Bad Gastein 1: Alppeja ja metsäreittejä

Terveisiä Bad Gasteinista! Lumiomenan Instagramin seuraajat tietävätkin, missä kahdessa eri paikassa vietimme viime viikon. Niistä ensimmäinen on Itävallassa sijaitseva Bad Gastein, jossa nautimme niin vuoristoilmasta, kylpyläkaupungin perinteiden mukaisesti uimisesta kuin hyvästä ruoastakin. Teen nyt pienen kolmen postauksen matkasarjan, joista ensimmäisessä esittelen Bad Gasteinin maisemia, mutta toisessa menen siihen, mikä minua lopulta eniten sykähdytti. Kolmas blogiteksti saa sitten olla omistettu toiselle kaupungille.

Yllä olevassa kuvassa olevaa maisemaa en heti kyllästynyt ihailemaan. Loma-asuntomme parvekkeelta näytti juuri tuolta iltaisin eikä aamumaisemissakaan ollut valittamista:

Olimme siis keskellä Itävallan Alppeja, Saltzburgerlandin alueella. Saltzburgiin emme ehtineet, vaan junailimme itsemme omatoimisesti Bad Gasteiniin, jolla on pitkä historia ja suuri suosio kaikenlaisen väen - yhtä lailla keisarinna Sissin, keisari Wilhelmin ja Franz Schubertin kuin pohjoismaisen lasketteluväen ja satunnaisten romantikkojen keskuudessa. 

Bad Gasteinin kiehtovasta kylästä lisää huomenna tai keskiviikkona, nyt hissillä ylös ja vuorelle! Koska matkustimme lasten kanssa, päätimme säästää sekä aikaa että (lasten) jalkoja ja suuntasimme Stubnerkogelille hissillä. Hissi olikin paitsi hauska, myös nopea. Ylhäältä avautuivat hienot näköalat. Riippusilta oli harmillisen ruuhkainen, mutta ehdin sentään hieman vilkuttelemaan sieltä käsin.

Alas kävelimme vuorenrinteen puoliväliin saakka ja kohtasimme matkalla uusia tuttavuuksia. Ihan ystävyksiä meistä ei tullut, mutta moikattiin kuitenkin:

Vuorenhuippujen ja -rinteiden ohella Bad Gasteinissa voi patikoida "promenadeja" pitkin. Kaiser Wilhelmille omistettu kulkuväylä lähtee alakylästä Heilige Primus und Felizian -kirkon kupeesta. Vuorikapuamisen (tai alastulon) jälkeen jalat saivat hemmottelua melko tasaisella maalla kävellessä, mutta mieli kyllä lepäsi näissäkin maisemissa, satumetsissä oravien ja pähkinähakkien seuratessa tarkkaan kulkijoiden askeleita.

Kaiken tämän kävelyn vastapainoksi etenkin lapsia ilahdutti Felsentherme-kylpylä. Minä en ole uinti-ihmisiä, en ole esimerkiksi muutamaan viime kesään vaivautunut heittämään edes talviturkkiani. Kylpylän yli 30-asteisessa vedessä lillumisesta nautin minäkin, lisäksi uskaltauduin jopa saunaan. Uskaltautumisesta voinee puhua, koska kylpylän saunat olivat sekasaunoja, joissa tosin sain istuskella aika lailla itsekseni. 

Kaikenlainen liikunta sai myös nälkäiseksi. Koska olimme varanneet perheellemme loma-asunnon, teimme paljon ruokaa itse. Kävimme myös pizzalla alakylän tuntumassa. Hellepäivänä, jollaisia matkallamme riitti, oli nautinto istua piharavintolan pöytään kuuntelemaan vaimeana kuuluvaa vesiputouksen kohinaa (Bad Gasteinin halki syöksyy Itävallan toiseksi korkein vesiputous) syömään ja nauttimaan viiniä. Lasten mielestä tosin heidän annoksiaan koristaneet hahmot olivat kuin suoraan Tim Burtonin elokuvista. Ehkäpä!

Iltaisin vuorten yllä väijyi ukkonen, mutta kylää valaisi aurinko. Tämä kaksijakoinen tunnelma saa nyt lopettaa matkapostaussarjani ensimmäisen osan ja johdatella samalla kohti seuraavaa, joka kertoo omaa tarinaansa siitä, miksi Bad Gastein minut niin lumosi.

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin
HarperCollins Nordic 2017
You Had Me At Hello 2012
Suomentanut Hanna Arvonen
Kannen suunnittelu Jenni Liljegren
413 sivua
Arvostelukappale
Brittiläinen chick lit -romaani


”Tuota, onko sinulla aikaa käydä kahvilla?” tokaisen aivan kuin se olisi joku hullu idea, joka on juolahtanut yllättäen mieleeni, ja jännitän pelosta, että hän keksii jonkun tekosyyn.

