Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Kustantaja: Teos 2013
Graafinen suunnittelu: Camilla Pentti
Mistä: Ostos
Sivuja: 522
Kotimainen romaani
Kyyristelin lattianrajassa vielä hetken, tunsin miten tuttu häpeä valui jäseniini kuin paksu tahna. Että tämä outo ihminen, hullu nainen on minun äitini. Kenelläkään toisella ei ollut tuollaista äitiä, tuollaista houkkaa.
Ei ihmistä voi kohdella näin, Marina huusi, ihmistä. Ettekö te tiedä, kuka olen?
Nousin, kävelin miesten luo. Matkalla huomasin että puristin kiveä, joka oli jäänyt Mustanmeren rantalavasteesta käteeni. Sujautin sen laukkuni pohjalle, tilaisuus teki varkaan, eikä se ollut ensimmäinen kerta.
Marina, tunnettu ja arvostettu runoilija on panennut tyttärensä kanssa Venäjän vallankumouksen jaloista, jotta voi elää yhdessä tyttärensä Aljan ja miehensä, valkoisen armeijan palveluksessa työskennelleen Sergei Efronin kanssa. Elämä, vuosikymmenet ja toinen maailmansota erottaa perheen ja lopulta kuljettaa heidät kaikki takaisin kotimaahan. Kirjoittaminen, politiikka, menetykset, puute, luottamus ja sen puute sekä aina kuitenkin rakkaus kantavat - ja hajottavat.
Riikka Pelon romaani Jokapäiväinen elämämme kertoo erään merkittävimmän venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna "Alja" Efronin tarinan. Toteen pohjautuva fiktio kuvaa Stalinin vainojen aikaa ja kulkee sekä 1930-40-lukujen taitteen Moskovassa kuin vuoden 1923 Tsekkoslovakiassa, mutta liikkuu muistojen tasolla myös muualla Euroopassa, etenkin Pariisissa, ja Venäjällä, kaukana Komissa ja Tataariassa. Melkein koko ajan on elokuu.
Minä näin silloin kaiken ja hän näki myös, että minä näin.
Hän tiesi etten ollut lukenut hänen muistivihkoaan, en sivuja jotka olivat dokumentoineet kaiken mitä olin sanonut ja tehnyt, kaiken mitä tässä talossa oli keväästä asti puhuttu, kirjat jumalat ja pilapiirrokset. Jos olisin lukenut, olisinko voinut estää kaiken tämän, sen mitä oli jo tapahtunut? Olisinko lakannut luottamasta häneen? En, sillä olin päättänyt luottaa tähän ihmiseen, tapahtui mitä tahansa.
Toivon Pelolle Finlandia-ehdokuutta. Kirja on ansainnut kaikki kehunsa. Se on upea kieleltään ja kiinnostava aihepiirinsä osalta. Pelo kirjoittaa vahvasti - ja, sanaleikinkin uhalla, pelotta. Hänen kielensä on vahvaa, se on proosaa ja runoa ja sen virtaan voi heittäytyä. Pelo pääsee Marinan ja etenkin Aljan henkilöhahmojen nahkoihin, heidän päänsä sisälle, heidän elämäänsä. Kulttuurihistoriallisesti ja poliittisestikin Jokapäiväinen elämä on väkevä ja tärkeä. Äidin ja tyttären suhteen kuvauksena komea, neuvostoaikaan sijoittuvana kertomuksena vakuuttava.
