~Ovet lentävät~

Ovet lähtivät lentoon tällä viikolla! Puolet keittiöstä leijuu nyt autotallissamme, kun kesäisen vehreyden keskellä vanha vihreä saa luvan mennä ja tehdä tilaa raikkaalle valkoiselle. Tikkurilan maalikartan mukaan uuden sävyn nimi on keittiöön sopivasti Taikina, mutta minä ajatelen sitä makeasti vaniljana.

Mieheni ja appeni hoitavat maalauksen kompressorilla ja me lasten kanssa koetamme pysyä poissa tieltä tehden pieniä retkiä sinne tänne. Harvat ohikulkijat kotikadullamme eivät voi olla kurkkaamatta pihallemme, jos vaikka ehtisivät luoda silmäyksen autotalliin, jossa on aika metka näky; Kotikutoinen aaveiden taidenäyttely.

~Äänikirjoista (Kinsella, Austen)~

Vihdoinkin olen äänikirjan kuuntelemisen sangen tuskaisessa työssäni siinä pisteessä, että sain kuunneltua yhden kirjan loppuun ja toisen liki puoliväliin. Näin ollen pystyn myös kirjaamaan joitakin kokemuksiani romaanin "lukemisesta" kirjaa kuuntelemalla.

Olin kuullut äänikirjoista hyviä kokemuksia autoilevilta ystäviltäni. Itse en juurikaan pääkaupunkiseudulla autoile, vaan kuljen yli kahdenkymmenviiden kilometrin mittaisen työmatkani tavallisesti bussilla, harvoin junalla ja toisinaan mieheni kyydissä hänen työpaikalleen saakkka, josta jatkan julkisilla. Bussissa ja junassa luen yleensä kirjaa, mutta koska kärsin lievästä matkapahoinvoinnista, päätin iPhonestani innostuneena ostaa pari äänikirjaa iTunesista. Koska olin jo etukäteen hieman skeptinen kärsivällisyyteni ja äänikirjojen yhteensovittamisen suhteen, valitsin helpot ja viihdyttävät englanninkieliset kirjat; Itselleni tutun ja rakkaan klassikon Jane Austenin Emman sekä uuden chick-litiksi luokiteltavan aina hauskan Sophien Kinsellan Twentie's Girlin (suomennettu nimellä Kevytkenkäinen kummitus, 2010).

Aloitin Emmasta, koska oletin sen sisältävän hyvää brittienglantia ja halusin fiilistellä erään suosikkikirjailijani teoksella. Se oli ensimmäinen virheeni äänikirjojen kuuntelemisessa. Lyhentämätön, unabridged, versio eteni nopeaan lukutahtiin tottuneelle liian hitaasti. Minua suorastaan ärsytti se, etten voinut itse vaikuttaa lukunopeuteen ja tutun tarinan äärellä ajatukseni harhailivat siellä täällä aina Tikkurilan maalikartoista ostoslistaan sekä tyttäreni päiväkotiystävän syntymäpäiväjuhliin. Toki brittienglanti oli yhtä nautittavaa kuunneltavaa kuin sen oletin olevan, mutta Emma sai jäädä vajaan viikon kuuntelun jälkeen, olinhan ehtinyt kirjassa vasta alle puoliväliin!

Twentie's Girl sen sijaan oli itselleni uusi tuttavuus. Olin aikaisemmin lukenut yhden Kinsellan kirjan, Varsinaisen talousihmeen, joka kepeydestään huolimatta - tai juuri sen vuoksi - sai minut nauramaan ääneen. Muutaman kerran vuodessa tartun chick-litiin, ne ovat minulle samanlaisia keventäjiä kuin monille dekkarit, suosikkejani tässä genressä ovat olleet Jennifer Weinerin ja Marian Keyesin kirjat. Kinsella pitikin otteessaan Austenia paremmin (valitettavasti, voisin melkein sanoa), mutta nytkin tuskastuin tarinan hitaaseen etenemiseen. Kirja, jonka lukisin normaalisti päivässä tai parissa vei minulta kahden viikon työmatkat! Onneksi sekin oli luettu moitteettomasti brittienglanniksi.