”Kymmenen vuoden läpikäyminen saattaa vaatia jopa kaksi kahvia”, Ben vastaa.
Minä hehkun. Kodittomat voisivat kertyä ympärilleni lämmittelemään käsiään.

Jostain syystä hömppäkirjallisuuden lukeminen vaatii aina jonkinlaisen puolustuspuheen, ainakin omalla kohdallani. Enkä varmasti ole ainoa. Nyt Ylen Kirjojen Suomi on nostanut viihdekirjallisuuden yhdeksi kesän aiheekseen. Hashtagilla #hömppäkirjalista voi sosiaalisesta mediasta etsiä erilaisten lukijoiden näkemyksiä hömpästä tai rentoutumiskirjallisuudesta. Oma viiden kirjan listani löytyy tästä Ylen jutusta, jossa myös bloggaajakollega Tuija ja kirjailija Antti Tuuri listaavat ajanvietelukemistoaan.

Ja se puolustuspuhe, ottakaa se lempeän ironian värittämänä, sillä minähän en lue ns. hömppäkirjallisuutta kuin kerran puolessa vuodessa (kuvitelkaa tänne silmäniskuhymiö!), mutta tässä kyse onkin siitä, miten itse kukin hömpän käsittää. Toiselle hömppää voivat olla lukusukkulamaiset romaanit, toiselle kepeät dekkarit ja kolmannelle vaikkapa harleliinikirjallisuus, neljännelle jormaproosa jne. Minulle hömppä tarkoittaa viihderomaaneja ilman minkäänlaista tarkoitusta naamioitua vakavampia teemoja sisältäviksi lukuromaaneiksi. Hömppä on viihdettä viihteen vuoksi, hyvä hömppä piristää. Usein parasta hömppää tarjoavat naistenlehdet ja jotkut tv-sarjat, jopa enemmin kuin kirjat.

Silloin kun tartun hömppäkirjaan, kaipaan jotain kirpeänsuloista ajanvietettä. Vuodenvaihteessa löysin brittiläisen Mhairi McFarlanen tuotannon – osin niinkin ulkokirjallisesta syystä kuin kirjailijan nimen vuoksi. En tunne Mhairi-nimen alkuperää, mutta se vie ajatuksissani jonnekin Walesiin tai Irlantiin. McFarlane näyttää olevan skottijuurinen. Toiseksi pidin McFarlanen teosten ulkoasusta: pirteää ja muotipiirrosmaisen raikasta ripauksella kultaa. Houkuttelevaa, lajityyppiin hyvin johdattelevaa! Ja kun parin edellisen viikon aikana työkiireiden väsyttämänä jätin parikin ns. laaturomaania tauolle, toi McFarlanen Sinuun minä jäin juuri sitä kaivattua aivot narikkaan -lukemista.

Sinuun minä jäin on aika tyypillinen tarina: Rachel on juuri eronnut poikaystävästään, kun hän eräänä sateisena päivänä kohtaa nuoruudenrakkautensa Benin. Nyt Ben on naimisissa ja Rachel uussinkku. Vanha ystävyys palaa, mutta samalla palaa Rachelin särkynyt sydän: Ben.

McFarlainen kirjoittaa teostensa kansien näköistä kirjallisuutta: raikasta ja kepeää, osin särmikästäkin. Hän pelaa kliseillä, mutta tekee teräviä huomioita parisuhteista ja niihin kohdistuvista odotuksista. Tarina ei alussa vedä ihan niin hyvin kuin viihderomaanilta toivoisi ja romaani on turhan pitkä, mutta kun kerronta vauhtiin pääsee, niin sivu toisensa jälkeen kääntyy suhteellisen vaivatta. Kaiken lisäksi päähenkilöön kiintyy, kuten kuuluukin.

Sinuun minä jäin kohoaa keskivertoviihteen yläpuolelle ainakin siinä, ettei kaikkea ole pureskeltu ihan valmiiksi. Toki romaani sisältää paljon tuttua ja odotuksia myötäilevää, mutta se kuuluu lajityyppiin: ystäväpiirit, järjestetyt treffit, työelämän sotkut, baari-illat. Ei McFarlane ihan Helen Fielding ole, mutta painii mielessäni samassa sarjassa Marian Keyesin kanssa. Napakan sanailun ohella brittitunnelma on plussaa. McFarlanen romaaneista saisi muuten mainioita tv-sarjoja hömppänälkää tyydyttämään.

Ja se hömppä? Niin, lukipa viihdettä sitten viikoittain tai kerran puolessa vuodessa, on kevyelle lukemiselle oma aikansa. McFarlanen romaanin avulla jaksoin pinnistellä viimeisen työviikon ennen lomaani ja nyt lomalla aion jatkaa ainakin hyllynlämmittäjieni parissa.