Mutta kaikesta erinomaisesta huolimatta Jokapäiväinen elämämme ei ollut minun kirjani. Ei ollenkaan. Kuten monin paikoin on todettu, lukeminen on aina subjektiivista ja omaan lukukokemukseen kytkeytyvät niin lukuaika, tunne kuin omat mieltymyksetkin. Huomaan kohdanneeni jotain samaa kuin Katja Ketun Kätilöä lukiessani: suuresti rakastettu kirja ei ihastuttanut minua. Tällä kertaa kompastuskiveksi nousivat kieli ja - tämän tunnustaminen hävettää minua - Venäjä, jota liian usein (mutten missään nimessä aina!!) ja turhaan vierastan hieman kaunokirjallisuudessa. Ennen kaikkea koin Jokapäiväisen elämämme liian runsaana, hitaana ja raskassoutuisena kirjana, vaikka siinä on paljon sellaista josta pidän: on melkein ainainen elokuu, yksi suosikkikuukauteni; on tuoksuja: tupakkaa, likööriä, appelsiineja, poppeleita; on metsää, Berliiniä, kirjoittamista, runoutta. Ja on puutetta, vainoa, kauheutta. Aihepiirit: äidit ja tyttäret, runous ja etenkin politiikka ja vainot, ovat siis sellaisia, joihin tartun ja olen nytkin aloitellut kirjaa, joka tapahtuu kaukana Venäjältä, mutta jonka teemat ovat osin samoja kuin Pelon kirjassa.
Pelon kieli on hyvää. Hän maalailee maisemia, tunnetiloja ja elämän raskaimpia asioita vuolaasti ja kauniisti - turhankin runsaasti omaan makuuni. Taas kerran painotan lukijan omaa makua ja sitä, että tunnistan kyllä hyvän romaanin. Pidän myös runollisesta kielestä ja tajunnanvirrasta, mutta tiiviimmässä ilmaisussa, esimerkiksi Kristina Carlsonin tuotannossa. Yli viisisataasivuisessa romaanissa väsyin kielen hienouksiin enkä lukiessani saanut tilaa "hengittää". Pitkästyin ja olin luovuttaa - ja minä pidän myös hieman pitkäveteisistä kirjoista, kuten vaikkapa Byattin Lasten kirjasta. Jotain kuitenkin tapahtui ja taisteltuani kaiken edellä kuvaamani kanssa sain kuin sainkin luettua kirjan loppuun.
Selättikö kirja lukijansa vai lukija kirjan? Taisi tulla tasapeli: minä selätin kirjan, koska sainluettua sen. Ja kuitenkin myös kirja selätti minut. Minun oli lopulta pakko antautua Pelon kielen ja Aljan ja Marinan vietäväksi kiitos romaanin intensiivisen loppupuolen ja täydellisyyttä hiovan lopun.
----
Jokapäiväinen elämäämme on luettu laajasti. Lisää blogijuttuja löydätte vaikkapa Jaanan, Essielinan, Leenan ja Liisan blogeista. He kaikki ovat ihastuneet kirjaan.
Runoilijatar ja osa hänen tarinaansa on minulle ennestään jostain tuttua.Tämän kirjan lukisinkin mielelläni,Kaunis kansi!
VastaaPoistaMinäkin tiesin Marinan elämästä aiemmin. Luulen, että pitäisit tästä! Olen ihan samaa mieltä kannesta.
PoistaTai hetkinen,nuo appesiinit eivät tainneetkaan olla osa kantta.....
VastaaPoista;)
PoistaOih, Katja, sentän toivot tälle Pelon kirjalle Finlandia-ehdokkuutta, kuten minäkin, vaikka kirja ei ollutkaan sinulle ihan niin iso juttu kuin minulle♥
VastaaPoistaKatja, olen lukenut varmaan kaikki venäläiset klassikot hyvin, hyvin nuorena, toiset myöhemmin uudelleenkin. Se ei kuitenkaan ollut tässä kirjassa the juttu, vaan niitä on ihan muita(kin). Ensinnäkin olen hullna Ahmatovan runouteen ja elämään. Ja myös kiinnostunut Romanoveista ja koko tsaariajan historiasta, mutta myös vallankumouksesta ja sen uhreista. Tsvetajeva oli Ahmatovan ystävä. Hän näki Annaa selvemmin, mitä oli tulossa. Hän kertoi Annalle, mutta Anna ei uskonut ja toisaalta hän halusi jäädä todistamaan. Hän oli todella usein paikalla kun ystäviä vietiin, lahjakkaita kirjailijoita ja runoilijoita. Nyt olen kaiken huipuksi pudonnut täysin Tsvetajevan runouteen ja pikkulintuset lauloivat, että Marja-Leena Mikkola suomentaa Tsvetajevan runot! Tieto ei ole tarkistettu.
