Irlanti 1: Dublin

Irlanti. Niin, jälleen. Vihreä, nyt helteen polttaman nurmen vuoksi miltei ruskea, saari on käynyt minulle rakkaaksi muutamassa vuodessa. Kävin Irlannissa ensimmäisen kerran vasta kolme vuotta sitten, uudelleen kesällä 2016, ja nyt kahden vuoden jälkeen taas. Viikon aikana majoitumme perheen kanssa kahdessa eri paikassa Dublinin rannikolla, mutta matkasimme myös länteen.

Haluan jakaa joitakin reissutunnelmia tänne Lumiomppuun, joten on jonkinlaisen Irlanti-teeman aika: matkamuistoja ja Irlannissa luettuja kirjoja! Luvassa on ainakin tunnelmia Dublinista, Howthista, Moherin kallioilta ja Galwaysta, Dun Laoghairesta ja Dalkeyn / Killineyn alueelta. Lisäksi kaksi hotellivinkkiä. Kirjoja ehdin matkan aikana lukea neljä ja puoli, mutta niistä lisää sitten omissa postauksissaan.

Ensin Dubliniin. 

Dublin on tuttu ja vieras kaupunki. Se on sydämellinen, hieman villi, samalla kertaa rosoinen ja kaunis kaupunki, joka avautuu helposti, muttei paljasta yllätyksiään ihan heti. Se on kaupunki, jossa koirankakan keräämättä jättäminen tai purkan heittäminen maahan tuo 150 euron sakot, ja jalkojen (kenkien) nostaminen lähijunan penkille 50 euron. Kaupunki, jossa kukkia myyvä ladylike polttaa tupakkaa päivät pitkät (ainakin niinä kahtena päivänä, jolloin kuljin hänen ohitseen). Kaupunki, jossa ihmiset saavat olla niin nukkavieruja tai posh-henkisiä kuin haluavat.

En ole koskaan yöpynyt Dublinissa: rakastan (!) Irlantia, mutta minulle matkakaupungeista rakkain on ehkä ikuisesti Lontoo. Mutta on Dublinissakin rakastettavaa: on Liffey-joen eteläpuolen puistot, on jopa liiallisesta turistimaisuudestaan huolimatta (ja turistejahan sitä reissussa oltiin!) tunnelmallinen Temple Bar, katusoittajat, seinämaalaukset, ja toki ostoksetkin – ja tietenkin kirjalliset polut: Oscar Wilden (ja James Joycen, tai miksei vaikka Pentti Saarikosken) jäljillä kulkeminen.

Dublin täyttää mielen, mutta en osaa sanoa että sopivasti vai liikaa. Luulen, että seuraavalla Irlannin-matkallani – milloin sen aika sitten onkaan – on aika saada Dublinin salaisuuksia vieläkin enemmän auki. Silloin voisi olla paikallaan yöpyäkin kaupungissa.

Missä sitten yövyimme? Tämän reissumme ensimmäisestä majapaikasta ja sitä suhteellisen lähellä olevasta Howthin kalastajakylästä lisää huomenna.

Äänikirjoja ja kesäkuvia

Viime aikoina on taas lenkkeilty ja työmatkapyöräilty ja samalla viihdytty äänikirjojen kanssa. Aika tehdä pieni kooste. Äänikirjat on kuunneltu BookBeatin ja Storytelin kautta, vuorottelen palveluiden tilaamista.

Nyt työmatkapyöräily on jonkin aikaa tauolla, koska kesälomani alkoi viime perjantaina! Ihanaa, kaikenlaista kesäfiilistelyä siis tiedossa ehkä täällä blogissakin kirjojen lomassa. Muut kuin kirjojen kansikuvat ovat juhannukselta, järvimaisemista ja rakastamieni vanamoiden tuoksusta. Kuvista seuraavassa oleva jäätelö ei ole mikään sponsoroitu mainos, mutta ilahduin tavattomasti tuosta lapsuteeni kotipaikkakunnan Suonenjoen omasta tuotteesta: Pakkasmarjan Marja-jäätelöstä, jossa on 72% marjaa. Kokeilkaapa!

Mutta nyt kirjojen pariin. Kuuntelemistani äänikirjoista huomasin, että neljä menevät ikään kuin kahtena parina:

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni

WSOY 2108

Nautin tavattomasti Rämön aiemmasta Islanti-kirjasta Islantilainen voittaa aina, viime kesänä kuuntelin suurella kiinnostuksella Rämön ja Hanne Valtarin kirjan Unelmahommissa, joka herätti monenlaisia, yhtä lailla innostuneita kuin ristiriitaisia, ajatuksia työstä. Oli siis aika lailla selvää, että Islantilainen kodinonni kiinnosti. Kirjaa oli ihana kuunnella: Rämön teksti on raikasta, hän kirjoittaa innostavasti islantilaisesta arjesta ja saa myös haluamaan tuonne saarivaltioon. Ihan kaikkea en toki nikottelematta ns. ostanut, koska vertailu uuden ja vanhan kotimaan välillä on aina jossain määrin kokijasta kiinni – ja niin pitää ollakin! Kyllä Suomessakin on laajennettuja perheitä tai kuntosaleja, jonne lapset voivat tulla. Mutta tällainen pieni (kuulijakohtainen!) provosointi vain ilahduttaa. Satu Rämö, jos luet tätä, niin kirjoita pian lisää – jotain, mitä vain, luen tai kuuntelen takuulla!