Annika Sandelin: Kummallista ja huipputärkeää ja muita lastenkirjasuosituksia

Annika Sandelin: Kummallista ja huipputärkeää. Yokon yökirja

Teos & Förlaget 2017
Pinsamt och livsviktigt 2016

Suomentanut Liisa Ryömä
Kuvittanut Linda Bondestam
156 sivua

Maanantai 24.3.

Hei Yökirja,

Nyt tiedän kuka sai minut salaiseksi ystäväksi. Tänään ruokajonossa Bruno yhtäkkiä tuli ja sanoi: ”Sinulla on kiva paita!” Ehdin tuskin sanoa kiitos kun hän jo juoksi pois. Eikä minulla edes ollut päällä paitaa vaan villatakki. Kumminkin minä punastuin ja ilahduin vähän, kun Brunolla on niin kauniit silmät.

Joskus kirja ja lukija kohtaavat niin, että ilmassa on lukurakkautta. Tällainen kohtaaminen on 11-vuotiaan esikoiseni kohdalle osunut tänä vuonna muutaman kerran. Tyttö toki lukee päivittäin, mutta lempikirjojen erottuminen hyvien ja keskinkertaisten joukosta on niin ilahduttavaa, että vaatii oman bloggauksensa.

Tällä kertaa kirjarakkauden kohteena on Annika Sandelinin Kummalista ja huipputärkeää, joka on itsenäinen jatko-osa pari vuotta sitten ilmestyneelle Yokon yökirjalle. Yoko on omalaatuisessa perheessä asuva 11-vuotias tyttö, jonka taiteellinen äiti on nimennyt lapsensa taiteilijoiden mukaan. Yokon sisarukset ovat Salvador ja Frida. Yokon paras kaveri Anna on adoptoitu Kiinasta, Yokon salaisen rakkauden kohde Daniel on lyhytkasvuinen, ja Yokon vaari on naimisissa Harrin kanssa. Salaisimmat tuntonsa Yoko kirjoittaa yökirjaansa.

Yokon yökirjoissa Sandelin tavoittaa hyvin alakouluikäisen tytön maailman. Elämä lapsen ja teinimaailman välillä on välillä vaikeaa ja pienet asiat voivat olla mutkikkaita, kuten se, että veli lukee Yökirjaa ilman lupaa tai koulussa ollaan pusuhippaa. Isoja asioita taas ovat vaarin aivoinfarkti, putkiremonttievakko sekä se, että Anna aikoo karata kotoa. Kaiken Sandelin kirjoittaa raikkaasti ja hauskasti, varhaisteinin maailmaan oivallisesti päästen (näin ainakin kuvittelen, en oikeasti voi tavoittaa enää varhaisteiniajan tunteita itsessäni). Linda Bondestamin kuvitus välittää omalta osaltaan Yokon ja tämän läheisten elämää.

Koska Sandelinin romaani on oikea täsmäkirja isolle alakoululaiselle, annan 11-vuotiaan lukijan kertoa itse.

Mikä kirjassa oli parasta?

Parasta oli se, että kirja oli hauska. Että siinä oli Yokon elämää ja arkea eikä kirjaa voinut jättää kesken.

Mistä et pitänyt kirjassa?

En tykännyt siitä, että Anna uhkaili karkaamisella. Kirja alku ei ollut yhtä hyvä kuin edellisessä Yokon yökirjassa. Muuten pidin kaikesta.

Missä luit kirjaa?

Kotona ja bussissa.

Kenelle suosittelet kirjaa ja miksi?

Kaikille mun ikäisille, koska kirja on hyvä.

Parhaiten tuosta mainitusta Sandelinin kirjan hyvyydestä kertonee alla oleva kuva. Kävimme joku aika sitten Helsingissä lapseni kanssa. Meillä kummallakin oli oma bussikirjansa. Omani jäi ns. vaiheeseen jo kesken bussimatkan, kun kaikenlaiset sosiaalisen median houkutukset vetivät puoleensa. Tyttäreni sen sijaan luki bussissa ja koska ei malttanut jättää kirjaa kesken, hän luki myös reilun kilometrin matkan bussipysäkiltä kotiin. Yokon toista yökirjaa ei vaan voinut jättää kesken!

En malta olla kirjaamatta muutamaa muuta kirjavinkkiä 9- ja 11-vuotialta lapsiltani. Näistä he ovat pitäneet erityisen paljon:

D. D. Everest: Archie Greene -kirjat. Suomentanut Kaisa Ranta. Art House.

Jos esikoiseni saa taika-annoksensa Harry Pottereista (ks. alla), niin kuopukseni pitää suuresti Archie Greenestä. Oxfordlaiseen Monituisen magian museoon kirjaa palauttava 12-vuotias poika saa tietää omaavansa taikavoimia, hän on velhojen sukua. Kirjakuiskaajaksi osoittautuva Archie pystyy kirjoittamaan taikuutta. Tässä on oikea kirjojen ystävän fantasiasarja: taikakirjojen maailma on ihmeellinen, ja jälleen sopivan tuttu ja raikas. Potter-vaikutteita on ilmassa, mutta myös omaperäisyyttä. Kiehtova sarja, josta on toistaiseksi ilmestynyt vasta kaksi osaa.

