Sarah Waters: Vieras kartanossa

(Ei-ihan-kotimainen keskiviikko)
Sarah Waters: Vieras kartanossa
Kustantaja: Tammi 2011
Alkuteos: The Little Stranger 2009
Suomennos: Helene Bützow
Kansi: Tuija Kuusela
Ulkomainen romaani, psykologinen kummitustarina
Sivuja: 594

Ja kun aloin ajaa Hundresin poikki potilaskäynneilläni, tein sen usein. Minä oikein odotin niitä hetkiä, sillä ne poikkesivat kovasti muutoin arkisesta elämästäni. Tunsin pienen jännityksen piston joka kerta kun käännyin puistoon, panin portit perässäni kiinni ja ajoin rikkaruohojen valtaamaa tietä. Ja kun tulin ränsistyneen punaisen rakennuksen kohdalle, minulla oli aina sellainen tunne, että tavallinen elämä oli hiukan keikahtanut, ja olin pudonnut toiseen, vieraaseen ja eriskummalliseen todellisuuteen.

Lokakuun loppu on sopivaa aikaa paksulle kummitustarinalle: ulkona syyslehtien kulta ja lähestyvän marraskuun tasainen harmaus ovat kilpasilla, tuuli ujeltaa, maisema on aamuisin sumuinen ja jo iltapäivällä mieli kaipaa sohvannurkkaan kera teekupposen. Suoranainen kauhukirjallisuus tai pelottavat mörkötarinat eivät ole koskaan kiehtoneet minua (tai ehkä hivenen teini-iässä), mutta olen aina ollut heikkona brittiläisiin nummimaisemiin, sikäläisiin kartanoihin sekä ennen kaikkea yhteiskuntaluokan - kahden kerroksen väen - kuvaukseen. Kun kaikkeen tähän perienglantilaisuuteen yhdistetään vielä psykologinen kummitustarina, olen enemmän kuin kiinnostunut lukemaan kirjan.

Sarah Watersin Vieras kartanossa (2011/2009) on romaani, jonka sain ystävältäni lainaan jo kesällä, mutta jota säästelin tänne syksyyn saakka. Se oli varmasti viisasta, koska juuri nyt minun oli helppo astua sisälle paljon blogikirjoituksia saaneen hitaasti rakentuvan kertomuksen maailmaan.

Vieras kartanossa johdattaa lukijansa toisen maailmansodan jälkeiseen Englantiin ja yli kaksisataavuotiseen rappeutumassa olevaan Hundreds Hallin kartanoon. Maalaislääkäri ja oman elämänsä antisankari, yhteiskuntaluokkakompleksista kärsivä Tohtori Faraday kutsutaan kartanoon potilaskäynnille ja pikkuhiljaa hän saavuttaa luottoaseman kartanon oman väen keskuudessa. Hundres Hallin asukkaista rouva Ayres ei ole koskaan päässyt yli lapsena kuolleen Susan-esikoisensa kuolemasta. Hänen ainoa poikansa, herkkä ja synkeä Roderick kantaa mukanaan sodan haavoja ja hänen tyttärensä, terveen maalaisnaisen tavoin rotevatekoinen Caroline pitää enemmän koirastaan Gypistä kuin kartanonväelle pakollisista sosiaalisista tilaisuuksista. Kesän muuttuessa syksyksi talossa alkaa tapahtua omituisia, selittämättömiä ja ahdistavia asioita, jotka tuntuvat pahenevan kuin oirehtiva sairaus. Sairaus tuntuu olevan niin ihmismielessä kuin itse talossakin ja periaatteessa talon ulkopuolisen tohtorinkin elämä kiertyy kaiken ympärille.

Askelet kuuluivat nyt kaikkein selvimmin, ja sitten ne yhtäkkiä lakkasivat. Rouva Ayres tiesti, että hahmo seisoi nyt aivan oven takana, ja ovilevy jopa liikahti hieman, aivan kuin sitä olisi tönäisty tai painettu tai kokeiltu. Rouva Ayres katsoi lukkoa, odotti että avainta käännettäisiin ja kahva liikkuisi, ja hän keräsi rohkeutta kohdatakseen sen mitä avatun oven takana tulisi näkyviin. Pitkän empimisen jälkeen ovi painui takaisin paikalleen. Rouva Ayres pidätti hengitystään, kunnes kuuli vain oman sydämensä jyskytyksen ikään kuin hiljaisuuden pinnalla.
Yhtäkkiä hänen olkansa takaa kuului puheputken pillin vihlova ulvahdus.

Olen lukenut Watersin aiemmasta tuotannosta vain Silmänkääntäjän. Sitä voisi luonnehtia, ja on muistini mukaan jossain näin tehtykin, historialliseksi jännityselementtejä sisältäväksi kertomukseksi, jossa dickensläiset elementit, lesbolaisuus sekä yhteiskunnallinen ote kiertyvät tiukasti toisiinsa pitäen lukijan mielenkiinnon yllä. Vieras kartanossa tuo uusia tuulia Watersin sinänsä erinomaiseen kirjailijakuvaan. Dickensläisyyden tilalla on etenkin romaanin ensimmäisessä puoliskossa jonkinlaisia tuntumia eräästä tämän vuoden suosikkikirjastani, Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illlasta. Tohtori Faraday on alkuun hieman samanlainen itseään ylempää luokkaa edustavien ihmisten tarkkailija kuin hovimestari Stevens (jonka työnantajan nimi on tässä yhteydessä hauskasti herra Farraday). Poissa on myös lesboromanssi, mutta Watersinsa hyvin lukeneet löytänevät monenlaisia piilomerkityksiä Carolinen olemuksesta sekä hänen joistakin reagointitavoistaan. Kun vertailun tielle lähdin, niin sanon vielä, että Vieras kartanossa on juuri sellainen kirja, jonka toivoin Kate Mortonin Paluun Rivertoniin olevan. Vaikka Mortonin kirjassa oli puolensa ja kokonaisuudessaan onnistuin siitä(kin) pitämään, oli se minulle liian laimea, ennalta-arvattava ja tavanomainen. Vieras kartanossa sen sijaan piti sen, mitä lupasi. Ennakko-odotukseni täyttyivät kaikilla mahdollisilla saroilla.

Onko kirjassa sitten mitään moitittavaa? Hieman puolivälin jälkeen romaani tuntuu junnaavan aavistuksen paikoillaan tavalla, jota jotkut voisivat luonnehtia pitkäpiimäiseksi. Watersin kerronta unohtuu jonnekin Hundreds Hallin aavemaisten seinien sisäpuolelle ilman, että mitään merkittävää tapahtuu. Minä pidin myös näistä pysähtyneisyyden hetkistä, sillä juuri sitä tohtori Faradayn, Carolinen, rouva Ayresin, Bettyn sekä muutaman muun puutteen ja pelon värittämä arki pitkälti on. Kun varoja kartanon ulkopuoliseen elämään ei ole ja kun joku tai jokin kolistelee seinien takana, ei voi kuin odottaa tulevaa - kauhunsekaisin tuntein.

Koska teos on psykologinen kummitustarina, ovat sen keskeisiä teemoja pelko, kaunat, kummitukset tai usko kummituksiin sekä ihmisen oman elämän menetykset ja heikot kohdat. Kirjan henkilöistä jokaisella on oma ristinsä kannettavanaan ja taitavana kertojana Waters osaa kääntää lukijansa mielen moneen otteeseen niin, että tämä saa kokea yllätyksiä kerta toisensa jälkeen. Paljon jää lukijan itsensä pääteltäväksi. Myös kääntäjä Helen Bützow on tehnyt laadukasta työtä, minkä haluan edes mainintana ja lukijan kiitoksena tuoda esille. Esimerkiksi romaanin suomenkielinen nimi ylittää monimerkityksellisyydessään sen alkukielisen nimekkeen, The Little Strangerin.

Minuun tällainen hidas, luokkatietoinen ja psykologinen kummitustarina vetosi. Luin kirjaa viime yönä ja kuuntelin samalla, kuinka tuuli kolisutteli savupiippumme peltiä. Minun oli pakko sulkea kirja, selailla hetkinen yöpöydälläni odottavia muita teoksia ja lopetella Watersin kirjan lukeminen vasta tänään. Vieras kartanossa toimi ainakin omalla kohdallani loistavasti niin pelottavan tunnelmansa kuin itseäni aina niin ihastuttavan brittiläisen luokkayhteiskunnan kuvailunsa osalta. Lisää Watersia, kiitos!

