maanantai 18. tammikuuta 2010

~CARLOS RUIZ ZAFON: ENKELIPELI~


Tuulen varjon itsenäinen sisarteos, kustantajaa siteeraten sen ilkeä sisarpuoli, Carlos Ruiz Zafonin Enkelipeli on perinteinen lukuromaani, joka johdattaa lukijansa Barclonan kujille, ravintoloihin, palatseihin sekä Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Ajallisesti Enkelipeli edeltää Tuulen varjoa, ja molempien kirjojen henkilöiden kohtalot kietoutuvat yhteen.

Enkelipeli on pohjimmiltaan Faust-tarina. Kovia kokenut, väkivaltaisen ja kirjoja vihaavan isän kasvattama David Martín kirjoittaa ensin kliseitä viliseviä seikkailu- ja murhamysteerejä sanomalehteen sekä on rahan- ja menestysromaaninhimoisen kustantamon palkkalistoilla, kunnes saa tarjouksen lähes demonisen oloiselta kustantajalta Andreas Corellilta. Corellin tarjous on rahallisesti runsas, mutta sisällöltään kaikkea muuta kuin edullinen. Tästä alkaa enkelipeli; Rakkauden, kauhun, kirjojen, kuoleman ja Barcelonan loputon leikki. Kirjan läpikulkevaa rakkaustarinaa ei tietenkään sovi unohtaa.

Ruiz Zafon käyttää tyylinä liioittelua ja korostaa romaaninsa goottilaista henkeä. Barcelona levittäytyy melankolisena ja sumuisena ja ikäviä vastoinkäymisiä tapahtuu (muun muassa) juuri perjantaina ja kolmantenatoista päivänä. Kummistalo(mainen) entinen yläluokan ilotalo Pilvilinna on synkeä, samoin tornihuvila jonne David muuttaa. Yksityiskohtien suhteen kylläinen kerronta vilisee kirjallisia ja kulttuurisia viitteitä, jopa hauskuutta, joten lukijan hyvä yleissivistys auttaa nauttimaan Enkelipelistä vieläkin enemmän. Pääosin teksti etenee tasaisesti ja hyvin, mutta ei kovin mieleenpainuvasti.

Romaanilla on kaksi suomentajaa, mikä ihmetyttää minua hieman; Oliko kustantajalla ollut kiire saada kirja Suomen markkinoille vai mahtaako vaihdoksen takana olla joku muu syy? Itse ainakin kuvittelin huomaavani eri suomentajien kielenkäytössä pieniä eroja. Tästä huolimatta nautin kirjasta, joka on nimenomaan hyvä lukuromaani, mysteeri, ylistyslaulu kirjoille sekä ennen kaikkea Barcelonalle ja Gaudín kiehtovan koukeroiselle arkkitehtuurille.

***½

lauantai 16. tammikuuta 2010

~TUHLAUSTA? *~

En voinut vastustaa kiusausta kirja-alessa:



Vajaa viikko sitten kotiin lisäkirjahyllyksi - Lundioiden sekä työhuoneeseen piilotettujen Billyjen täytyttyä - hankkimamme valkoinen vitriinikaappi tulee tätä menoa täyttymään alta aikayksikön. Hankkimieni kirjojen joukossa on luultavasti lukemista hieman jokaiseen mielialaan; On hauskaa ja dramaattista kerrontaa, tavattoman kaunis lastenkirja, novelleja sekä matkakuumeen herättäjää. Lukujärjestyksen "arpominen" tulee olemaan mielenkiintoista, mutta luen aina fiiliksen mukaan.


Lisäksi ajattelin ilahduttaa koko perhettäni tulppaaneilla. Tulppaanit ovat lempikukkiani pionien ja unikkojen ohella. Vaaleanpunaisina ne jotenkin sopivat hyvin värittämään lumoavan valkeaa talvea sekä oman kotini vaaleaa olohuonetta:


PS. Otsikoin kirjoitukseni tuhlaukseksi, mutta kirjoissa (ja suklaassa) ei raha mene koskaan hukkaan ;)

torstai 14. tammikuuta 2010

~SYLVIA PLATH: LASIKELLON ALLA *~


Koska Enkelipeli on ajanpuutteen vuoksi edelleen hieman kesken, ajattelin Leena Lumen Emily Dickinson-kirjoituksen innoittamana nostaa esille Sylvia Plathin, joka on eräs suosikkirunoilijoistani. En kuitenkaan esittele nyt Plathin runoja siitä syystä, että niiden anyalysoimiseksi minun pitäisi ehtiä kirjastoon. Toiseksi luen runoja pikemminkin mielentilana, en edes osaisi kirjoittaa niistä järkeenkäypää analyysia. Sen sijaan käsittelen nyt Plathin ainokaiseksi jäänyttä romaania Lasikellon alla (The Bell Jar), joka löytyy omasta Lundiastani alkuperäiskielisenä versiona.