Johanna Hulkko: Geoetsivät-sarja. Karisto 2013-

Kun 9-vuotias kuopukseni menee kirjastoon, on hänen ensimmäinen toiveensa löytää paitsi lainattavia Xbox-pelejä, myös Geoetsivät-sarjan kirjoja. Toistaiseksi seitsenosainen kirjasarja yhdistää lasten arkea, jännitystä ja geokätköilyä. Alakouluikäisen Raparperin ja tämän kavereiden seikkailuista kertovan sarjan ensimmäinen osa palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla. Nopealukuiset kirjat sopivat mainiosti myös ääneen luettaviksi.

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja -sarja. Suomentanut Marja Helanen. WSOY.

 Kun sarjasta on suomennettu ainakin 12 osaa, voi puhua menestyskirjoista. Jeff Kinneyn Neropatit tuskin esittelyä kaipaavat. Meillä tämä sarjakuvaa ja päiväkirjaa yhdistävä humoristinen romaanisarja on molempien lasten yhteissuosikki. Esikoinen on lukenut muutaman Neropatin englanniksikin, mutta suomennokset toimivat mainiosti nekin. Todella noloja tilanteita, maailman ärsyttävin isoveli, kouluarkea ja kaikenlaista alakoululaisia puhuttelevaa. Itse olen tästä sarjasta lukenut vain pätkiä, mutta luotan nyt lasteni painokkaisiin suosituksiin.

Tamsyn Murray: Kaikkien aikojen Camilla. Tähtireportteri. Tammi 2017. Alkuteos: Completely Cassidy. Star Reporter 2015. Suomentanut Sari Kumpulainen.

11-vuotiaani tuntuu nauttivan eniten humoristista lasten ja nuorten arkea kuvaavista kirjoista. Kaikkien aikojen Camilla-sarjan ensimmäisestä osasta bloggasin vuosi sitten kesäkuussa. Jatko-osa jatkaa samalla linjalla. Miten käy kun Camilla pestataan koulun lehden toimittajaksi? Koulu- ja perhekuvausta, kasvukipuja, hauskuutta. Kaikkien aikojen Camillat tuntuvat vetoavan esikoiseeni niin, että jatko-osia toivotaan kovasti.

J. K. Rowling: Harry Potterit. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Tammi.

Potteria ei tarvitse esitellä, mutta esikoiseni suosikkikirjojen ja ikikirjavinkkien joukkoon kirjasarja kuuluu. Jostain syystä en ole koskaan velhopojasta blogiini kirjoittanut, mutta kirja- ja tietenkin elokuvasarja on saanut meidät Potter-studioille saakka. Luin itse ensimmäiset Potterit englanniksi jo 1990-luvun lopussa, mutta sarjan myöhempiin kirjoihin tartuin vasta esikoiseni myötä. Hän on ollut Potter-fani 7-vuotiaasta saakka ja hänen elämässään neljä vuotta on jo pitkä aika. Klassinen tarina, suuri kertomus, sopivasti tuttua sisäoppilaitos- ja orpolapsikuvausta, paljon omaperäistä, hyvän ja pahan mellastusta. 

Meillä Potter-fani on tehnyt omaan huoneeseensa jopa oman Potter-hyllykön, jossa on muun muassa Rohkelikko-huivi, muutama Funko Pop -nukke, kermakaljatuoppi ja Potter-romaanien lisäksi myös aihetta käsitteleviä tietokirjoja.

Mitä lastenkirjoja teidän muiden kesälukemisiin kuuluu? Millaisia ikisuosikkeja teillä on?

♥

Marko Kilpi: Undertaker. Kuolemantuomio

Marko Kilpi: Undertaker. Kuolemantuomio

Crime Time 2017

Kannen ulkoasu Marko Kilpi

335 sivua

Kotimainen jännitysromaani

Kivelle rikos on valinta. Enemmän kuin elämäntapa. Hänen maailmassaan vallitsevat omat normit ja säännöt. Siellä ei ole hyvää eikä pahaa. On vain oikea ja väärä, joiden välillä Kivi tekee itse jaon.