Siis tämä kirja on mun iho ja sielu ja ilma, jota hengitän. Tämä sai minut unohtamaan kaiken muun eli luin päivälläkin ja missä vain. Pidin mielettömästi tavasta, jolla Pelo kirjoittaa ja minun oli pakko välillä lukea ääneen itselleni huippukohtia. Ja mitä huumavia nyansseja ja mikä äiti-tytär -kertomus. Tämä oli kuin itse elettyä eli Pelo on uinut selvästi Marinan nahkoihin. Luotan häneen: Hän teki sen!
Ehkä muistat mitä sanoin ellei Kettua näy Finlandia -ehdokkaissa. Sen saman ajattelen nyt, mutta en välitä, sillä tiedän, että tämä kirja on enemmän. Niin paljon enemmän...
Kiinnostavaa, että mainitsist tajunnanvirran, sillä minäkin koin tässä kirjassa wooflimaisia tunnelmia ja näitä kahta kirjailijaa yhdistää minulla yksi muukin seikka, mutta siitä myöhemmin;)
Jos ikinä listaan blogini koko ajan 20 parasta kirjaa, Pelon Jokapäiväinen elämämme on listalla mukana!
Sorry, että näin pitkästi, mutta siitä suu puhuu, mitä sydän on täysi.
♥
Leena, toivon. Tunnistan kyllä hyvän kirjan, vaikkei se itseeni kolahtaisikaan. Pelon kirja on erittäin ansiokas. Se on komeasti kirjoitettu, aihepiiriltään kiinnostava ja rakenteellisestikin onnistunut.
PoistaMinäkin olen lukenut venäläisiä klassikoita ja pidän monista (eniten Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta). Ahmatovasta pidän ihan erityisesti. Tsaarin ajan päättyminen ja vallakumous on ristiriitaista aikaa: se, mitä tsaariperheelle tehtiin, oli kauheaa, mutta toisaalta tsaarinvallan aikana tavallinen kansa kärsi. Kiehtovaa historiaa naapurimaallamme. Neuvostoaika kiinnostaa minua myös.
Nyt vastaan tuli nimenomaan tuo kielen runsaus. Tajunnanvirtaisista romaaneista pidän ja Woolf on muuten omakin suosikkini, mutta en jaksa niin runsasta kieltä kuin mitä Pelo käyttää.
Ihanaa, että kirjoitit pitkästi. <3
PS. Ja siis hyvä juttu ja mitä uskomattomin kuva taas kerran!
VastaaPoistaKiitos!
PoistaKirjamakuusi luotan, koska usein itselläni on samankaltaisia ajatuksia, sinä vain osaat ilmaista ne niin paljon taitavammin. Sanoisin aivan samaa kuin sinä Kätilöstä, Carlssonista ja monesta muusta, ja Pelon suhteen olen uumoillut juuri tällaista kirjaa hieman selattuani. Uskon, että kirja on hieno, mutta ei minun kirjani. Uteliaana kaiken-lukijana saattaa kuitenkin olla, että yritän sen selättää. Tai toimin kuten Kätilön kanssa, kuuntelin äänikirjana - pääsin sisään paremmin. Upeaa, että tämä on herättänyt niin suuria tunteita Leenassa ja monessa muussa lukijassa!
VastaaPoistaArja, meillä tolsiaan on usein samanlainen kirjamaku. Viimeksi se näkyi Muinosen kohdalla. Minä tartuin Pelon kirjaan suurin odotuksin ja hienon kirjan luinkin, mutta "kun ei niin ei". :) Kannattaa siis kokeilla lukea kirjaa tai kuunnella se aikanaan äänikirjana, jos se sellaisena julkaistaan. Moni on tästä vaikuttunut.