****+

Tällä kertaa en tavoistani poiketen linkitä ketään, sillä Vieraasta kartanossa on kirjoitettu 10-20 blogissa. Jos kirjan monipolvinen juoni sekä Watersille tyypillinen loppuratkaisujen yllättävyys jäi vaivaamaan mieltä, kannattaa kurkata Järjellä ja tunteella-blogin juonikeskustelua ja katsoa, kuinka romaanin lukijat ovat kirjan kokeneet.

Pieni haaste Satupäivän kunniaksi

Hyvää Satupäivää! Toivotan tietenkin iloisesti onnea kaikille Satu- ja Säde-nimisille (sekä hieman yllättäen myös päivän miespuoliselle sankarille Luukakselle), mutta ennen kaikkea haluan korostaa satujen tärkeyttä kaikkien - niin lasten kuin meidän aikuistenkin - elämänpiirissä.

Olen itse aina lukenut satuja. Kun olin pieni, minulle luettiin paljon satuja. Alakoululaisena kirjoitin niitä itse. Kirjoitin muun muassa neljä ruutukantista vihkoa täyteen Siili-vaarista ystävineen ja vielä teini-iässä muistan naputelleeni vanhalla kirjoituskoneella tarinan kellonviisareita tutkivasta Matias Jahvanaisesta (satu sai vesivärikuvituksenkin). Opiskeluaikana aloin kirjoittaa satua jääkarhun myyttisestä matkasta. Mieheni sisar kuvitti satuani neljän suuren pastellitaulun verran ja kuvat satuineen olivat esillä yksityisessä taidenäyttelyssäkin entisen kotipaikkakuntani Kellarikalleriassa. Yksi tauluista komistaa nyt nelivuotiaan karhunpoikani seinää.

Kaikista pienistä menneistä kirjoitusprojekteistani huolimatta olen aina ollut ensisijaisesti lukija. Aikuisenakin aikana ennen lapsia meillä oli mieheni kanssa tapana lukea toisillemme ääneen. Luimme usein myös satuja aina Marjatta Kurenniemen Pilvipaimenesta Tove Janssonin muumiromaaneihin (joista suurin suosikkini on Taikatalvi) ja edelleen Astrid Lindgrenin haikean onnellisiin (Eräs toukokuun yö) ja surullisiin (Soittaako lehmus, laulaako satakieli) kertomuksiin. Omien lasteni myötä sadut ovat erottamaton osa perheemme arkea. Parhaillaan aloittelemme iltasatuna ensimmäistä Uppo-Nallea ja saimme juuri loppuun Kurenniemen Onnelin, Annelin ja nukutuskellon.

Nyt Satupäivän kunniaksi haluan muistaa teitä blogini lukijoita pienellä haasteella. Tiedän, että blogimaailmassa on parhaillaan oikea runsaudenpula haasteista, joista eräs tuoreimmista ja samalla mainioimmista löytyy täältä. Oma haasteeni ei kuitenkin vie paljon aikaa. Haaste on yksinkertaisuudessaan tällainen:

Lue marraskuun 2011 loppuun mennessä yksi satu ja esittele/arvioi se blogissasi. Kerro lukemastasi sadusta myös tämän postauksen kommenttilaatikossa. Kaikkien haasteeseen osallistujien kesken arvon yhden satukirjan sekä jotain pientä jouluista.

Blogini täyttää joulukuussa kolme vuotta, joten tämä haaste&arvonta saa samalla toimia blogini syntymäpäiväarvontana. Blogini syntymäpäivä on hieman samanlainen kuin esikoisenikin, se jää joulunpyhien jalkoihin. ;) Toivottavasti jaksatte osallistua reippaasti tähän sadunomaiseen haasteeseen. Se ei ainakaan rasita pituudellaan. Linkittääkin tätä haastetta toki saa, sillä satujen tärkeyttä ei voi koskaan vähätellä.

YK:n lapsenoikeuksien julistuksen mukaan satu on lapsen oikeus. Lisää satupäivästä voitte lukea Suomen teatterit ry:n Satupäivä-sivulta.

Syyslomalla kirjallisessa mielenmaisemassa

Se syyskuu oli Neljän tuulen satamassa kultaisten usvien ja punertavien autereiden aikaa. Päivät kylpivät auringossa ja yöt kuutamassa tähtien tuikkeessa. Myrsky ei rikkonut lahden pintaa eikä kolea tuuli puhaltanut. (L.M. Montgomery: Anna omassa kodissaan)

Terveisiä syyslomalta. Kaltaiseni etätutkija ja osa-aikainen freelancer tekee hieman töitä lomallakin, mutta olen nyt perheeni kanssa lapsuuteni savolaismaisemissa kera lähisukuni sekä hyvien kirjojen. Lukukassiini pääsivät blogigallupini kaksi voittajakirjaa, Sarah Watersin Vieras kartanossa sekä Agatha Christien Syyttävä sormi. Aloin eilen illalla lukea Watersin kirjaa, joka vaikuttaa hyvin lupaavalta. Se on tuntuu juuri oikeanlaiselta syksykirjalta: ajatelkaa vaikka rapistunutta kartanoa, yläluokan brittiyhteiskuntaa, aavemaisuutta sekä tietenkin kirjan tiiliskivimäisyyttä ja sen paikkaa Keltaisessa kirjastossa.

Lukiessani monissa blogeissa liikkuneen "Kerro itsestäsi kahdeksan asiaa"-haasteen vastauksia olen pannut merkille, että syksy on usean kirjabloggaajan suosikkivuodenaika. Niin minunkin! Vaikka olen kevättalven lapsi, rakastan syksyä. En koskaan väsy ihailemaan syksyistä maisemaa ja löydän syksystä, jopa marraskuusta, paljon lohdullista.

Jo kesällä Meijerielämää-blogin Lumikko haastoi bloginsa lukijat pohtimaan kirjallisia mielenmaisemiaan. Mietin kauan omiani, sitten unohdin haasteen. Olin jo kesällä kirjoittamassa toisaalta Kanadasta ja ennen kaikkea Iso-Britanniasta, koska ajatus Prinssi Edwardin saaresta majakoineen ja tummine pälyilevine aallokkoineen tai englantilaisen teehetken täyttämä tuokio vaikkapa Emman (ja hieman Dexterinkin) kaltaisen ystävän kanssa tuntui omalta. Mieleni kaipaa kävelemään Jane Austenin vehreille nummille ja Kate Mortonin tai Kazuo Ishiguron luoman yläluokan pariin tai haluaa (vain) sivusta seurata Brigdet Jonesin sähellystä. Huomasin kuitenkin, että P.S. Rakastan kirjoja-blogin Sara kirjoitti omista kirjallisista mielenmaisemistaan niin, että saatoin vain nyökytellä hänen tekstiään lukiessani. Olen Saran kanssa tismalleen samoilla linjoilla, mitä kirjalliseen maantieteeseen tulee; Iso-Britannian ohella nautin Yhdysvaltain syvää etelää käsittelevistä kirjoista.

Huomasin kuitenkin, ettei kirjallinen mielenmaisemani olekaan maantieteellinen paikka, vaan se on vuodenaika, nyt käsillä oleva syksy. Suhtautumiseni syksyyn ja kirjoihin on kahtalainen, mutta aina yhtä haltioitunut. Toisaalta rakastan kirjoja, jotka osin tai kokonaan sijoittuvat syksyyn. Toisaalta miellän syksyn kirjojen vuodenajaksi: syksyllä ilmestyvät vuoden kiinnostavimmat uutuudet, syksy on kirjamessujen aikaa ja lehtien tippuessa puista on vain niin mukavaa - ja vaikkapa kevääseen verrattuna erityisen luvallista tai suotavaa - käpertyä sohvannurkkaan kera hyvän romaanin.