Nyt yksi Kiven elämän perusteista horjuu pahasti - hallinnan tunne. [--]

Jarmo Kivellä on kaksi elämää. Toinen on säntillisen perheenisän elämä, Kivelle perhe on pyhä, sitä ei saa rikkoa mikään. On lapset ja pappina työskentelevä Leena-vaimo, ja on työ hautaustoimistoyrittäjänä. Juuri hautaustoimisto mahdollistaa Kiven toisen elämän, synkän ja rikollisen: Kivi on kansainvälisen tason ammattirikollinen, tappaja, jota kukaan ei saa kiinni, koska hautaustoimistossa työskennellessään hän toimii yhteistyössä poliisien kanssa. Hän on heidän edellään ja vierellään. Tuomaksella elämiä on yksi ja siinä yhdessä hän on juuri menettänyt pikkurikollisen veljensä Markuksen. Kun Tuomas tutustuu Kiveen, kietoutuvat miesten kohtalot toisiinsa väistämättä.

Kuopiolainen Marko Kilpi on niitä jännityskirjailijoita, joiden tuotantoa olen aikonut lukea jo vuosia. Savolaistaustaisena kirjailijan kuopiolaisuus kiinnitti ensin huomioni ja viimeistään pari vuotta sitten kuunnellessani Kilven kertovan silloin tuoreesta dekkaristaan Gummeruksen kirjojen esittelyssä, ajattelin lukevani kirjailijan tuotantoa pian. Pian ei näköjään saapunut ihan heti. Kun Storytel-palvelu tänä vuonna julkaisi Kilven Undertakerin äänikirjana, mietin jo palvelun tilaamista. Olen kirjojen suhteen kuitenkin enemmän lukija kuin kuuntelija, kun luen itse, olen tiiviimmin kiinni tarinassa. Undertaker toimisi kyllä varmasti mainiosti äänikirjanakin. Siinä on kuunteluun sopivaa imua ja elokuva- tai kuunnelmamaisia leikkauksia.

Mutta toimii se hyvin tekstinäkin. Kilpi kirjoittaa tehokkaasti ja vaihtaa näkökulmia ketterästi. Jännitys tiivistyy useasti, lukija on koukussa. Nordic noirista on puhuttu jo kauan, Undertakerissa ollaan lajityypin ytimessä: synkkää, moneen suuntaan kohdistuvaa rikollisuutta, mutta myös pilkahdus ihmisyyttä. Olen ymmärtänyt, että poliisina työskentelevä Kilpi on varsin yhteiskunnallinen kirjoittaja, mikä näkyy Undertakerissakin: on monella tapaa syrjäytyneitä, on kylmiä pärjääjiä, on niitä, jotka eivät osaa tai voi puolustaa itseään, yhteiskunnan varjopuolia. Ihmisiä ja heidän ongelmiaan on yhteen romaaniin liikaakin ja muutaman sivuhenkilön olisi voinut pudottaa pois. Toisaalta on muistettava, että Undertaker aloittaa teossarjan, jonka tarinasta kasvanee yhtenäinen. Luettavuutta tämä moniteemaisuus ei haittaa.

Kilpi kuvaa myös asiantuntevasti poliisien työtä, joskaan mistään rivipoliisien (jos sellaisia on) arjesta ei ole kyse, vaan järjestäytyneen rikollisuuden kanssa työskentelevistä, melkein kaiken nähneistä. Undertaker osoittaa, miten yksityinen tulee töihin eikä murheita pääse pakoon missään.

Eniten kiinnostaa kuitenkin Kivi. Miksi hän on palkkatappaja? Mitä hän salaa? Tietenkin rikoksiaan, mutta mitä muuta? Ehkä hänellä on (ollut) kolmaskin elämä. Miksi Kivi sulkeutuu myös yksityiselämässään. Vaikka Kiven toimet huokuvat kylmäävää pahaa, on lukiessaan asetuttava hänen nahkoihinsa, koska ilman Kiven hahmoa ei kokonaisuus olisi niin tehokas. Toki Tuomas, jonka hahmo luultavasti/toivottavasti syvenee sarjan tulevissa osissa, ja poliiseista etenkin Tiina vetoavat tunteisiin, mutta Kiven toimet ja niiden perimmäisten syiden arvoitus kietovat pauloihinsa. Kivi on kuin kultaisen leikkauksen keskikohta, josta kaikki alkaa ja johon moni asia päättyy.

Undertaker vakuutti kahdesta asiasta: tarinan jatkoa odottaa innolla. Olkoonkin synkkä ja hetkittäin pahaa tekevä, minun on saatava tietää, miten tarina jatkuu, sillä keskenhän se tässä ensimmäisessä tarkoituksella jää. En ole suuri sarjakirjojen ystävä, mutta olen ollut koukussa Knausgårdin ja Ferranten kirjasarjoihin. Nyt saatan koukuttua Jarmo Kiven tarinaan. Toiseksi Undertaker vakuutti minut Marko Kilvestä, joka lie tämän hetken parhaimipia suomalaisia jännityskirjailijoita. Olen ymmärtänyt, että Kilven muissa romaaneissa kerronta ja tunnelma ovat toisenlaiset, vaikka niissäkin liikutaan ns. syvissä vesissä. 