Kevytkenkäisen kummituksen tarina on simppeli, mutta hillitön. Lara Lington luo uraa Lontoossa, on joutunut poikakaverinsa jättämäksi ja kaiken kukkuraksi kohtaa sataviisivuotiaan isotätinsä Sadien hautajaisissa itsensä Sadien haamun. Lara on ainoa, joka näkee ja kuulee tätivainaan, joka on ottanut itselleen parikymppisen charleston-tytön tyylikkään ja shampanjasta pitävän hahmon. Käy ilmi, että Sadiella on selvittämättömiä asioita tämänpuoleisessa ja Lara joutuu hänen auttajakseen. Seikkailut kummitustädin kanssa tuovat Laran elämään hersyäviä, suorastaan noloja, mutta myös sydäntäsärkeviä hetkiä. Lajityypilleen ominaisesti kirja naurattaa, vetoaa tunteisiin ja viihdyttää. Kunpa vain olisin lukenut sen painettuna!

Jane Austen-fani minussa huokaa syvään ja jättää äänikirjat ainakin joksikin aikaan. Pahoinvoinnin uhallakin tartun jatkossakin työmatkoillani painettuun, oikeaan, kirjaan.

~Kotiinpaluu *~

Blogini oli muutaman päivän mittaisella juhannustauolla ja nyt illan kääntyessä keskiyöksi olen ensiksi yrittänyt ottaa kiinni blogienmentävää aukkoa lukemalla teidän muiden blogeja sekä päivittämällä pikaisesti omaani keskikesän tunnelmilla.

Suuntasin juhannukseksi perheeni kanssa synnyinseudulleni Pohjois-Savoon, jossa nautin ennen kaikkea keskikesästä, jota saimme viettää varsin kauniissa säässä. Ehdin muun muassa tehdä retken Kakkiksen (!) hienolle erämaajärvelle, poimia lasteni kanssa seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle (tyttären mukaan "kaikki oikeat juhannusneidot laittaa tyynyn alle myös ilmapallon, eiks niin?") sekä palata äitini lapsuudenkirjoihin, jotka ovat olleet itsellenikin tuttuja jo yli kahdenkymmenenviiden vuoden ajan. Esimerkiksi Priskan selailu oli yhtä suloista ja raikasta kuin aina ennenkin. Kunnolla en kirjaa vielä lukenut.

Tänään palasimme kotiin, tuttuun ja reissun jälkeen aina hieman uuteen kotiin. Olemme koko perhe nyt lomalla ja loma alkaakin reippaasti, kun huomenna appeni saapuu meille auttamaan keittiön kaapistojen maalaamisessa. Antiikinvihreä saa nyt jättää meidän talomme. Lähipäivien aikana koetan tuoda tänne blogiini muutaman kirjan sekä kirjoittaa viimein kokemuksistani äänikirjan parissa.

Siihen saakka, nauttikaa kesäkuun viimeisistä päivistä ihan jokainen!

~Saniainen kukkii juhannusyönä (Kesäaamukampa 4)~

Neljäs piikki - kampa tyhjänä!

Tänään vanhana juhannuspäivänä valmistautuu Suomi viettämään suven suloisinta juhlaa, Jussit, Johannekset, Juhanit, Jukat, Juhat ja Jannet viettävät nimipäiväänsä (onnea, aviomieheni!) ja minä aion iltapäivällä ottaa varaslähdön kauan odottamaani viiden ja puolen viikon mittaiseen kesälomaan. Auto on jo pakattu, Country Living ostettu matkalukemiseksi ja matka lapsuudenmaisemiin keskikesän viettoon voi alkaa.

Jotta pysytte onnellisina ensi vuonna, muistakaa tämä juhannusneuvo tai -taika:

Ku juhannus on ja koivuja, pihlajoita tuuvvaan portaihen etteen,
nii ei pie taitella niihen oksija,
sillä se tietää suruu ja murhetta itelleen.

- Polvijärvi, 1936.

Muistattehan vielä laittaa seitsemän erilaista kukkaa tyynyn alle! On myös uskottu, että saniainen kukkii vain juhannusyönä ja tuo löytäjälleen hyvää onnea koko seuraavaksi vuodeksi. Niin houkuttelevalta kuin sananjalan kukan etsiminen kuulostaakin, iloitsen kotoisasti perennapenkissä talvehtineesta laventelista ja saatanpa lasteni kanssa hyvinkin poimia ne seitsemän erilaista kukkasta.

♥ Suloista ja valoisaa keskikesän juhlaa ♥
Lisää juhannuksen uskomuksista mm. SKS:n sivuilta.

~Katharina Hagena: Omenansiementen maku~

Saksalaisen Katharina Hagenan romaani Omenansiementen maku lähtee liikkeelle hautajaisista. Kirjastonhoitajana työskentelevä Iris perii isoäitinsä Berthan kuoleman jälkeen vanhan sukutalon, mummolansa. Perintö ja taloon asettuminen tuntuu aluksi kummalliselta, mutta pikkuhiljaa puutarha omenapuineen, talo itse sekä ennen kaikkea menneen tapahtumat, oman suvun muistot, ottavat Iriksestä otteensa.

