~Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot~

Barcelonan kohtu oli suuri ja tyhjä ja se aiottiin täyttää muistinpalasilla. Barcelona, historia ja nykypäivä, vanhojen rakennusten tilalle rakennettavat uudet talot, joukko karttoja, vampyyri ja paholaisen poika, inkvisitio ja nykyaika, sirpaleista koottavia muistoja, sukusalaisuuksia, kostoa ja arkeologin koulutuksen saanut nainen. Kuulostaako tutulta?

Enrique Morielin Ajattoman kaupungin varjot kantaa mukanaan kaikuja monista viime aikoina suosituiksi tulleista kirjoista, kuten Tuulen varjosta ja Meren katedraalista, joissa historia sekoittuu nykypäivään ja yliluonnollinen faktatietoon. Dekkaria, kauhutarinaa ja historiallista romaania sekoittava tarina alkaa minä-kertojana toimivan varjojen miehen syntymisestä Barcelonan pahamaineisessa bordellissa, jonka prostituoidut ovat orjia. Aikuisen miehen kasvot jo vauvana omaava Ajaton (kutsukaamme häntä siksi) kasvaa, muttei vanhene, vaan elää Barcelonassa ikuisesti.

Hänestä tulee Barcelonan viemäreissa ajelehtiva varjo, samanlainen kuin huorat, parittajat, pyövelit ja kiduttajat. Samaan aikaan hän kuitenkin on niin erilainen, iätön ja kuolematon. Kuolemattomuus on toisaalta kuin kirous; Ajaton joutuu elämään piilotellen ja paossa, henkipattona ja menestyneenäkin valheellisen henkilöllisyyden turvin. Toisaalta se on rikkaus, koska kukaan muu ei voi omata samanlaista vuosisatoja vanhaa sivistystä ja suhteuttaa tietojaan nykyaikaan. Ajattomasta tuleekin ensin hakattu ja inkvisition piinaama kummajainen, menestynyt pappi, lääkäri ja liikemies.

Nykyajan Barcelonassa vauras liikemies löydetään kuolleena. Kuolinsyyksi paljastuu verenhukka, vaikkei missään näy verta, ainoastaan jälki kaulalla. Asianajaja Marcos Solana sekä hänen apulaisensa, historiantutkija ja arkeologi (sekä lakitoimiston sihteeri, hmm!) Marta Vives alkavat tutkia tapausta kohdaten Barcelonan yläluokan ja kurjaliston edustajia. Käy ilmi, että menestys ja köyhyys ovat kulkeneet jatkumona sukupolvesta toiseen liittyen vahvasti kirkon rooliin sekä uskontosuhteeseen. Myös Martan suvun menneisyys alkaa kietoutua yhä syvemmin kaupungin menneisyyteen.

Kirjan päähenkilönä Ajattoman, Marcos Solanan ja Marta Vivesin ohella on Barcelona itse. Kaupunki ennen ja nyt, ajattomana ja varjoisana, eleganttina ja likaisena. Moriel esittää kirjassaan lukuisan määrän karttoja kuin vakuudeksi romaaninsa faktoista. Hän kuljettaa lukijansa maanalaisille kaduille sekä paikkoihin, joita ei enää ole olemassa kuin muistoissa. Toki myös turistien tuntemat La Ramblan alue sekä Santa Maria del Mar ja Sagrada Familian kirkko ovat keskeisellä sijalla romaanin tapahtumapaikoissa.

Morielin kirjan kiinnostavinta antia ovat juuri Barcelonan kuvaukset sekä teologiset keskustelut, joita käydään läpi ennen kaikkea teoksen loppupuolella Marta Vivesin ja Ajattoman kesken. Epäilys ja usko, ikuisuuden merkitys sekä Jumalan hyvyys ja paholaisen olemassaolo tulevat puiduksi sekä Ajattoman kerronnassa että hänen keskusteluissaan Martan kanssa. Lukiessani toivoin, että tuntisin roomalais-katolilaisuuden teologiaa hieman paremmin, koska esimerkiksi manaajan rooli oli riviluterilaiselle lukijalle vieras. Keskeistä Ajattoman pohdinnoissa ovat muun muassa kuuliaisuus Jumalan perustana sekä Lilithin ja Eevan rooli  voittajana ja häviäjänä. Inkvisition ajan kidutusvälineiden käyttöä Moriel kuvaa paikoin turhankin yksityiskohtaisesti.

