perjantai 2. syyskuuta 2011

Mirjami Hietala: Isoveli

Mirjami Hietala: Isoveli
Kustantaja: Tammi 2011
Kannen suunnittelu: Helena Kajander
Kotimainen romaani
Sivuja: 281

"Komean äänenhän pikkumies saa pianosta."
Hilja hymyili Lyydian kiitokselle ja irrotti Veikon kädet varovasti koskettimista. Yksikään lelu ei ollut Veikkoa tuolla tavalla kiinnostanut, ei mikään asia. Jotenkin se ilahdutti, mutta jotenkin se pelotti. Meni ulapan ääreen, Hilja ajatteli haikeana ja puristi lasta tiukemmin sylissään. Jonnekin kauas, vieraitten vesien luo.

Mirjami Hietalan kuudes aikuisten romaani Isoveli (2011) kertoo suomalaisesta keskiluokkaisesta suvusta, opettajaperheestä sekä niistä asioista, joita ihminen saa ja joita menettää. Kun aikuisesta kehitysvammaisesta Veikko-veljestä huolehtinut äiti kuolee ja isän vointi heikkenee, siirtyy huolehtiminen viisikymppisen Kirstin harteille. Hietalan kirja kysyy, voiko joku olla perheessä se varjo, joka syventää valon? Tai kentis varjo, joka pakottaa valoon? Olisiko perhe erilainen, jos isoveli olisi saanut syntyä terveenä?

Isoveli on kahdessa ajassa liikkuva tarina perheestä, jossa on kehitysvammainen poika. Sota-ajan Suomessa Veikko on vauva ja taapero, joka ei tunnu kehittyvän normaalisti, mutta tuo silti tavatonta iloa nuorelle Hilja-äidilleen, joka kipuilee akateemisten pyrkimystensä sekä hänelle asetettujen odotusten välisessä maastossa. 1990- ja 2000-luvuilla Veikko on jo kuusikymppinen mies, joka on kuin lapsi, muttei kuitenkaan ole, vaan ihan aikuinen ihminen. Veikon muutamaa vuotta nuoremmasta pikkusiskosta Kirsistä tulee Veikon lähin omainen ja ristiriitaiset ajatukset pyörivät hänen mielessään: saako aikuinen nainen hävetä kehitysvammaista veljeään? Voiko häntä rakastaa ja silti kokea helpotusta, kun veli palaa takaisin hoitokotiin? Miltä tuntuu, kun tietää tappaneensa satakielen?

Ankaran herännäisessä savolaiskodissa, joka on henkiseltä perinnöltään hyvin kaukana liberaaleista nykykörteistä, kasvanut Hilja luopuu monista unelmistaan: tohtorinpromootiosta sekä siitä kaikkein salaisimmasta, puvusta, joka olisi punainen kuin mansikka tai kuin oranssi aurinko. Yliopistouran sijaan hän menee opettajaseminaariin, pukeutuu körttipukuun ja elämän suurin on Hiljan isän sanoin ehtoollinen. Hän saa vakaan suhteen Arvin kanssa, kodin ja jopa flyygelin, vahvan seurakuntayhteyden sekä kehitysvammaisen Veikon ja kolme tervettä tytärtä. Kirsti puolestaan elää hyvin toisenlaista elämää kuin äitinsä, hän on eronnut, itsenäisiä päätöksiä tekevä nainen, jolla on aikuiset lapset ja suuri asunto Oulun keskustassa. Suhde veljeen on vaikea, ja joskus äidin pellavalakanan puristaminen sylissä tuo voimaa ja lohtua vaikeina yksinäisinä hetkinä.

Kirsti yritti korjata asentoaan, puristi takkiaan tiukemmin itseään vasten, halusi piiloutua siihen ja kuulosteli samalta käytävältä kuuluvaa kummallista mölinää ja huutoa. Tähänkö paikkaan veljeä sopeuttaa? Vaikeasti häiriintyneiden, ilmeisen ja näkyvän vaikeasti kehitysvammaisten joukkoon? Veljeä joka oli repäisty turvallisen kodin ja turvallisen vanhainkodin jälkeen tähän hullujenhuoneeseen? Ja leimattiinko äidin hyvä hoito hemmotteluksi?
"Haasteellinen sijoitettava".


