Marko
Kilpi: Undertaker. Kuolemantuomio
Crime
Time 2017
Kannen ulkoasu Marko Kilpi
335 sivua
Kotimainen jännitysromaani
Kivelle rikos on
valinta. Enemmän kuin elämäntapa. Hänen maailmassaan vallitsevat omat normit ja
säännöt. Siellä ei ole hyvää eikä pahaa. On vain oikea ja väärä, joiden välillä
Kivi tekee itse jaon.
Nyt yksi Kiven
elämän perusteista horjuu pahasti - hallinnan tunne.
[--]
Jarmo Kivellä on kaksi elämää. Toinen on säntillisen
perheenisän elämä, Kivelle perhe on pyhä, sitä ei saa rikkoa mikään. On
lapset ja pappina työskentelevä Leena-vaimo, ja on työ
hautaustoimistoyrittäjänä. Juuri hautaustoimisto mahdollistaa Kiven toisen
elämän, synkän ja rikollisen: Kivi on kansainvälisen tason ammattirikollinen,
tappaja, jota kukaan ei saa kiinni, koska hautaustoimistossa työskennellessään
hän toimii yhteistyössä poliisien kanssa. Hän on heidän edellään ja vierellään.
Tuomaksella elämiä on yksi ja siinä yhdessä hän on juuri menettänyt
pikkurikollisen veljensä Markuksen. Kun Tuomas tutustuu Kiveen, kietoutuvat
miesten kohtalot toisiinsa väistämättä.
Kuopiolainen Marko Kilpi on niitä jännityskirjailijoita,
joiden tuotantoa olen aikonut lukea jo vuosia. Savolaistaustaisena kirjailijan
kuopiolaisuus kiinnitti ensin huomioni ja viimeistään pari vuotta sitten
kuunnellessani Kilven kertovan silloin tuoreesta dekkaristaan Gummeruksen
kirjojen esittelyssä, ajattelin lukevani kirjailijan tuotantoa pian. Pian ei
näköjään saapunut ihan heti. Kun Storytel-palvelu tänä vuonna julkaisi Kilven Undertakerin äänikirjana, mietin jo
palvelun tilaamista. Olen kirjojen suhteen kuitenkin enemmän lukija kuin
kuuntelija, kun luen itse, olen tiiviimmin kiinni tarinassa. Undertaker toimisi
kyllä varmasti mainiosti äänikirjanakin. Siinä on kuunteluun sopivaa imua ja
elokuva- tai kuunnelmamaisia leikkauksia.
Mutta toimii se hyvin tekstinäkin. Kilpi kirjoittaa tehokkaasti ja vaihtaa näkökulmia ketterästi. Jännitys tiivistyy useasti, lukija on koukussa. Nordic noirista on puhuttu jo kauan, Undertakerissa ollaan lajityypin ytimessä: synkkää, moneen suuntaan kohdistuvaa rikollisuutta, mutta myös pilkahdus ihmisyyttä. Olen ymmärtänyt, että poliisina työskentelevä Kilpi on varsin yhteiskunnallinen kirjoittaja, mikä näkyy Undertakerissakin: on monella tapaa syrjäytyneitä, on kylmiä pärjääjiä, on niitä, jotka eivät osaa tai voi puolustaa itseään, yhteiskunnan varjopuolia. Ihmisiä ja heidän ongelmiaan on yhteen romaaniin liikaakin ja muutaman sivuhenkilön olisi voinut pudottaa pois. Toisaalta on muistettava, että Undertaker aloittaa teossarjan, jonka tarinasta kasvanee yhtenäinen. Luettavuutta tämä moniteemaisuus ei haittaa.
Kilpi kuvaa myös asiantuntevasti poliisien työtä, joskaan
mistään rivipoliisien (jos sellaisia on) arjesta ei ole kyse, vaan
järjestäytyneen rikollisuuden kanssa työskentelevistä, melkein kaiken nähneistä. Undertaker osoittaa,
miten yksityinen tulee töihin eikä murheita pääse pakoon missään.
Eniten kiinnostaa kuitenkin Kivi. Miksi hän on
palkkatappaja? Mitä hän salaa? Tietenkin rikoksiaan, mutta mitä muuta? Ehkä hänellä on (ollut) kolmaskin elämä. Miksi
Kivi sulkeutuu myös yksityiselämässään. Vaikka Kiven toimet huokuvat
kylmäävää pahaa, on lukiessaan asetuttava hänen nahkoihinsa, koska ilman Kiven
hahmoa ei kokonaisuus olisi niin tehokas. Toki Tuomas, jonka hahmo
luultavasti/toivottavasti syvenee sarjan tulevissa osissa, ja poliiseista etenkin Tiina
vetoavat tunteisiin, mutta Kiven toimet ja niiden perimmäisten syiden arvoitus
kietovat pauloihinsa. Kivi on kuin kultaisen leikkauksen keskikohta, josta
kaikki alkaa ja johon moni asia päättyy.
Undertaker vakuutti kahdesta asiasta: tarinan jatkoa
odottaa innolla. Olkoonkin synkkä ja hetkittäin pahaa tekevä, minun on saatava
tietää, miten tarina jatkuu, sillä keskenhän se tässä ensimmäisessä tarkoituksella jää. En ole suuri sarjakirjojen ystävä, mutta olen
ollut koukussa Knausgårdin ja Ferranten kirjasarjoihin. Nyt saatan koukuttua
Jarmo Kiven tarinaan. Toiseksi Undertaker vakuutti minut Marko Kilvestä, joka lie tämän hetken parhaimipia suomalaisia jännityskirjailijoita. Olen
ymmärtänyt, että Kilven muissa romaaneissa kerronta ja tunnelma ovat
toisenlaiset, vaikka niissäkin liikutaan ns. syvissä vesissä.
Kilpeä lukeneet:
mistä kannattaa aloittaa?