Vaikka Moriel nostaa Vanhan testamentin ajan ensimmäiset naiset esille, on romaanin naiskuva melko miehinen. Martaa lukuunottamatta nainen tuntuu olevan väline: Huora, vaimo, avuton pikkutyttö, orja, melkein kuin eläin. Nainen voi ajatella, mutta hänen ei anneta sitä tehdä. Miehet toimivat ja ottavat vallan, kiduttavat, käyttävät hyväksi, raiskaavat. Vain Ajaton pysyttelee pääosin ulkopuolella, vaikka joutuukin todistamaan kaikkea.

Juoneltaan Ajattoman kaupungin varjot on jokseenkin epämääräinen, moneen asiaan viitataan, mutta esimerkiksi juuri inkvisition ajan toisinajattelijoista olisi ollut hyvä saada hieman lisätietoa. Moriel rakentelee itselleen selvästi rakkaan Barcelonan historiaa siinä määrin hartaasti, että putoaa kaduille unohtaen tarinankuljetuksen. Myös vampyyriteema jää puolitiehen. Lisäksi turhan monella henkilöllä, jopa Marcos Solanalla, on loppujen lopuksi pelkkä statistin osa.

Juonta paremmin Moriel kuljettaa tunnelmaa. Kurjat loukut, mahtavat katedraalit, kidustuskammiot ja nykyajan toimisto sekä kahvilat tulevat lukijaa liki. Samoin pelko ja inhotus, jopa rakkaus, ovat vahvasti läsnä. Romaanin suomennettu nimeke on hieno. Vaikka en pitänyt kirjasta juuri lainkaan, Barcelonan alamaailma on ja pysyy, vaikka heidän roolinsa muuttuvat. Huorat ja narrit elävät varjoina ajattoman kaupungin kujilla menneestä hamaan tulevaisuuteen.

PS. Enrique Moriel on salanimi barcelonalaiselle Francisco González Ledesmalle. Ledesma on kirjoittanut mm. tietokirjoja, seikkailukirjoja sekä televisiokäsikirjoituksia.

~Pikakelaus~

Me olemme viime viikkoina retkeilleet niin, etten pysy enää itseni perässä.

Ainola: Kipsivedos ulkoeteisessä, Ainon vohvelirauta keittiössä. On sillä mahtanut tulla kauniita vohveleita! Sibeliusten hauta ja sattumankaupan ansiosta osakuntalaisten kuorolaulua.

Vanha Porvoo: Tuomiokirkko, maalattu yksisarvinen ja mustuneet kattohirret. Pieni suklaatehdas: Kirsikkaa, mustikkaa, aprikoosibrändyä ja tervaa. Jäätelöt Helmessä, talojen värikkyyttä, mukulakivikatuja ja haikein mielin kotiin.

Nyt on viikonloppu! Mennään junamusejoon! Ja näin oli kohde päätetty. Kevyt vaihtoveturi Otso, presidentin vaunu, tsaarinajan teekalusto sekä jäätelöä punaisen puutalon pihalla.

Voijaan mennä joskus uuvestaankin!

Ja nyt viikonloppuna retkeilemme lisää. Sen jälkeen palaan takaisin liikkuen Barcelonan pimeällä puolella.
Voikaa hyvin, jokainen!

