~Kirjamessulämpimäisiä~

Rakkauteni yhdyssanahirviöitä kohtaan kasvoi taas tänään, kun pääsin nauttimaan kirjamessutunnelmasta ja osallistumaan kirjabloggaritapaamiseen.

Bloggaritapaamisen järjesti Avain-kustantamo, jolle lämmin kiitos. Oli ilo kuulla Anu Silfverbergin ja Elina Hirvosen pohdintaa kirjoittamisprosessista sekä vaihtaa ajatuksia muiden bloggaajien kanssa. Uusiin ihmisiin tutustuminen sekä blogiystävien tapaaminen oli ehkä kaikkein antoisinta messuantia; Minulle tuotti iloa pohtia bloggaamista, kirjoittamista, julkaisemista ja ennen kaikkea kirjoja.

Mitä varsinaisiin messuihin tulee, niin lainaan hieman alle viisivuotiasta tytärtäni kauppakeskusvierailun jälkeen: "oli ihan kivaa, mutta minä en tykännyt ihmisistä". Älkää säikähtäkö! Minä tykkään ihmisistä, mutta suosituimmilla osastoilla oli lauantai-iltapäivänä sellainen tungos, että sekaan mahtui juuri ja juuri. Onnistuin kuitenkin bongaamaan muun muassa ihanan Claes Andersonin, hauskan Tiina Nopolan, esikoiskirjallaan lahjakkuutensa osoittaneen Peter Franzenin sekä jättisuuren valokuvan Juha Itkosesta. Paparazzimeininkiä aistin yrittäessäni kuvata Outolan asukkeja Tatua ja Patua lasteni iloksi. Tavoistani poiketen jouduin jopa käyttämään salamaa.

Kirjoja kannoin kotiin kolme kassillista, Minna Canthista Pekka Töpöhäntään ja Ensilumen kauneudesta Kakkakirjan - hmm - arkisuuteen. Kaikkia ostamiani kirjoja en voi esitellä blogissani, koska en halua pilata muutamien läheisteni jouluyllätystä.

Tungoksesta huolimatta Kirjamessut oli antoisa tapahtuma. Eivätkä yhdyssanahirviöni tainneet olla niin pahoja, että niillä pääsisi mukaan Facebookin Kielipoliisi-sivustolle. Kiitos vielä kaikille messuilla tapaamilleni blogaajille!

~Kohti kirjamessuja~

Tapahtuipa (puolittaiselle) kirjabloggaajalle niin, että saatuaan hyvän kirjan luettua ei arvio valmistunutkaan. Melkein valmis arvostelu Utahiin sijoittuvasta historiaa ja jännitystä sekoittuvasta romaanista saa nyt odottaa Kirjamessujen yli.

Melkein voisin sanoa, että "käsi ylös, hep!" kaikki Helsingin Kirjamessuille tulevat. Mutta en sano, koska kirjamessut eivät kiinnosta jokaista blogini lukijaa eivätkä kaikki kiinnostuneet pääse paikalle. Minullakin monet hyvät kirjamessut ovat jääneet väliin milloin mistäkin syystä. Viime vuonna kävin siellä ensimmäisen kerran ja nyt lauantaina toivon tapaavani ainakin muutamia muita bloggaajia.

Sitä ennen on vielä kotihommia luvassa. Viime aikoina meillä on sairasteltu (lapset), jatkettu lukemista (nyt Utahin jälkeen Sudanissa) sekä koverrettu perheemme ihkaensimmäinen kurpitsalyhty. Huomenna aion yrittää leipoa elämäni ensimmäisen amerikkalaistyylisen kurpitsapiirakan, johon tarvitaan kurpitsan ohella ainakin sitruunaa, inkivääriä, kanelia ja neilikkaa. Taikina on vielä hakusessaan: Muro- vai voitaikinaa? Vai kentis jotain muuta? Kurpitsan makuun tottuminen vie myös aikansa.

Mukavaa viikonloppua kirjamessumietteissä! Omalla kohdallani kaiken kruunaa maailman ihanin kirjanmerkki, jonka tyttäreni minulle antoi.