Lasikellon alla on jossain määrin omaelämäkerrallinen. Sen keskeisteemana on nuoren, kauniin ja suositun naisen henkinen romahtaminen. Romaanin päähenkilö, Yhdysvaltain itärannikolla asuva Esther Greenwood voittaa kirjoituskilpailun ja saa sen seurauksena harjoittelupaikan newyorkilaisen lehden toimituksesta. Unelmien täyttymys saakin aikaan henkistä epätasapainoa, joka johtaa itsemurhayritykseen ja pitkään hoito- ja toipumisjaksoon.

Vaikka romaanin aihepiiri on raskas, on Plathin kerronta terävää, hauskaa ja suorastaan ironista. Estherin tarinassa kuvastuvat yhteiskunnan nuoreen naiseen kohdistuvat odotukset; Lahjakkuuden osoittaminen ja sen reflektointi niin itselleen kuin muille on vaikeaa, kun koko ajan pitäisi muistaa hyvät käytöstavat ja olla siveänkaunis näyttelyesine. Päähenkilönä Esther ei ole yhtä säkevöivä kuin kirjoittajana, vaan hän on ehkä hivenen naiivi. Toisaalta kirjan kuvaukset Estherin kodista tai hänen treffeistään ovat suorastaan suloisia, kuin erään televisiosuosikkini Gilmoren tyttöjen Rory olisi äkkiseltään romaanihahmo.

Kaikesta huolimatta lukijan on helppoa samaistua Estheriin. Lasikellon alla-kirjan koskettavuutta korostaa se, että Plath teki itsemurhan vain hieman romaaninsa ilmestymisen jälkeen. Pienten lasten äitinä Plathin tapa pelastaan lapsensa ja ruokkia heidät ennen omaa ratkaisuaan tuntuu pakahduttavalta. Lasikellon alla on kuitenkin valoisa lukukokemus, joka pitää otteessaan pitkään ja kestää useamman lukukerran.



Sylvia Plathin elämästä on tehty hieno, koskettava ja - tietenkin - surullinen elokuva Sylvia (2003), jonka pääosissa ovat muun muassa Gwyneth Paltrow, Daniel Craig sekä Michael Gambon. Plathin elämästä kiinnostuneet löytävät varmasti paljon mielenkiintoista myös hänen päiväkirjoistaan, joista on julkaistu eri versioita. Itse omistan vain hänen entisen miehensä, runoilija Ted Hughesin toimittaman version, jota on kaiketi osin sensuroitu.

tiistai 12. tammikuuta 2010

~HELSINKI~


"Tänään Helsinki olet silmissäni kaunis kaupunki"


Otin tänään kameran mukaani töihin ja otin kuvia työpaikkani kulmilta sekä lähikortteleista. Kun tulee kaupunkiin liki kolmenkymmenen kilometrin päästä joka ikinen päivä, osaa Helsinki toisinaan kiehtoa vieraudellaan, vaikka päivä olisi valokuvaamiseen hivenen liian harmaa:








PS. Seuraavat pari-kolme kirjoitustani tulevat käsittelemään taas kirjoja. Kirjastoluolaan (mitähän siellä mahtaa ollakaan?) en työssäni kaivaudu, mutta läheltä liippaa. Kotona puolestaan olisi lukurauha (tai -aika!) tervetullutta.