~Suvi Ahola ja Satu Koskimies (toim): Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt~

Jokaisella on toivottavasti rentoutumiskirja tai pari. Sellainen, jota kaipaa aina ajoittain, johon on ilo palata vuosienkin jälkeen. Minulla näitä kirjoja on muutama ja uusin niistä on viisi vuotta sitten ilmestynyt Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen kirjoittama Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt.

Varmasti monille jo tuttu ja paljon luettu teos on tietokirja, antologia, melkein taidekirja, hieman keittokirja ja ennen kaikkea jokaisen Montgomeryn ihailijan unelmakirja, jossa kirjoittajina ovat suomalaiset naiset, Annan ja Emilian ystävät. Kirja koostuu muutamasta tietoiskusta, mutta sen ydintä ovat Montgomeryä lukeneiden ja yhä uudelleen lukevien naisten tekstit. Kirjoittajien joukossa on tuttuja nimiä, kuten Pirkko Saisio, Vilja-Tuulia Huotarinen, Leena Lehtolainen, Rauha S. Virtanen ja Irmeli Sandman Lilius. Enemmistö on kuitenkin kuin kuka tahansa meistä: opettajat, kotiäidit, psykologit, opiskelijat, kirjastonhoitajat ja eläkeläiset ovat varsin antaumuksella antaneet tietokoneensa näppäimistön laulaa. Aineisto on talletettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkistoon.

Dosentti Anna Makkosen kirjoittaman johdannon jälkeen kirja alkaa ensin Tutulla ja turvallisella Annalla (Anna aurinko, kuten myöhemmin luonnehditaan) ja jatkuu Ylväällä, tunnelmoivalla Emilialla (Emilia kuutamo). Näiden jälkeen kirjan eri osioissa pohditaan Montgomeryn rakastetuinpien hahmojen roolia elämäntaidon oppaina, heidän asemaansa maailmankirjallisuudessa, siirtymistä äidiltä tyttärelle sekä vaikutusta kirjoittajanaisten omaan uraan kirjailijana.

Vaikka kirjan jaottelu eri kategorioihin on otsikoiden tasoilla melko yllätyksetöntä, omaa jokainen kirjoittaja idoleilleen Annalle ja Emilialle ominaisen kipinän ja sitä kautta taidon vetää lukija mukaan tuntemaan niin lapsuuden roolileikit, olo sotalapsena Ruotsissa, häpeä ja pettymys sekä onni ja vapautus, tie omaan itseen. Osa teksteistä kulkee tieteen tasolla pohtien jopa Emilian ja tämän Ilse-ystävän madonna-huora-dikotomiaa, kun taas toisissa annetaan tekstin lentää tunteen tasolla. Annat ja Emiliat ovatkin ikuisia ystäviä sekä suoranaisia terapiakirjoja. Tässä suhteessa ne ovat - myös minulle - kuin suklaakakkutaikinaa tai omenahilloa, läsnä tarvittaessa, aina samanlaisina, mutta joka kerta uusina.

Teoksen tietoiskut ovat osin hauskaa, osin sydämeenkäypää luettavaa. Lucy Maud Montgomeryn elämänvaiheet tulevat tutuiksi. Karille menneet rakkaushaaveet, avioliitto, lapset ja yhden lapsen menetys, omat urahaaveet,  ristiriitainen suhde uskontoon, metodistipapirouvana eläminen ja ikuinen kaipuu värittivät hänen elämäänsä. Kirjassa käy ilmi, kuinka järki nujersi tunteen, mutta onnentunne jäi puuttumaan. Sitä Montgomery pystyi taikomaan kirjoihinsa, voisin kuvitella että etenkin Annaan.