~Tikkaritiistai (ja sähköpostiasiaa)~

Mansikkamaanantai

tikkaritiistai

keksikeskiviikko

toffeetorstai

pullaperjantai

lakulauantai

suklaasunnuntai

Nyt en paljon muuta osaa blogissani tarjota kuin virtuaalisia tikkareita ja uunissa juuri paistuvia piirakoita.

Työstressi ennen loman ja apurahaonnen alkamista on kasvamassa suureksi enkä saa blogiini mitään järkevää aikaiseksi. Odotan vain kaikkea: lomani alkua, ensi viikolla olevaa isoa seminaaria töissä, elämäni ensimmäisen "halloween"kurpitsan kovertamista viikonloppuna, lumisadetta sekä esikoiseni r-kirjainta, joka aina joskus löytyy puheensolinan seasta. Myös kirjamessuja odotan innokkaasti ja tulen siellä tapaamaan ainakin muutamia kirjabloggaajia.

Tässä välissä vain syödään tikkareita, luetaan kiinnostavaa Utahiin sijoittuvaa romaania ja lorutellaan lapsille.

Että hyvää tikkaritiistaita vaan kaikille! 

Loppuun vielä pieni ilmoitusasia:

Sivupalkissa About me-kohdassa on uusi sähköpostiosoitteeni. Sain vanhaan lumiomenaan sen verran roskapostia, että päätin hylätä tuon osoitteen ja ottaa uuden. Olen nyt Lumi Omena. Saa lähettää sähköpostia. :)

~Terveisiä Lissabonista~

En minä missään Lissabonissa käynyt, mutta Pascal Mercierin Yöjuna Lissaboniin on kyllä lukulistallani. Lissabonista sain kuitenkin sekä terveisiä että mieheni takaisin. 

Hän vietti Portugalissa kaikkiaan kaksi viikkoa työmatkalla, ja se on pitkä aika kahden pienen lapsen äidille. Lukeminen, bloggaaminen ja moni muu asia otti hieman takapakkia, koska meillä leikittiin synttäreitä, merirosvoja, krokotiilejä ja kiipeiltiin pöydille, hurjasteltiin muovisella mopolla, rakennettiin majaa ja luettiin Saariston lapsia, Richard Scarryn joulukirjaa, Tuomaksen (veturi) suurta kilpailua sekä Kauniita unia, Maisaa.

Lissaboniin en nyt päässyt, mutta tänään kävimme koko pienen perheemme voimin Senaatintorilla katsomassa, miltä Portugalin karhu näyttää. Halattavalta.

Ja joulukuun puolivälissä pääsen Kööpenhaminan joulutoreille. Mieheni kanssa kahden. Minua alkaa vaivata joulunodotuskuume.

~Ian McEwan: Rannalla~

Joskus käy niin, että haluaa kovasti pitää jostain kirjasta, muttei syystä tai toisesta kykene siihen. Ja joskus tuo halu toteutuu yli odotusten, kuten minulle kävi brittiläisen Ian McEwanin Rannalla-romaanin kanssa.

Rannalla on yhdenpäivän-, oikeammin yhdenillan- ja yönromaani, jonka keskiössä on vastanaineen pariskunnan, Florencen ja Edwardin hääyö vaaleassa merenrantahotellissa eteläisessä Englannissa. Vuoden seurustelun, kävelyretkien, älykkäiden keskustelujen, tenniksen, konserttien ja hyvien aterioiden jälkeen pariskunta on fyysisesti päässyt varovaisen suutelun asteelle, muu koskettelu on ollut enemmän haaveen tai pelon kuin tekojen tasolla. Eletään vuotta 1962, jolloin Iso-Britanniassa (ja muuallakin Euroopassa) on syntymässä railo seksuaalisesti pidättäytyvän ja kokeilevan sukupolven välille.