Tuuli tunkeutui luihin ja ytimiin kun istuin terassin reunalla, ja käsiäni alkoi paleltaa. Puut olivat nyt paljaita ympärillämme, hasselpähkinä ja tammi ja koivu olivat paljaita, ja paju ja leppä, ja tuntemattoman ikäiset luumupuut, ja monet muutkin lajit, kaikista oli lähtenyt lehdet. Tuuli kävi Skagenista ja jäisestä Norjan maasta, harmaakiven ja kuusenhavujen maasta jossa isäni oli menossa metsään tuttuja polkuja pitkin, kun ei tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt. (Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta)

Syksyyn kokonaan sijoittuvia kirjoja on yllättävän vaikea löytää. Kokolailla kirjallisesti-blogin Jenni on listannut niitä tänne. Sen sijaan hyvin monissa kirjoissa osa tapahtumista sijoittuu syksyyn tai kirjan tunnelma on syksyinen. Minulle ei olekaan väliä sillä, onko kirja kokonaan syksyinen, kuten Hanna Tuurin lohduttava Orapihlajapiiri tai Helmi Kekkosen kuulaankaunis Valinta vai onko kirjassa vain aavistus syksyä, kuten Per Pettersonin huikeassa Hevosvarkaissa tai John Irvingin hienossa kasvukertomuksessa Oman elämänsä sankari. Syksyinen mielenmaisemani voi syntyä yhtä hyvin Marikin ensimmäisestä koulupäivästä, Kolmannentoista kertomuksen marrasmaisemasta tai Anna-kirjojen Marillan leipomasta piirakasta. Yhtä kaikki, tärkeintä on tunnelma. Se, että kirja vie hienoisen melankolian keinoin kohti keinuttavaa lohdullisuutta.

Haaveiluun taipuvaista mieltäni lohduttaa ja ihastuttaa tavattomasti syksyinen mielikuva ihan tavallisesta illasta, jolloin palaan kotiini kirjastosta lasteni kanssa. Vastapäisen metsän haapa havisee ja sataa kultaisia lehtiä maahan, mieheni on sytyttänyt kynttilän talomme etuovella olevaan lyhtyyn, kirjakassi painaa ollen täynnä ihmeellisiä maailmoja. Sisällä takkatuli rätisee kodikkaasti, eilen leipomaani omenapiirakkaa on vielä jäljellä. Nautin sitä uuden London Earl Grey-teen kanssa ja illalla lasten nukahdettua avaan itselleni uuden kirjan kannet ja astun sisään vielä tuntemattomaan maailmaan syksyisen hämärän kietoutessa lempeästi ympärilleni. Romanttista? Varmasti, mutta niin täydellisen syksyisen kotoisaa.

P.S. Blogini pukeutuu nyt viikonlopuksi vaaleanpunaiseen. Katsokaa tärkeä postaus Amman blogista!

Mike Pohjola: Ihmisen poika

Kotimainen keskiviikko
Mike Pohjola: Ihmisen poika
Kustantaja: Gummerus 2011
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Kotimainen romaani
Sivuja: 607

Kun Justus oli murrosiässä, hän tajusi sen: hän saattaisi olla Ihmisen Poika. Voideltu, hepreaksi Mashiach, kreikaksi Khristos. Hän saattaisi olla Jeesus.
Tämä saattoi olla se tehtävä, johon Jumala oli hänet valinnut. Enkelit suojelivat hänen henkeään ja hän oli jo alkanut viettää suhteellisen hengellistä elämää: lukea Raamattua ja väitellä uskonnosta.
Miten hän voisi saada varmuuden?

Jeesus tulee, oletko valmis? Pieni Julius Sariola saa alkunsa kuin ihmeen kautta ja kasvaa syvästi uskonnollisessa perheessä, jossa rukous on voimissaan. Eräänä päivänä Julius putoaa korkeasta puusta, mutta jää roikkumaan saappastaan oksaan ja pelastuu. On kuin suojelusenkeli olisi pelastanut hänelle ja Jumala varannut hänelle merkityksellisen tehtävän maailmassa. Johdatuksen aikaansaama pelastuminen jää Juliuksen mieleen ja matkallaan kohti aikuisuutta hän uskon ja epäuskon vuorotellessa pohtii sitä mahdollisuutta, että on Jeesuksen toinen tuleminen. Hän ei kuitenkaan kerro asiasta kenellekään, vaan valmistautuu tulevaan tehtäväänsä kaikessa hiljaisuudessa saavuttaen aikuisuuden ja opiskelijaelämän.

Mike Pohjolan omaelämäkerralliseksi luonnehdittu aikalaisromaani Ihmisen poika (2011) pureutuu toisaalta yhden miehen hengelliseen etsintään ja lataa toisaalta lukijoiden eteen valtavan määrän poliittisista, uskonnollista ja populaarikulttuurista kuvastoa viime vuosikymmeniltä. Itseään etsivän nörttipojan elämä sekoittuu sukupuoliseen kanssakäymiseen, kunnallis- ja valtionpolitiikan kähmintään sekä viime vuosikymmeninä kulttisuosiota saaneisiin hahmoihin (mm. ihailtavat Star Trekin kapteeni Picard sekä Tolkienin luoma Gandalf sekä surulliset ja vastenmieliset Pekka Siitoin sekä kuvitteellisen uskonnollisen liikkeen Pyhän Tien kuvottava johtaja).

Etsiessään itseään, Jumalaansa tai jumaluutta sekä ennen kaikkea toisia ihmisiä, Juliuksen elämä sivuaa mitä erilaisempia henkilöitä. On omalaatuinen pappi ja demarikansanedustaja Pontus Farsius, Sadinkuusten poliittisesti vehkeilevä perhe, uskonnon vuoksi kovia kokeneet siskokset Kaisa ja Heini sekä satunnaisia rakastettuja, opiskelijakommuunin väkeä, roolipelaajia zombeineen; on toinen toistaan värikkäämpää väkeä Turun yössä ja päivässä. Oman uskonnollisen yhteisön löytäminen ei ole helppoa, kun helluntailaiset ovat liian konservatiivisia, mormonit tuntuvat liian amerikkalaisilta ja körtit ovat selvästi maalaisjuntteja. Kyseessä on eräänlainen henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen odysseia Ulvilassa, Naantalissa ja Turussa, joiden paikat ja murre ovat kirjassa vahvasti läsnä:

"Onks Jumala tehny joistain ihmisist jotenki erityisii?"
Tällaisia kysymyksiä Farfors olikin odottavat saavansa seurakuntanuorilta. Julle taisi olla juuri siinä iässä, jossa omaa identiteettiä aletaan miettiä.
"Kyllä, kaik ihmise ova erilaisii, mut Jumala rakastaa kaikkii yht pal."
"Mut onks jotkut viäl vähä enemmä erilaisii?"
"Varmasti", sanoi Farfors. "Sanotaa vaik et kymmene prosenttii ihmisist on vasenkätisii, ja Jumala rakastaa niit yht paljo ku muit."

Ihmisen poika on tyylipuhdas satiiri: se naurattaa, muttei ole hauska, vaan sen aikaansaama nauru on eräänlaista kylmää naurua, mieltä karmii, muttei voi olla vetämättä suunpieliään hymyyn. Ihmisen poika on yhteiskunnallisesti, poliittisesti ja uskonnollisesti kantaaottava. Pohjolan piikki osuu niin kunnallispoliitiikoihin, hihhuliuskontoihin, opiskelijoihin, hippeihin, keskiluokkaan, papistoon, ennen kaikkea se osuu myös häneen itseensä, sillä juuri Julius on kaiken keskellä. Kirja on ehdottomasti myös aikalaisromaani kaltaisilleni 1970-luvulla syntyneille. Pohjola risteilee neljän viime vuosikymmenen yhteiskunnallisissa ja populaarikulttuurisissa maisemissa. Minua hymyilytti, kun muistelin Ritari Ässä-näyttelijän siirtymistä Baywatchiin tai ajattelin aikaa, jolloin His Infernal Majesty oli vain bändi muiden joukossa.

Pohjola osaa kirjoittaa eikä ainakaan oma lukijanotteeni päässyt herpaantumaan. Ihmisen poika on kuitenkin siinä määrin laaja, ettei se onnistu pysymään kasassa kaiken runsautensa keskellä. Kirjassa on aineksia hengästyttävyyteen saakka. On varmasti lukijasta kiinni, kuinka hyvin kirjan monipolvisuutta jaksaa lukea. Itse olisin kaivannut jotain vähemmän. Koska en ole kovin kiinnostunut roolipeleistä, myönnän harpponeeni muutamat pelien kehittelemiseen liittyvät kuvailut lukien niitä vain silmäillen. Jollekin toiselle - varmasti hyvinkin monelle - lukijalle kohtaukset saattavat olla kirjan parasta antia. Ja joku taas saattaisi tuskastua pieniin lähihistoriallisiin vapahtajakuvauksiin, mutta kaltaiseni vanha kulttuurintutkija suorastaan upposi erilaisten kulttien raporttimaiseen kuvailuun: Heaven's Gate-lahkolaisten joukkoitsemurha Niken lenkkarit jalassa tai Dengin, erään harvan naispuolisena Jeesuksena pidetyn kiinalaisnaisen tarina toivat mieleeni uutisia vuosien takaa valottaen kiinnostavasti myös Juliuksen jeesusmatkaa.