PoistaTavallaan helpotus lukea tästä kirjasta tällainen neutraalihkompi arvio. Kirja kiinnostaa todella paljon, mutta samalla se vähän pelottaa. Edelleen kirja kiehtoo ja haluaisin sen lukea, mutta nyt osaan kenties paremmin valita lukuajan: sellaisen hetken, kun haluan hitaampaa ja ehkä vaativampaakin luettavaa.
VastaaPoistaMinä kuuntelin Kätilön äänikirjana ja vaikka se oli hieno, en minäkään osannut siihen rakastua
Maija, kiinnostavuus ja pelottavuus onkin jännä yhdistelmä! Tällä kannattaa varata aikaa. Toivon, että pidät enemmän kuin minä.
PoistaKätilön suhteen meillä on selvästi samanlaisia ajatuksia.
Maijas, täysin samaa mieltä kuin Katja, anna Pelon kirjalle aikaa. Itsekin luin tätä kauan, makustellen, vaikka luin melkein koko ajan, mutta en kiireellä. Moni lukukokemus voisi varmaan muuttua riittävästä ajasta...nautinnollisemmaksi.
PoistaOlipa mielenkiintoista lukea ajatuksiasi. Vaikka ihastuin Pelon kirjaan auttamattomasti, jotenkin ymmärrän kokemustasi. Minäkään en pitänyt Ketun Kätilöstä lainkaan, vaikka tunnistan kyllä sen ansiot. Ja Pelonkin kirja vaati minulta paljon. Joskus se on minulle hiuksenhieno raja, milloin kirja vaatii liikaa ja milloin juuri sopivasti.
VastaaPoistaEssielina, kiitos. Minä taas nautin sinun blogiarviostasi. :)
PoistaMielenkiintoista, ettet pitänyt Kätilöstä! Minäkään en, ainakaan erityisemmin, mutta monet jotka ovat pitäneet Kätilöstä, ovat ihastuneet Pelon kirjaankin.
Tuo raja on tosiaan veteen piirretty viiva. Minä nautin haastavista kirjoista, mutta tässä oli liikaa kaikkea.
Minäkin ymmärrän, että Jokapäiväinen elämä ei ole kaikkien kirja, se saattaa auttamatta tuntua liian raskaalta, jos aihepiiri on vieras, tai siihen ei tunne mitään kiinnostusta. Itse olin ensi tahdeista sen sisällä ja tunsin lukevani jotain äärettömän hienoa ja taidokasta.
VastaaPoistaItse asiassa minulla kävin samoin Byattin Riivauksen kanssa, selätin kirjan, mutta vaikeaa se oli. Tunnistin kirjan hyvyyden, mutta pitkästyin ja väkisin luin loppuun.
Jaana, minua siis aihepiiri kiinnosti valtavasti ja sen vuoksi kirjaan tartuinkin. Ostin kirjan, koska olin varma, että tulen rakastamaan tätä. Mutta sitten kieli tai tyyli tai jokin vain työnsi pois. Harmi.
PoistaRiivaus muuten on minulla kesken. Lasten kirjasta ja Pienestä mustasta kirjasta pidin ihan hurjasti, mutta Riivaukseen pitkästyin.
Kieli on mielenkiintoinen juttu. Joistakin kirjoista tietää heti ensi riveillä, että nyt kirjoitetaan sellaista kieltä, joka sopii täydellisesti juuri minulle. Joissakin kirjoissa kieleen täytyy tottua ja sopeutua. Ja joissakin kieli ei vain mene yksiin oman rytmin kanssa. On myös kirjoja, joissa kieli ei ole korostetussa roolissa vaan enemmän tarinan kerronnan väline, mutta Pelon kirjassa kieli on erittäin tärkeä tekijä. On siis ihan ymmärrettävää, että jos ei koe Jokapäiväisen elämän kieltä ihan omakseen (vaikka objektiivisesti sitä arvostaisikin), kirjan lukeminen tuntuu raskaalta.