Kilpeä lukeneet: mistä kannattaa aloittaa?

Prideviikko: 10 kirjasuositusta

Prideviikko jatkuu ainakin pääkaupunkiseudulla. Kirjabloggaajat ovat mukana viettämässä tätä tärkeää viikkoa, lisätietoja löytyy Yöpöydän kirjat -blogista.

Minun oli tällä viikolla tarkoitus lukea enemmänkin teemaan sopivia kirjoja, mutta kuten niin usein, nytkin työ haittaa harrastusta – ja se on tietenkin ihan ok, koska olemme töissä saaneet useita kirjoja painoon ennen lomaa. Maanantaina bloggasin viikon teemaan mainiosti sopivasta Miranda Julyn Avokämmenestä, sitten ehdin Ylen Kirjojen Suomen sivuille vinkkaamaan hömppäkirjoista. Nyt on aika katsoa blogini arkistoihin, kun vinkkaan teille joukon ns. sateenkaarikirjallisuutta.

Vinkkaamiani kirjoja yhdistää varmasti monikin asia. Ne kaikki sisältävät tietenkin HLBTQ-teemoja, ja ne kaikki ovat viehättäneet minua kerrontansa, miljöönsä, tarinansa tai tunnelmansa vuoksi. HLBTQ-teema voi näissä romaaneissa olla keskeinen tai sivujuonne. Suosittelen näitä romaaneja painavasti ennen kaikkea siksi, että ne kaikki ovat hyvää kirjallisuutta: viisi kotimaista, viisi ulkomaista mainiota kirjaa, olkaa hyvät.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Vaikka Kudottujen kujien kaupunki ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja, on se upea ja rihmastoinen kirja, joka kuljettaa lukijansa jonkinlaiseen ihmisyyden ytimeen, maailman hukuttamiseen ja rakentamiseen sekä siihen mitä toisten puolesta voi tehdä: rakkauteen, uniin.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Minä en ollut kumpikaan, en etu enkä oikeus. Markkula käsittelee taidolla kysymyksiä vanhemmuudesta sekä juridisesta ja henkisestä epäoikeudenmukaisuudesta: miten ensin Alinan keho ei koskaan saa kantaa lasta, ja miten puolison kuoltua ulkopuoliset määrittävät oikeutta olla vanhempi. Kaipuu on ikuista. Kaksi ihmistä minuutissa on rauhallinen, viisas ja sykähdyttävä romaani, joka saa paikkansa lukijan sydämessä. 

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 

Joissakin romaaneissa kaikki tuntuu olevan kohdillaan: juoni, tarina, henkilöhahmot, aikakausi, kieli ja ne näennäisen pienet mutta tuikitärkeät silaukset, jotka viimeistelevät lukunautinnon. Parkkisen romaanissa läsnä on kaikki se, mikä on muiden määrittelemää ja mitä voi rikkoa, jos uskallusta tai rakkautta riittää. Silti kyse ei ole itsestäänselvästä rakkausromaanista. Kaikkea on paljon, mutta mitään ei ole liikaa.

Iida Rauma: Katoamisten kirja

Katoamisen kirja on ehyt romaani, vaikka siinä panettaa aika lailla. Se onkin samaan aikaan ruma ja paljas sekä kaunis ja täyteläinen kirja. Rauman onnistuu kirjoittaa arkisen likainen yhteen jonkun elämää suuremman kanssa, sovittaa kotimainen yleismaailmallisuuteen. Ja nyt pitää oikeasti lukea se Seksistä ja matematiikasta!

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Kissani Jugoslaviassa(kin) teemoja on paljon: on maasta- ja maahanmuuttajuutta, ennakkoluuloja, irrallisuutta, lasten ja vanhempien suhteen kuvausta, homoseksualisuutta, kulttuurien ja uskontojen erilaisuutta, kapinaa sekä ripauksen maagisuutta tuovat käärme ja kissa, jonka lausahduksista heijastuu monenlaista. Statovcin romaani on silti tasapainoinen ja vahva esikoinen. Se kertoo juurista ja juurettomuudesta, siitä millaista on elää eristyksissä kahdessa erilaisessa maailmassa, jotka jollain tavalla muistuttavat toisiaan, mutta joihin kumpaankaan eivät kuulu. 