Ja mikä heitä esti? Heidän persoonallisuutensa ja menneisyytensä, tietämättömyytensä ja pelkonsa, arkuutensa, turhankainoutensa, kyvyttömyytensä vaatia asioita, kokemuksen puutteensa ja jäykkyytensä, joka oli jäännettä uskonnollisesta ahdasmielisyydestä, heidän englantilaisuutensa ja luokka-asemansa sekä historia itse. Ei siis paljon mikään.

Hääyö on Florencen ja Edwardin tuoreen avioliiiton sekä koko heidän suhteensa kulminoitumispiste. Häänyön kuvaukset, etenkin tuoreen avioparin tunteet, tulevat toisinaan miltei kiusallisen lähelle. Florencen pidättyväisyys ja pelkkien kirjoista opittujen yököttävien termien penetraatio, limakalvo ja terska pelko, Edwardin varovaisuuden ja yli-innokkuuden vuorottelu sekä väärintulkitut viestit tekevät lukijan olosta lähes tuskaisen. Samalla molempia on helppo ymmärtää, kun peilaa pariskunnan käytöstä, pelkoja ja toiveita heidän kummankin taustoihinsa.

McEwan osaa kertoa paljon kirjoittaessaan jostain pienestä asiasta. Hän kirjoittaa kauniisti ja vahvasti, paikoin melkein tylsästi, mutta kuitenkin väkevästi ja mukaansatempaavasti. Vaikka hääyö rantahotellissa on romaanin keskiö ja pienet eleet ja aikeet ratkaisevat kaiken, kattaa Rannalla paljon enemmän. McEwan tuo taitavalla kerronnallaan lukijan tietoon niin brittiläisen luokkayhteiskunnan tapakulttuuria kuin koko Eurooppaa 1960-luvulla ravistelleen moraalisen muutoksen syyt ja seuraukset.

Kuinka mies, joka on kasvanut pienessä talossa Turville Heathilla voi onnistua naimaan naisen, joka on koko elämänsä syönyt muutakin juustoa kuin cheddaria ja kasvanut pohjoisoxfordilaisittainkin paremmissa piireissä. Mies on hillitty, mutta salaisesti äkkipikainen uuden rytmimusiikin ystävä, nainen on hillitty, aseksuaalinen ammattiviulisti. Kysymys onkin osin siitä, voivatko eri yhteiskuntaluokista lähtöisin olevat ihmiset koskaan todella kohdata toisiaan. Ennen kaikkea kyse on siitä, kuinka sattuma, pieninkin ilme, ele tai asian tekemättä jättäminen, laukaisee päätöksiin, joista ei ole paluuta. Hetken merkitys on kauaskantoinen.

Rannalla on periaatteessa ensimmäinen lukemani Ian McEwanin kirja. Helsingin Sanomien Klassikkoautomaatti suositteli minulle kymmenkunta vuotta sitten McEwanin varhaisteosta Ajan lapsi, joka jäi minulta kesken molemmilla lukuyrityskerroilla. Se, etten päässyt sisälle Ajan lapseen, aikaansai turhanpäiväistä vieroksumista McEwania kohtaan. Rannalla taisi ollakin erinomainen valinta uudelle alulle, koska minua Florencen ja Edwardin tarina onnistui koskettamaan. Olen edelleen heidän ajatustensa ja valintojensa maailmassa.

Florencen ja Edwardin hääyö tuo lukijan eteen koko Britannian ja Länsi-Euroopan seksuaalisen murroksen mikrohistoriallisesta näkökulmasta. Kaikki toiveet, epäröinnit, takaumat sekä hääyötä seuraavat tapahtumat kertovat siitä, mitä tuon ajan lapsille tapahtui. Pidin tavattomasti kirjan loppuratkaisusta. Se ei ollut sitä, mitä odotin, vaan jotain paljon parempaa. Uudesta ei voi enää palata vanhaan.

Otan ilolla ja mielenkiinnolla vastaan suosituksia seuraavasta McEwanista. Ajan lapsi saa kuitenkin edelleen odottaa hyllyssäni.

*****-

~Kauheesti tykkään~

 

Tykkään listoista ja tykkään tykkäämisestä, joten ei ihme, että tartuin tähän haasteeseen, joka singahtelee vastaan toinen toistaan ihanimmissa blogeissa. 