VastaaPoistaMinä vaikutuin kirjasta suuresti ja ennen kaikkea kielen takia. Pystyn silti täysin ymmärtämään sinunkin lukukokemuksesi, ja oli mielenkiintoista lukea kirjasta myös tällaisia ajatuksia. Vaikka ihastuin kirjaan, se oli minullekin sillä tavalla vaativa lukukokemus, että toisenlaisessa mielentilassa se ei ehkä olisikaan toiminut yhtä hyvin.
Samaa mieltä olen siitä, että kirjan loppu on huikea.
Liisa, olen ihan samaa mieltä. Joskus kirjan kieli lumoaa, joskus se työntää pois. Minulle Muinonen (kikkailevanakin) ja Pelo (jonka tunnistan hienoksi, kuitenkin) ovat ihan tyyppiesimerkkejä. Hauskaa kyllä, molemmat Teoksen kirjailijoita. Minulle tämä oli raskas romaani lukea, liian täyteläinen.
PoistaMietin, että olisiko pitänyt lukea tämä elokuussa. No, haluan silti lukea lisää Peloa. Hänen esikoisensa aihepiiri kiinnostaa kovasti.
Minä vähän himottelen tätä itselleni joululahjaksi... :)! Minusta tässä on myös ihana kansi. Jotenkin mysteerinen ja silti kaunis.
VastaaPoistaBleue, jos sinulla on kiireetöntä lukuaikaa jouluna, voi tämä olla erinomainen kirja. Kansi on upea!
PoistaMinulla tämä jäi kesken jo alkusivuilla, juurikin tuon ehkä jo liian hienon ja runsaan kielen vuoksi. Se tuntui raskaalta lukea. Mutta vaikka minun tuttavuuteni kirjan kanssa jäi lyhyeksi, niin uskon kirjan ansainneen kehunsa. Sehän se on, että kyllähän sitä tunnistaa hyvän ja laadukkaan romaanin, mutta ei se välttämättä silti omaan mieleen ole.
VastaaPoista(Ihanaa, etten ole ainoa, joka ei tälle syttynyt. Kuten en Kätilöllekään.)
Katri, jos olisin lainannut tämän kirjastosta, olisin varmaan samoin jättänyt kesken. Mutta nyt kun ostin kirjan, halusin lukea sen loppuun. Haastoin itseni.
PoistaMeillä on muuten usein hyvin sama maku: Irving! <3 Ja sitten emme pitäneet erityisemmin Kätilöstäkään.
Aion kyllä lukea tämän, ja varmaankin jo nyt marras-joulukuun aikana, mutta kyllä minua vähän pelottaa (!). Moni sellainen, jonka kanssa kirjamakuni menee monesti yksiin (kuten Liisa <3 ), on rakastanut tätä kirjaa, ja toisaalta myös moni sellainen, jonka kanssa kirjamakuni menee monesti yksiin (kuten sinä <3 ) on kokenut kirjan raskaaksi. Minä kyllä useinkin rakastan sellaista pikkutarkkaa ja rönsyilevää kuvailua, ja Kätilö on ollut minulle yksi tämän vuosikymmenen kovimmista jutuista... Ja tämän kirjan aihepiirikin kiehtoo hurjasti, joten periaatteessa voisin kuvitella saavani niskalenkin tästä kirjasta, mutta no, nähtäväksi jää. :)
VastaaPoistaSelätän nyt ensin alkulämmittelyksi yhden toisen kotimaisen järkäleen (eli Sahlbergin Herodeksen), ja lupaan sitten tarttua pelottomasti Peloon. :)
Sara, minä luulen, että tulet pitämään tästä paljon, paljon enemmän kuin minä. Moni on tästä pitänyt ja jos rönsyilevä kerronta on mieleesi, niin tässä se on ihan erityisen hyvää. Minä en ihastunut kirjaan, mutta tunnistan sen silti huikeaksi.
PoistaJa vau, Herodes!
Minä vaikutuin tästä kirjasta keväällä todella voimakkaasti. Kuten Leena tuolla yllä, hengitin ja elin tätä tarinaa monta päivää. Ja minuun juuri kieli upposi, se meni jonnekin sieluun saman tien. Mutta ymmärrän kyllä hyvin, että Pelon kirja voi tuntua raskaalta ja hidastempoiselta. Onneksi luin sen aikaan, jolloin olin virkeä ja vastaanottavainen. Väsyneenä en jaksa paksuja kirjoja.
