paha äitipuoli. Maeve ja Colin varttuvat, mutta talo ei jätä heitä koskaan rauhaan.

Kokonaisuus on liikuttava ja älykkäästi kirjoitettu romaani toimimattomasta perheestä, sisarussuhteista ja osin myös Yhdysvaltain muuttumisesta 1960-luvulta (Maeven ja Dannyn nuoruusvuosista) kohti myöhempiä vuosikymmeniä. Patchett pääsee vaikuttavalla tavalla henkilöhahmojensa nahkoihin ja siihen, miten eri tavalla samankin perheet jäsenet asiat kokevat ja muistavat.

Kokonaisuus on varsin perinteinen romaani, mutta tässä perinteisyys tarkoittaa hyvää ja laadukasta kirjallisuutta. Menetys, menetykset, väärinkohtelu ja perhesiteet nivoutuvat yhteen talon ja sen sisältämien maalausten kanssa ja sitä kehystävien puiden kanssa. Erityisen vahvasti mielen verkkokalvoille piirtyy kuva Maevesta, muutenkin kuin kirjan kannen vuoksi. Kansikuvan on Noah Saterstrom maalannut nimenomaan Patchettin romaania varten ja maalaus esittää Maevea.

Mikä koukuttava, samalla kertaa hauras ja väkevä romaani. Tätä oli i h a n a lukea.

P.S. Instagram-tililläni kommenteissa käy ilmi, että romaani julkaistaan suomeksi vuonna 2021. Loistavaa!

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis

Sara Stridsberg: Rakkauden Antarktis
Tammi 2019, Keltainen kirjasto
Kärlekens Antarktis 2018
Suomentanut Outi Menna
Kansi Laura Lyytinen
304 sivua
Ruotsalainen romaani

Jostain, luultavasti kirjablogien syövereistä, mieleeni syöksyy virke: ”Kirja oli kauneinta ja kauheinta, mitä olen [aikoihin] lukenut.” En tiedä, onko Sara Stridsbergin romaani Rakkauden Antarktis kauhein tai kaunein kirja, jonka olen lukenut. Ei varmastikaan, mutta kauhea ja kaunis se on.

Romaanin kertoja Inna on kuollut, murhattu raa’asti: raiskattu, paloiteltu. Nyt osa Innan ruumiista mätänee kahdessa matkalaukuissa, osan ovat linnut ja muut eläimet vieneet poikasilleen. Eläessään Inna oli narkkari ja prostituoitu, joka halusi vain heroiinia ja joka noustessaan automiehen, asiakkaan, kyytiin oikeastaan jo tiesi kohtalonsa. Tuonilmaisista Inna katsoo mennyttä elämäänsä, surkeita lähtökohtiaan ja lapsiaan, jotka on menettänyt. Vuosikymmenet vierivät, vaikkei Innaa ole olemassa maallisessa maailmassa, on hän läsnä: Kohtaloaan on yritettävä rakastaa.

Alkuasetelma kuulostaa lähestulkoon jännityskirjalta, mutta dekkari Stridsbergin romaani ei ole. Murhaajalla ei oikeastaan ole väliä, uhrilla sen sijaan on. Rakkauden Antarktis tekee näkyväksi ihmiset, jollaisilta on liian helppo sulkea silmänsä: he, jotka nukkuvat yömajoissa, porttikongeissa tai siltojen alla; he, joilla ei ole koskaan ollut edes mahdollisuuksia. Romaani kertoo syrjäytymisestä ja sukupolvelta toiselle jatkuvasta huono-osaisuudesta ja ehkä kauheimmasta kohtalosta, jonka ihminen voi kokea.

Romaani on mutainen, eritteinen ja painostava. Ja samalla se on mitä kaunein, toiveikaskin kuvaus rakkaudesta. Stridsberg kirjoittaa upeaa kieltä, jonka Outi Mennan suomennos välittää vaikuttavasti. Rakkauden Antarktis on sellaista kirjallisuutta, jollaista rakastan lukea. Se saa samalla kertaa murehtimaan ja ihastumaan, eikä päästä otteestaan, vaan sulkee omaan mikrokosmokseensa.

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua
Atena 2020
Notes to Self 2018
Suomentanut Karoliina Timonen
Kansi Anna Makkonen
207 sivua
Irlantilainen kirjoituskokoelma

Kirjoitan tämän, koska se on voimallisin asia, jonka voin keksiä tekeväni.

Mietin: häpeää, nuoruutta ja aikuisuutta ja pitkää aikaa siinä välissä, lapsettomuutta, perheen sisäisiä sidoksia ja niiden muuttumista, huumeita, kuukautisia ja ihan muista syistä johtuvaa verenvuotoa, ja monia muita asioita, jotka määrittävät sitä, millainen on ja millaisesta tekstistä pitää. Pohdin myös kirjoittamista itselleen – ja muille, yksityisen tekemistä julkiseksi. Pääsen taas häpeään, kipeisiin asioihin. Sellaisiin, jotka määrittävät naisia maailmanlaajuisesti (muttei välttämättä universaalisti, sillä käsillä on kuitenkin vahvasti eurooppalainen ja irlantilainen kirja). 

Pääsen asioihin, joista on vaikea puhua, asioihin jotka voivat kirjallisessa muodossa olla muistiinpanoja itselle.

Emilie Pinen teoksen suomenkielinen nimi on Tästä on vaikea puhua, englanniksi kirja on Notes to Self. Kyseessä on kokoelma omaelämäkerrallisia kirjoituksia, joita voisi nimittää esseiksi. Tekstit ovat hiottuja ja niiden aihepiirit kulkevat alkoholisoituneen kirjailijaisän sairaalavuoteelta raskaustoiveisiin ja edelleen siihen, miten pelottavaa on olla nainen ja kuinka siitä huolimatta voi yrittää aiheuttaa häiriötä (ja pohtia sitten, eikä se ole tarpeeksi vai liikaa). Kirjan takakansitekstissä mainittua autofiktiota en löydä, vaan Pinen tekstit kertovat nimenomaan syväluotaavia huomioita Pinen omasta elämästä – ja keskeiskysymystensä osalta samalla monen muunkin naisen elämästä. Ne ovat paljaita ja tosia, toki siinä määrin kuin apulaisprofessorina työskentelevä Pine itse on päättänyt. Karoliina Timosen suomennos on erinomainen.

Kirja on hieno, puhutteleva. Pinen esseissä miellyttää niiden sujuvuus sekä henkilökohtaisuudesta syntyvä rohkeus ja kyky katsoa asioita sisältä ja samalla ulos päin. HelmiKekkonen kirjoitti blogiinsa jotain, mitä itsekin pohdin: Joan Didion, tietenkin, ja myös Maggie Nelson (joiden molempien kirjoja rakastan) ovat jollain tapaa tehneet niin ison vaikutuksen, että lukiessa heidän tekstinsä kummittelevat taustalla.

Mutta edellä mainittu ei haittaa, Pinen kirja on omanlaisensa ja tärkeä. Se saa pohtimaan myös niitä asioita, joissa omassa elämässä on vaikea puhua – sellaisista, joista ei voi tai halua tehdä julkisia. Pine on tehnyt, vaikka se onkin häntä pelottanut – ja opiskelijoilleen hän myös opettaa, kuten tekee ja tuntee.

Tästä on vaikea puhua on avoin, rohkea ja lohdullinen kirjoituskokoelma.

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle

Eowyn Ivey: Maailman kirkkaalle laidalle
Bazar 2017
To the Bright Edge of the World 2016
Suomentanut Marja Helanen
Kannen suunnittelu Susanna Appel
553 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

Nyt kun olen taitellut arkit kokoon ja ajattelen edessäni olevia päiviä, minusta on kaikki puhti ja into poissa. Miksi olen liehunut ympäri metsää aivan kuin jotain tärkeää olisi vaakalaudalla? Mieleeni tulee, että vaikka voisinkin saada aikaan jotain kaunista, taide on täysin tehotonta. Mihin valokuva pystyy? Ei mihinkään. [--] Se ei voi kantaa Allenia turvallisesti kotiin eikä taata hänen rakkauttaan.

Kevät on kovin keikkuva tänä vuonna. Yllä olevan kirjakuvan otin pari viikkoa sitten, mutta myös tänä aamuna maa oli valkea ja toisaalta ensimmäiset tulppaanit pihallamme ovat auenneet. Muutama viikko sitten huhtikuinen lumi sai minut tarttumaan kirjahyllyssäni jo kauan majailleeseen romaaniin, Eowyn Iveyn kirjaan Maailman kirkkaalle laidalle. Iveyn esikoisromaani Lumilapsi lumosi minut joitakin vuosia sitten – romaani sekoitti venäläisen kansansadun Alaskan luontoon ja edelleen kuvaukseen parisuhteesta ja lapsettomuudesta. Kokonaisuudessa oli jotain maagisrealistista, kuulasta ja sieluun porautuvaa.

Odotin jotain samaa myös Iveyn toiselta romaanilta. Osin sellaista sainkin, mutta onneksi Maailman kirkkaalle laidalle on osin ihan erilainen. Sekin sijoittuu Alaskaan, Iveyn omaan kotiosavaltioon, ja keskiössä ovat nytkin luonto ja parisuhde, mutta osansa saavat myös retkikunnan ankara elämä, maaoikeudet, alkuperäisasukkaat, ortodoksisuus ja valokuvaus. Päähenkilöinä ovat everstiluutnantti Allen Forrester, joka johtaa retkikuntaansa Wolverinejoen yläjuoksulle, ja raskaana oleva Sophie Forrester, joka osoittautuu lahjakkaaksi valokuvaajaksi. Allenin vaarallisen tutkimusretken vuoksi pariskunta on erossa toisistaan (Sophie Vancourissa) ja vuoden aikana elämä heittää vastoinkäymisiä kummankin eteen. Romaanilla on myös (melko) nykyaikainen kehys, sillä tarina valottuu lisää Allenin veljen lapsenlapsen Walterin ja alaskalaisen museon kuraattorin Joshua Sloanin kirjeissä. Joshua on intiaani, mikä tuo tärkeän lisänsä kirjaan.

Maailman kirkkaalle laidalle – ja tämä yllätti minut – kertoo todellisuudessa eläneistä ihmisistä. Ehkä osin tästä syystä lumilapsimainen maagisuus tuntuu ainakin aluksi olevan poissa. 1880-luvun puoliväliin sijoittuvan romaanin kerronta etenee kirjeiden, päiväkirjojen, raporttien ja lehtiuutisten keinoin – suuri osa on tietenkin kirjailijan luomaa fiktiota, mutta Ivey on tutkinut todellisia lähteitään tarkoin. Lopputulos on retkikunnan elämän suhteen paikoin raportoiva, mikä tuo mieleen Bea Uusman Naparetken. Iveyn romaani sisältää myös kuvausta luontovalokuvauksen kehittymisestä ja 1800-luvun naisesta valokuvaajana, mikä on kiehtovaa luettavaa. Ja onhan Maailman kirkkaalle laidalle myös vahva ja kaunis romaani, joka onnistuu pitämään otteessaan ja koskettamaan.

Ja niin, nyt toukokuun puolivälissäkin luminen kuva on oikeastaan mitä sopivin kuvittamaan Iveyn romaania, jonka hyinen Alaska ja kasarmi Vancouverissa saavat katsomaan kaikkea Sophien silmin: …mitä oikein näin?

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana

Joyce Carol Oates: Elämäni rottana
HarperCollins 2020
My Life as a Rat 2019
Suomentanut Kira Poutanen
Kannen suunnittelu Rebecca Lown
414 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

Näin se alkoi. Ja kun se kerran oli alkanut, sitä oli mahdoton pysäyttää.
Siitä tuli julkista tietoa. South Niagaran poliisi sai epäiltyjen miesten kaksitoistavuotiaalta sisarelta täysin spontaanisti ja pyytämättä lisätietoa Hadrian Johnsonin taposta.
Näin päätettiin minun loppuelämästäni.

Rotta! Huora! Minä tapan sinut! Violet Kerrigan on suuren irlantilaistaustaisen perheen kuopus, isän suosikki, isoveljienkin lellikki. Eräänä onnettomana iltana hurjapäiset isoveljet pahoinpitelevät ja tappavat tummaihoisen koulupojan. 12-vuotias Violet tietää totuuden pojan kuolemasta ja paljastaa sen kouluterveydenhoitajalle. Kun veljet tuomitaan vankeuteen, muuttuu Violet perheensä silmissä petturiksi. Hänelle ei ole enää sijaa lapsuudenkodissaan, ei edes vanhempiensa silmissä. Hänestä tulee olematon persoona, rotta, jonka olisi parempi kuolla.

Joyce Carol Oates osaa – osaa kirjoittaa tarinaa, joka kauhistuttaa, koskettaa, tulee lukijaa lähelle ja kulkee kuin kunnon lukusukkulan pitääkin. Kira Poutasen ansiokkaasti suomentama Elämäni rottana on temaattisesti tuttu kaikille, jotka ovat lukeneet Oatesilta vaikkapa Haudankaivajan tyttären tai Koston: Elämä on yhtä murheiden soittoa. Violetin elämää seurataan lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Vastassa on vaikeuksia toistensa perään. Niin paljon, että heikomman kirjailijan kynästä lopputulos saattaisi olla keskikertaista huonompaa misery litiä, mutta Oates on taitava, feministinen kirjailija, joka luo moniulotteisia henkilöhahmoja ja sitoo yksityisen ja yhteiskunnallisen yhteen.

Elämäni rottana on hieno romaani. Ei yhtä mestarillinen kuin Blondi, mutta vaikuttava. Kokonaisuus on toisteinen, koska toisaalta Violet itse kertoo samoista tapahtumista eri aikoina. Romaani on myös tunteikas, sekä kauhistuttavalla että sydämeen käyvällä tavalla. Lukiessaan tekee mieli parahtaa: miksi Violet ajautuu tilanteisiin, joihin joutuu. Miksi taas!  Tehokas romaani on edellä mainituista syistä ja myös siksi, että Oates osaa syventyä siihen, miten vaikeaa olla olla toinen: tyttö ja nainen, rodullistettu (tosin valkoisen Violetin näkökulmasta) – joku, jonka paikkaa muut määrittävät ja määräävät.

Ja vielä, kuten Oatesin tuotannossa usein (muttei suinkaan aina), kaikessa versoo myös parempi maailma.

Kirsikankukkia ja paluuta

Kirsikankukat ovat joka vuosi yhtä suuri ihme. Ihastelen niitä naapurustossa ja naapurikaupungissa Keravalla, jossa olen tänäkin vuonna käynyt pariin otteeseen kukkaiskävelyllä.

Tämän pinkin runsauden myötä toivotan hyvää äitienpäivän aikaa kaikille äideille ja kaikkien äitien lapsille. 

Koetan myös näiden kuvien siivittämänä tehdä pientä paluuta blogin puolelle – en toki ole ollut niin sanotusti poissakaan, en vain ole saanut kirjoitettua tänne mitään. Instagramin puolelle (klikkaa itsesi seuraajaksi sivupalkin pallerosta. Pidän tiliäni usein yksityisenä Instan suuren roskapostiseuraajamäärän vuoksi, mutta hyväksyn kyllä kaikki luotettavalta vaikuttavat seuraamispyynnöt) olen vienyt viimeisen kuukauden aikana jo seitsemän kirjajuttua, joita alan pian siirtää bloginkin puolelle. Olen lukenut ihan huikeita kirjoja, kuten Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktiksen ja Joyce Carol Oatesin Elämäni rottana.

Siihen saakka: 

Rakel Liehu: Helene

Rakel Liehu: Helene
WSOY 2003 (vuoden 2020 painos)
Kannen kuva Miia Selin
508 sivua
Kotimainen romaani

Illalla kävin varovaisesti katsomassa korentoja. Pedot nukkuivat. Ne eivät värähtäneetkään (oliko se vain hämäystä?), vaikka kummarruin aivan, aivan lähelle. Ehkä ne todella nukkuivat.
Kiitos Stenman siitäkin, että kunnioitatte julmuutta minussa, sillä piilotin sitä itsessäni hyvin kauan.

Kävittekö Ateneumissa katsomassa Maailmalta löysin itseni – Helene Schjerfbeck -näyttelyn? Minä kävin, tietenkin. Schjerfbeckin töitä olen ihaillut ns. aina, niin kauan kuin olen ollut kuvataiteista ja taidehistoriasta kiinnostunut, mutta jostain syystä Rakel Liehun romaani Helene (2003) jäi minulta sen ilmestyessä lukematta. Nyt vihdoinkin oli aika.

Ja mitäpä sitä säästelemään postauksen loppuun: Helene on upea romaani. Se on pitkä ja tajunnanvirtaisuudessaan se vaatii sekä keskittymistä että antautumista, mutta se myös palkitsee lukijansa. Liehu pääsee päähenkilönsä nahkoihin niin hyvin, että tuntuu kuin kulkisi oikeasti Schjerfbeckin matkassa: kokisi taiteilijan lapsuuden, uran alkuvaiheet ja kukoistuksen, menetykset ja saavutukset, taiteilijakutsumuksen, fyysisen ja henkisen kivun, lopulta elämän hiipumisen – kaikki aivan kuin Schjerfbeckin maalauksissa

Romaani on rakenteeltaan kuin rikkonainen kudelma: Liehu näyttää lukijalle kuin väläyksiä Schjerfbeckinsä elämästä. Yhtäällä on Hyvinkää vuonna 1905, toisaalla Mariefred vuonna 1944, ja sitten ollaankin vuoden 1894 Firenzessä. Väläyksistä, lyhyistä luvuista, kasvaa syväluotauksia taiteilijan mieleen. Liehu kirjoittaa rikasta kieltä, yhtäältä toteavaa ja toisaalta kieppuvaa, alati tyylitajuista ja väkevää.

Liehun teos on fiktiota, mutta se valottaa Schjerfbeckin uraa, etenkin tämän keskeisimpiä töitä. Yhtä lailla myös ajankuva piirtyy tarkkaan: aikalaistaiteilijat ja kulttuuritoimijat sekä vaikutteet ovat romaanissa läsnä. Samoin asuinpaikat, joista Hyvinkää on keskeinen ja joista itseäni ihastuttaa etenkin melko lyhyt aika St. Ivesissä Cornwallissa (maailman kauneinta seutua, kenties, pääsisipä sinne!).

En voi kuin suositella Heleneä kaikille suomalaisesta taiteesta kiinnostuneille fiktion ystäville. Kun seuraavan kerran pääsen katsomaan Schjerfbeckin maalauksia, katson niitä varmasti Liehun romaani mielessäni.

P.S. Edelliseen postaukseeni viitaten: Tämä juttu on julkaistu tällaisenaan myös Lumiomenan Instagramissa – jo yli viikko sitten. Upea romaani ansaitsisi pitemmän pohdinnan, mutta toistaiseksi aika ja blogi-into riittävät nyt tiiviimpään ilmaisuun. Pitempien juttujen aika tulee taas! Toivotan kaikki myös tervetulleeksi seuraamaan Instagram-tiliäni. Se on tällä hetkellä yksityinen siksi, että sinne tulee helposti roskapostiseuraajia, mutta hyväksyn kyllä blogini lukijat seuraajiksi.

Taiteilijakirjoja / terveisiä Instagramista

Terveisiä Instagramin puolelta! Suurin osa teistä varmasti seuraakin blogini (ja hieman enemmän myös minun omia) kuulumisia Instagramissa, jota olen käyttänyt jo kesästä 2012 saakka – ihan hyvän aikaa siis. Nyt korona-aikana olen huomannut, että Instagram on houkutellut yhä enemmän ja enemmän tekemään sinne myös kirjapostauksia, joista muutama ei ole päätynyt tänne blogiini saakka.

Joku aika sitten kerroin siellä pienestä taiteilijakirjaprojektistani. Näiden epävarmojen aikojen lohduksi kaipaan toisaalta hyvää eskapismia mm. erityisen suurta iloa tuottavien kirjojen ja elokuvien, toisaalta liikunnan merkeissä (etätyön ja kotikonttorin vastapainoksi ulkoilen päivittäin ja teen lisäksi kotitreeniä yhden nettipalvelun ohjeilla). Blogiini en ole nyt muutamaan viikkoon saanut tuotua oikein mitään, vaikka muutama luettu kirja odottelisi postausta. Instragamiin näistäkin kirjoista tullee juttua jo pääsiäisviikolla.

Esitänkin nyt kysymyksen teille Lumiomenan blogilukijoille: haluatteko, että tuon Instagramiin postaamiani lyhyitä kirjajuttuja myös tänne blogin puolelle? Vai onko parempi kirjoittaa tänne pitempiä tekstejä sitten, kun sellainen sattuu taas huvittamaan?

Esimerkki Insta-jutustani: Yllä olevan kuvan ja tämän tekstin julkaisin Instagram-tililläni torstaina.

♥ Prerafaeliittikirja oli muistutus tai alkusysäys, samoin näiden epävarmojen aikojen aiheuttama tarve lukea jotain erityisen ihanaa ja ehkä lohduttavaakin. Kuvassa sylissäni on yksi korona-ajan projekteistani: taiteilijakirjat. Joukossa on kirjoja, jotka odottavat lukemistaan, mutta myös sellaisia, jotka olen lukenut joko melko hiljattain tai vuosia sitten. Ainakin yksi puuttuu tästä pinosta, sillä sain sen käsiini vasta tänään, kun taas esikoiseni otti kuvan kirjoista ja minusta viime viikonloppuna.

♥ Aion esitellä näitä kirjoja (ainakin osan niistä) täällä Instassa ja muutamia pitemmin bloginkin puolella. Onko näissä tuttuja?

♥ Robert De La Sizeranne: Pre-Raphaelites. Matkamuisto Lontoon Tatesta. Kepeä kirja, mutta toimii johdantona ja sisältää paljon kuvia maalauksista. ♥ Susan Vreeland: The Forest Lover. Hieno romaani taiteilija Emily Carrista ja Kanadan alkuperäisasukkaista. ♥ Rakel Liehu: Helene. Upea kirja. Luin loppuun tänään ja tulen kirjoittamaan tästä blogiini. ♥ Krista Launonen: Ofelian suru. Työkirja, joka vie syviin vesiin, myös vaikuttava tarina surusta ja Lizzie Siddalista. ♥ Susan Vreeland: The Passion of Artemisia. Romaani Artemisia Gentileschistä. ♥ Pirkko Soininen: Ellen. Ihana romaani Ellen Thesleffistä, lämmin suositus. Tästä olen jo blogannutkin ♥ Sanna Ryynänen: Meri Genetz. Työkirja melko tuntemattomasta koloristista, joka eli uskomattoman elämän. ♥ Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Kirja Ellen Thesleffistä on minulla vielä lukematta.

Mitä mieltä? Ja jos et jo seuraa Lumiomenaa Instassa, niin klikkaa tästä tai sivupalkin pallukasta. Tervetuloa! ♥