Hauska pieni osio on mielestäni Terveisiä Lucy Maudin keittiöstä, jonka muutamat reseptit pohjautuvat Kate MacDonaldin kirjaan The Anne of Green Gables Cookbook. En ole lukenut alkukielistä kirjaa, mutta kyse on kaiketi ruoasta, jolloista Annoissa olisi voitu tehdä. Olen itse valmistanut sekä Kananpoikaa mehukkaassa kastikkeessa että Annan vaniljakakkua. Etenkin kananpoika on maukasta, se maritoituu hetken ajan Worcestershire-kastikkeessa ja on täydellinen syksyisen sunnuntain ruoka vaikkapa perunamuusin kanssa. Mitä vaniljakakkuun tulee, niin luulisin, että tuulisena syyspäivänä Marilla leipoisi sitä tai sitten mehevää omenapiiraakkaa, jonka itse yhdistän Anna-kirjoihin, vaikkei sitä tässä kirjassa mainitakaan.

Yhdessä Sisko Ylimartimon tietokirjan Anna ja muut ystävämme kanssa Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt tarjoavat tuhdin tietopaketin sekä Lucy Maudin elämästä, Prinssi Edwardin saaresta kuin Montgomeryn tuotantoon pohjautuvista filmatisoinneista aina 1940-luvulta lähtien.

Olen parhaillaan lukemassa romaania, joka niin synkeän aiheensa kuin välimerellisen miljöönsä puolesta liikkuu kaukana Prinssi Edwardin saaren maisemista. Sen rinnalle olen kaivannut jotain aivan muuta. Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt on siinä suhteessa oikeaa lääkettä; Sopivasti tuttua ja rakasta, hivenen uutta. Lempeitä muistoja, mutta myös häpeää ja uhmaa. Omassa suvussani naiset ovat sukupolvesta toiseen lukeneet Lucy Maud Montgomeryn kirjoja ja oma tyttäreni sai toiseksi nimekseen Emilia. Runotytöt ovat ehkä runotyttöjä ulkokuoreltaan (eivätkä sitäkään aina!), mutta sisältä täyttä tulta ja tappuraa kanadalaisella syystuulella maustettuna.

Anna on näennäisesti tavallinen ihminen, mutta kirjailijan kyky kuvata Annan vaihtuvia mielialoja tekee Annasta ainutkertaisen. Sama kirjailija on Emiliassaan tarvinnut järeämpiä aseita: mystikkaa ja yliluonnollisia kykyjä. (Pirkko Saisio)

~Annat ja Emiliat~

Todellisuuspakoa tai ei, mutta tumma päilyilevä aallokko ja Prinssi Edwardin saari herättävät heti kaipuun jonnekin. Jos ei muualle, niin ainakin sohvalle torkkupeiton alle kera muutaman pikkuleivän sekä Annan, Emilian, Dianan, Ilsen, Gilbertin ja Teddyn. Kohti leimahduksia ja keijujen töitä, kohti Vihervaaraa ja Joosefin tuntevia ihmisiä.

Pienenä johdatuksena seuraavaan päivitykseeni: Kumpi sinä olisit Anna vai Emilia? Vaiko kenties Valancy, Marigold tai Pat?

(Linkit vievät Saran, Leena Lumen sekä omaan blogiini)

~Salamajahti~

Jotkut jahtaavat myrskyjä. Minä jahtasin eilen illalla salamointia olohuoneemme ikkunasta. Taivaan väri muuttui pikimustasta täysin kirkkaaksi ja runkoruusu lenteli ympäri pihaa. Onneksi mitään muuta ei sattunut. Piha on täynnä keltaisia koivunlehtiä, kuin lupaus syksystä. Kyllä luonnonvoimat ovat ihmeelliset!

Minun piti aloittaa viikkoni tekemällä ensin pieni lähimatkailupostaus ja sen jälkeen siirtyä kirjalliseen nostalgisointiin, mutta eilinen myrsky iski väliin. First things first!

~"Suhteellisen kiireistä, mutta joustavaa"~

Uusimmassa Kotivinkissä eräs kotimainen suosikkikirjailijani Juha Itkonen kertoo sekä pian ilmestyvästä romaanistaan Seitsemäntoista että kotiarjestaan. Päivät sujuvat "suhteellisen kiireisesti, mutta joustavasti" päiväkodin, pyöräilyn ja kirjoittamisen merkeissä.