Dieter Hermann Schmitz: Täällä Pohjoisnavan alla

Atena 2013
Suomentanut Heli Naski

Kuten Rämön kirja osoitti, on aina hauskaa lukea, miten muualta toiseen maahan muuttanut uuden kotimaansa kokee. Tällaisia kirjoja tehdäänkin aika paljon niin Suomessa kuin ulkomailla, ja Schmitzin Täällä Pohjoisnavan alla on varmaankin mitä tyypillisin lajityyppinsä edustaja: sujuva, hauska, vanhan ja uuden kotimaan eroja ja yhtäläisyyksiä huomioiva. Paikoin stereotyyppistä, mutta pääosin mainiota lenkkiseuraa. Huomasin, että Schimitz on kirjoittanut uuden kirjan Kun sanat ei kiitä, jossa etsitään ”suomalaisinta sanaa”. Kuuntelulistalle!

Sophie Kinsella: Muistatko minut
WSOY 2010
Suomentanut Kaisa Kattelus


Kääk, Kinsella. Himoshoppaajat sun muut… Olen koettanut pariin otteeseen lukea ja kuunnella Kinsellan Himoshoppaajia, mutta ne ovat jääneet kesken. Liian viihteellistä kirjallisuutta on todellakin olemassa. Sen sijaan muistelen pitäneeni Kinsellan Twentie’s Girlistä, jonka kuuntelin äänikirjana vuosia sitten. Nyt annoin Kinsellalle ikään kuin uuden mahdollisuuden. Muistatko minut osoittautui oikein sujuvasti kuunneltavaksi tarinaksi naisesta, joka onnettomuuden seurauksena menettää muistinsa ja palatessaan tajuihinsa huomaa koko elämäntilanteensa olevan ihan erilainen kuin mitä hänen muistinsa vakuuttelee. Tämä tarina vei mukanaan, vaikka onkin osin ennalta-arvattava. Lukiessa ärsyyntyisin siitä, että tiedän koko ajan mihin kerronta vie, mutta lenkkeilykuunneltavalta siedän hyvin erilaisia asioita. Viihdyin mainiosti, nauroin, jännitin, ihastuinkin.

Liane Moriarty: Nainen joka unohti
WSOY 2016
Suomentanut Helene Bützow

Haa, toinen viihteellinen romaani naisesta, joka menettää muistinsa ja joutuu itselleen uuteen elämäntilanteeseen. Moriarty vaan on paljon parempi kertoja kuin Kinsella. Hänen romaanissaan on monia sävyjä, joten kokonaisuus paitsi viihdyttää, myös koskettaa ja antaa ajateltavaa. Olen lukenut Moriartylta aiemmin Mustat valkeat valheet. Se ja nyt kuunneltu Nainen joka unohti saavat minut varmasti lukemaan tai kuuntelemaan lisää Moriartya. Mutta kumpi seuraavaksi: Hyvä aviomies vai Tavalliset pikku pihajuhlat?

Sitten vielä kaksi kirjaa, jotka eivät pariudu yhtä hyvin, mutta joita molempia voin lämpimästi suositella luettavaksi tai kuunneltavaksi: 

Heidi Köngäs: Sandra
Otava 2017

Sandra ja Janne ovat nuori torpparipariskunta, jonka arjen katkaisee Suomen sisällissota, johon Janne punakaartilaisena osallistuu. Sandran mennyt alkaa valottua hänen tyttärentyttärelleen Klaaralle, joka tutkii suvun vanhoja muistiinpanoja. Kipeä menneisyys, torpan tapahtumat ja Klaaran rinnalla myös Klaaran Lyyti-kälyn elämä osoittavat sodan ajan mielettömyyden.  Heidi Köngäksen Sandra toimii sekin hyvin äänikirjana: eri kertojanäänet erottuvat helposti, tarinan kuuntelua tekee mieli jatkaa. Kokonaisuus koskettaa ja pysäyttää, Köngäs on koko ajan ihmisen puolella. Sandra on hieno romaani, mutta vinkkaan samalla Dora, Dorasta, joka on edelleen suosikkini Köngäkseltä.

Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat

Kosmos 2017

Vaikka aiheena on masennus, on Saastamoisen Depressiopäiväkirjoja ilo kuunnella. Ilo siksi, että se on sujuva- ja suorasanaista kerrontaa kirjailijan omakohtaisesta masennuksesta: salaa hiipivistä oireista, jonkinlaisesta kieltämisestä, muiden puolelta tulevasta vähättelystä, yrityksestä pärjätä, huonohkosta ja onneksi myös hyvästä terapiasta, arjesta, unelmien puutteesta ja unelmien palaamisesta. Saastamoinen ei säästele itseään eikä lukijaansa, teksti on aivan kuin kirjan kansi: kirosanoja, kirkkauden peittämistä, harmaan ylivaltaa ja värien paluuta. Kokonaisuus on vapauttavaa kuunneltavaa. Tärkeä kirja, jolle vahva suositus. Toimii äänikirjana erinomaisesti.

Onko näissä teille tuttuja? Mitä äänikirjaa olette kuunnelleet viimeksi?