Ihmisern poika on varsin luettava sellaisena kuin se on, mutta kirjassa olisi ollut paljonkin tiivistämisen varaa. Loppupuolella kerronta muuttuu. En paljasta, miten ja miksi, mutta itse nautin tavattomasti kirjan alusta sekä sen reilusta sadasta viimeisestä sivusta. Alku vei minut mukanaan lujaa luvaten paljon, sitten kirja jäi hieman junnamaan, vaikka kronologisesti etenikin kohtauksesta toiseen, mutta teoksen loppupuolella Pohjolan kerronta terävöityy uudelleen. En voinut laskea kirjaa käsistäni, vaan luin sitä toissayönä puoli kahteen saakka. Se kertonee paljon siitä hullusta intensiivisyydestä, jolla Pohjola romaaninsa viimeistelee. Jorin tavoin en tosin pitänyt vaihtoehtoisista lopuista, jollaisista en yleensäkään pidä kirjoissa. Pidän siitä, että kirjailija kirjoittaa yhden kokonaisuuden, koska en näe vaihtoehdoissa kovinkaan paljon lisäarvoa. Ehkä kuitenkin (rooli)peliharrastajat pitävät Ihmisen pojan vaihtoehtoisista lopuista?

Onko Ihmisen poika hyvä kirja? En tiedä, ehkä muutaman kuukauden kuluttua osaan vastata tähän itse asettamaani kysymykseen. Onko se hämmentävä? Ehdottomasti. Raivostuttava? Sitäkin. Sukupolviromaani? Ainakin omalle, 1970-luvulla syntyneelle ikäluokalleni. Ihmisen poika on moniulotteisuudessaan poukkoileva, paikoin tuskastuttava, mutta koko ajan otteessaan pitävä ja kantaaottava. Ennen kaikkea se on äärettömän mielenkiintoinen. Se ei ole paras lukemani kotimainen romaani, mutta ajatuksia se totta vie herättää eikä luultavasti jätä ihan heti rauhaan.

***½

Mike Pohjolan blogi löytyy täältä.

Tunnustuksia ja arvonnan voittaja

Viikko sitten julkistamassani arvonnassa kyselin, että mikä tekee itse kunkin arjesta juhlan. Minä voin sanoa, että omalla kohdallani juuri nyt sitä parasta arkijuhlaa on se, että liki kahden viikon rasittava "yksinhuoltajuus" päättyi lauantaina, kun mieheni palasi työmatkoiltaan. Ensin hän vietti joitakin päiviä Puolassa, sen jälkeen kokonaisen viikon Kreikassa. Vaikka viihdyn hyvin kotona ja totta kai rakastan lapsiani, on ihan parasta juhlaa saada jakaa arki läheisen aikuisen kanssa. Toki sitten tulevat kaikki ne pienet ihanat lisät, kuten kynttilät, rauhallinen aamu Hesarin parissa, hyvä kirja, takkatuli, laadukas suklaa, lasillinen punaviiniä, kupillinen vahvaa mustaa teetä... Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka!

Ennen kuin julistan arvonnan voittajan, on minulla muutama tunnustus hoidettavanani.

Sain Ammalta, Petriinalta ja Mustikkatytöltä (jota kiitän myös ruusuista) hauskan tunnustuksen, jossa pitää kertoa kahdeksan asiaa itsestään. Kirjabloggajana kerron nyt itsestäni kirjoihin liittyen.

1. Minulla on usein kesken pari kolmekin kirjaa kerrallaan.
2. En ole ennen blogiani pitänyt koskaan minkäänlaista lukupäiväkirjaa. Nyt harmittelen sitä. Muistini ei ole niin hyvä kuin kuvittelin.
3. Olen fiilispohjainen lukija. Sen vuoksi saatan aloittaa jonkun kirjan ja jättää sen tauolle pitkäksi aikaa. Esimerkiksi Margaret Atwoodin sinänsä upea Herran tarhurit on ollut kesken jo viime helmikuusta saakka, kun ei ole ollut atwoodoloa. Ihailen kyllä hänen kirjojaan ja tulen lukemaan Herran tarhuritkin loppuun jossain vaiheessa.
4. Olen juuri lopettelemassa huimaa kotimaista kertomusta miehestä, uskonnosta, Jeesuksen "toisesta tulemisesta", roolipeleistä ja kunnallispolitiikasta. Moni varmasti arvaakin, mitä luen. En ole vielä varma, onko kirja tosi hyvä vaiko liian mahtipontinen.

5. Koska lukeminen on omalla tavallaan elinehto, luen kaikkea mahdollista tekstiä mm. mainoksia, elintarvikepakettien kylkiä sekä bongailen erilaisia kadunnimiä. Rakkaudenkuja, josta olen aikaisemminkin maininnut, löytyy lapsuuteni kotikaupungista. Minulla ei ole sieltä rakkaudellisia muistoja, mutta kujalla on ihana kävellä.
6. Iltasatukirja, joka perheessäni on nyt kesken on Marjatta Kurenniemen Onneli, Anneli ja nukutuskello.
7. Luen ja osin kirjoitan myös työkseni. Kirjoitan omaa tutkimustani hieman vaihtelevalla motivaatiolla sekä luen ja yritän parannella muiden tekstejä. Teen töitä kotoa käsin. Se on toisaalta ihanaa. Voin kuunnella mieleistäni musiikkia, polttaa kynttilöitä ja käväistä vaikka happihyppelyllä kesken työpäivän. Toisaalta kaipaan työyhteisöä. Kaikkea ei voi saada.
8. Viime aikoina kirjabloggaajia puhuttaneeseen arvostelukappaleasiaan kirjoitin oman lyhyen näkemykseni tänne. Monien muiden bloggaajien tavoin saan kustantamoista arvostelukappaleita, joista olen tietenkin tavattoman iloinen. Se, onko kirja ostettu, lainattu vai saatu, ei vaikuta blogiarviooni millään tavalla.

Kaunis kiitos myös Saralle, jolta sain näin herttaisen tunnustuksen:

Jaan tunnustukset ja haasteet eteenpäin kahdelle ystäväni blogille: uuteen lastenkirjablogiin Värikkääseen päivään Viiville sekä Tikru lukee-blogin ihanalle Tikrulle. Lisäksi haluan muistaa Saraa, Kirjailijatarta, Teijaa sekä Satua ja Johannaa. Valitkaa kumpi tahansa tai molemmat tunnustukset/haasteet.

Ja nyt ta-daa! Arvonta. Tällä kertaa en turvautunut randon.orgiin, vaan annoin eskarista kotiutuneen
tyttäreni toimia onnettarena. Kenen lappusen hän puisesta kulhosta nostikaan?

Susan! Lämpimät onnittelut! Lähetä minulle viesti, että minkä kirjan haluaisit omaksesi ja minä alan katsella kaupan suklaahyllyjä sinua ajatellen.

Hyvää Aleksis Kiven päivää kaikille!

P.S. Laadin tuonne sivupalkkiin tämän blogini (vasta!) kolmannen kyselyn. Auttakaa ihanassa kirjatulvassa uivaa bloggaajaa. Mikä olisi ehdokkaistani paras mahdollinen kirja syyslomalle, pimeään vuodenaikaan?

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka
Kustantaja: Gummerus 2011
Alkuteos: La Mécanique du cœur 2007
Suomennos: Lotta Toivanen
Kansi: Jenni Noponen
Ulkomainen romaani, romanttinen friikkitarina, Ranska
Sivuja: 221

Edinburgh ja sen jyrkät kadut muuttavat muotoaan. Suihkulähteet jähmettyvät yksitellen jääkimpuiksi. Joenroolissaan tavallisesti perin vakava vanha joki on naamioitunut tomusokerijärveksi, joka ulottuu mereen asti. Aallot ritisevät kuin rikkoutuva ikkunalasi. Huurre tekee ihmeitä, koristelee kissojen turkin paljetein. Puut muistuttavat yöpaitoihin pukeutuneita pulskia haltijoita, jotka venyttelevät oksiaan, haukottelevat kuulle ja katselevat vossikoiden luisuvan liukkailla mukulakivillä. Pakkanen on niin pureva, että linnut jäätyvät kesken lennon ja putoavat maahan. Ääni, jonka ne pudotessaan päästävät, on kuoleman ääneksi uskomattoman vaimea.
On maailman kylmin päivä. Tänään minä valmistaudun syntymään.