Sujuisivatpa meilläkin! Toisinaan tuntuu, että elo on kauhean kiireistä eikä lainkaan joustavaa. Maanantainen onnenapilapäivä tuntui katoavan jonnekin myrskyteille, kun itku ja väsymys ottivat ylivallan päiväkotiarkea elävistä lapsista. Onneksi elo kääntyi ainakin iltaisin "ei-lainkaan-kiireistä, jos nyt ei niin joustavaakaan"-linjalle, kun luimme Mintun teatterikirjaa ja kummastelimme perennapenkkiin muuttanutta sammakkoa. Entisessä Joensuun yliopistossa tehtiin jokunen vuosi sitten tutkimus, jonka mukaan siilit ovat hyvin nurkkakuntaisia ja reittiuskollisia. Mahtavatkohan sammakotkin olla?

Sydämellistäkin elo joskus on. Sain yllätyksekseni kunnian olla Vihreän talon väki-blogin sadas lukija, ja blogin kirjoittaja T muisti minua suloisella keramiikallaan kortin muodossa. Kiitos!

Nyt viikonlopun koittaessa elän kolmen kirjan loukussa osaamatta ratkaista, minkä kirjan lukisin ensin. Siksi palasin rentoutumaan Prinssi Edwardin saarelle. Viikonloppuvieraita odotellessani leivoin eilen illalla englantilaista luumukakkua. Joku asia on kohdallani vinksahtanut niin, että jalkapallohuligaaneja lukuunottamatta kaikki Brittein saarille viittaava vie mukanaan.

 Englantilaisen luumukakun ohje löytyy Kotilieden sivuilta. Itse lisäsin mukaan 1 tl leivinjauhetta.
Ja Itkosen tuleva  kirja tietää hyvää, aivan  varmasti.

Leppoisaa viikonloppua!

~Geraldine Brooks: Kirjan kansa~

Geraldine Brooksin Kirjan kansa (Tammi 2009) on jo pitkään ollut lukulistallani. Kuulin kirjasta ensimmäisen kerran Leena Lumen blogissa ja Leenan arvostelu vei minut mukanaan. Silti, jostain selittämättömästä syystä, joku muu kirja kiilasi kerta toisensa jälkeen väliin. Viime viikolla minulla oli kirjastoreissulla onni saada Kirjan kansa lainaan.

Kirjan kehystarina muistuttaa aluksi - ja vain aluksi! - monia muita viime aikojen kiehtovia historiaa ja jännitystä sekoittavia kirjoja, kuten Elisabeth Kostovan Historiantutkijaa tai Kate Mossen Labyrinttiä. Nuori australialainen kirjojen konservoija, kemiasta ja Lähi-idän kielistä tohtoriksi väitellyt, Hanna Heath kutsutaan YK:n pyynnöstä Sarajevoon tutkimaan yli 500 vuotta vanhan kauniin Haggadan kuntoa. Pyyntö houkuttelee niin, että Hanna lähtee sodan runtelemaan Sarajevoon, jossa häntä on vastassa pankin vartijoita, bosnialaisia poliiseja, YK:n rauhanturvaajia sekä haggadan pelastanut vetovoimainen ylikirjastonhoitaja, vaimonsa sodan uhrina menettänyt Ozren Karaman.

Haggadan arvoituksellinen menneisyys vie Hannaa ja lukijaa. Haggada, miniatyyrimaalauksin koristeltu kirja juutalaisten pääsiäisenvietosta, avaa Hannalle vihjeitä historiastaan pienin jäljin: hyönteisen siipi, sulkia ja ruusu, kosher-viini, suolakiteet, valkoinen karva ja veri ovat haggadan sivuille jääneitä merkkejä, joista Hanna apujoukkoineen (muita konservoijia, kemistejä, kirjastonhoitajia) voi lukea vuosisatojen jälkiä. Brooks kuljettaa tarinaa sujuvasti vieden lukijan osin kuvitteellisten takautumien keinoin vuoden 1940 Sarajevoon, 1894 Wieniin, 1609 Venetsiaan sekä 1480 Sevillaan.