♥

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Amerikankreikkalaiseen perheeseen syntyy intersukupuolinen lapsi. Middlesex on romaanina melkoinen runsaudensarvi, mutta millainen! Loistelias teos, joka tempaisee mukaansa, mutta ei tarjoa mitään tyhjänpäiväistä tai valmiiksi pureskeltua. Kun biologian kreikkalaiset jumalat pelleilevät, muuttuu tuttujen asioiden, oman ruumiin, selittäminen toisaalta hyvin helpoksi ja toisaalta niin vaikeaksi. Middlesex on romaani, joka kiehtoo, koukuttaa, viihdyttää, sivistää ja koskettaa. (Äh, Bloggerin fontti heittää tässä enkä saa korjattua sitä, vaikka olen välillä vienyt tekstin WordPadiinkin.)

Stephen Fry: Koppava kloppi

Koppava kloppi on mielestäni tavattoman hurmaavan Stephen Fryn omaelämäkerran ensimmäinen osa. Siinä Fry kertoo lapsuudestaan, perheestään, kouluvuosistaan ja opiskeluaikojensa alusta, kirjan ajallinen kaari päättyy Fryn ollessa noin parikymppinen.  Kaiken taustalla kulkee kuitenkin herkän ja kirjallisuudesta kiinnostuneen nuorukaisen rakkaudenkaipuu. 1960- ja 70-lukujen koululaismaailmassa homoseksuaalisen identiteettinsä oivaltanut Fry ei koskaan tunne kuuluvansa muiden joukkoon.Vaikkei Fry ole koskaan täysin sisäpiiriläinen omassa kouluyhteisössään, ei hän ole mikään säälittävä reppanakaan. Hän on kaikkea muuta! Koppava kloppi osoittaa - toki muistelmien myötä ajallisen etäisyyden turvin - kuinka Fry katsoo kaikkea ironisesti ja itseään piiskaten.

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi 

  

Vaikka Hollinhghurstin romaani on osin jaaritteleva, rakastin sen lukemista. Selitykseksi riittäisi yksi sana, Englanti, mutta jatkan hieman: Brittiläisen yläluokan, osin jo kadonneen elämänmuodon, kuvaajana Hollinghurst on taitava, eräänlaisen kaunokirjallisen homoseksuaalisen historian kirjoittajana pätevä, romaanikirjailijana selvästi akateemisesti oppinut. Vieraan lapsi on kuin matka jonnekin saavuttamattomaan - se on ajallisesti hyppelehtivä, mutta kaunokirjallisesti kiehtova.

Nigel Nicolson: Erään avioliiton muotokuva

Listaukseni ainoa kirja, jota ei löydy blogistani. Luin kirjan nimittäin 2000-luvun alussa. Monella tapaa kiehtova teos katsoo Vita Sackville-Westin ja tämän aviomiehen, kirjailija Harold Nicholsonin parisuhdetta puolisoiden pojan kirjoittamana. Kiinnostavaksi kirjan tekee paitsi loistavasti kirjoitettu ajankuva 1900-luvun alkupuolen Britanniasta, myös Vita Sackville-Westin suhde Virginia Woolfiin. Samassa yhteydessä suosittelen myös Woolfin Orlandoa, joka on omistettu Sackville-Westille.

Sarah Waters: Yövartio

Watersin ylivoimaisesti paras romaani (ainakin suomennetuista). Rakenteellisesti kiinnostava, kronologisesti taaksepäin kulkeva teos kuvaa Lontoon pommitusten aikaa sekä myös sitä, miten sota pakottaa ihmiset peittelemään ja vaikenemaan, omaan sukupuoleen rakastuminen, ihastuminen tai vain halu ja kaipuu pakottavat ihmiset piiloutumaan varjoihin, oman elämänsä yövartioon myös sota-ajan ulkopuolella. 1940-luku avautuu epookkimaisena, kokonaisuus on sotakirja, rakkauskertomus, eräänlainen ihmismielen liikkeitä koskeva arvoitus.

(Apua, miten brittipainotteinen ulkomaisten kirjojen listastani tuli. I can’t help myself jne.!)

Sateenkaaren kaikissa väreissä loistavaa viikon jatkoa ja hyviä lukuhetkiä!

Miranda July: Avokämmen

Miranda July: Avokämmen

Siltala 2016

The First Bad Man 2015

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Ulkoasu Aleksi Salokannel

346 sivua

Yhdysvaltalainen romaani

Heijastuksia, varjoja, savua - kaikki ne olivat parhaimmillaankin vain synkeitä ja etäisiä sukulaisia. Ei, sateenkaaret ovat omaa luokkaansa ainutlaatuisuudessaan, jokainen niistä on vaikuttava, ei ole ainuttakaan valjua sateenkaarta, ei ainuttakaan, jossa olisi vain muutama väri. Aina kaikki värit ja aina oikeassa järjestyksessä. Clee ei soittanut.