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois

Ayòbámi Adébáyò: Älä mene pois
Atena 2018
Stay With Me
Suomentanut Heli Naski
Kansi Rafaela Romaya
300 sivua
Nigerialainen romaani

Kuulisin tuon sanonnan vuosien mittaan monet kerran [kerrat] muilta ihmisiltä, enkä vieläkään aivan tiedä, mitä he kulloinkin tarkoittivat. Rakkaus on siis kuin testi, mutta missä mielessä? Mitä tarkoitusta varten? Kuka oli testin tekijä? Mutta taisin kuitenkin uskoa, että rakkaudella oli suunnaton kyky kaivaa esiin kaikki, mitä meissä oli hyvää, jalostaa meitä ja paljastaa meistä paras versio itsestämme. Ja vaikka tiesin Akikin harhauttaneen minua, uskoin yhä jonkin aikaa, että hän rakasti minua eikä hänelle jäisi muuta vaihtoehtoa kuin toimia oikein. Ajattelin, että oli vain ajan kysymys, milloin hän katsoisi minua silmiin ja pyytäisi anteeksi.

Yejide ja Akin ovat onnellinen nuoripari Lagosissa. Yejide omistaa menestyvän hiussalongin, Akin on pankinjohtaja. Heillä on koti, ystäviä, ja ennen kaikkea heillä on onnellinen parisuhde. Tai suhde on onnellinen siihen saakka, kun Akinin äiti painostaa Akinin naimisiin myös Funmin kanssa. Lapsi on tärkeintä, mitä vaimo voisi suvulle ja perheelle tuoda eikä raskaaksi tuleminen on helppoa Yejidelle. Rinnakkaisavioliitosta, toisesta vaimosta alkavat vaikeat ajat. Kohtalon kolhut osuvat pariskuntaan ja heidän osin pakosti laajennettuun perheeseensä liiankin tiheästi. Miten ne voi kestää, kuinka kauas rakkaus jaksaa kantaa, miten ihmiset pärjäävät Nigerian poliittisen myllerryksen melskeissä?

Ayòbámi Adébáyòn Älä mene pois on surullinen mutta myös toiveikas romaani nykyisyyteen kurkottavan lähimenneisyyden, 1980-luvun puolivälistä vuoden 2008 lopulle sijoittuvasta, Nigeriasta.

Älä mene pois on romaani, jota olisin halunnut rakastaa samaan tapaan ehdoitta kuin vaikkapa Chimamanda Ngozi Adichien Puolikasta keltaista aurinkoa tai Taiye Selasin Ghanaa ikuisesti. Mainitsemieni lisäksi olen lukenut muitakin erinomaisia afrikkalaisia romaaneja (ja kyllä, inhoan yleistämistä: "afrikkalainen romaani", kokonaista maanosaa ei saisi yhtenäistää edes kirjablogilauseessa, mutta toisaalta sanapari afrikkalainen / aasialainen / pohjoisamerikkalainen / eurooppalainen kirjallisuus kuljettaa helposti jonkinlaisiin mielikuviin, joten ottakaa tämä yleistys myönteisenä) ja kiinnostuin Adébáyòn romaanista kuta kuinkin heti kun siitä kuulin. Kun Kirjava kammari -podcastin ja -blogin Karoliina haastatteli kirjailijaa Maailma kylässä -tapahtumassa, klikkasin itseni verkkokauppaan kirjaostoksille.

Koska kirjoitin “olisin halunnut rakastaa”, tiedätte jo että en rakastanut tai rakastunut. MUTTA ei se mitään, koska pidin Älä mene pois -romaanista ihan hurjasti. Rakastinkin siinä monia asioita, kuten sitä miten taidolla kirjailija nivoo yhteen rakkaus- ja sukutarinan sekä muuttuvan maailman, vanhojen ja uusien tapojen vuorottelun, osaksi kaikkea. Kuinka sujuvasti Adébáyò soluttaa yksityiselämän osaksi Nigerian poliittisia tapahtumia, ryöstöjä, aidattuja kaupunginosia, naisiin ja miehiin kohdistuvia odotuksia. Rakastin myös sitä, miten hienosti tarina kulkee, kuinka koskettava ja yllättäväkin kokonaisuus on. Ja sitäkin, miten eläviä Adébáyòn ovat: henkilöhahmoina niin onnistuneita, ehjiä, herkästi ja silti voimakkaasti kirjoitettuja. Ihailin vielä, kuinka fyysisyys -- kaipuu toista ihmistä kohtaan, kehossa näkyvät toiveet raskaudesta -- kulkee henkisyyden rinnalla. Taitavaa, sujuvaa, nautittavaa, traagista: Sinun aivosi sulavat, Yejide. Ne sulavat, sulavat.

Syy siihen, miksi en täysin rakastunut, on joidenkin juonenkäänteiden melodramaattisuus, joka kasvaa yli oman makuni. Olen huono sietämään yltiöpäistä dramatiikkaa silloin kun en sitä odota (ja silti haluan tulla romaanin yllättämäksi, mikä ristiriita!). Kun yksi katastrofi on takana, odottaa toinen nurkan takana. Romaanihenkilöiden elämää koetellaan samassa mittakaavassa kuin vaikkapa Greyn anatomian jaksoissa, toki eri kontekstissa, mutta vertaan silti. Surkeita sattumuksia siis riittää, minkä vuoksi rakastamisromaanin sijaan sain sinänsä erittäin hyvän ja suositeltavan lukuromaanin.
 