Kirjassa on monia kerroksia, kuten omenassa. Ensin on raikas ja värikäs kuori, sen jälkeen makeankirpeä, täyteläinen maku ja ytimessä omenansiemenet, se ydin, joka voi jatkaa elämän kiertokulkua.


Muistaminen ja unohtaminen lomittuvat, kun Iris alkaa selvittää niin Berthan ja tämän kolmen tyttären kuin oman nuoruutensa tapahtumia. Mitä hienoja runoja kirjoittanut isoisä Hinnerk oli tehnyt joutuessaan leirille, joilla natsipuolueeseen kuuluneita oli mukautettu sodanjälkeisen Saksan arkeen? Miksi kaunis ja hauska Rosmarie-serkku kuoli? Miten omenapuu saattoi edellisenä päivänä kukkia ja seuraavana päivänä peittyä valkoiseen vaippaan vain kuukautta ennen Berthan Anna-sisaren kuolemaa? Mikä saa omenapuun kantamaan hedelmää jo kesäkuussa? Ja etenkin; Onko kaikkea tarpeen tai hyvä muistaa?

Hagena ei kirjoita auki henkilöhahmojensa koko elämää. Tämän vuoksi jäin kaipaamaan hieman lihaa muutaman hahmon ympärille. Vaikka moni lanka jää punomatta ja kysymys vastaamatta, jää lukijalle kaikesta huolimatta täyteläinen olo. Hagena onnistuu välttämään latteuden ja tavanomaisuuden karikot luoden omenanraikasta tekstiä. On kuin samaan aikaan olisi keskikesä ja syksyinen pakkasaamu, kuin kaikki olisi suloista ja turvallista, mutta silti ilmassa olisi epävarmuuden muodon ottanutta vaaraa ja muistissa aukkoja. Omenansiementen maku on myös varsin aistillinen kirja: Berthan ja naapurin kohtaaminen katkarapujen kuorimisen aikaan, Iiriksen ja Maxin uintiretket sekä Harriet-tädin traaginen lyhyt rakkaus ovat kaikki eri aikakauden käsinkosketeltavia tarinoita.

On kirjoja, jotka lukee vain kerran ja vaikka niistä pitäisi, ne unohtuvat jonnekin aivopoimujen kirjoille varattuun sopukkaan. Ja on kirjoja, jotka haluaa lukea useamman kerran, minkä vuoksi on järkevää omistaa kyseiset kirjat. Omenansiementen maun kohdalla taidan tehdä reissun kirjakauppaan.

PS. Tästä kirjasta kuulin ensimmäisen kerran Leena Lumen blogissa. Kiitän tästäkin kirjavinkistä; Jos kirja sisältää muistoja, salaisuuksia, omenantuoksua, puulattioita sekä kirjastonhoitaja-päähenkilön, on kirja minulle juuri sopiva. Etenkin, kun se on raikkaasti ja fiksusti kirjoitettu. Tämän kirjan tunnelmissa haluan viipyä vielä hyvän aikaa.

~Hattarapettymys (Kesäaamukampa 3)~

Kolmas Piikki
Mitkä ovat teidän kesämakujanne? Ja mitkä suurimpia makupettymyksiä?

Minulle kesän ehdottomia suosikkimakuja edustavat uudet perunat, tuoreet mansikat, savustettu kala, kioskista ostettu jäätelötötterö sekä vastaleivottu pulla, joka tuo mieleeni mummolan suuren tuvan. Kesän pahin makupettymys on muisto lapsuudesta ajalta, jolloin olin alle kouluikäinen. Synnyinseudullani järjestetään vuosittain melko kuuluisa kesätapahtuma, jossa on ohjelmaa kaiken ikäisille ihmisille. Juhla-aluetta reunustivat jo 1970-luvun lopulla erilaiset myyntikojut, joissa eräässä myytiin hattaraa.

Hattara oli muistaakseni vaaleanpunaista ja se näytti kuusivuotiaan näkökulmasta unelmalta, ihan oikealta saturuoalta. Pitkän kinuamisen jälkeen vanhempani ostivat hattaran minulle. Onnellisena aloin syödä sitä, mutta se olikin pahaa! Se suli heti kielellä eikä maistunut ollenkaan kevyeltä. Kaiken päätteeksi se jäi tahmeana kiinni käsiini, tahrasi villaponchoni ja taisipa sitä tarttua pitkään tukkaanikin. Sen koommin en ole hattaraa maistanut, vaan ajatus koko herkusta edustaa minulle lapsuuteni suurinta makupettymystä (toinen pettymys olivat eineslihapiirakat koulussa, minä kun luulin niitä hillomunkeiksi - meillä ei syöty eineksiä eikä juuri hillomunkkejakaan, joten mistäs sen olisi voinut tietää!).