Hieman yli nelikymppinen Cheryl Glickman markkinoi naisten itsepuolustusvideoita Avokämmen-nimisessä yrityksessä, jonka johtoryhmään hän kuuluu. Sinkkuna elävä Cheryl viettää säntillistä elämää, joskin haaveilee eroottisesti itseään parikymmentä vuotta vanhemmasta Philipistä. Cherylin arki särkyy, kun kollegoiden oikukas lapsi, parikymppinen nuori nainen nimeltään Clee, muuttaa tilapäisesti hänen luokseen. Siitä alkaa taistelu kummankin omasta reviiristä, oikea läheisyyden ja etäisyyden kisa: eipä aikaakaan, kun Cheryl makaa lattialla pitkät, rennot kivun väristykset raajoissaan. Elämässä kääntyy uusi lehti, kun Cheryl aloittaa omalaatuisen ihmissuhteen Cleen kanssa. Suhde on kaikkien odotusten vastainen ja kaikin osin hankala, mutta varsinainen yllätys on vasta tulossa eikä mikään voi enää koskaan palata ennalleen.

Nyt on Pride-viikko. Muistin kyllä viikon, mutten Miranda Julyn romaania aloittaessani ajatellut ollenkaan, että Avokämmen sopisi niin hyvin luettavakseni juuri nyt. Hyllynlämmittäjäkirjoistani tuoreimmasta päästä oleva romaani pitää sisällään naisten välisen suhteen kuvausta. Teemoiltaan Julyn romaani on monipaikkainen.

Avokämmen on, tietenkin, ihmissuhderomaani. Se kuvaa Cherylin vaikeutta olla sinut oman ruumiillisuutensa kanssa ja myöhemmin tuon ruumiillisuuden löytymistä hätkähdyttävällä tavalla. En muista päähenkilöä, jonka seksuaalisia fantasioita kuvataan yhtä paljon kuin Julyn romaanissa. Fantasiat ovat luonnollisestikin vain yksi osa kokonaisuutta, yksi osa ihmistä. Avokämmen kuvaa myös yhteiskunnan odotuksia yksin asuvaa keski-ikäistä naista kohtaan sekä työyhteisössä lankeavia rooleja.

Avokämmen on hyvin kirjoitettu romaani. Julyn teksti on sujuvaa, kepeys ja paino vuorottelevat onnistuneesti. Kerronta on raikkaasti hauskaa, sen seksuaalisuus on hetkittäin hämmentävää (avoimuutensa vuoksi), muttei missään vaiheessa tunkkaista. Se on paikoin napakkaa, rajuakin: Sinä iltana antaisin paukkua. Perhonen. Puraisu. Potku; ja osin runollista: Cheryl pohtii, miten voi esimerkiksi maata samalla kertaa ikuisesti, ikuisesti hyvästellen, milloinkaan eroamatta.

Kaikki tämä – ja silti: en tiedä, pidinkö Avokämmenestä. Pidin siitä, miten virkistävältä tuntui lukea romaania, joka kulkee ihan omilla ehdoillaan (tai toki kirjailijan laatimilla ehdoilla); romaania, joka ei ota moralisoi, mutta joka ottaa kuitenkin kantaa yhteen tärkeimpään asiaan: välittämiseen. Kiinnostavaa on myös se, miten väkivaltaisuus ja hellyys kiertyvät toistensa ympärille. Tietenkin pidin siitä, että Julyn romaani on laadukasta kirjallisuutta, jossa yksityinen ja yleinen kohtaavat ja jonka kieli on eläväistä ja hyvää. Viimeksi mainitusta myös kiitos suomentaja Hilkka Pekkaselle. 

Mistä sitten en pitänyt? Sitä onkin vaikeampi sanoa. Suoraviivaisista fantasian kuvauksista kaikine meloneineen ja eritteineen, ehkä. Joku lukukokemuksessa työnsi pois, kenties väkivaltaisuus, vaikka Julyn romaanin rajuus on oudosti kiehtovaa. Cleen ja Cherylin välisen suhde on jännitteinen kuin ukkosta enteilevä sää (tätä kirjoittaessani ukkonen jyrisee jossain kaukana, joten en voinut välttää tätä mielikuvaa nyt). Avokämmen ei tule nousemaan suosikkikirjakseni ja silti olen tavattoman iloinen että luin sen, ja luin mielelläni.

Kaikki tämä tietenkin vain vahvistaa sitä, miten Julyn romaani kulkee omia polkujaan. Vaikeasti määriteltävä kirjallisuus on aina raikasta ja tuoretta. Se ei jää yhdentekeväksi ajanvietteeksi, vaan saa lukijan pohtimaan omaa lukijuuttaan: miksi pidin? Miksi en? Mitä kestän lukijana, mitä ihmisenä? Ristiriitainen lukukokemus pitää lukijansa virkeänä.

P.S. Kirjabloggaajien Pride-viikon lukutempauksesta lisää Yöpöydän kirjoissa.