Aloitetaan siis blogeista. On selvää, että tykkään blogeista. Rakastan niiden lukemista ja pidän myös omani päivittämisestä. Kaikkein eniten tykkään blogimaailman vastavuoroisuudesta. Pyrin olemaan ahkera kommentoija ja pidän kovasti saamistani kommenteista (ihan vaan vinkkinä ;) ). Sen sijaan en tykkää siitä, että minulla on menossa pieni blogikriisi. Olen jotain kirjabloggaajan ja niitänäitä-bloggaajan väliltä. Koetan oppia tykkäämään tästä blogirajatilasta.

Tykkään matkustamisesta, mutta en tykkää ruuhkaisista satamista ja lentokentistä. Tykkään kuitenkin olla lentokentällä tai asemalla. Tykkään katsoa ihmisiä. Tykkään ihan hurjasti joulusta ja siitä ajatuksesta, että pääsen tänäkin vuonna joulunalusmatkalle ulkomaille. Jouluna tykkään kuitenkin olla lapsuudenkodissani. En tykkää siitä, että jotkut korvaavat joulukortit tekstiviesteillä. Enkä tykkää siitä, jos joulunpyhinä on kiirettä.

Se joulusta. Tykkään kirjoista, mikä lie sanomattakin selvää. Pidän kirjoista, jotka puhuttelevat. Lajityypillä ei niin väliä. En tykkää kauhukirjallisuudesta, vaikka nuoruudessani ahminkin Kingin kirjoja. Tykkään ajatuksesta, että marraskuussa lomani alkaessa voin marssia kirjakauppaan ostamaan tämän, joka on linkin paikassa saanut arvoisensa arvostelun.

Tykkään piirtämisestä, mutta en tykkää neulomisesta (en osaa). Tykkään muistikirjoista ja kalentereista. Tykkään saada postia ystäviltäni, etenkin sydämellistä sellaista (kiitos, Susa!). En tykkää suoramarkkinointipuheluista ja olenkin kieltänyt sen. Tykkään elokuvateattereista niin, että melkein liikutun elokuvan, jopa elokuvamainosten, alkaessa. En erikoisemmin tykkää katsoa televisiota.

Tykkään valokuvista, vanhoista ja uusista. En tykkää siitä, että en koskaan saa omiani järjestykseen. Tykkään elämistä, etenkin koirista. En sano, että en tykkää kissoista, mutta en ole kissaihminen. Tykkään niistä muiden lemmikkeinä. En tykkää ötököistä, minulla on Italian ajoilta peräisin oleva torakkakammo. Hyi.

En tykkää ihmisten tai eläinten kaltoinkohtelusta. En etenkään tykkää ihmisten kaltoinkohtelusta tai epäoikeudenmukaisuudesta. Enkä myöskään tykkää ylipätevyydestä; siitä, että joku on omasta mielestään aina oikeassa (besserwisser-asenne). En tykkää valehtelusta, huijaamisesta enkä liiasta kilpailuhenkisyydestä. Tykkään (tietenkin!) tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. Tykkäisin siitä, että ihmiset saisivat elää rauhassa ikään, sukupuoleen, kansallisuuteen tai uskonnolliseen näkemykseen katsomatta.

Tykkään väreistä, vaikka pukeudun usein mustaan tai harmaaseen. En tykkää keltaisesta, mutta sitruunat ja narsissit saavat minut iloiseksi. Tykkään hedelmistä, mutta en avokadosta. Tykkään leipoa, mutta en niin välitä ruoanvalmistuksesta (onneksi mieheni tykkää). Tykkään savukalasta, hirvipaistista, kaakaosta ja punaviinistä. En tykkää nakkikastikkeesta enkä tonnikalapitsasta. En tykkää silittämisestä enkä imuroimisesta, mutta tykkään tiskaamisesta ja pölyjen pyyhkimisestä. Tykkään olla kotona ja sytyttää kynttilöitä.

