Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti
Kustantaja: Otava 2013, Otavan kirjasto
Alkuteos: Ghana must go 2013
Suomennos: Marianna Kurtto
Kansi: Timo Mänttäri
Sivuja: 395
Mistä: Arvostelukappale
Yhdysvaltalai(s-ghanalai)nen romaani

Kweku kuolee paljain jaloin sunnuntaina ennen auringonnousua; hänen tohvelinsa ovat makuuhuoneessa oviaukon vierellä kuin koirat. Parhaillaan hän on pation ja puutarhan välisellä kynnyksellä miettimässä, palaisiko hakemaan niitä. Hän ei palaa. Hänen toinen vaimonsa Ama nukkuu makuuhuoneessa huulet veltosti toisistaan irrallaan, kulmakarva hieman kurtussa; hänen poskensa etsii kuumissaan viileää kohtaa tyynyltä, eikä Kweku tahdo herättää häntä.
Hän ei voisi, vaikka yrittäisi.

Kweku sai kuolee kastepisaraiselle pihanurmelle Ghanassa. Yhdysvalloissa hänen perheensä, jonka hän jätti, saa yksi kerraan suru-uutisen: entinen vaimo Fola, skottijuuriakin omaava nigerialainen "prinsessa", sekä hänen lapsensa, esikoinen Olu, kaksoset Taiwo ja Kehinde sekä Pieni Sadie. Vuosia aiemmin seurapiirien arvostama ja hienossa bostonilaisessa sairaalassa kirugina työskennellyt Kweku on menettänyt potilaan leikkauspöydälle, joutunut oikeuteen ja häpeissään hylännyt koko amerikkalaisen elämänsä. Kun Kweku kuolee, kokoontuvat muut perheenjäsenet yhteen. Heidän on kohdattava niin menneisyyteensä kuin toisensa sekä uskallettava katsoa elämää eteen päin.

Viime syksynä olin Suomen Grantan julkistamistilaisuudessa. Parhaiten tapahtumasta jäi mieleeni John Freemanin haastattelema Taiye Selasi, joka kertoi hauskasti ja kiehtovasti kirjoistaan, akateemisuudestaan sekä siitä, millaista on olla afrikkalaistaustainen maailmankansalainen. Yksi ensimmäisistä Grantasta lukemistani novelleista oli Selasin Afrikkalaistyttöjen seksielämästä, joka ravisteli ja hätkähdyttikin minua lukijana. Selasin hiljattain suomennettu romaani Ghana ikuisesti ei kuitenkaan heti päässyt lukulistalleni, mutta Karoliinan bloggaus vakuutti minut ja - niin - nyt olen taas siinä tilanteessa, että seuraavaan kirjaan on vaikea siirtyä.

Kukaan ei koskaan tarvinnut yksityiskohtia.
Oli vain yksi perustarina, jonka kaikki tunsivat. Tarinalla oli muutama räätälöity loppu, joista pääsi silloin tällöin valitsemaan. Perus: hyräileviä isoäitejä ja rytmikästä rummutusta ja mahlasta tehtyjä juomia ja patriarkaalisuutta. Räätälöity: poikalapsi pääsee pois, on hyvä luonnontieteissä tai jalkapallossa; kuolee nuorena, päätyy papiksi, lapsisotilaaksi tai vastaavaksi. Ei mitään erityistä, eli mitään muistettavaa.
Ei mitään muistettavaa, eli ei mitään surtavaa.

Mutta Kweku ja hänen jälkeläisensä ovat yksityiskohtia, heissä on muisteltavaa toisilleen silloinkin, kun he ovat samassa tilassa toistensa kanssa. Heidän perhekuvassaan kaikki ovat epätarkkoja, mutta kaikki ovat siinä. On lääkäreitä ja on taiteilija, on itseään etsiviä ja suorastaan hukassa olevia, on avioituneita, sinkkuja. On ihmisiä, jotka kuuluvat Yhdysvaltoihin, mutta kuitenkin, vaikkakin vähemmän Ghanaan eivätkä ehkä lopulta kumpaankaan.

Ghana ikuisesti on tyypillistä "maahanmuuttajakirjallisuutta" - esimerkiksi Jhumpa Lahirin teoksiin, ymmärtääkseni Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajiin (joka on lukulistallani) tai vastikään lukemaani Noviolet Bulawayon Me tarvitaan uusiin nimiin verrattavaa -  siinä mielessä, että sen henkilöt hakevat paikkaansa ja peilaavat suvun uuden ja vanhan kotimaan eroja. Selasi kirjoittaa viehättävästi: Yhdysvallat tietää mahdollisuutta menestyä kovan työn kautta, pääsyä akateemiseen keskiluokkaan, itärannikon syksyyn, jossa lehdet värikkäitä, jossa tarjoillaan papuja Bostonin tyyliin ja  jossaautossa soi Miles Davis. Ghana on rakas, ajatuksissa myyttinenkin kotimaa, joka tuntuu olevan ainaisessa remontissa: toisaalla rakennetaan uutta, mutta kaikki on koko ajan rakenteilla, jossa on ihmeellinen meri ja omanlaisensa liike, mutta tavarat on tuotu Aasiasta tai Etelä-Afrikasta ja mökki on kuin Aspenissa. Ghana on vieras, Kwekun ja Folan kaikki nyt jo aikuiset lapset ovat syntyneet Yhdysvalloissa.

Koin virkistävä, että samoin luin Lahiri, Selasi kertoo entisen ja uuden kotimaan arjesta keskiluokan näkökulmasta, jonkinlaisesta tavallisuudesta sen sijaan, että keskiössä olisivat väärinkohtelut, kidutukset tai muu väkivalta. Selasi ei kirjoita kurjuuskirjallisuutta, vaan hänen tarinansa puitteet ovat arkiset ja suomalaiselle lukijalle silti vieraat. Arkisuus tai realismi on toki periaatteellista, ovathan esimerkiksi kaikki kirjan henkilöt omalla tavallaan ihmeellisiä.

Selasi kirjoittaakin hyvää fiktiota, suurta tarinaa perheestä. Hän kytkee romaaniinsa paitsi vierauden, vanhemmuuden, sisaruuden ja rodun teemat, myös antiikin kertomukset. Keskiluokkalaisuudestaan huolimatta Ghana ikuisesti ei ole vailla rosoa, vaan Selasi lataa romaaninsa sellaisia kerrostumia, jotka pakostakin koskettavat. Ehjän tarinan lisäksi Selasi tarjoaa lukijoilleen rakenteellisesti kiinnostavan, Kwekun kuolemaa eräänlaisena kiinnekohtanaan pitävän romaanin. Hän kirjoittaa vahvaa kieltä, joka runollisuudestaan huolimatta on selkeää ja sujuvasti luettavaa. Vain paikoin kerronta lipeää äärimmäiseen sentimentaalisuuteen ja vain hetkittäin Kwekun kuoleman kaunis kuvaus tuntuu toisteiselta. Kokonaisuus vakuuttaa.

Minulle Ghana ikuisesti on lähes täydellinen nykyromaani: se on kieleltään kaunis ja hiottu, tarinaltaan mukaansa tempaiseva, aihepiiriltään rikas ja kiehtova. Kaiken lisäksi se on niitä harvoja kirjoja, jotka kirvoittivat minultakin muutaman (hyvän) kyyneleen.

---

Ghanasta ikuisesti ovat kirjoittaneet myös Mari A, Maria, Anna, Elegia ja Krista.