Lukuromaanin käsite on tietenkin laaja ja eri ihmiset näkevät termin eri tavalla (googlailkaa vaikka bloggauksia aiheesta, kiinnostavaa keskustelua on käyty). Minulle lukuromaani tarkoittaa juonivetoista romaania, jonka sivut kääntyvät kuin itsekseen, romaania johon upota. Adébáyòn teokseen upposin: vaikka turhauduin melodraaman määrästä, nautin lukemastani, ihan koko romaanista. Ennen kaikkea ihastelin sitä, miten monitahoisesti ja taidokkaasti Adébáyò osaa yhdistää sukutarinan, parisuhdedraaman sekä vanhojen ja uusien uskomusten rinnakkaisuuden. Nigerialainen kansanusko on yhtä elävää kuin kristinusko, moderni kaupunkilainen elää kiinni perinteissä. Toivo elää silloinkin, kun rakkaus ei tahdo riittää. Ja surullisimpien tapahtumien jälkeenkin on jotain, ehkä.

Tämä monitahoisuus sai aikaan sen, että suosittelen Adébáyòn romaania lämpimästi siitäkin huolimatta, että se ns. rakkausaste* jäi omalla kohdallani tavoittamatta. Afrikkalaista kirjallisuutta suomennetaan harvakseltaan, mutta kun suomennos saadaan, on se ainakin omien kokemusteni perusteella aina lukemisen arvoinen.

*Rakkausaste ei ole mikään käytössä oleva mittari lukemisissani. Kunhan nyt heitin sen tänne. Mutta on olemassa kirjoja, joita oletan rakastavani ehdoitta (mutta en halua määritellä sitä, millainen tämä rakkauskirja on, koska lukukokemus on usein kiinni lukuajasta, -paikasta, -fiiliksestä jne., joskus rakkauskirja haastaa älyllisesti, yllättää tai ihastuttaa kielellisesti ja rakenteellisesti, toisinaan siinä on juuri oikeanlainen miljöö, ja harvemmin se on yksinkertaisesti "vain" sujuva tarina). Aina odotukset eivät täyty, vaikka luettu olisikin sinänsä erinomainen ja kiinnostava, kuten Älä mene pois.

Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa

Jörn Donner: Vesi on verta sakeampaa
Otava 2018
Blod är tunnare än vatten
Käsikirjoituksesta suomentanut Kari Koski
Kannen suunnittelu: Anders Carpelan
285 sivua
Dokumenttiperusteinen romaani

Kapteeni inttää, että minun pitäisi valita. Siihen olen yrittänyt sanoa, ettei minulla ole tietoa siitä mitä sellainen valinta voi merkitä.
Vain valkoiset puhuvat punaisesta ja valkoisesta, nujerretut vastustajat puhuvat mustista tai lahtareista. Monte Carlossa vastakkaisilla väreillä ei ollut muuta poliittista merkitystä kuin että punainen voitiin yhdistää Ranskan vallankumoukseen, musta taantumukseen ja vapauden rajoittamiseen. Mutta minä tuskin koskaan pääsen sinne, ellei sattuma suo minulle mahdollisuutta irtautua tästä puolittaisesta kurjuudesta, jota jossain määrin lievittää Annan ääni, kun hän kysyy:
Oletko tyytyväinen päivääsi?

Vuosi 1918. Venäläinen Alexander pakenee kotimaansa tapahtumia Suomen puolelle jääneeseen huvilaansa. Huvilassa hän kohtaa nuoren naisen, Annan, joka ottaa Alexanderin vastaan ase kädessään. Satakunta vuotta myöhemmin mies tutkii isänsä jäämistöä. Erilaisista dokumenteista alkaa muodostua tarina, jossa Suomen sisällissodan ja Venäjän vallankumouksen rajamailla kohdanneiden ihmisten kohtalot alkavat hahmottua – osin dokumenttien, osin kuvitellun kautta.

Mikä on fiktiota, mikä totta, minkä verran dokumenteista voi tuottaa fiktiota, ja ehkä se kiinnostavin kysymys: millainen on Jörn Donnerin tuorein romaani Vesi on verta sakeampaa?

Ensimmäisiin kysymyksiin on mahdotonta vastata, sillä fiktio ja tosi elävät rinnakkain kaunokirjallisuudessa eikä niitä ole (ainakaan joskus) tarpeen erottaa. Fiktiossa ei aina ole toden vaadetta, mikä on usein vapauttavaa. Kysymys dokumenttien roolista fiktion tuottajana on kiinnostava, muttei kovin relevantti, koska historialliseen romaaniin kuuluu ainakin jonkinasteinen taustoitus faktojen perusteella. Toisaalta Donnerin romaanissa dokumenttien rooli on osa tarinaa.

Sen sijaan viimeiseen kysymykseen voi jokainen lukija vastata omalta osaltaan. Minun vastaukseni lyhykäisyydessään ja lakonisuudessaan kuuluu: ihan hyvän. Ihan hyvällä tarkoitan tällä kohtaa romaania, joka tarjoaa kiinnostavan ja otteessaan pitävän niin kutsutun suuren tarinan. Tarinaa sodasta ja rakkaudesta, kaaoksesta, surusta – ja suvustakin. Hetkittäin kokonaisuutta vaivaa luonnosmaisuus: on kuin ajatukset kyllä siirtyisivät kirjan sivuille, mutta vain osittain, osittain jäisivät jonnekin kirjailijan aivosolujen, kynän tai tietokoneen näppäimistön ja tiedostoksi muuttuvan tekstin väliin.

