Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Kustantaja: Teos 2013
Graafinen suunnittelu: Camilla Pentti
Mistä: Ostos
Sivuja: 522
Kotimainen romaani
Kyyristelin lattianrajassa vielä hetken, tunsin miten tuttu häpeä valui jäseniini kuin paksu tahna. Että tämä outo ihminen, hullu nainen on minun äitini. Kenelläkään toisella ei ollut tuollaista äitiä, tuollaista houkkaa.
Ei ihmistä voi kohdella näin, Marina huusi, ihmistä. Ettekö te tiedä, kuka olen?
Nousin, kävelin miesten luo. Matkalla huomasin että puristin kiveä, joka oli jäänyt Mustanmeren rantalavasteesta käteeni. Sujautin sen laukkuni pohjalle, tilaisuus teki varkaan, eikä se ollut ensimmäinen kerta.
Marina, tunnettu ja arvostettu runoilija on panennut tyttärensä kanssa Venäjän vallankumouksen jaloista, jotta voi elää yhdessä tyttärensä Aljan ja miehensä, valkoisen armeijan palveluksessa työskennelleen Sergei Efronin kanssa. Elämä, vuosikymmenet ja toinen maailmansota erottaa perheen ja lopulta kuljettaa heidät kaikki takaisin kotimaahan. Kirjoittaminen, politiikka, menetykset, puute, luottamus ja sen puute sekä aina kuitenkin rakkaus kantavat - ja hajottavat.
Riikka Pelon romaani Jokapäiväinen elämämme kertoo erään merkittävimmän venäläisen runoilijan Marina Tsvetajevan ja hänen tyttärensä Ariadna "Alja" Efronin tarinan. Toteen pohjautuva fiktio kuvaa Stalinin vainojen aikaa ja kulkee sekä 1930-40-lukujen taitteen Moskovassa kuin vuoden 1923 Tsekkoslovakiassa, mutta liikkuu muistojen tasolla myös muualla Euroopassa, etenkin Pariisissa, ja Venäjällä, kaukana Komissa ja Tataariassa. Melkein koko ajan on elokuu.
Minä näin silloin kaiken ja hän näki myös, että minä näin.
Hän tiesi etten ollut lukenut hänen muistivihkoaan, en sivuja jotka olivat dokumentoineet kaiken mitä olin sanonut ja tehnyt, kaiken mitä tässä talossa oli keväästä asti puhuttu, kirjat jumalat ja pilapiirrokset. Jos olisin lukenut, olisinko voinut estää kaiken tämän, sen mitä oli jo tapahtunut? Olisinko lakannut luottamasta häneen? En, sillä olin päättänyt luottaa tähän ihmiseen, tapahtui mitä tahansa.
Toivon Pelolle Finlandia-ehdokuutta. Kirja on ansainnut kaikki kehunsa. Se on upea kieleltään ja kiinnostava aihepiirinsä osalta. Pelo kirjoittaa vahvasti - ja, sanaleikinkin uhalla, pelotta. Hänen kielensä on vahvaa, se on proosaa ja runoa ja sen virtaan voi heittäytyä. Pelo pääsee Marinan ja etenkin Aljan henkilöhahmojen nahkoihin, heidän päänsä sisälle, heidän elämäänsä. Kulttuurihistoriallisesti ja poliittisestikin Jokapäiväinen elämä on väkevä ja tärkeä. Äidin ja tyttären suhteen kuvauksena komea, neuvostoaikaan sijoittuvana kertomuksena vakuuttava.
Mutta kaikesta erinomaisesta huolimatta Jokapäiväinen elämämme ei ollut minun kirjani. Ei ollenkaan. Kuten monin paikoin on todettu, lukeminen on aina subjektiivista ja omaan lukukokemukseen kytkeytyvät niin lukuaika, tunne kuin omat mieltymyksetkin. Huomaan kohdanneeni jotain samaa kuin Katja Ketun Kätilöä lukiessani: suuresti rakastettu kirja ei ihastuttanut minua. Tällä kertaa kompastuskiveksi nousivat kieli ja - tämän tunnustaminen hävettää minua - Venäjä, jota liian usein (mutten missään nimessä aina!!) ja turhaan vierastan hieman kaunokirjallisuudessa. Ennen kaikkea koin Jokapäiväisen elämämme liian runsaana, hitaana ja raskassoutuisena kirjana, vaikka siinä on paljon sellaista josta pidän: on melkein ainainen elokuu, yksi suosikkikuukauteni; on tuoksuja: tupakkaa, likööriä, appelsiineja, poppeleita; on metsää, Berliiniä, kirjoittamista, runoutta. Ja on puutetta, vainoa, kauheutta. Aihepiirit: äidit ja tyttäret, runous ja etenkin politiikka ja vainot, ovat siis sellaisia, joihin tartun ja olen nytkin aloitellut kirjaa, joka tapahtuu kaukana Venäjältä, mutta jonka teemat ovat osin samoja kuin Pelon kirjassa.
Pelon kieli on hyvää. Hän maalailee maisemia, tunnetiloja ja elämän raskaimpia asioita vuolaasti ja kauniisti - turhankin runsaasti omaan makuuni. Taas kerran painotan lukijan omaa makua ja sitä, että tunnistan kyllä hyvän romaanin. Pidän myös runollisesta kielestä ja tajunnanvirrasta, mutta tiiviimmässä ilmaisussa, esimerkiksi Kristina Carlsonin tuotannossa. Yli viisisataasivuisessa romaanissa väsyin kielen hienouksiin enkä lukiessani saanut tilaa "hengittää". Pitkästyin ja olin luovuttaa - ja minä pidän myös hieman pitkäveteisistä kirjoista, kuten vaikkapa Byattin Lasten kirjasta. Jotain kuitenkin tapahtui ja taisteltuani kaiken edellä kuvaamani kanssa sain kuin sainkin luettua kirjan loppuun.
Selättikö kirja lukijansa vai lukija kirjan? Taisi tulla tasapeli: minä selätin kirjan, koska sainluettua sen. Ja kuitenkin myös kirja selätti minut. Minun oli lopulta pakko antautua Pelon kielen ja Aljan ja Marinan vietäväksi kiitos romaanin intensiivisen loppupuolen ja täydellisyyttä hiovan lopun.
----
Jokapäiväinen elämäämme on luettu laajasti. Lisää blogijuttuja löydätte vaikkapa Jaanan, Essielinan, Leenan ja Liisan blogeista. He kaikki ovat ihastuneet kirjaan.