Brooks osaa kirjoittaa. Teoksen nykyhetki, vuosi 1996 Sarajevossa, Wienissä, Bostonissa ja Lontoossa, etenee kronologisesti vuorotellen takautumien kanssa. Rakkauskertomus, mysteeri ja kirjallinen kansakunnan historia kietoutuvat toisiinsa kiehtovalla tavalla. Vaikka Kirjan kansa on fiktiota, on Sarajevon Haggada olemassa Bosnia-Herzegovinan Kansallismuseossa. Haggadan historia voisi hyvinkin olla juuri sellainen kuin mitä Brooksin kynästä on lähtenyt. Juuri se tekee romaanista kaunokirjallisuuden määreillä totta.

Kirjan kansa on merkittävä kirja. Se on helppolukuinen, mutta se osaa haastaa lukijansa älyllisesti. Se kiehtoo, saa pohtimaan, kertoo sydäntäsärkevistä ihmiskohtaloista sekä sattuman oikuista. Se vie meidät perhejuhliin, vastarintaliikkeen kokouksiin, kirkkoon ja synagogaan, kirjastoihin, aviovuoteeseen, huorien ja juoppojen luo. Se näyttää kupan ja muiden sukupuolitautien rumat rasvot, venetsialaiset karnevaalinaamiot, antaa maistaa viiniä ja muistuttaa pienen lapsen hauraudesta, kirkkaista silmistä sekä luottamuksesta. Se muistuttaa meitä convienciasta, 1300-luvun ajanjaksosta, jolloin juutalaiset, kristityt ja muslimit elivät rauhallista rinnakkaiseloa.

Kirjan kansan tarina kertookin paljon siitä, kuinka vaikeaa kolmen suuren uskonnon rinnakkaiselo on ollut jo vuosisatojen ajan. Toisaalta tämä vaikeus pitää sisällään vahvuuden; On aina heitä, jotka ovat oman henkensäkin uhalla valmiit suojelemaan eri uskontoa harjoittavia sisariaan ja veljiään sekä näkemään kauneutta ja syvyyttä niin ihmisissä kuin artefaktissa, pyhässä kirjassa. Tässä suhteessa Kirjan kansa kantaa humanismin perintöä.

Kirjan kansa sai minut hakemaan lisää tietoa juutalaisten historiasta. Se sai minut haikailemaan takaisin Wieniin ja Venetsiaan, näkemään paikkoja uusin silmin. Ennen kaikkea Kirjan kansa sai minut haluamaan lukea teos uudelleen, ottamaan selvää.

Umberto Econ lausahdusta "Tietenkin käsikirjoitus" mukaillen: Tietenkin kirja! Ja millainen kirja se onkaan!

PS. Kirjan kansasta on Leena Lumen ohella kirjoittanut muun muassa Anni Oota mä luen tän eka loppuun-blogissaan.

~Väärät karkit~

Tein oman karkkitestin, jonka ideasta olen velkaa tänne ihanaan blogiin. Omistankin testini Ilselle, jonka kotiäidin karkkitestit ovat innoittaneet myös tämän työtädin (tyttäreni sanoin) kokeilemaan uusia makeisia. Nöyrimmät kiitokseni!

Testattavana: M&M Peanut Pouch.
Pakkauksen sisällä: 430 grammaa amerikkalaislähtöisiä M&M-makeisia, joissa täytteenä suklaata sekä suolapähkinäsydän. Päällä kova makeiskuori.