Hietalaa on luonnehdittu mestarilliseksi arjen kuvaajaksi ja totta, hän piirtää hienovaraisen ja realistisen kuvan ikääntyvän naisen jokapäiväisestä elämästä niin hyvin, että paikoin hän muistuttaa suuresti ihailemaani Carol Shieldsiä. Kirjassa ei ulkoisesti tapahdu kovin suuria, on juhlia, lastenlasten syntymiä, läheisten poismenoa ja kesämökkireissuja, sota-aikana on mahdollista miettiä niin tuohivirsuja kenkien korvikkeena kuin vähien varojen sijoittamista Tapio Wirkkalan taiteeseen. Hietala ei tietenkään ole Shields, vaan kirjailijoiden painotukset ovat erilaiset. Psykoterapeuttinakin toiminut Hietala on tarkkanäköinen kotimaisen realismin edustaja. Hänen tekstissään ovat aistittavissa ne hienovireisimmät ja piilotetuimmat tunteet, joita itse kukin kokee vaikeasti määriteltävän epävarmuuden hetkellä. Pidin kirjassa ehkä kaikkein eniten siitä, ettei vaikeuksien koittaessa tarvitse aina ryypätä, naida tai tapella, vaan voi yhtä hyvin pohtia mikroaaltouunin hankkimista elämästä pikkuhiljaa irtautuvalle isälle, kummastella pidettyjen opettajavanhempien lahjana saamia posliinielämiä tai keskittyä omien lastensa pääsykoevaatimuksiin. Suru, hätä tai häpeä ei katoa tai ole sen vähempiarvoista, vaikka pitäisikin kiinni oikeudesta omaan arkeensa.

Isoveljessä vuorottelevat Hiljan ja Kirstin tarina, jossa he molemmat toimivat kolmannen persoonan kertojina. Kerrontateknisenä ratkaisuna se onnistuu, joskin aluksi ihmettelin jo kuolleen Hiljan tasaveroista kertojanääntä Kirstin rinnalla. Kuitenkin kertomalla Veikosta sekä Hiljan että Kirstin näkökulmasta Hietala rakentaa eräänlaisen aikasillan siihen, miten kehitysvammainen on eri aikoina kohdattu. Voi miettiä, että vaikka paljon on toisin, ovat yllättävän monet inhimilliset suhtautumistavat pysyneet samanlaisena. Ristiriita ei katoa. Hietala pääsee myös todella lähelle Hiljaa. Kirstin ja Veikon uskonnollisesti ankara äiti onkin ollut nuori nainen, melkein tyttö, joka on joutunut luopumaan monista haaveistaan ja tyytynyt silti elämäänsä. Uskonnollisuus on keskeistä myös Veikon elämässä.

Minun oli helppo ja vaikea lukea Hietalan kirjaa. Se oli helppoa siksi, että Hietala kirjoittaa niin hyvin. Hänen kerrontansa on luontevaa ja uskottavaa, elämä menee eteenpäin surussa ja onnessa, menetyksissä ja arjen pienissä iloissa. Kirsti, Hilja ja Veikko sekä kaikki sivuhenkilöt ovat uskottavia ja vailla kliseiden rippeitäkään. Tunnetasolla teos oli osin hankalakin; Isoveli tuli monestakin syystä liki omaa sukuani. Oma, nyt jo edesmennyt isoveljeni, oli vaikeavammainen ja muistan edelleen sen perheyhteyden ja häpeän (nyt uskallan sen myöntää, vaikka se kipeää tekeekin) sekoituksen, joka risteili - risteilee edelleen - mielessäni veljeni suhteen. Minun oli hyvin helppo samaistua Kirstin ajatuksiin. Hiljan nuoruusvuosien Savo ja siellä Kuopion lähistöllä oleva Salmisen asema sekä Heinäsen järvi, Hiljan ja Arvin haavepaikka, taas sijoittuvat oman mummolani lähimaisemiin. Omalla tavallaan juuri Hiljassa piirtyy osittainen kuva äitini puoleisen sukuni naisista, varmasti monen muunkin lukijan suvun naisista.

Isoveli on aikuisten kirjallisuutta. Kaareltaan ehjän tarinan muodostava kirja kertoo tavallisista ihmisitä paikoin pitkäpiimäisinekin mietteineen, mutta se maistuu elämältä ja todelliselta. Rauhallisen pintansa ja jokapäiväisyytensa alla Hietalan romaani nostaa esille kipeitä kysymyksiä niistä asioista, joita harva uskaltaa arjessaan ääneen pohtia.