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

~TALVEN KUVAJAISIA~

Tänä viikonloppuna olen omistautunut siinä määrin kotipuuhastelulle, sisustamiselle, leipomiselle ja askartelulle, etten ole kuin vasta ehtinyt aloittaa Carlos Ruiz Zafonin romaania Enkelipeli, jonka parissa viipynen vielä hyvän tovin työelämän ja pikkulapsiarjen yhteensovittamisen hankaluudesta johtuen. Kaiken mukavan puuhailun ohella ehdin ulkoilla pakkaskelissä moneen otteeseen ja kuljin pihapiirissämme myös kamera kaulallani. Alla muutamia kuvajaisia, joita sain pikaisesti otettua. Kaikki kuvat otin joko kotipihallamme tai muutaman sadan metrin päässä kotoamme. Oli hauska löytää "salaperäinen tie" (nelivuotiaan tyttäreni sanoin), jonka umpikujapäädyssä joen törmällä oli vanhoja mökkejä, jotka ovat kenties aikaisemmin olleet pysyvästi asuttuja, mutta nyt luultavasti joidenkin perikuntien kesänviettopaikkoja.


Tämän vuoden "pakollinen" talventörröttäjäkuva.



Kuka täällä mahtaa asua (ainakin katunumeron perusteella paikalle löytää helposti!)?



Linjassa



Lumikiteet - kaikki erilaisia?



Pyyhkikää kengät lumesta!

perjantai 8. tammikuuta 2010

~MIIKA NOUSIAINEN: MAANINKAVAARA~


Miika Nousiaisen Maaninkavaaran luettuani olen hengästynyt ja vaikuttunut. Aloin lukea kirjaa odottaen sen olevan samantapainen (erinomainen) tragikoominen pakkomielteen kuvaus kuin Vadelmavenepakolainen, mutta Maaninkavaara osoittautui suuremmaksi lukukokemukseksi.

Maaninkavaara lähtee liikkeelle, kun Huttusen perheen nuori juoksijalupaus Jarkko katoaa Ruotsinlaivalta. Perheen isä, Jarkon valmentaja ja koulun talonmies Martti alkaa menettää otettaan elämään ja äiti Sirkka pakenee kutomisen sekä Kauniiden ja rohkeiden maailmaan. Taiteellisesti lahjakas tytär Heidi päättää auttaa isäänsä piristymään ja ikään kuin periä veljeltään roolin juoksijalupauksena sekä isän valmennettavana arvaamatta, mitä kaikkea edessä koittaakaan.

Romaani rakentuu Martin ja Heidin minä-kertojaäänten varaan. Nousiainen onnistuu hyvin kuvatessaan niin Martin rakkautta menneitä juoksijasuuruuksia kohtaan kuin Heidin kouluarkea ensin melko tavallisena teinityttönä ja myöhemmin luokan friikkinä. Martin ideaalimaailma on 1970-luvun Suomessa, kun taas Heidi on 2000-luvun teini.

Olen itse harrastanut jonkun verran juoksulenkkeilyä ja ymmärrän, miten harrastuksesta voi tulla pakkomielteen omaista toimintaa, mutta kirjan kuvaukset juoksutreenien rankkuudesta pyöristyttävät lukijaa. Kun Heidi oksentaa tai ulostaa kesken lenkin, tajuaa Martin pakkomielteen - ja Heidin rääkin - kauheuden, ja vielä pahempaa on luvassa. Martti ei kuitenkaan ole vihattava hahmo eikä Maaninkavaara (onneksi) jätä lopuksi pahaa oloa. Kirjassa on pakkomielteen vuoksi tai sen ansiosta myös hillittömän hauskoja kuvauksia; Kuinka moni muu voisi ihaillen kehuskella Kaarlo Maaningan myöntämää veritankkausta, kuokkia Lasse Virénin häissä tai viedä vaimonsa romanttiselle lomalle Martti Vainion Lomakouheroon? Myös Martin luonnehdinnat luotettavasta Marie-keksistä, hieman paremmasta ja silti turvallisesta Dominosta sekä kaikenlaisen pahan alkusyystä Jaffasta saavat nauramaan ääneen.

Maaninkavaara on paljon enemmän kuin tragikoominen romaani pakkomielteestä ja juoksemisesta. Nousiaisen teksti pitää otteessaan, se naurattaa, itkettää, hirvittää, huvittaa ja koskettaa. Maaninkavaara on mielettömän hyvä kirja.

torstai 7. tammikuuta 2010

~ARKEA~



Loppiainen vei joulunajan, jota ajattelimme kuitenkin perheessämme jatkaa osin Nuutinpäivään saakka. Lomani loppiainen kuitenkin vei, ja tänään aamulla palasin töihin. Pienten lasten äidin kohdalla työssäkäynti vähentää roimasti lukuaikaa, mutta koetan päivittää tätä blogiani vähintään viikoittain. Kyllä aikaa lukemiselle aina jotenkin löytyy, minähän en katso televiosta juuri muuta kuin Greyn Anatomiaa ja joskus jonkun elokuvan tai konsertin, kuten eilen Stingin hienon Durhamin katedraalissa kuvatun talvisen konsertin. Eilen sain loppuun myös Maaninkavaaran, josta kirjoitan "arvosteluni" viimeistään viikonloppuna.