Ja millaisen syntymän pakkasajan poika Jack kokeekaan: hän näkee päivänvalon Edinburghin korkeimman kukkulan - saman, jonka huipulla kuningas Arthurin ruumis tarinoiden mukaan lepää - laella vanhassa talossa, joka on kuin kuuseen koverrettu hirsimökki. Äitinsä hylkäämä Jack kasvaa merkillisen tohtori Madeleinen hoivissa. Madeleine on nainen, joka toimii kätilönä prostituoiduille ja muille yhteiskunnan hylkiöille. Lisäksi hän korjaa ihmisiä asettaen näille lasisilmiä, puujalkoja ja muita proteeseja. Kaikkein haastavimman potilaan hän saa pienestä Jackista, jonka sydän on pakkasyön seurauksensa umpijäässä. Pelastaakseen Jack-vauvan hengen Madeleine asettaa tälle sydämentahdistajaksi käkikellon, joka tikittää ja kukkuu pojan rinnassa tämän itsenäistyessäkin. Kellon herkän mekanismin vuoksi Jack ei saa kajota viisareihinsa, vihastua eikä kuuna päivänä rakastua. Jos hän osoittaa voimakkaita tunteita, voi kellon tuntiviisari rikkoa hänen sydämensä mekanismin. Eräänä päivänä Jack kohtaa puolisokean laululintusen, ihmeellisen Acacian.

Ranskalaisen Mathias Malzieun romaani Sydämen mekaniikka (2011/2007) on modernilla tavalla goottilainen 1800-luvulle sijoittuva rakkauskertomus. Sen tummanpuhuva tarina ja sydämellisellä tavalla kieroutunut huumori tuovat muistumia Tim Burtonin elokuvista: keskiössä ovat syrjityt ja vaietut - liian omituiset ihmiset, jotka elävät omassa maagisessa maailmassaan. Malzieu on kirjansa ilmestymisen yhteydessä julkaissut Ranskassa rockyhtyeensä kanssa myös kirjan nimeä kantavan koseptialbumin La Mécanique du cœur. Pian ensi-iltansa saa myös Luc Bessonin ohjaama kirjaan perustuva elokuva. Kyse on siis suoranaisesta mediakokonaisuudesta.

Jack kulkee pitkän matkan Edinburghista Lontoon kautta Pariisiin ja edelleen Andalusiaan. Hänen seurapiirinsä sekä satunnaiset kohtaamisensa koostuvat muista romanttisesti kuvatuista yhteiskunnan sylkykupeista aina Viiltäjä-Jackista Houdinia auttaneeseen George Mélièsiin, Luna- ja Anna-nimisin huoriin ja edelleen ilkeään silmäpuoli-Joeen, Acaciaan ihastuneeseen hongankolistajaan. Friikkisirkusväen kummitusjuna kulkee, flamencolaulu soi ja Jackin sydän kukkuu kellonaikaa ja raksuttaa keskiyötä. Pystyykö Jack voittamaan ihanan Acacian sydämen puolelleen ja miten Jackin käkikellosydän reagoi tunteisiin, jotka ovat voimakkaita kuin tulivuori?

Suutelin hetki sitten linnunsuista tyttöä, eikä mikään tule koskaan olemaan ennallaan. Kellokoneistoni sykähtelee kuin raivokas tulivuori. En silti tunne kipua. Tai tunnen sentään, kylkeen pistää. Ajattelen, että se on pieni hinta tällaisesta riemusta. Tänä yönä kiipeän kuuhun, asetun pitkäkseni sirpille kuin riippumattoon eikä minun todellakaan tarvitse nukkua nähdäkseni kauniita unia.

Muutaman oman mukavuusalueen ulkopuolisen sekä yhden tavattoman ihanan kirjan jälkeen oli onni saada lukea Sydämen mekaniikka. Olen auttamaton romantikko, mutta en ole perinteisten rakkaustarinoiden ystävä, vaan kaipaan jotain lisää: haluan lukea hyvistä kummajaisista ainakin pieninä annoksina. Kaiken lisäksi näin muutama vuosi sitten unta äkillisestä pakkasesta, joka jähmettää kaiken paikoilleen: unessani hyökyaalto pysähtyi jääkiteinä lasitiilistä parveketta vastapäätä. Mietin usein, että kuinka saisin kirjoitettua uneni kaunokirjalliseen muotoon ja sitten kohdalleni osui tämä Malzieun kirja. Ihmeellistä, vaikken ihmeisiin uskokaan.

Malzieun kirja on juuri sopivan kokoinen kirjallinen annos. Sen 221 sivua on painettu hieman keskikokoista isommalle fontille, minkä vuoksi romaani mahtuisi tiiviimmällä fontilla pienoisromaanin luokkaan. Suurehko fontti ja väljä riviväli antavat kuitenkin kirjalle mukavan fyysisen lukutuntuman. Malzieuta onkin kiitettävä siitä, että hänen aikuisten satunsa pysyy kasassa. Malzieun teksti ei karkaile sivusuuntiin hajoten pirstaileksi kertomuskokoelmaksi, vaan se pysyy tiiviisti minä-kertojana toimivan Jackin mukana pitäen lukijan tiiviisti otteessaan. Siitä voisin Malzieuta hieman moittia, että romaanin keskivaiheilla hänen kielikuvansa alkavat toistaa itseään ja kerronta tuntuu aavistuksen lattealta.

Kertojana oleminen onkin Malzieun heikon lenkki. Hän hallitsee kyllä tarinankuljetuksen ja tunnelmanluomisen, mutta kertojana, kaunokirjallisuuden kirjoittajana, hän on vielä aavistuksen raakilemainen. Voi olla, että kyse on tietoisesta lukijan etäännyttämisestä, mutta paikoin Malzieun kieli ja hänen käyttämänsä vertauskuvat tuntuvat turhan modernilta ottaen huomioon, että kyse on 1800-luvulle sijoittuvasta tarinasta: olo kuin grillatulla broilerilla? Hänen sydämensä ovikoodi vaihtuu joka ilta. Broileri tai ovikoodit 1800-luvun Euroopassa? Myös hamsteri nimeltä Cunnilingus tuntui hieman - noh - lapselliselta. En kuitenkaan halua olla epäreilu pikkuseikkoihin takertuja minuun lähes täysin uponneen kirjan kohdalla. Malzieun timburtonmaiseksi luonnehdittu mielenmaisema on elokuvallisen tunnelmallinen ja tarina itsessään sadunomaisella tavalla synkkä ja tunteikas.

Kirjan kiehtova ulkoasu antaa juuri oikeanlaisen lupauksen kirjan sisällöstä. Kun eilen illalla suljin Sydämen mekaniikan kannet, tein nettihakuja romaanin muissa maissa julkaistuista kansikuvista ja ilokseni huomasin suomalaisen kannen olevan ylivoimaisesti kaunein. Kaunis ei ole yksinomaan kansikuva, vaan koko kirja esineenä: sen sivujen reunat ovat mustat ja etukannessa sydämen kohdalla on pyöreä kurkistusaukko hieman samaan tapaan kuin vaikkapa Tove Janssonin kuvakirjassa Kuinkas sitten kävikään. Kurkistusaukosta näkyy pieni pala kellon koneistoa ja etukannen jälkeisellä toisella kansisivulla esille tulee kokonainen kello, jota jonkun käsi ohjailee. En tiedä, onko käsissäni vuoden kaunein kansikuva, mutta ehdottomasti yksi upeimmista.

Käytin nyt runsaasti ylisanoja (kirjabloggaajauskottavuuteni onneksi olin viime viikolla huomattavasti nuivempi!), mutta ehkäpä tosiaan olisi aiheellista perustaa erikseen oma genrensä ihanille kirjoille. Ihanat kirjat eivät aina ole kaunokirjallisessa mielessä vahvoja tai haastavia, mutta niillä on muita erityisiä arvoja. Malzieun hurmeisella tavalla tikittävä kirja on tismalleen oikeanlaista kirjallisuutta loka-marraskuulle; Aikaan, jolloin ulkona on pimeää, illat takkatulen tai kynttilöiden valaisemia sekä oma sydän avoinna vinksahtaneelle rakkaustarinalle.