****-

Tällä kirjalla osallistun Suomalaisen keskiluokan-arki haasteeseen.

16 kommenttia:

  1. Olen miettinyt tämän lukemista, sillä oma historia on meidänkin suvulla aiheen tiimoilta. Vaikeasti kehitysvammainen enoni nostaa minussakin monenlaisia tunteita. Toisaalta, olenhan vammaistyöhön suuntautunut sosionomi koulutukseltani, ja sitä taustaakin vasten aihe kiinnostaa.

    VastaaPoista
  2. Susa: Minä suosittelisin tätä kirjaa sekä taustasi ja koulutuksesi vuoksi, mutta myös ja ennen kaikkea siksi, että Hietalan kirja on nimenomaan vahva kaunokirja. Se on vahva romaani. :)

    VastaaPoista
  3. Kiitos tästä Katja. Kirjaa odotan luettavakseni. Olen pitänyt kaikista Hietalan kirjoista, mutta tämä teos tulee liki, tiedät syyn..
    Hyvää viikonloppua sinne!

    VastaaPoista
  4. Minttuli: Toivottavasti ja varmasti saat kirjan pian. Tiedän sinun pitävän tästä ja tarttumapintaa tässä on paljon.
    Sinne myös kauniin kuulasta syysviikonloppua!

    VastaaPoista
  5. Vaikuttaa mielenkiintoiselta kirjalta, sellaiselta jonka nimi kannattaa laittaa korvan taakse.

    Nuo kuvailemasi perheyhteyden ja häpeän tunteiden sekoitukset kuulostavat kovin tutulta, minun tapauksessani kyse ei kuitenkaan ollut isoveljestä eikä vammaisuudesta, vaan isästäni joka sairasti vuosien ajan. Joskus joku aihetta käsittelevä kirja tulee niin lähelle, ettei tiedä pystyykö lukemaan enempää kuin tekee niin tiukkaa.

    VastaaPoista
  6. Sara: Tämä on siinä määrin hyvä, että aion joskus lukea muitakin Hietalan romaaneja. Muistan lukeneeni hänen nuortenkirjojaan 80-luvulla.

    On kyllä totta, että jos joku aihe tulee lähelle itseä, muuttuu siitä lukeminenkin hankalaksi. Toisaalta se voi olla joskus vapauttavaakin. On mielenkiintoista, miten kirja voi samaanaikaan toimia ehjänä kaunokirjana ja tarjota silti jonkinlaista vertaistukea.

    VastaaPoista
  7. Kirja on varmasti koskettava, etenkin jos aiheeseen on jokin omakohtainen side. En ole lukenut Hietalan (varsinaisia) romaaneja, mutta pidin todella paljon omaelämäkerrallisista Korkeat huoneet ja Valkoiset lautalattiat -teoksista. Arjen kuvaajana Hietala on tosiaan taitava.

    VastaaPoista
  8. Maria: Minä olen ymmärtänyt, että tämäkin pohjautuu ainakin osin Hietalan omaan elämään (sitä ei mainita kirjassa, mutta tiedän muualta...). Olisivatkohan kaikki hänen romaaninsa omaelämäkerrallisia, vaikkakin fiktiivisiä? En ole aikaisemmin lukenut häneltä muuta kuin nuortenkirjoja, mutta nyt haluaisin lukea ainakin nuo sinun mainitsemasi kirjat.

    Minä pidin tästä kirjasta, se on rauhoittava ja hyvä juuri sellaisena kuin se on.

    VastaaPoista
  9. Vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta kirjalta teemansa puolesta ja muutenkin. Vammaisuuteen ja sairauteen liittyvät kysymykset eivät ole helppoja, ja on aika upeaa, että joku uskaltaa rohkeasti kirjoittaa myös siihen liittyvistä kipeistä tunteista.

    Jotakin hyvin tuttua on noissa naishahmoissa. Pidänkin suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoittamista arjen kuvauksista, mutta ihmeen vähän niitä kuitekin tulee luettua.

    Myös kirjan kerronnalliset ratkaisut kuulostavat hyvin kiinnostavilta. Tämä(kin) pitää siis lukea.

    Mulla on hämärä aavistus siitä, että olisin lukenut jo aiemmin jotain Hietalalta, mutten ole ihan varma.