Mitä tästä tuumaan: Makeiset ovat reilun kokoisia, paljon suurempia kuin tavalliset pelkällä suklaalla täytetyt m&m:t. Pienen pääsiäismunan muotoinen kuori rapsahtaa rikki helposti ja suklaan maku täyttää suun, mutta: sisällä on suolapähkinää! Rakastan suklaata ja pidän pähkinöistä, mutta en ole koskaan pitänyt Snickersistä. M&M:n pähkinätäytteiset suklaarakeet maistuivat pelottavasti Snickersiltä. Mietin syödessäni, että nämä karkit maistuvat amerikkalaisuudelle hyvässä ja pahassa. Maapähkinävoille ja jotenkin - hmm - liiallisuudelle (silti mieluusti matkustaisin rapakon taakse).

Karkeissa on jotakin liikaa - ainakin väriainetta - ja ne saavat minut kaipaamaan Fazerin Amerikkalaisia pastilleja (sopivan täyteläisiä) tai raikkaita Ranskalaisia pastilleja. Entä muistaako kukaan Wieniläisiä pastilleja?

Joku varmasti tykkää tämän maapähkinäpussin sisällöstä, mutta minulle ne ovat vääriä karkkeja. Sitä sopii kyllä miettiä, että miksi ilta toisensa jälkeen hipsin salaa kaapille ottamaan ensin yhden, sitten kaksi ja lopulta kolme-neljä makeista tästä riittoisasta pussista?

~Onnenpäivä~

Löysin viikonloppuna onnenapilan. Eilen palasin töihin yli viiden viikon loman jälkeen. Se tuntui ensin vaikealta; Oliko pakko jättää suloiset kesäyövalvomiset, joiden aikana luin kirjaa jopa puoli kahteen saakka; Oliko todella jätettävä pilvien tuijottelu trampoliiniperspektiivistä, karhunvatukan raakileiden kypsymisen seuraminen tai päiväleipomiset esikoisen kanssa? Modeemikin meni rikki viikonloppuna enkä päässyt tekemään blogipäivityksiä. Ja kun eilen aamulla kuopus puhkesi itkemään päiväkodissa, särkyi jotain minussakin. Arki alkoi kuitenkin, kaikesta huolimatta.

Päätin asennoitua myönteisesti, nauttia aikuisten arjesta ja kauniista työikkunanäkymistäni. Ja annoin taas kerran itselleni luvan innostua siitä ajatuksesta, että marraskuun lopussa palaan oman käsikirjoitukseni pariin. Kun vielä eilen kävin kollegani kanssa lounaalla elokuuta aistivassa Helsingissä, luin kotimatkalla Kirjan kansaa ja illalla lapsilla oli paljon kerrottavaa omasta päivästään, olin jo solahtunut arkeen. Kaiken kukkuraksi sain sähköpostitse henkilökohtaiset kiitokset Andrew Nicollilta, mistä olen ihan otettu.

Näin arkisesta maanantaista tuli lopulta oikea onnenpäivä.

~Andrew Nicoll: Rouva Agathen rakkaus~

Joskus on onni löytää kirja, joka sisältää kaiken, mitä (kesä)kirjalta kaipaa. Skotlantilaisen Andrew Nicollin vastustamaton Rouva Agathen rakkaus on hienovireinen rakkaustarina, surrealismia lähenevä kaupunkikuvaus sekä kurkistus lähimenneisyyteen, kirjoituskoneiden, postikorttien ja hyvien käytöstapojen aikakauteen. Hitaasti etenevän kerronnan yllä leijuu maagisen realismin perintö ja lukija kohtaa myös melkoisen yllätyksen.

Ihmisillä on lähes rajaton kyky pettää itseään – sitkeä taito kieltää hirvittävä itsestäänselvyys, sydäntä raastavan ihastuttava lahja uskoa johonkin vähän mukavampaan kuin siihen, mikä tuijottaa karusti suoraan kasvoihin, aina kalahtaville oville saakka, joissa lukee ”suihkuosasto”. Ja mikä valtava siunaus se onkaan. Se saa meidät kirjoittamaan runoja. Se saa meidät laulamaan lauluja ja maalaamaan kuvia ja rakentamaan katedraaleja. - - Se on mahtava, kaunis ja tuskallinen lahja ja se tekee meistä ihmisiä.