Tykkään syksystä ja keltaisista (!) lehdistä. Tykkään ensilumesta ja tykkylumesta. Tykkään vesisateesta, sateenvarjoista ja keltaisista sadetakeista (vaikka en tykkääkään keltaisesta). Tykkään auringonpaisteesta ja tuulesta, tykkään myös kuutamosta ja tähtikirkkaista öistä. Tykkään sumusta. En tykkää huhtikuusta.

Tykkään siitä, että monet blogistit ovat päättäneet oman tykkäämis- ja ei tykkäämis-listansa pohdintoihin omista lapsistaan. Tykkään kaikkein eniten omasta perheestäni. On ihanaa, kun pienet lapseni haluavat laulaa minulle Tykkäämislaulun: Sinusta kauheesti tykkään / ja siksi mä rutistan sua / Eikä mua harmittais yhtään / jos sinä halisit mua. Snif.

(huh, miten monesta asiasta tykkään!)

~Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa~

Maailma oli vaiti, kun me kuolimme.

Kontrasti rauhan ajan ja sodan välillä on aina jyrkkä. Harvoin sitä osataan kuvata niin koskettavasti ja samaan aikaan mässäilemättä kuin nigerialaisen Chimamanda Ngozi Adichien romaanissa Puolikas keltaista aurinkoa. Puolikas keltaista aurinkoa viittaa Biafran lippuun, jonka vain viisi valtiota maailmassa tunnusti 1960-luvun lopussa. Biafran nälänhätä sen sijaan on ainakin käsitteenä tuttu vielä kaltaiselleni 1970-luvun alkupuolella syntyneelle.

Kahdessa ajassa, 1960-luvun alun rauhanvuosina sekä saman vuosikymmenen lopulla sisällissodan runtelemassa maassa, liikkuva kirja kertoo kaksossiskosten Olannan ja Kainenen sekä heidän miesystäviensä yliopisto-opettaja Odenigbon ja brittiarkeologi Richardin tarinan. Odenigbon palveluspoika, kirjallisista tuotoksista haaveileva Ugwu on samaan aikaan lähellä ja etäällä nelikkoa. Nämä viisi ihmistä todistavat Biafran itsenäistymispyrkimyksiä kalliilla hinnalla.

Elämä Nsukkan yliopiston liepeillä on mukavaa. Odenigbon kodissa pidetään älymystön illanistujaisia, joissa pöydät notkuvat herkuista ja hyvää juomaa kaadetaan keskustelijoiden laseihin enemmän kuin riittävästi. Kauniissa puutarhassa on ilo käyskennellä ja ihmiset liikkuvat luontevasti Nigerian ja Iso-Britannian välillä. Sota rikkoo kaiken tämän. Sota ei tule yllättäin, sillä juuri älymystön keskusteluissa on Biafran itsenäisyyttä vaadittu ja politikoitu. Sota hajottaa kodit, saa ihmiset menettämään paikkansa yhteiskunnassa sekä ruoan pöydästään. Siitä huolimatta jotkut asiat pysyvät muuttumattomina, Beatlesin musiikki soi ja lasten ja vanhempien suhteet pysyvät ristiriitaisina.

Adichie osaa tekstillään tulla liki lukijaansa. Kun Olanna näkee junassa tyttärensä menettäneen naisen kantavan kalebassin sisällä tyttärensä irtileikattua päätä, alkaa lukijaa pakostakin itkettää: Kalebassinainen sulki astiansa. "Kyllä siinä aikaa meni, kun minä näpersin näitä lettejä", hän sanoi. "Minun tytölläni oli niin paksu tukka". Sota tekee ihmisistä pakosta myös kekseliäitä. Kun rauhanajan vauraiden kaupunkilaisten hienot juustot ja jokapäiväiset liha-ateriat ovat loppuneet eivätkä avustuspaketit tule perille, on syötävä rottia, liskoja ja sirkkoja. Pahinta on puute puhtaasta vedestä ja saippuasta sekä suolasta.