    Kiitos Katja hienosta tekstistä!

    VastaaPoista
  10. Minäkin olen lukenut Hietalan nuortenkirjoja 80-luvulla. Muistan niiden olleen ajatuksia herättäviä.Kehitysvammaisuus on tullut tutummaksi aika ajoin työn kautta ja jonkin verran myös yksityiselämässä. Kun kehityksen häiriön sanotaan olevan,joissain tapauksissa, "tarkemmin määrittämätön", vaaditaan läheisiltä paljon voimavaroja työstää asiaa. Mietteliäs olo nyt.
    Kiinnostava kirja.

    VastaaPoista
  11. Haluan suositustesi perusteella tutustua Hietalaan, ehdottomasti. Mutten ole varma, onko siihen aikaa tänä syksynä. Kiitos kiinnostuksen herättämisestä!

    VastaaPoista
  12. Anna Elina: Kirjan teema on mielestäni vaikeampi kuin moni perhehelvettikuvaus sen vuoksi, että vammaisuutta käsitellään edelleen ihmeen vähän kotimaisessa kirjallisuudessa. Juomis- ja hakkaamiskuvauksia on, ja ne ovat toki tärkeitä, mutta kehitysvammaisuus ja sen käsitteleminen on ollut ainakin osin vaiettu aihe.

    Minulla oli omat syyni kiinnostua Hietalasta, muutkin kuin tuo vammaisuus sekä se, että yleensäkin pidän suomalaisen arjen kuvauksista. Voin sulle niistä meilatakin. :)

    Johanna: Minulle tuli mieleeni, että olisi kiva lukea joku Hietalan nuortenkirja. Vieläköhän niitä saa kirjastosta? Tämä kirja sai aikaan mietteliään olon minullekin. Pohdin mm. sitä, olisinko pikkusiskona voinut tehdä jotakin toisin. En varmasti olisi, mutta...

    Karoliina: Ainakin tämä Hietalan kirja on sillä tavalla ajaton, että sen voi lukea kymmenenkin vuoden kuluttua, luulen. Minä pidin kirjasta ja luulen, että suomalaisesta arjesta kiinnostuneet pitävät. Hietala kirjoittaa hyvin, täyttää laadukkaan lukuromaanin piirteet, muttei ole tippaakaan viihteellinen (huh, helpotus minulle!).

    VastaaPoista
  13. Katja, Mirjami Hietala tulee iholle. Hän on sekä tyköottava syli että oudolla tavalla liian näkevä. Jouduin tosi koville hänen kirjassaan Amanda, jota en koskaan tuo blogiini. Kirjan omistus on kaikilta koirukuuksiltani ja siinä on salainen viesti, joka on tarkoitettu vain minulle. En voi ehkä ikinä enää lukea Amandaa, mutta kirja on aina silti kirjastossani.


    Minä sattuma, että myös rakaan, kaivatun isäni äidin nimi oli Amanda.

    Nyt toit esiin kirjailijan, jota monien kannattaisi lukea. Vaikka sattuisikin.

    Kiitos!

    VastaaPoista
  14. Leena: Kirjoititpa kauniisti ja sydämellä. Totta, Mirjami Hietala on pinnaltaan rauhallinen, mutta samalla voimallinen kirjoittaja. Muistan äitini lukeneen Amandan. Minä en uskalla, mutta Mariankin mainitseman Valkoiset lautalattiat aion joskus lukea.

    Hietalaa tosiaankin kannattaa lukea. Olen iloinen, että hän on sinulle tuttu.

    Ole hyvä. <3

    VastaaPoista
  15. Voi, miten kauniisti kerroit tuosta kirjasta! halu lukea se syttyi välittömästi. Vaikka aihe ei ole niitä helpompia varmastikkaan, olet käsitellyt sitä niin akuniisti. Kiitos sinulle tästäkin hyvästä kirjan esiin tuomisesta!

    VastaaPoista
  16. Mummeli: Kiitos. Hietalan aihe on vaikea ja koska se on osin omakohtainen minullekin, nostaa se pintaan monenlaisia mietteitä. Mikä tärkeintä, Hietala kuitenkin kirjoittaa niin hyvin, että hänen teksistään nauttii.

    Ja kiitos sinulle käynnistä blogissani :)

    VastaaPoista