Dot on Tallinnaa ja Amsterdamia sekoittaen muistuttava kaupunki Itämeren kuvitteellisen Ampersandin jokisuun matalikolla (ja kaupungin pahin kilpailija kantaa nimeä Umlaut). Kaupunkia on jo parinkymmenen vuoden ajan johtanut pormestari Tibo Krovic, minttupastilleja pureskeleva hyvä mies. Hänen sihteerinään työskentelee jumalaisen kaunis – mutta omasta viehätysvoimastaan sopivan tietämätön – Agathe Stopak. Agathe on suurimman mahdollisen surun, lapsensa menettämisen, jälkeen jäänyt rakkaudettomaan avioliittoon herra Stopakin kanssa. Mies rakastaa votkaa enemmän kuin Agathea, vaikka vaimo valmistaa kirsikkapiirakkaa, lampaankyljyksiä ja fasaania. On heti alkuasetelmasta lähtien selvää, että Tibo ja Agathe rakastavat toisiaan suuresti, mutta lähes tuskattuvan kainosti.

Tarvitaankin aikaa, kävelyjä Dotin kujilla ja kanavanvarsilla, lahjalistoja, silkkipaperiin käärittyjä ostoksia, tietty emalinen eväsrasia sekä arpalippuja ja dalmatialaisia. Lisäksi merkittävässä roolissa ovat Kultaisen Enkelin ravintoloitsija Mama Cesare, kiero lakimies Guillaume, lurjusmainen taiteilijanalku Hektor Stopak sekä pyhä Walpurnia. Walpurnia on Dotin suojeluspyhimys, yli tuhat vuotta aiemmin elänyt partasuinen nunna, joka katselee kaupungin menoa tauluista, vaakunoista ja jopa kalvosinnapeista. Ja juuri pyhän Walpurnian suusta saamme kuulla koko tarinan.

Nicoll kirjoittaa hyvin. Hänen kynänsä luo silkkaa suloa, mutta tarvittaessa myös kipinöitä ja kiukkua löytyy. Toisinaan kerronta on melkein liiankin hidasta, mutta tuo viipyileminen vastaa täysin Agathen ja Tibon olemukseen. Romaanin tunnelma on jostain Pienen suklaapuodin, Amelien ja määrittelemättömän itäeurooppalaisen klassikon väliltä. Juuri Nicollin kerronta vie Rouva Agathen rakkauden tavanomaisten kirjojen yläpuolelle. Hänen ansiostaan aikuisetkin jaksavat uskoa satuihin sekä sattuman oikkuihin.

Rouva Agathen rakkaus, englanninkieliseltä nimeltään The Good Mayor, kohoaa kaiken arjen yläpuolelle. Se on suloinen ja vanhanaikainen, sopivasti liberaali, arjen taikuutta ja suuren yllätyskäänteen sisältävä teos. Se ei ole paras koskaan lukemani kirja, eikä se ole varmastikaan tämän vuosisadan hienoin ja koskettavin romaani (kuten The Sun toteaa), mutta se on ehdottomasti ansainnut tulleensa valituksi Skotlannin parhaana kirjana kaksi vuotta sitten.

Minä hurmaannuin. Leijuin hetken pilvissä ja kuulin raitiovaunujen kilkattavan kadulla samalla kun söin pakkaamiani eväitä suihkulähteen reunalla katsellen rakastani. Joskus aion vielä palata Dotiin, tuonne välimerkkikaupunkiin ja ostaa rasiallisen marmeladimakeisia. (Ja ihmettelen suuresti, jos tästä ei olla tekemässä jo elokuvaa.)

PS. Tämän kirjan löysin blogien avulla. Jo aiemmin, kirjan ostaessani, linkitin Ilsen ja Joanan hienot blogit. Kurkatkaa, kuinka he ovat Hyvän pormestarin rakkauselkeet kokeneet.

****½