Ehkä sodan ja vallankumouksen kaoottisuus tai sitten romaanin taustalla olevien dokumenttien (mahdollinen) sirpaleisuus saa aikaan sen, että romaanina Vesi on verta sakempaa on osin hajanainen. Vaikka tekstissä on imua, on siitä paikoin vaikea saada otetta. Hajanaisuuden tunnetta lisää nykyhetkessä elävän kertojan ääni, tavallaan koko romaanin perusta ja silti tarkkailija, joka sekoittuu osaksi kuviteltua – tai kuviteltua monitasoisessa fiktiossa. Palasia: kirjeitä ja muita dokumentteja, tunteita, tapahtumia, paikoja: Terijoki, Pietari, Viipuri… kaikkea on paljon. Romaanin rakenne tarjoaa siis haasteen, johon ei täysin vastata.

Tarina on kuitenkin kiehtova. Se pitää otteessaan, kuljettaa jonnekin toiseen aikaan ja paikkaan. Se koskettaa, tulee liki, on kaunis ja melankolinen ja hurja. Varsin taitavasti Donner käsittelee myös Suomen sisällissodan ja Venäjän vallankumouksen kaoottisuutta ja sitä, mitä kaikki saa aikaan niin yhteiskunnallisissa toimissa kuin yksittäisessä ihmisessä. Kerronta etenee pikemminkin raportoivasti kuin kuvaillen, dialogin ja kertojan mietteiden kautta. Tekstissä on outoa julmuutta ja kauneutta, mistä pidän.

Karikoistaan huolimatta Donnerin romaanissa on paljon mieleenpainuvaa. Erityisen hieno on loppu, jossa romaanin nimi saa selityksensä. Vesi ja veri, elämän elementit: miten kaikki oikeastaan kulkee kaikkialla siellä missä elämää on.

-

Muissa blogeissa: Järjellä ja tunteella, Kirja vieköön, Tuijata.

P. S. Juhannuksena lukemani romaani sai minut vanhojen sukukuvien äärelle. Olisipa kaikista noista kuvien ihmisistä tekstidokumentteja (osasta toki onkin: kirjeitä, valokuvien taakse tehtyjä merkintöjä, mutta osaa jää tuntemattomiksi), niin voisin osin pohjustaa heidän elämäänsä koskevaa kuvitteluani!

Kesälista, juhannus

Juhannus. Ajatukset kesälomassa, jonka aika ei ole ihan vielä. Mutta on saldovapaa ja muutaman päivän hengähdystauko. Monissa blogeissa on tehty kesälista: on koottu asioita, joita aikoo tehdä kesällä. Ihanaa, minäkin innostuin Täällä toisentähden alla -blogin Jaanan esimerkin mukaan.

Asenteeni listaan on kuta kuinkin sama kuin yhdessä lempilehdessäni, britiläisessä The Simple Thingsissä: se ei ole to-do-, vaan could-do-lista. Asioita, joita voisin tehdä kesälomani aikana. Asioita, joita haluaisin tehdä. Osin asioita, joita teen.

Tänä kesänä haluan muun muassa

katsoa merta yhdellä Euroopan laidalla,
käydä itselleni uudessa taidemuseossa,
kuvata suovilloja tai vanamoita,
valvoa yöllä valokuvakirjaa tehden,
nukkua pitkään,
lukea vihdoinkin jonkun hyllynlämmittäjäkirjan,

löytää uudelleen viimekesäiselle kantarellipaikalle,
syödä mansikkamaitoa,
olla edelleen heittämättä talviturkkiani (jo neljäs tai viides kesä putkeen!),
viettää päivää Helsingissä ihan vaan lorvaillen,
tavata ystävä jota en ole nähnyt muutamaan vuoteen,
tuntea olevani lomalla.

Mitä sinun kesälistaasi kuuluu? Kerro se kommenteissa tai mahdollisesti omassa blogissasi. 

Mansikkaista juhannusta! ♥

Maggie Nelson: Argonautit

Maggie Nelson: Argonautit

S&S 2018
The Argonauts 2015
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Jussi Karjalainen
208 sivua
Yhdysvaltalainen omaelämäkerrallinen tietokirja

Onhan se röyhkeää. Toisaalla on aristoteelinen, kenties evolutiivinen tarve kategorisoida kaikki mahdollinen – peto, iltahämärä, syömäkelpoinen – toisaalla tarve kunnioittaa muutosta, pakoa, sitä valtavaa olemisen sekamelskaa, jossa me todellisuudessa elämme.

Millaista on elää queeriksi luokiteltavaa elämää naisena, puolisona ja äitinä? Rikkoa normeja ja löytää tasapaino? Amerikkalainen taidehistorioitsija ja kirjailija Maggie Nelson on nainen, jonka puoliso Harry (Dodge) ei halua määritellä sukupuoltaan, pariskunnan lapset, yksi yhteinen ja toinen Harryn aiemmasta suhteesta, ovat syntyneet pojiksi. Vakiintunutkin elämä on ikuista etsimistä: minuuden, toiseuden, ulkopuolisen ja sisäisen.

Etsijöitä olivat myös Kreikan myyttiset argonautit, Argo-laivalla purjehtijat, jotka matkansa aikana rakensivat koko laivansa uudelleen, mutta pitivät laivansa nimen. Argonautit on Nelsonin omaelämäkerrallisen kirjan nimi: tietokirjan, muistojen kirjan, esseistiikkaa lähestyvän teoksen, tietopainotteisen ja runollisen teoksen. 