Tyttäreni sen sijaan rakastaa hattaraa. Hän sai maistaa sitä ensimmäisen (ja ainoan) kerran viime kesänä juuri tuolla kotiseutuni suurimmissa kesäjuhlissa. Hänelle hattara oli juuri sitä, mitä minä kuvittelin sen olevan olevan; Unelmanpehmeää, makeaa ja nimensä mukaisesti kevyttä kuin kesäisten pilvien hattara.

PS. Teen myöhemmin tänään vielä yhden kirja-arvion. Pysykää kirjojen ystävät kuulolla!

~Muratinpelastaja (kesäaamukampa 2)~

Toinen piikki

(Ehkä kesäaamukamman sijasta pitäisi puhua kesäkammasta, koska iltapäivälle meni tämäkin päivitys.)

Liikun nyt Krunikasta kohti kotia ja edelleen kohti suloista suvea. Jokunen aika sitten töihin mennessäni kadulla työpaikkani sivuoven edessä lojui muratti. Se oli pudonnut jostain ruukusta, koska oli hyvässä mullassa lannoitteineen kaikkineen. Menin ihan tavallisesti sisälle työhuoneeseeni, mutta kymmenen minuutin kuluttua aloin pohtia köynnöksen kohtaloa. Siellä se lötkötteli edelleen maassa niin hyljätyn oloisena, että vein sen yksikkömme kahvihuoneeseen, juotin sille vettä ja kuljetin sen päivän päätteeksi bussilla meille kotiin. Kaveriksi muratille istutin vaaleanpunaisen pelargonian.

Liikaa Neiti Marpleja katselleena aloin pohtia muratin tarinaa; Miksi se oli kadulla? Oliko rakastavaisille tullut riitaa ja temperamenttisempi osapuoli oli heittänyt muratin ruukusta, koska ei halunnut ottaa vastaan lahjoja puolisoltaan? Entä jos muratti oli pudonnut avoimesta ikkunasta kissan hännänheilautuksen seurauksena? Olisiko muratti ollut alkujaan tarkoitettu piristämään valtionhallinnon harmaiden työntekijöiden kesäkuista arkea ja nyt arki jatkuu harmaana jonkun kasvottoman viraston sisällä? Vai olisiko kasvia tarvinnut ehdottomasti päärooliin Kukkakummun lähiön kesäteatteriesityksessä, jossa esitettiin näytelmä Minnamaija ja kymmenen omenankantaa ja nyt kilpailevan Lehtivuoren lähiön väki oli tehnyt pienen sabotaasin? Summa summarum: Jos joku Kruununhaassa liikkuja kaipaa murattejaan, niin minä olen se murattivaras, joka ne vei. Tai sitten olen murattien pelastaja, kuten tässä tapauksessa haluan ajatella.

 Murattiaiheista musiikkia edustaa muun muassa Kate Bushin kaunis Under The Ivy (You Tube).

 

~Kesäaamukampa *~

Ensimmäinen piikki

Viimeinen työviikko ennen juhannusta ja yli viiden viikon mittaista lomaa on kuin lilluisi jonkinlaisessa liminaalitilassa. Ajatukset harhailevat kohti kesäisiä puuhia aina leppoisasta oleskelusta pieniin reissuihin, kesäkirjoista kukkaisiin ja valkoviinilasillisesta keittiön kaappien maalaamiseen. Vielä muutama päivä pitäisi jaksaa istua päivät sisällä, joten päätin aloittaa täällä blogissa pienen kesäaamukamman harventamisen. Jokainen päivä ennen lomaa pieniä kesäisiä juttuja (ja sinne väliin kirja-arvio tai kaksi, jos ehdin).

Koska kammassa oli tänään aamulla piikkejä enää neljä, otan pienen ajallisen takapakin viime viikkoon, jolloin kiertelin Kruununhaassa ja lähistöllä kameran kera. Työhuoneen ikkunasta säleverhojen takaa aukeava aurinkoinen päivä houkutteli karkaamaan ulos.

Tuntui kuin koko kaupunki olisi imenyt itseensä auringon sävyjä

Ja joku oli jo lähtenyt kesälaitumille (tai sitten hienoihin hääjuhliin ;) )

Taivaan sini lähes häikäisi Uspenskin katedraalin juurella

Onneksi kollega ilahdutti yksikköämme mansikoilla.

Nyt illalla ehdittyäni töistä kotiin aurinko näyttäytyy sateisen päivän jälkeen! Lapset piirtelevät liitutaululiiduilla pöytään ja pöydän alla on menossa "pöllöjen ja piikkisuusiilien kesäretki". Kesäkampa toimii heti!

~Victoria ja Daniel ♥~

Monikohan blogi sivuaa Ruotsin kuninkaallisia häitä tänä viikonloppuna? Pitää minunkin kantaa korteni kekoon häähumussa myötäeläen.

Viime viikolla huomasin työpaikkani lähellä sijaitsevan liikkeen ikkunalla komean pienen kuvarivin morsiusparista.

Kollegani kanssa kävimme ruokatunnilla Ruotsin suurlähetystössä Pohjoisesplanadilla kirjoittamassa onnittelumme Victorian ja Danielin onnittelukirjaan. Pitihän sitä päästä mukaan historiankirjoihin ;)

Ja tänään viritimme oman "kisakatsomomme" kotiin kera asiaankuuluvien varustein.

Romanttista pikkukesää!

~Janosch: Suuri panamakirja~

Äänikirjan edetessä edelleen tuskaisen hitaasti (äänikirjat eivät taida sopia minulle) ja kahden hyvän romaanin ollessa kesken haluan esitellä teillä erään tyttäreni suosikkikirjan, jota perheessämme luetaan usein iltasatuaikaan. Janoschin Suuri Panamakirja pitää sisällään kuusi pikku karhusta ja pikku tiikeristä kertovaa kirjaa. Ystävyksistä pikku karhu on vastuunkantaja ja pikku tiikeri se, jolle sattuu ja tapahtuu ja jolla on lupa potea jopa masennusta.

Kirjoista ensimmäinen on Oi ihana Panama, jossa lukijoille selvitetään, miksi karhu ja tiikeri haluavat nimenomaan Panamaan. He asuvat talossaan joen rannalla ja huomaavat joessa ajelehtivan banaanilaatikon. He päättelevät banaanien kasvavan Panamassa, (oi!) ihanassa ja ihmeellisessä maassa, jota on lähdettävä etsimään. Muut yhteisniteen kirjat ovat Aarretta etsimässä, Postia tiikerille, Tule terveeksi, pikku tiikeri, Hyvää päivää, pikku possu sekä Pikku tiikerin jymyjuhlat. Hyvää päivää, pikku possu käy kolmiodraamasta, koska pikku tiikeri tutustuu possuun ja lähtee pois pikku karhun luolta.

Meidän perheemme suosikki on Tule terveeksi, pikku tiikeri. Tarinan suosio johtuu siitä, että esikoiseni pelkää sairaaloita, joissa ei onnekseen ole joutunut viettämään aikaa. Ilmeisesti tarina, jossa pikku tiikeri sairastuu ja joutuu (riemukkaassakin) eläinsaattueessa sairaalahoitoon, vetoaa lapseni mieleen. Vanhempana kiintyy itsekin niihin kirjoihin, joista oma lapsi syystä tai toisesta pitää.

Suuressa panamakirjassa on lukuisia syitä kirjasta pitämiseen. Janoschin tarinoissa esiintyy elämän koko tunnekirjo.Pohjimmiltaan kyse on ystävyyden vaalimisesta. Aina ei saa tammukkaa korppujauhokuorrutuksella ja mantelikastikkeella, vaan on tyydyttävä lihaliemeen. Lihaliemi kuitenkin lämmittää, kun se on rakkaudella valmistettua.

Suosittelen kirjaa jokaisen lapsiperheen peruslukemistoon sekä kaikille niille aikuisille, jotka löytävät jotain kiinnittymispintaa seuraavasta dialogista:

– Voi Karhu, pikku tiikeri sanoi, eikö elämä olekin hirveän ihanaa!

– On, pikku karhu sanoi.

– Elämä on hirveää ja ihanaa.

Siinä se osui suorastaan naulankantaan.

Janosch, oikealta nimeltään Horst Eckert on puolalais-saksalainen vuonna 1931 syntynyt kirjailija, jonka lämminhenkiset lastenkirjat ovat viehättäneet lukijoita jo 1960-luvulta saakka. Lukuisia kirjallisuuspalkintoja saanut Janosch on myös kirjojensa kuvittaja. Hän asuu "autiolla saarella, meren ja auringon välissä", koska kaipaa omaa rauhaa (saari tunnetaan kuulemma paremmin nimellä Teneriffa).