****-

P.S. Vielä ehtii mukaan arvontaan. :)

Marjut Hjelt & Jaana Aalto: Lumoava haltijakansa

Kotimainen keskiviikko
Marjut Hjelt: Lumoava haltijakansa
Kustantaja: Karisto 2011
Kuvitus: Jaana Aalto
Kotimainen taidekirja, kuvakirja, populaari/romantisoitu tietokirja
Sivuja: 127

Kun kuljet metsäpolkua, pujottelet niityllä heinien keskellä tai astelet hiekkaisella puutarhakäytävällä, tunnetko kuinka ympäristö elää? Aistitko sipinä ja supinan, pienten jalkojen kevyet askeleet, hauraiden siipien herkän värinän tai puiden runkojen huokailut, oksien liikkeet ikään kuin haltijat viittaisivat sinulle käsillään tietä tai tanssisivat edessäsi?

Näin alkaa Marjut Hjeltin kirjoittama esipuhe hänen kirjoittamassaan ja Jaana Aallon kuvittamassa kirjassa Lumoava haltijakansa (2011). Teoksessaan kaksikko jatkaa muun muassa Keijukaiset- ja Taikametsä-kirjoista (molemmat SKS) tutulla linjalla yhdistäen suomalaista ja kansainvälistä folkloreaineistoa mielikuvitukseen, sadun maailmaan sekä luonnontietoon ja -mystiikkaan.

Lumoava haltijakansa on nimensä mukaisesti haltijoiden kirja. Suurimmalla osalla kotimaisista puulajeista on oma haltijansa: kuusella ne ovat vanhoja ja viisaita, koivulla nuoren neidon kaltaisia, männyllä puhelinlankojen tapaan laulavia. Omat haltijansa on myös ruusu- ja orapihlajapensailla, syreenillä, eri sammallajeilla ja jopa levillä.

Hjeltin ja Aallon teos on sekä kaunis taidekirja että populaari folkloreen ja uskontotieteeseen pohjautuva tietokirja. Sen teemat liikkuvat suomalaisesta kansanuskosta eurooppalaiseen runouteen ja vuodenkierrosta luonnonlääketieteeseen. Kirjassa olevan viehättävän pikkutarinan mukaan tyrnimarjojen haltijat muistelevat viisasta haltijamiestä, itseään Väinämöistä, joka putosi kalliolta veteen ja päätyi haen suuhun, selvisi sieltä ja teki hauen leukaluusta itselleen kanteleen. Lukija oppii myös, että timjami on paitsi hyvä maustekasvi, myös ihoa kirkastava kosmetiikan ainesosa sekä hammastahnojen mauste. Jokainen lukijansa löytää jopa oman horoskooppinsa, joka mukailee monille tuttuja aurinkohoroskooppimerkkejä. Olen itse kalat, mikä tekee minusta kuusen haltijan; Omissa oloissaan viihtyvän haaveilijan, jonka eläinystäviä ovat orava ja joutsen.

Vanhat ihmiset saattavat kertoa nähneensä lapsena metsässä pienenpieniä valkoisia kummituksia, jotka sipsuttelevat poluilla pitkinä helminauhoina ja hyppelevät kasvien lehdillä helmat lepattaen.
-- Kielojen keijukaiset saattavat sievästä ulkomuodostaan huolimatta olla joskus hyvinkin ilkikurisia, suorastaan kamalia. Silloin niiden helmenharmaat silmät vetäytyvät kapeiksi viiruiksi, ne kiukustuvat melkein kaikille ja niistä erittyy pistävää hajua. Ne sekoittavat hajua, tai ovat jo sekoittaneet tuhansien vuosien ajan, kielon tuoksuun, ja siksi kieloista on tullut myrkyllisiä.

Lumoavan haltijakansan kuvitus on lempeää ja sadunomaista - kuin konsanaan keijujen työtä, pastellista, eteeristä ja utuista sekä maanläheistä. Kirjan kauneus tuntuu miltei pakahduttavalta, mutta onneksi aina juuri oikealla hetkellä siihen tulee luonnetta ja leikkisyyttä: haltijoiden suippojen korvien tai karhunsammalkeijujen oman "karhunkallohongan" kaltaisia yksityiskohtia, joita ainakin minun mielikuvani liittävät haltijoista ja keijukaisista kertoviin tarinoihin. Näitä säröjä tai keijukaisten ja haltijoiden pimeitä puolia olisi voinut tuoda esiin enemmänkin, sillä esimerkiksi kotimaisten uskomusolentojen joukossa on parojen, kalmanväen ja muiden joukossa paljonkin suoranaista ilkeyttä ja kiusantekoa. Toisaalta kauniin tietokirjan luonteelle sopii esitellä haltijoiden ihanimpia ja sadunomaisimpia puolia. Samaa kauneutta jatkaa kirjan upea sammaleenvihreä värimaailma, jota en varmasti ihan heti väsy ihailemaan.

Lumoava haltijakansa on kokonaisuudessaan huolella ja rakkaudella tehty. Kirjan kieli on tarpeeksi yksinkertaista jopa pikkukoululaiselle luettavaksi, mutta kirjan moniulotteisuus tekee siitä houkuttelevan kaikenikäisille lukijoille.

Vaikka Hjelt viittaa tekstissään sekä runositaateissaan myös esimerkiksi brittiläiseen kielialueeseen, näyttää Lumoava haltijakansa ennen kaikkea sen voiman, joka on ammennettavissa suomalais-urgilaisesta folkloresta. Toki Hjeltin luoma kuva luonnonhengistä on satua ja hän käyttää omaa luovaa vapauttaan esitellessään lukijoilleen haltijoiden tapoja, arjen touhuja sekä uskomuksia niiden takana, mutta hänen teoksensa osoittaa, ettei myytillisiä olentoja tai fantasiaa tarvitse hakea ulkomailta, vaan meillä on omassa kansanperinteessämme runsaasti uudelleen ja uudelleen hyödynnettävää kuvastoa. Sen ajatteleminen lämmittää mieltäni.

Lumoava haltijakansa saa näkemään metsän toisin; Aistitko tai tunnetko sinä jotain erityistä luonnossa, yhtä lailla kaupunkiluonnossa kuin syvässä korvessa, liikkuessasi? Jos tunnet olevasi osa jotain ihmeellistä ja salaperäistä, niin kenties kaikki onkin haltijoiden työtä; Jos vaikka Ison karhun tähdistöä katsellessaan voi pimeän aikaan kuulla keijukaisten karhuhymnin? Tai kenties syksyllä keräämissäsi vaahteranlehdissä asuukin pieni osa vaahteroiden haltijaa?

Ihmiset näkevät mitä haluavat nähdä.

****

Per Petterson: Hevosvarkaat

Per Petterson: Hevosvarkaat
Kustantaja: Otava 2009 (pokkarina 2010)
Alkuteos: Ut og stjæle hester 2003
Suomennos: Katriina Huttunen
Kannen  kuva: Joseph Shan Pao Lo
Ulkomainen romaani, Norja
Sivuja: 214 (pokkaripainos)

Ja kun joku sanoo, että menneisyys on vieras maa, että siellä toimitaan eri tavalla, niin kai minustakin on tuntunut siltä suurimman osan elämääni, koska minun on ollut pakko, mutta enää minusta ei tunnu. Jos vain keskityn, voin mennä muistini varastoon ja löytää oikealta hyllyltä oikean elokuvan ja uppoutua siihen ja tuntea ruumiissani sen kerran kun ratsastin isäni kanssa korkealla joen yläpuolella harjunselkää ylös ja toista alas, rajan yli Ruotsiin ja pitkälle sinne mikä oli ainakin minulle vieras maa.

67-vuotias erakoitunut norjalainen Trond on muuttanut mökkiin kotimaansa syrjäseudulle lähelle Ruotsin rajaa. Menetettyään vaimonsa liikenneonnettomuudessa Trond tarvitsee aikaa ajatella. Puku ja romuttunut Audi ovat vaihtuneet vanhaan rämisevään autoon sekä ruutupaitaan. Päivät sujuvat BBC:n uutisia kuunnellen, Lyyra-koiran kanssa ulkoillen, varhaisen marraskuun luontoa seuraten sekä Lars-nimisen naapurin kanssa puutöitä Jonseredin moottorisahalla tehden. Larsiin tutustuminen palauttaa Trondin mieleen hänen lapsuutensa kesän vuonna 1948, viimeisen ja erityisen merkityksellisen lapsuudenkesän, jonka hän vietti samoilla seuduilla isänsä kanssa. Kesän traagiset tapahtumat, lapsuuden onnentuokiot sekä salatut viittaukset sodanaikaiseen natsien miehityksen vastaiseen toimintaan alkavat elää Trondin muistoissa.

Per Pettersonin hieno romaani Hevosvarkaat (2009/2003) kuljettaa lukijansa menneen ja nykyisen väliseen vuoropuheluun, yksinäisen miehen ajatuksiin, lempeisiin ja surullisiin lapsuusmuistoihin sekä pohjoismaiseen ikiaikaiseen kaipaukseen. Trond liikkuu nykyhetkessään marraskuussa ja lapsuusmuistoissaan loppukesän tunnelmissa. Hevosia kirjassa ei varasteta, vaan romaanin vertauskuvallinen nimi saa selityksensä muualta.

Norjassa talot ovat valkoisia ja ladot sekä mökkipahaset punaisia. Metsä kasvaa humisten, tuuli paukuttaa kattotiiliä ja marraskuussa joki on vielä sula. On vain vaitelias mies, naapurissa asuva toinen yhtä hiljainen, heidän yhteiset lapsuuskokemuksensa, koirat, metsä, puunhakkuu, muistot ja taivaalta putoileva marraskuinen lumi. Keitetään kahvia, tehdään voileipiä ja muistoissa ratsastetaan isän kanssa hevosilla kohti Ruotsia ja samalla kohti vaiettua tragediaa. Mökillä, mutta vielä enemmän elämässä ja muistoissa on viimeinkin aikaa ajatella muita kuin aivan yksinkertaisia ajatuksia.

Vene oli poissa paikaltaan. Astuin muutaman askeleen veteen ja jäin kuulostelemaan aironvetoja, mutta vain joki kohisi jaloissani, enkä nähnyt sen enempää ylä- kuin alajuoksullakaan. Tukkipinot olivat toki rannassa, ja ne tuoksuivat voimakkaasti kosteassa ilmassa, ja käyrä mänty risteineen oli siinä, ja niityt olivat siinä vastarannalla, mutta vain pilvet liikkuivat taivaalla ja lepattava valo. Oli outo tunne seisoa ulkona yössä yksin, melkein kuin valo tai ääni ruumiin lävitse, kuin pehmeä kuu tai kellojen sointi kun vesi virtasi saappaanvarsien ympärillä, ja kaikki muu ympärillä oli niin suurta ja niin hiljaista, mutta en tuntenut oloani hylätyksi, tunsin itseni valituksi. Olin nyt täysin rauhallinen, olin kaiken keskus.

Joihinkin kirjoihin rakastuu jo ennen kuin niitä on alkanut edes lukea. Hevosvarkaiden kohdalla minulle kävi näin ja siksi säästelin jo heinäkuussa ostamaani kirjaa. Säästelin sitä aavistuksen melankoliseen syysoloon; Sellaiseen alakuloon, joka on pohjimmiltaan tarpeellista ja pienessä mittakaavassa jopa ihanaa. Minun kohdallani sellainen hetki on ollut juuri nyt alkuviikosta ja osasin valita siihen tismalleen oikean kirjan. Hevosvarkaat osoittautui minulle täydelliseksi kirjaksi, koska se on samaan aikaan arkinen, vähäeleinen ja kuitenkin niin säkenöivällä tavalla voimakas.

Hevosvarkaissa on samaa lohdullisuutta kuin Tove Janssonin Muumilaakson marraskuussa. Jos kirjoilla oli sielunkumppanit tai vastinparit, niin nämä Pettersonin ja Janssonin  kirjat voisivat olla sellaiset keskenään. Petterson kirjoittaa paitsi lempeästi ja rauhoittavasti, myös äärimmäisen väkevästi. Hän kuvailee vuolaasti ja toteaa niukasti, nyt asun täällä. Niin se vain on, ei mitään lisättävää. Petterson pääsee päähenkilönsä sisälle niin, että lukija alkaa hengittää samaa ilmaa kuin Trond. Trond on antamassa periksi kaikkien menetystensä edessä, mutta on sen verran kiihkeä ja omien sanojensa mukaan virkeä, ettei sitä tee, vaan taistelee juurakon kanssa ja lukee Dickensiä kuin koettaen ymmärtää paremmin omaa elämäänsäkin.

Minut tuntevat tietävät, kuinka rakastan kirjoja joissa on joko syksy tai lumisadetta. Hevosvarkaissa paitsi Trondin mielenliikkeet, myös Norjan luonto tulee liki: tien ja joen yhtymäkohta on vain suuri valkoinen vaippa ilman ääriviivoja; Hevosen lämpimät kupeet höyryävät; Puu tuoksuu ja tukit ajelehtivat arvokkaasti kohti Ruotsia. Keltaisessa sydvestissään Trond ajattelee näyttävänsä ihan Lofoottien kalastajalta.

Hevosvarkaiden sekä Kirotun ajan katoavan virran ansiosta julistan olevani ihan rakastunut tapaan, jolla Petterson kirjoittaa. Siinä on arkisuudessaan ja näennäisessä pienuudessaan jotain elämää suurempaa. Hevosvarkaat on niitä kirjoja, joiden kanssa voisin mennä nukkumaan ja nähdä aavistuksen melankolisia, mutta silti äärimmäisen lohdullisia unia.

Mehän päätämme itse milloin tekee kipeää.

****½

Hevosvarkaista ovat kirjoittaneet myös Sanna, Sara, Valkoinen kirahvi sekä Ilselän Minna vanhassa blogissaan.

Juhla-aikaa ja kirjallisia tilaisuuksia

Viime ja tällä viikolla elämä on ollut juhlan ja arjen vuorottelua. Kuopukseni täyttää huomenna neljä ja uuden miehen, kuten hän itseään luonnehti, juhlia vietettiin läheisten kesken viime lauantaina.

Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, kaikki menopelit ovat meillä kovasti pop. Niinpä poikani suosikkikirjatkin keskittyvät autoihin, juniin, busseihin, jyriin ja jopa betonirekkoihin. Siinä, missä luen esikouluikäiselle tyttärelleni Astrid Lindgreniä, Tove Janssonia ja Sinikka & Tiina Nopolaa, löydän itseni lukemasta iltasaduksi myös kirjoja Raitiovaunu tulee taas (tietokirja ratikoiden historiasta aina 1800-luvun lopulta nykypäivään) tai 333 kuorma-autoa. Suurimmat klassikot vuodesta 1898 lähtien. Kirjat ovat hieman puuduttavaa luettavaa, mutta ERF TX:n ja Freightliner FLD:n kaltaiset mallit ovat tulleet tutuksi autoista täysin kiinnostumattomalle äidillekin. Välillä aina liikumme onneksi lapsille suunnattujen kuvakirjojenkin maailmassa. Poikani suosikkeihin kuuluvat Lauri Hirvosen Hupsutupsun junamatka sekä Markus Mäkelään Kettupoika Hookainen. Edellisessä on juna, jälkimmäisessä kaivinkone - totta kai!

Viime viikolla sain osallistua paitsi Tori Amosin taianomaiseen konserttiin (linkki Hesarin erinomaiseen arvioon), myös Tammen syystilaisuuteen. Vieraana Tammitalossa oli sankan ihmismäärän joukossa myös ainakin kuusi kirjabloggaajaa, joista Salla kirjoitti illan kulusta blogiinsa. Oli ilo vierailla Tammella, kierrellä taloa, rupatella niin muiden kirjabloggaajien, kustantamon oman väen kuin parin kirjailijankin kanssa. Koska olin menossa jäähallille Amosin konserttiin, en uskaltanut ottaa mukaan kunnollista kameraa enkä pokkarillani saanut julkaisukelpoisia otoksia.