Teoksessaan Nelson tarkastelee sitä, mikä on normaalia ja mikä nähdään sen ulkopuolisena. Onko ydinperhe normaalia? Tuhoaako Nelsonin ja Dodgen suhde avioliitoksi kutsuttua instituutiota vai vahvistaako se sitä? On todella omituista elää historiallisella hetkellä, jolloin vastakkain ovat vanhoillinen huoli ja hätä siitä, että sateenkaariväki tuhoaa yhteiskunnan instituutioineen (ennen kaikkea avioliiton) ja toisaalta huoli ja hätä queer-liikkeen epäonnistumisesta tai kyvyttömyydestä romuttaa yhteiskunta ja perinteiset instituutiot… Nelsonin älykkään analyyttistä, mutta samalla tunteisiin menevää (mikä riemastuttava ja yhteen sovittuva ristiriita, muuten!) tekstiä on virkistävää lukea. Nelson kritisoi yhtäältä hetero-, toisaalta homonormatiivisuutta, valmiiksi annettuja malleja, vaikka hän sekä elää niiden mukaisesti että rikkoo niitä. 

Nelson ei pohjaa kokemuksiaan vain omaan elämäänsä, vaan tutkijataustaisena hän tuntee hyvin myös sukupuolentutkimuksen diskurssin aina Luce Irigarayn ja Judith Butlerin kaltaisista klassikoista lähtien. Argonauttien sivujen marginaaliin on nostettu ajattelijoiden ja taiteilijoiden nimiä, minkä ansiosta raskaalta viiteapparaatilta vältytään. Keskiössä on silti Nelson oma elämä, hänen ja Harryn suhde, kysymykset sitoutumisesta, äitiydestä, rakkaudesta. Kummankin lapsuus on myös vahvasti läsnä, etenkin Harry on eräänlainen argonautti etsiessään biologisia juuriaan.

Vaikka Nelsonin teksiä voi luonnehtia osin runollisen kauniiksi (mitä runollisen kaunis sitten ikinä onkaan, mielikuvaa, eihän runouden tarvitse olla millään muotoa kaunista), on Argonautit myös raastava, repivä, pornografista sanastoa viljelevä kirja. Nelson saa lukijansa pohtimaan sitä(kin), että mikä oikeastaan on rumaa tai rivoa (kärjistän tässä, koska ihanuus tai rumuus tai mikä lie elää mielestäni aina samoissa asioissa)? Onko sitä perseeseen paneminen, josta Nelson paljon kirjoittaa? Onneksi lukijan, ainakaan minun, ei tarvitse ottaa kantaa. On henkilökohtaista ja on poliittista eikä niitä voi tai pidä toisistaan erottaakaan. Rumuus ja kauneus asuvat samassa kodissa, samassa suhteessa, samassa ihmisessä.

Kun Nelson hedelmöitetään ja kun hänen raskautensa etenee, etenee myös Harryn prosessi yhä kauemmas naiskehostaan – muttei kuitenkaan mieheksi, sillä Harry ei halua tulla määritellyksi jonkun tietyn sukupuolen mukaan. Myös aika määrää elämää: Mutta sisältäpäin se ei tuntunut siltä. Sisältä me olimme kaksi inhimillistä eläintä ja koitimme muodonmuutosta rinta rinnan, toistemme todistajiksi osuneina. Toisin sanoen me vanhenimme.

Paitsi yhteiskunnallista, älykästä ja henkilökohtaista, on Nelsonin teksti myös hauskaa, vapauttavaa luettavaa. Argonautteja onkin ihana (!) lukea. Se on teos, joka katsoo moneen suuntaan – sisältä päin, rujosti ja kauniisti, varmasti mieleenpainuvasti.

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu
WSOY 2018
Kansi Laura Lyytinen
308 sivua

Kotimainen romaani,
jatko-osa L. M. Montgomeryn Runotyttö-kirjoille


Entä kaikki ne yöt, jolloin Emilia ja Teddy olivat yhdessä katselleen Lyyran Vegaa, heidän yhteistä tähteään? Emilia tuijotti epäuskoisena taivaalle, mutta pilvenriekaleet peittivät tähdet.

Emilia tiesi olevansa naurettava. Ei, Teddy oli naurettava. He olvat molemmat niin naurettavia, että Emilia olisi nauranut, ellei kaikki olisi ollut niin surkeaa! Miten hän olisikaan nauranut!

Pieni Runotyttö, Emilia Byrd Starr, Uuden Kuun Emilia. L. M. Montgomeryn tuotannon tunnetuimpia hahmoja Vihervaaran Annan ohella. Jokainen Montgomerynsa lukenut lie kuullut kysymyksen: Anna vai Emilia? Minulle vastaus on päivänselvä. Olen aina halunnut pitää Emiliasta, tuosta lahjakkaasta kirjailijattaresta, ja toki pidänkin. Vastaus on kuitenkin Anna, totta kai.

Sillä: Lapsena koin Runotytöt synkiksi tavalla, jota en osaa vieläkään määritellä. Annan maailmaan solahdin paremmin, tarinoiden koskettavuuteen ja hauskuuteen – ja pian opin huomaamaan, miten monia eri sävyjä Annoissa on. Annasta tuli minun “kirjaystäväni”, Annoja olen lukenut viihtyäkseni, saadakseni lohtua, palatakseni johonkin tuttuun, ollakseni tässä ja nyt. Runotytöissäkin on sävyjä ja tasoja (totta kai!), mutta siinä missä luin (ja luen) Annoja uudelleen ja uudelleen, en palannut Emilia Byrd Starrin maailmaan ennen kuin nyt. Nyt, kun hän on Emilia Kent. Teddyn vaimo.

Vaikken voi kutsua itseäni Emilia-faniksi, innostuin heti, kun kuulin Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen kirjasta Emilia Kent. Runotytön tarina jatkuu.

Enemmän kuin Emiliasta sinänsä kiinnostuin ajatuksesta lukea taitavien kirjailijoiden kynästä syntynyttä Montgomery-fanifiktiota. Koska en muistanut Runotytöistä kuin pääpiirteet, silmäilin Montgomeryn kolme Emilia-romaania pikaisesti, muistaakseni kirjojen pääpiirteet: Emilia, Ilse, Perry ja Teddy, Uusi Kuu, kirjoittaminen, Murrayt, sukuylpeys, Tuulen tyttö… Ai niin! Kun Runotytöt olivat jossain määrin muistissa, tartuin suurella innolla Huotarisen ja Koskimiehen kirjaan.

Ja sainkin kirjalta paljon: sujuvalukuisen, tunnelmallisen romaanin, jossa nuori kirjailija kohtaa niin avioliittoonsa, omaan kirjoittamiseensa kuin tarvitsemaansa tilaan, tuuleen ja avaruuteen liittyviä kysymyksiä. Sain romaanin, joka kurottaa sekä Emilian sisäiseen maailmaan että hänen tapoihinsa tai kykyihinsä toimia, oli kyse sitten kehon pettämisestä, ystävyydestä tai sukuvelvoitteista.

Mikä parasta, Huotarinen ja Koskimies tavoittavat Montgomeryn hengen. On kuin lukisi kirjailijan omaa tekstiä, jonka joku taitava suomentaja on kääntänyt. Tiettyä nykyaikaisuuttakin voi toki rivien väleistä löytää, mikä ilahduttaa. Fanifiktiota voi tietysti idean tasolla ihan yleisestikin aina kiitellä, hämmästellä, vierastaa tai siihen voi tarttua uteliaisuudella. Ja siksi voi myös alati pohtia, miten ns. tosifanit tämänkin kirjan ottavat vastaan (kertokaa!).

Kuten sanottua, olen aina pitänyt Emiliasta, mutten ole koskaan ollut hänestä niin innoissani, että jotenkin puristisesti suhtautuisin ehkä jonkinlaisesta ajatusleikistä alkaneeseen jatko-osaan. Päinvastoin, Emilia Kent on niin laadukas romaani, että uskoisin sen voivan innostaa uusiakin (aikuisia) lukijoita Runotyttöjen pariin. Mitä fanifiktioon noin yleisesti ottaen tulee, niin jos se on tätä laatua, voisi sitä lukea enemmänkin. Emilia, vieras tuttuni, toimii siis erinomaisesti tällaisena jatko-osanakin. Entä sitten jonkun rakkaamman hahmon kohdalla? Haluaisinko fanifiktiota vaikkapa Annasta? Hmm, en tiedä (ehkä sellaista on maailmalla tehtykin). Uteliaisuus varmasti voittaisi. Ja miksikäs en: onhan minulle rakkaammasta hahmosta, Jane Austenin Elizabeth Bennetistä saatu aikaan mainio Syystanssiaiset (kirjoittajana itse dame P. D. James).

Se fanifiktion pohdiskelusta. Emilia Kent on mainio kirja. Kielen ja tunnelman kohdalla moni osuu kohdilleen niin, että on kuin lukisi Montgomeryn alkuperäisteosta. On ihastuttavaa, miten Emilia pohtii, olisiko hänen mielessään kehräytyneessä juonessa “viimein siementä kokonaiseen romaaniin”, miten hän tuntee omenoiden tuoksun jo Uuden Kuun eteisessä, ja kuinka hän on “aina tuntenut puut sisarikseen”: Hän tunsi syvää onnea ja iloa vaahteroiden kullan aikaan, jolloin punakeltaiset lehdet olivat salattuja kirjeitä, viestejä toisista maailmoista, jostakin sieltä, missä sanat syntyvät. Ah, voisin melkein kuvitella olevani sittenkin myös vähän Emilia, ainakin nyt pääsin hänen maailmaansa paremmin kuin koskaan aiemmin.

Yhdellä lauseella: Huotarisen ja Koskimiehen Emilia Kent ei vain jatka runotytön tarinaa, vaan se on kirja joka antoi minulle Uuden Kuun Emilian.

Päivä Tallinnassa

Ihmettelen aina, että miksi käyn niin harvoin Tallinnassa. Ja kun sinne menen, niin miksi teen vain pikaisen visiitin? Muutaman kerran olen ehtinyt viettää hotelliyön etelänaapurissamme, mutta eilenkin kyseessä oli päiväretki.

Ei päiväretkessäkään toki mitään vikaa ollut, kun ehti tunnelmoida kaikkea tätä:

Silti mietin, että olisipa ihanaa majoittua jonnekin yöksi tai pariksi, poiketa hieman tutuilta reiteiltä, lorvailla museoissa, istua kahvilassa lukemassa kirjaa, katsella kesäillan valottamaa ja varjottamaa kaupunkia, ostaa kimppu pioneja maljakkoon yöpaikan pöydälle.