Puolikas keltaista aurinkoa on moniulotteisempi kuin vain sodan ja rauhan kuvaus. Se kertoo parisuhteista, vaikeuksista tulla raskaaksi, 1960-luvun kulttuurista, Richardin kautta toisen maailmansodan perinnöstä (jota voinee myös valkoisen miehen taakaksi kutsua) sekä Nigerian kahtiajaosta paitsi poliittisesti, myös maaseutu- ja kaupunkiväestön kesken. Odenigbon äidin syvä kansan- tai luonnonusko osoittaa, kuinka älymystön angostisuus, islam tai kristinusko eivät suoraan istu nigerialaisheimojen sydämeen ja käytänteisiin.

Olen joskus aikaisemminkin pohtinut, kuinka vaarallista on verrata kirjoja toisiina. Silti sitä ei voi olla tekemättä etenkin, kun molempien kirjojen nimetkin viittaavat aurinkoon. Siinä, missä Khaled Hosseinin hieno Tuhat loistavaa aurinkoa puistattaa naisiin kohdistuvalla väkivallaan, Puolikas keltaista aurinkoa tuo naiset esille aktiivisina toimijoina. Olanna ja Kainene molemmat ovat vahvoja naisia, eräänlaisia aurinkoja hekin. Yhteistä molemmille romaaneille on niiden vavahduttavuus ja perimmäinen kauneus sekä usko ihmisyyteen kaikkien kauhujen takanakin. Lisäksi nämä kaksi romaania saivat minut ottamaan selvää faktoista Afganistanin ja Nigerian sotien takana. Adichien romaani itse asiassa houkutteli tekemään tämän vakuuttavan lähdeluettelonsakin ansiosta. Vaikka kyse on romaanista, oli ilo huomata kirjailijan merkinneen tausta-aineistonsa muistiin. Pienenä kuriositeettina voinen vielä mainita Sibeliuksen Finlandian olleen 1960-luvun Biafran kansallislaulu.

Puolikas keltaista aurinkoa viittaa mielessäni paitsi Biafran lippuun, myös kirjan tunnelmaan. Sota on rumaa eikä siinä ole mitään kaunista, mutta Adichien tekstissä aurinko loistaa vaikka puolitehollakin. Kirjan aihe on raskas: kodit tuhoutuvat, hyvästä miehestä tulee joukkoraiskaaja ja kärpäset surisevat nälkiintyneiden lasten silmissä. Tästä huolimatta Puolikas keltaista aurinkoa ei ole raskaslukuinen kirja: ihmisessä on aina halu olla toisen lähellä, halu oppia ja olla oikeudenmukainen.

Kaipuu jää, mutta rakkaus pysyy. En varmaan koskaan unohda tätä väkevää ja kaunista kirjaa.

****½

~Tanssitaanko?~

Meillä vain pian viisivuotias Joulutyttö taitaa tanssin, eivätkä ainoat strassikoristeiset kenkänikään tee minusta taipuisaa parketilla. Onneksi fiktio tulee apuun tässäkin. Arpaonni potkaisi ruhtinaallisesti ja pääsen nauttimaan sekä Pohjoisesta tangosta että Juhannustansseista - ja kaiken lisäksi suklaasta. Kirjoista jälkimmäinen on kuulunut lukulistalleni jo liki kaksikymmentä vuotta, mutta nyt vihdoin aion tarttua Salaman romaaniin.

Ennen kirjatansseja tulen seuraavien päivien aikana liikkumaan sodan runtelemassa Afrikassa sekä laatimaan tykkäämislistan. Vaikka itse en tanssinut edes opiskeluvuosinani, niin pidän siitä, miten tavalliset ihmiset tanssivat.

Kiitos, Amma ja Hannele! Nyt ei kannata enää lotota.

~Gretha Stevns: Susy ja Solveig~

Miltä tuntuu sukeltaa oman lapsuudensa suosikkikirjaan liki kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen? Ja nimenomaan sellaiseen kirjaan, jolla ei kirjallisuushistoriassa ole samanlaista arvoa kuin Astrid Lindgrenin, Lucy Maud Montgomeryn tai edes Enid Blytonin teoksilla?