Tyydynkin poimimaan muutamia omia tärppejäni Tammen syksystä. Mirjami Hietalan Isoveljen ehdin lukemaan jo noin kuukausi sitten. Hietala on arjen kuvauksessaan melkein Carol Shieldsin veroinen mestari ja minua kirja kosketti myös henkilökohtaisella tasolla. Tammen kotimaisista uutuuksista odotan kovasti myös Anna-Kaari Hakkaraisen Verkkoa ja paljon blogikehuja saanut Marja Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle tullee minullakin jossain välissä lukuun. Käännöskirjoista houkuttelevalta vaikuttavat muun muassa Keltaisen kirjaston Andrew O'Haganin Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe sekä Antonio Muñoz Molinan Kuun tuuli. Myös lastenkirjoja Tammi julkaisee huikean, suorastaan kiitettävän määrän.

Kiitos vielä Tammelle siitä, että sain olla vieraana syystilaisuudessanne. Tammen nettisivulta voitte tutkia kustantamon syystarjontaa.

Koska olen jo Facebookin kotimaisissa kirjablogeissa tullut ulos sukunimikaapistani, teen sen nyt täälläkin. Monen muun ihanan kirjabloggaajan tavoin minäkin innostuin tilaamaan käyntikortteja blogilleni.

Niiden sekä sateisen arkimaanantain kunniaksi haluan piristää teidän lukijoideni arkea pienellä arvonnalla - pitkästä aikaa täällä blogissani! Palkintona on yksi valinnainen kirja alla olevasta listasta sekä levyllinen jotain uutuussuklaata. Arvonnan säännöt ovat yksinkertaiset: Kerro, mitä tekee sinun arjestasi juhlaa kommentoimalla tähän postaukseeni. Arvonta-aika päättyy Aleksis Kiven päivänä 10.10. Kaikki saavat osallistua ja jokainen saa yhden arvan. Arvon yhden voittajan.

Sabine Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen
John Boyne: Nooa Notkoniitty karkaa kotoa
Paulo Coelho: Alef
Virpi Hämeen-Anttila: Perijät
Leena Krohn: Umbra
Alice Munro: Open secrets
Sofi Oksanen: Stalinin lehmät
Katie Pearson: Don't try this at home
Kira Poutanen: Rakkautta on the rocks
Antonio Skarmeta: Runoilijan häät
Elina Tiilikka: Punainen mekko
Anne Tyler: Avioliiton lyhyt oppimäärä

Onnea arvontaan!

Kira Poutanen: Rakkautta on the rocks

Kira Poutanen: Rakkautta on the rocks
Kustantaja: Wsoy 2011
Kansikuva: Anna Makkonen
Kotimainen chick lit-romaani
Sivuja: 219

Laran särkyneen sydämen päiväkirja - Osa 98
1. Ala vetää, Eric
2. Get lost, Eric
3. Vaffanculo, Eric
4. Gasse-toi, Eric
5. Dra åy helvete, Eric

Heti alkuun minun on tunnustettava, että odotin suomalaiselta nokkelaksikin mainostetulta chick litiltä paljon. Tai en paljon kaunokirjallisena teoksena, mutta sellaisena ihanan kepeänä välipalakirjana, tämän vuoden rakkaana hömppänäni, eräänlaisena kepeänä mansikkaisena kuohuviininä: sellaisena helppona, helposti unohtuvana, mutta tismalleen oikeana keventämään arkea joskus harvakseltaan ja pieninä annoksina. Mansikkainen kuohuviini häviää kuitenkin mielestäni kuivalle kuovuvaiselle mennen tulleen, ja minun on todettava, että menin korkokengissä metsään Kira Poutasen Rakkautta on the rocksin (2011) kanssa.

Poutasen aikaisemmista kirjoista Rakkautta au lait (2009) ja Rakkautta al dente (2010) varmasti monille tuttu Pariisin seurapiireissä liikkuva suomalainen Lara Autio huomaa, ettei hänen ihana poikaystävänsä Eric olekaan samaa mieltä suhteen vakavuudesta ja että koko Ericin esittämä kosinta on ollut väärinkäsitys. Larasta tuntuu kuin joku sahaisi moottorisahalla hänen sydäntään viipaleiksi. Onneksi, enivei, on rikas ja botoxkasvoinen ystävätär Candance, jonka  kanssa käydyn keskustelun lopputuloksena Lara päättää ottaa yliotteen omasta elämästään ja löytää itsensä lentokoneesta matkalla New Yorkiin.

New Yorkissa Lara pääsee opiskelemaan muotisuunnitelua yhdessä varsin erikoislaatuisen kämppäkaverinsa Jimmyn Shoen kanssa. Kaksikko paiskii hurjasti töitä, opiskelee sekä ennen kaikkea kiitää Ison Omenan yöelämässä Sinkkuelämää-sarjan Carrien ja Charlotten hengessä Killer-asut päällä. Kaiken kiireen ja pintaliidon keskelläkin pala Laran sydän tuntuu sykkivän vanhan mantereen suuntaan...

Niin että se siitä sitten. Ja nyt sitä ollaan taas lähtoruudussa itkemässä särkynyttä sydäntä ja niin järjettömän kaukana häistä, perheestä ja yhteisistä tv-illoista kuin vain mitenkään on mahdollista. Mahtavaa! Hyvä Lara! Jatka vain samaan malliin, niin elät hurjaa sinkkuelämää vielä vanhainkodissakin.

Rakkautta on the rocks on tyylipuhdas chick lit-kirja. Poutanen selvästikin hallitsee tyylilajin niin, että kirja itse asiassa muistuttaa melkein mitä tahansa genren kirjaa. On kariutunut rakkaus, romanttista seikkailua, uran luomista toilailun merkeissä, hauskoja ja sydämellisiä sivuhenkilöitä sekä kaupunkimaisemia. Se on Lara Aution tarinan siunaus ja kirous: on mukava lukea kirjaa, joka tuntuu ihmeesti tutulta ja naurattaakin, mutta samalla on harmillista, ettei suomalainen chick lit tuo mitään uutta, mitään sellaista jota ei olisi lukenut aikaisemminkin. Itse asiassa kirja on tyhjempi kuin brittiläiset esikuvansa. Helen Fieldingin Bridget Jonesien nokkeluudesta saa vain haaveilla ja Sophie Kinsellankin, johon ehkä Poutasta eniten vertaisin, revittely brittiläisten yhteiskuntaluokkien kustannuksella jää uupumaan. Rakkautta on the rocks saa toki nauramaan ja eläytymäänkin Laran sydänsuruihin ja seikkailuihin muotimaailmassa, mutta se on hauskuudestaan huolimatta hieman tuskallista luettavaa.

Eniten tuskastuttaa romaanin kieli: WFT? OMG? Miksi käyttää sähköpostilyhenteitä silloin, kun henkilöt eivät kirjoita sähköpostia tai surffaa netissä, vaan puhuvat toisilleen? Repliikkeihin olisi ihan hyvin voinut kirjoittaa reilusti, että what the fuck. Silloin olisi välttynyt sellaiselta ololta, että lukee pikakirjoitusta eikä kaunokirjallisuutta. Laran elämässä moni asia on yhyy tai EVVK. Haloo! Onneksi sentään on skumppaa ja macaronleivoksia mainion pariisilaisystävättären kanssa. Kirjan sivuhenkilöt ovatkin kaikessa muovisuudessaan mainioita, mutta Laraan itseensä en tämän yhden kirjan perusteella osannut kiintyä. Minulle jäi sellainen olo, että Poutanen pystyisi parempaankin.

Olisin halunnut pitää Rakkautta on the rockista, sillä toivoin särkyneille sydämille omistetun kirjan sykähdyttävän nauru- ja itkuhermojani edes hieman. Mutta ei, ei sitten tippaakaan. Tätä ennen olin lukenut Poutaselta vain Finlandia Juniorilla palkitun syömishäiriökuvauksen Ihana meri, jota suosittelen kenelle vain. Se on hieno ja puhutteleva kirja. Samoin nautin Poutasen kääntäjäntyöstä Benjamin Lacomben ja Sébastian Perezin Pienen noidan / Lumoojien sukua-kuvakirjan kohdalla. Odotin mainitsemieni kirjojen vuoksi paljon, mutta nyt annan suosiolla edellisten Lara Autio-kirjojen jäädä niitä paremmin arvostavien luettavaksi. Poutasen mahdollisia vakavampia kirjoja aion kyllä lukea, jos sellaisia on tulossa.

Joskus on hyvä mennä oman kirjallisen mukavuusalueensa ulkopuolelle. Mutta useimmiten on syytä uskoa, että omassa lukijanlestissään pysyminen kannattaa.

**

Kirjan on lukenut myös Mari A. jonka kanssa taidan olla aika samoilla linjoilla.