Mutta hyvä näinkin. Vain muutaman kerran Virossa käyneenä vielä muutama sananen laivasta: matkustimme ystäväperheen kanssa Tallinkin uudehkolla Megastarilla. Se oli aika ruuhkainen, olihan kesäkuinen lauantai, mutta pikalaivaksi viihtyisä. Kauniisti sisustetussa laivassa oli useita kahviloita ja istuma-alueita, paluumatkalla buffetissa (joka mielestäni kuuluu laivamatkaan etenkin Ruotsin-laivoilla, mutta hyvin toimii Vironkin suuntaan) aloin suorastaan viihtyä. En ollut aiemmin matkustanut Tallinkilla Tallinnaan yhtä vuosien takaista työmatkaa lukuun ottamatta. Silloin laivamatka tuntui tympeältä, jopa tylyltä Suomenlahden ylitykseltä, mutta nyt tuntuu että seuraavallakin kerralla voisin Tallinnaan mennessäni matkata juuri Megastarilla. Milloin seuraava kerta sitten tulee, sitä en tiedä. Silloin luultavasti ihmettelen taas, että miksi käyn Tallinnassa niin harvoin.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
Gummerus 2018
Dept. of Speculation 2014
Suomentanut Marianna Kurtto
237 sivua
Amerikkalainen romaani

Jos joku pyytää kertomaan mikä on ollut elämäsi onnellisinta aikaa, on tärkeää huomioida vastauksessa kysymyksen lisäksi myös kysymyksen esittäjä. Jos kysyjä on joku jota rakastat, voidaan hyvin olettaa, että tämä henkilö toivoo olevansa mukana pyytämässään muistelossa. Mutta jos olet erehtyväinen ja sydämessäsi on kierouma, saatat unohtaa tämän itsestäänselvän ja hellyttävän ohjeen ja sen sijaan puhua ajasta, jolloin olit ypöyksin maalla, missä kukaan ei tahtonut sinusta yhtään mitään, edes rakkautta.

Nainen ja mies ovat molemmat älykkäitä ja hyväosaisia. Heidän elämänsä näyttää kulkevan kuin romanttisessa komediassa tai vähintäänkin akateemisessa arjessa. He rakastuvat, jakavat asioita, käyvät töissä, saavat lapsen. Ja sitten… Parisuhde muuttuu: sisäiset ja ulkoiset tekijät, koko elämä.

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto on erikoinen, kokoaan suurempi romaani asioista. Se on parisuhderomaani, kertomus elämän kaoottisuudesta ja niistä nyansseista, jotka vaikuttavat kuta kuinkin koko omaan kokemusmaailmaan. Offillin romaani kurottaa siis moneen suuntaan ja tekee sen hallitusti.

Syvien pohdintojen jaostoa on oikeastaan vaikea avata enkä edes erityisemmin halua sitä tehdä, koska (pitkästä aikaa, muuten) haluan pitää kirjan itselläni ja silti suositella sitä teille muille. Vinkkausmielessä sanon siis jotain.

Ensin: Offillin romaani on hurjan hyvä. Offill kirjoittaa paitsi fragmentaarisesti, myös ehjästi. Näkökulmat vaihtelevat, mennyt ja nykyisyys, ajatukset ja tapahtunut lomittuvat. Kokonaisuus tarjoaa oivalluksia, viittaa sinne tänne maailmankirjallisuuteen ja filosofiaan, sivuaa arkea mutta kurottaa jonnekin toiselle puolen. Pienet havainnot naurattavat, suuret tunteet koskettavat. Miten joku osaakin kirjoittaa niin raa’an pihvin piilottamisesta sämpylän sisään ja edelleen käsilaukkuun, Rainer Maria Rilken taidepohdinnoista, peloista ja joskus rakastamisesta, kuin toisen keskiläntisyydestä – samassa kirjassa, niin sujuvasti!

Erikseen on kehuttava romaanin kieltä ja siten Marianna Kurton suomennosta. Vaikka Offillin teoksen teemat, rakenne, viittaukset ja näkökulmavaihdos riittäisivät yksin tekemään kokonaisuudesta kiinnostavan ja onnistuneen, toimii kieli kaiken kruununa. Kurtto tavoittaa romaanin kepeyden ja syvyyden, sen kiehtovasti ristiriitaisen helppouden ja hyvän haastavuuden, kaiken unenomaisuuden ja kirkkauden.

Offillin romaanin takateksti on tupattu täyteen toinen toistaan ylistävämpiä kommentteja. Niiden kanssa on helppoa olla samaa mieltä, mutta kirjabloggaajan omaäänisyyttä ne heikentävät – ainakin minun kohdallani, leikkimielisesti. Nimittäin eräs suosikkikirjailijani Maggie O’Farrell sen sanoo: “[--] Heti kun sain kirjan loppuun, käänsin sen ympäri ja aloitin alusta. Upea.” Minä en vielä aloittanut lukea koko romaania uudestaan, mutta palasin alkuun, ehkä nähdäkseni joitakin asioita, ehkä ymmärtääkseni, aivan varmasti lukukokemukseeni ihastuneena.

Syvien pohdintojen jaosto on suorasanainen ja kryptinen, hauska ja surullinen, elämänmakuinen mutta tyylitelty, erinomaisesti kirjoitettu, mieltä virkistävä romaani. Sellainen, jonka haluaa saada loppuun mahdollisimman pian, mutta josta ei silti tahtoisi luopua. Voi että.

--

Myös Tuija ja Annika ovat lukeneet Offillin romaanin.