Tällä kertaa pidättäydyn tekemästä (omanlaistani) kirja-arviota tanskalaisen Susyn seikkailuista, vaan sen sijaan annan muistojeni sekä hiljattaisen aikuislukukokemukseni värittää tekstiäni Gretha Stvensin lastenromaanista Susu ja Solveig. Ovatko Susy-kirjat kenellekään tuttuja?

Susy on punatukkainen temperamenttinen tyttö, joka asuu metsänhoitajaisänsä, äitinsä ja isoveljensä sekä perheen koiran ja islanninhevosen kanssa Tanskan maaseudulla. Susy-kirjoja on kaikkiaan yhdeksän, joista Susy ja Solveig on sarjan toinen. Eletään vuodenvaihdetta 1940- ja 50-lukujen taitteessa. Susyn perhe on saanut jouluvieraaksi Susyn ruotsalais-tanskalaisen serkun Solveigin, joka on vauvana menettänyt vanhempansa auto-onnettomuudessa ja asuu isoisänsä, maineikkaan matka- ja tietokirjailijan, kanssa. Joululoma on täynnä hiihtoretkiä, lumisadetta (jopa Tanskassa!) ja salametsästäjiä.

Jokaiseen Susy-kirjaan kuuluu seikkailua. Susyssa ja Solveigissa salametsästäjä terrorisoi läheisten Ranta- ja Hiidenmetsän rauhaa. Eräänä iltana jopa Susyn uskollinen islanninhevonen Pelle rekineen on kadonnut. Entä mikä on miehiään metsästysmajaan majoittunut erakko, joka auttaa talvimyrskyn silmään joutuneita serkuksia?

Susy ja Solveig sisältää jännityksen ohella paljon eväsretkiä Viisikon tyyliin. Siinä on mukana myös koulutyttöjen keskinäisiä sosiaalisia jännitteitä, keskustelua luonnon kunnioittamisesta sekä joukko kliseitä; Susyn punainen tukka korreloi hänen kiivaan luonteensa kanssa; ja kukas muu vuodattaisi huolenkyyneleitä kuin (koti)äiti. Kaiken kruunaa tanskalaistyyli, jota on näköjään tanskalaisissa lastenkirjoissa osattu kuvata jo vuonna 1950. Eikö kuulostakin melkein sisustuslehdistä tutulta?

Solveig ei ollut ikinä aiemmin ollut kartanossa. Hän katseli uteliaana ympärilleen. Katosta riippui kolme kattokruunua. Valo välkkyi niistä kuin kristallista. -- Ruokasalin tuolit olivat vaaleat ja kevyet, pöydät oli katettu valkeilla liinoilla ja astioilla. Molemmilla pöydillä oli iso punainen joulutähti. Lattia oli kiiltävää parkettia, jossa oli tähtikuvioita, ja tuli roihusi marmoritakassa. Voi kuinka se oli jännittävää!

Susya enemmän samaistuin lapsena Solveigiin, joka osasi piirtää tavalla, joka minun mielikuvissani muistutti nuorta Beatrix Potteria. Vaikka Susyn seikkailut ja tulinen punatukkainen luonne tempaisivat mukaansa, vetosi hiljaisempi Solveig aavistuksenomaisella salaperäisyydellään minuun. Nyt Solveigin epävarmuus hieman ärsytti, mutta silti hänen taiteellisuutensa oli jäljellä. Susy oli yksinomaan niin reipas kuin muistinkin.

Vaikka Susy ja Solveig on tarinaltaan yksinkertainen ja kielellisestikin keskinkertainen, pääsin jähmeän alun jälkeen siihen tunnelmaan, jonka tästä kirjasta muistin. Olin taas kahdeksan- tai yhdeksänvuotias ja istuin talvi-iltana lukemassa tätä kirjaa. Kun Susy ja Solveig hiihtivät Hiidenmetsässäja söivät eväsvoileipiään, tuli minulle melkein hinku lähteä tarkastamaan omien suksieni kunto (näin lokakuussa). Jostain muusta Susy-kirjasta, jonka nimeä en enää muista, on minulle syntynyt päähänpinttymä päästä joskus yllättämään oma perheeni aamiaisella, jolloin katan punaruutuiselle pöytäliinalle juuri leipomiani sämpylöitä ja somistan pöydän syysmetsästä poimimillani kaisloilla (ehkä tanskalaismetsistä löytyy kaisloja).

