Syyslomalla kirjallisessa mielenmaisemassa

Se syyskuu oli Neljän tuulen satamassa kultaisten usvien ja punertavien autereiden aikaa. Päivät kylpivät auringossa ja yöt kuutamassa tähtien tuikkeessa. Myrsky ei rikkonut lahden pintaa eikä kolea tuuli puhaltanut. (L.M. Montgomery: Anna omassa kodissaan)

Terveisiä syyslomalta. Kaltaiseni etätutkija ja osa-aikainen freelancer tekee hieman töitä lomallakin, mutta olen nyt perheeni kanssa lapsuuteni savolaismaisemissa kera lähisukuni sekä hyvien kirjojen. Lukukassiini pääsivät blogigallupini kaksi voittajakirjaa, Sarah Watersin Vieras kartanossa sekä Agatha Christien Syyttävä sormi. Aloin eilen illalla lukea Watersin kirjaa, joka vaikuttaa hyvin lupaavalta. Se on tuntuu juuri oikeanlaiselta syksykirjalta: ajatelkaa vaikka rapistunutta kartanoa, yläluokan brittiyhteiskuntaa, aavemaisuutta sekä tietenkin kirjan tiiliskivimäisyyttä ja sen paikkaa Keltaisessa kirjastossa.

Lukiessani monissa blogeissa liikkuneen "Kerro itsestäsi kahdeksan asiaa"-haasteen vastauksia olen pannut merkille, että syksy on usean kirjabloggaajan suosikkivuodenaika. Niin minunkin! Vaikka olen kevättalven lapsi, rakastan syksyä. En koskaan väsy ihailemaan syksyistä maisemaa ja löydän syksystä, jopa marraskuusta, paljon lohdullista.

Jo kesällä Meijerielämää-blogin Lumikko haastoi bloginsa lukijat pohtimaan kirjallisia mielenmaisemiaan. Mietin kauan omiani, sitten unohdin haasteen. Olin jo kesällä kirjoittamassa toisaalta Kanadasta ja ennen kaikkea Iso-Britanniasta, koska ajatus Prinssi Edwardin saaresta majakoineen ja tummine pälyilevine aallokkoineen tai englantilaisen teehetken täyttämä tuokio vaikkapa Emman (ja hieman Dexterinkin) kaltaisen ystävän kanssa tuntui omalta. Mieleni kaipaa kävelemään Jane Austenin vehreille nummille ja Kate Mortonin tai Kazuo Ishiguron luoman yläluokan pariin tai haluaa (vain) sivusta seurata Brigdet Jonesin sähellystä. Huomasin kuitenkin, että P.S. Rakastan kirjoja-blogin Sara kirjoitti omista kirjallisista mielenmaisemistaan niin, että saatoin vain nyökytellä hänen tekstiään lukiessani. Olen Saran kanssa tismalleen samoilla linjoilla, mitä kirjalliseen maantieteeseen tulee; Iso-Britannian ohella nautin Yhdysvaltain syvää etelää käsittelevistä kirjoista.

Huomasin kuitenkin, ettei kirjallinen mielenmaisemani olekaan maantieteellinen paikka, vaan se on vuodenaika, nyt käsillä oleva syksy. Suhtautumiseni syksyyn ja kirjoihin on kahtalainen, mutta aina yhtä haltioitunut. Toisaalta rakastan kirjoja, jotka osin tai kokonaan sijoittuvat syksyyn. Toisaalta miellän syksyn kirjojen vuodenajaksi: syksyllä ilmestyvät vuoden kiinnostavimmat uutuudet, syksy on kirjamessujen aikaa ja lehtien tippuessa puista on vain niin mukavaa - ja vaikkapa kevääseen verrattuna erityisen luvallista tai suotavaa - käpertyä sohvannurkkaan kera hyvän romaanin.

Tuuli tunkeutui luihin ja ytimiin kun istuin terassin reunalla, ja käsiäni alkoi paleltaa. Puut olivat nyt paljaita ympärillämme, hasselpähkinä ja tammi ja koivu olivat paljaita, ja paju ja leppä, ja tuntemattoman ikäiset luumupuut, ja monet muutkin lajit, kaikista oli lähtenyt lehdet. Tuuli kävi Skagenista ja jäisestä Norjan maasta, harmaakiven ja kuusenhavujen maasta jossa isäni oli menossa metsään tuttuja polkuja pitkin, kun ei tiennyt mitä muutakaan olisi tehnyt. (Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta)

Syksyyn kokonaan sijoittuvia kirjoja on yllättävän vaikea löytää. Kokolailla kirjallisesti-blogin Jenni on listannut niitä tänne. Sen sijaan hyvin monissa kirjoissa osa tapahtumista sijoittuu syksyyn tai kirjan tunnelma on syksyinen. Minulle ei olekaan väliä sillä, onko kirja kokonaan syksyinen, kuten Hanna Tuurin lohduttava Orapihlajapiiri tai Helmi Kekkosen kuulaankaunis Valinta vai onko kirjassa vain aavistus syksyä, kuten Per Pettersonin huikeassa Hevosvarkaissa tai John Irvingin hienossa kasvukertomuksessa Oman elämänsä sankari. Syksyinen mielenmaisemani voi syntyä yhtä hyvin Marikin ensimmäisestä koulupäivästä, Kolmannentoista kertomuksen marrasmaisemasta tai Anna-kirjojen Marillan leipomasta piirakasta. Yhtä kaikki, tärkeintä on tunnelma. Se, että kirja vie hienoisen melankolian keinoin kohti keinuttavaa lohdullisuutta.

Haaveiluun taipuvaista mieltäni lohduttaa ja ihastuttaa tavattomasti syksyinen mielikuva ihan tavallisesta illasta, jolloin palaan kotiini kirjastosta lasteni kanssa. Vastapäisen metsän haapa havisee ja sataa kultaisia lehtiä maahan, mieheni on sytyttänyt kynttilän talomme etuovella olevaan lyhtyyn, kirjakassi painaa ollen täynnä ihmeellisiä maailmoja. Sisällä takkatuli rätisee kodikkaasti, eilen leipomaani omenapiirakkaa on vielä jäljellä. Nautin sitä uuden London Earl Grey-teen kanssa ja illalla lasten nukahdettua avaan itselleni uuden kirjan kannet ja astun sisään vielä tuntemattomaan maailmaan syksyisen hämärän kietoutessa lempeästi ympärilleni. Romanttista? Varmasti, mutta niin täydellisen syksyisen kotoisaa.

P.S. Blogini pukeutuu nyt viikonlopuksi vaaleanpunaiseen. Katsokaa tärkeä postaus Amman blogista!