VastaaPoistaKirjailijatar, sinä sait sen kokemuksen, jota minä toivon ja hain. Minä olen yleensä hyvä jaksamaan paksuja kirjoja, mutta nyt en... Liekö aika väärä tai sitten tämä ei kaikesta huolimatta ollut minun kirjani. Huikean hieno, kuitenkin!
PoistaMinuunkin tämä kirja teki ihan mielettömän vaikutuksen! Toivon että voittaa vaikka mitä palkintoja :)
VastaaPoistaHelmi-Maaria, minäkin toivon! F-ehdokkaat selviävät huomenna. Pidän peukkuja mm. tälle.
PoistaKatja ja Helmi-Maaria, Pelon loistava teos on Finlandia -ehdokkaissa!!! Ehkä vihdoinkin voin alkaa toipua siitä, että Ketun Kätilö ei siellä ollut aikanaan...;)
PoistaMinulla on tämä kirja tiolla odottamassa. Lukeminen on sen verran lähellä, että en uskaltanut lukea arviotasi :) Palaan tähän myöhemmin. Odotan paljon tältä kirjalta!
VastaaPoistaMielenkiintoinen arvostelu. Kiinnitin huomiota siihen, että ensin kovin kehut - ja sitten myönnät, ettet kuitenkaan pidä kirjasta.
VastaaPoistaEi hätää. En pitänyt minäkään.
Palautin kirjan kerran kirjastoon keskeneräisensä (pääsin sivulle 170). Lainasin kirjan uudestaan Finlandia-ehdokkuuden ja kiittävien kirjablogikommenttien takia. Nyt luin kirjan loppuun. Mutta en voi väittää, että kirja olisi avautunut toisellakaan yrittämällä.
Lukiessani minulle kävi usein niin, että harhauduin omiin ajatuksiin. Tämän tajuttuani palasin sivun tai kaksi takaisin vain todetakseni, että mitään erityistä luettavaa ei sivuilla ollutkaan.
Kirja on kieleltään hyvin lavea. Liian lavea, jahkaileva. Kirjassa tapahtuu vähän. Liikaa kuvaillaan ajatuksia, tunnelmia, harhaillaan sinne tänne. Etenkin kirjan alkuosan Tsekkiin sijoittuvat jaksot ovat tarkoituksettomia.
Lopussa kirjassa alkaa tapahtua, mutta kirjailija ei tartu tapahtumiin. Ne kuvataan "pois alta" -tyylillä.
Kirjan kieltä on kehuttu kovin. Runollisuudesta on puhuttu. En lue runoja. Mutta luin aiemmin Anja Snelmannin Pääoman ja olin lumoutunut sen kirjan kielellisestä taituruudesta. Jokapäiväisen elämämme runollisuus on mielestäni lähinnä kielen rytmissä.
Tiuku, kiitos kommentistasi.
PoistaJa tosiaankin kehun kirjaa ja kerron sitten, etten erityisemmin pitänyt siitä. Mitään hätää tässä ei ole koskaan ollut - toimin noin aika useinkin, koska ihan ammattinikin vuoksi pystyn tunnistamaan hyvät kirjat eikä minun ole pakko pitää niistä. Voin siis hyvinkin kehua sellaista kirjaa, joka ei ole ihan "minun kirjani" ja moittia keskinkertaiseksi sellaista, josta pidän valtavasti. Mielestäni kun kirjan arvottaminen yleisellä tasolla on eri juttu kuin oman lukukokemuksen peilaaminen. :)
Pelon romaani on upea ja se on kieleltäänkin hieno. Olen kuitenkin kanssasi samaa mieltä, että romaani on liian lavea ja en lukijana saanut oikein tilaa hengittää. Tapahtumattomuus sinänsä on usein mieleeni, muttei tässä romaanissa.