Gretha Stevns oli färsaarelaisen Daniel Jacob Eilif Mortensenin (1916-1989) käyttämä salanimi, jonka turvin hän kirjoitti lasten- ja nuortenkirjoja. Susy-kirjojen ohella muun muassa Pernille-kirjoja. En tiedä, onko jälkimmäisiä suomennettu. Susy-kirjat ovat peräisin 1940-60-luvuilta. Niistä otettiin uudet suomenkieliset painokset 1980-luvun alussa, mikä selittää oman lapsuuteni Susy-muistoja. Aloitin ala-asteen ensimmäisen luokan vuonna 1980 ja taisin jo viimeistään toisluokkalaisena olla Susyn lumoissa. Se, että Gretha Stevns olikin mies, paljastui minulle tänään ja tuli melkoisena yllätyksenä.

Susy oli ottanut neljä imupilliä. Sillä tavalla hän nimittäin ehtisi juomaan neljä limsaa, hän väitti.

Vaikka kirjassa on aikuislukijan näkökulmasta paljonkin suoraviivaisuutta, ei lapsuudennostalgiaa näköjään voita mitään. Loppujen lopuksi kyse on ystävyydestä, virvoitusjuomista ja hyvästä seikkailusta. Ja se on aika paljon se.

Kiitos, Sara!

***+

~Viisi opintoviikkoa~

Vähältä piti, ettei minusta tullut venäjänkielen taitajaa. Pääsin aikoinani opiskelemaan yliopistoon sekä venäjää vieraiden kielten koulutusohjelmaan että siihen koulutusohjelmaan, josta olen usein kirjoittanut ja jonne jämähdin. Venäjää sain suoritettua kaikkiaan viisi opintoviikkoa ja siihen se sitten jäi. Voi sentään!

Ensimmäinen kurssi oli lukiovenäjään pohjautuva sanasto- ja rakennekurssi, joka suomenkielisen opettajan johdolla meni hyvin. Sitten olikin kirjallisen ilmaisun kurssi, jonka venäläinen opettaja Larisa oli hauska, mutta niin sukkela puheissaan, etten ymmärtynyt yhtään mitään. Sitkeästi suoritin nuo kaksi kurssia sekä yhden opintoviikon laajuisen johdantokurssin. Sen jälkeen luovutin. Nyt muistan enää aakkoset sekä muutaman fraasin, ainakin ne tärkeimmät, kuten hyvän ruokahalun toivotuksen.

Venäjä jäi kesken. Sittemmin olen jättänyt kesken myös pilateksen, kurkkulaulukurssin sekä harrastusluonteisesti suorittamani kasvatustieteen perusopinnot avoimessa yliopistossa (ei työtäti kaikkea jaksa). Käsityötunnilla aikanaan kesken jäivät villasukat, joista sain valmiiksi vain toisen. Päiväkirjani on aina kesken (ainakin metaforisesti), mutta olisi aika pelottavaa, jos se olisi jo valmiiksi kirjoitettu ja siten loppu. Viime sunnuntaina aloittamani sammalpallot ovat edelleen kesken terasilla. Ehkä ne voisi jättää puoliluonnolliseen tilaansa sammalmöykyiksi?

Vastapainoksi on sanottava, että loppuun suoritin ainakin yhden akateemisen loppututkinnon sekä seitsemän vuoden seurustelun. Seurustelu päättyi naimisiinmenoon. Onneksi.

Nyt kun katson noita venäläisen satukirjan kuvia, niin ehkä olisi pitänyt suorittaa edes ne perusopinnot. Noin kaunista kirjaa olisi ilo ymmärtää myös tekstinsä puolesta.

Oletteko te muut keskenjättäjiä vai teettekö asiat loppuun vaikka sitkeyden voimalla?

P.S. Voi teitä onnellisia, jotka olette saaneet ensilumen!