PS. Ylläolevan kuvan olen julkaissut jo toisessa blogissani, pahoittelen päällekkäisyyttä.

tiistai 5. tammikuuta 2010

~PAOLO COELHO: VERONIKA PÄÄTTÄÄ KUOLLA~


Tein sen taas: Luin yhden Paolo Coelhon kirjan, nimeltään Veronika päättää kuolla, enkä saanut sitä mitään irti. Edellinen lause tiivistäisi melkein koko oman pohdintani kirjasta, mutta koska edelleen pidän Alkemistiä kohtalaisen kiinnostavana kirjana, haluan antaa Coelholle hieman enemmän tilaa tässä kirjoituksessani.

Romaanissa nuori ja kaunis slovenialainen Veronika yrittää itsemurhaa ja päätyy mielisairaalaan. Sairaalassa hän saa elämänhalunsa pikkuhiljaa takaisin samalla, kun sydänvaurio ennustaa hänelle vain muutamaa elinpäivää. Kirja paneutuu toisaalta Veronikan sekä muutaman muun Vileten sairaalan potilaan elämään ja taustoihin. Juuri ihmiskuvauksessaan Coelho onnistuu mielestäni parhaiten ainakin tässä kirjassa. Kuvaukset sairaalan arjesta pitävät otteessaan ja itse liikutuin muutaman henkilön kokemuksista. Coelho on itse käynyt nuoruudessaan läpi muutaman rankan mielisairaalajakson, joten omaa kokemuspiiriä kirjoittamastaan, mikä näkyy myönteisellä tavalla hänen romaanissaan.

Vaikka Coelho osaa kirjoittaa miellyttävästi, vaivaa minua hänen kirjoissaan tietty laskelmoivuus sekä oman itsen liiallinen esiintuominen. Monien muiden Coelhon päähenkilöiden tapaan Veronika on kaunis ja ennen kaikkea nuori nainen, jonka henkinen kasvaminen tapahtuu seksuaalisen vapautumisen avulla. Jostain syystä tämä ärsytti minua etenkin tässä kirjassa. Myös kuvaukset astraalimatkoista olivat ainakin minulle täyttä hölynpölyä.

Tiedän Coelhon olevan monille, myös muutamalle hyvälle ystävälleni, merkityksellinen kirjailija, jonka teksteistä voi ammentaa kaikenlaisia elämänohjeita. Aikaisemmin kirjoitin Bridan kohdalla, että kyseessä oli kirja, josta olisin halunnut pitää. Samoin kävi Veronikan kohdalla, mutta pian taidan todeta, että en taida enää edes haluta pitää Coelhon kirjoista. En jaksa sitä sufilaisuuden, kristillisen mystiikan, kevyttilastojen ja historiallisten faktojen kevyen vyörytyksen sekamelskaa, ja olen sentään aikoinani opiskellut kulttuuriantropologiaa, kirjallisuutta ja sosiologiaakin. Tällä oppiaineyhdistemällä voisin olla otollista yleisöä Coelhon kirjoille, mutta en vain ole.

**

lauantai 2. tammikuuta 2010

~LUPAUKSIA JA SUUNNITELMIA~



Uusi vuosi on kotonamme alkanut rauhallisesti. Luin uudenvuodenpäivänä Paolo Coelhon romaanin Veronika päättää kuolla ja parhaillaan olen lukemassa Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa. Molemmista kirjoista tulen kirjoittamaan omia mietelmiäni pian, mutta voin jo heti vihjaista, että toisesta pidän kovasti ja toisesta en sitten ollenkaan. Tänään lukemisesta otti kuitenkin ylivallan alennusmyynneissä käyminen, Muumi-dominon pelaaminen ja junaradan rakentelu sekä leipominen. Eräs suosikkiblogeistani on Pullahiiren leivontanurkka, josta haen usein vinkkejä kaikenlaiseen leivontaan (joka on lukemisen ohella suosikkiharrastukseni). Blogissa olleen ohjeen perusteella innostuin nelivuotiaan tyttäreni kanssa leipomaan Rocky Road Brownieseja, jotka ovat juuri niin makeita kuin miltä yllä olevassa kuvassa näyttävät! Suosittelen vierailemaan Pullahiiren blogissa ja nappaamaan vaikka noiden browniesien ohjeen omaan käyttöön.

Vuoden 2010 alussa totean, että en ole uudenvuodenlupauksia tekevää sorttia, mutta nyt olen saanut innostuneita kipinöitä sieltä täältä ja päätin ainakin suunnitella jotain (epämääräisen) päämäärähakuista nyt alkaneelle vuodelle. Päätin, että tänä(kin!) vuonna saan aikaan jotain konkreettista, jotain tavoitteellisen abstraktia sekä jotain kaunista.

Tavoitteellisen abstrakti liittyy uraani, joka humanistisen tutkinnon suorittaneelle on ainaisessa liikehdinnässä. Olen opiskellut uutta alaa entisen tutkintoni päälle töiden ja pikkulapsiperheen arjen pyörittämisen ohessa. Se on ollut rankkaa, mutta antoisaa. Toivon ja odotan, että syksyyn mennessä minulle on selkeytynyt uraan sopivuus itselleni. Tämä selkeyttäminen olkoot suunnitelmallinen lupaus.

Jotain kaunista pyrin aikaansaamaan käyttämällä entistä enemmän aikaa valokuvaamiseen. Jos onnistun, esittelen tuloksia sekä täällä että ennen kaikkea toisessa blogissani.

Ja jotain konkreettista lupaan saada aikaan niin ulkomaanmatkan kuin kevyen keittiömuutoksen myötä. Matkaa emme ole vielä varanneet, mutta pari erilaista matkavaihtoehtoa on jo kiikarissa. Uudehkon kotimme keittiön kaapistojen väri ei talon ostohetkelläkään miellyttänyt silmääni ja nyt sovimme mieheni kanssa, että ensi kesänä kaapistot saavat joko uuden värin tai uudet ovet (kuva otettu viime kesänä ennen muuttoamme taloon):

Keittiö on muuten toimiva ja ihana. Mutta se kodistani tässä blogissa, kirjoja on taas luvassa, kuten myös Tuuren antamaan haasteeseen tulee vastaus pian.

perjantai 1. tammikuuta 2010

~MAAILMAN IHANIN TYTTÖ~



Uuden vuoden päivän kirjaesittelyssä saa kunnian olla Miina Savolaisen valokuvakirja Maailman ihanin tyttö, jonka olen valmis nostamaan maailman ihanimpien kirjojen joukkoon. Sain kirjan joululahjaksi, ja vaikkei joululahjojen listaaminen paremmuusjärjestykseen ole ehkä aikuismaista, oli Maailman ihanin tyttö itselleni joulun 2009 mieluisin lahja.

Lastenkodissa kasvaneita tyttöjä kauniisti ja kunnioittavasti kuvaava kirja on upea valokuvateos, mutta samalla niin paljon enemmän. Teos on Miina Savolaisen Taideteolliseen korkeakouluun tekemä lopputyö, ja Savolaisen tausta sosiaalikasvattajana näkyy. Kirjan lopussa onkin kiinnostava teoreettinen osuus voimauttavan valokuvan ideasta, jonka toimii Maailman ihanimman tytön punaisena lankana sekä metodina tyttöjen - ja miksei lukijankin - identiteettityössä. Laajaa hyväksyntää saanut kymmenvuotinen valokuvaprojekti on ansaitusti saanut muun muassa Lastenkulttuurin valtionpalkinnon, Duodecimin kulttuuripalkinnon sekä Valopilkku-raadin erikoispalkinnon.

Kirja on satua ja samalla niin totta. Kuvattavat tytöt, myöhemmin nuoret naiset, ovat yhtä aikaa etäisiä ja läsnäolevia. Keijukaismaisuus, sadunomaisuus sekä kirjan sisällöllinen kauneus saavat minut vuodattamaan ylisanoja sekä pysähtymään kirjan parissa kerta toisensa jälkeen.

PS. Koska kirjalahjan antanut mieheni oli tilannut kirjaan suoraan Voimauttava valokuva-nettisivuilta, kirjoitti Miina Savolainen kirjaan omistuskirjoituksen. Tämä omistuskirjoitus on viisas ja se lämmittää mieltäni suuresti: