Katri Lipson: Kosmonautti

Katri Lipson: Kosmonautti
Kustantaja: Tammi 2008
Kansi: Markko Taina
Mistä: Löytö
Sivuja: 199 (pokkaripainos, 2009)
Kotimainen romaani

- Niin... ja haluan nähdä Maan.
- Minkä maan, ohjaaja alkoi takerrella, mutta se leikattiin pois: - Mehän olemme täällä, tai luepäjohdonmukaisesti: - Niin olemme, mutta minä haluan nähdä Maan, avaruudesta käsin.
Tuntui kuin pimeä planeetta olisi yhtäkkiä alkanut heijastaa kiintotähden valoa. Osuttiin johonkin hermoon, mikä yleensä tuottaa kipua, mutta nyt annettiinkin puudutuspiikki...

Muurmanski 1980-luvulla on kylmä, syrjäinen kaupunki, jonka asukkaat haaveilevat Leningradista, mutta vain harva on sinne päässyt. Siellä ei ole käynyt edes Svetlana, kiusattu musiikinopettaja. Eivätkä Serjoža ja Saša, koululaiset. Ujo Serjoža rakastaa Svetlanaa salaa, Serjoža pääsee myös nuorisodokumentin tähdeksi kertoessaan haaveestaan päästä kosmonautiksi. Vuodet vierivät, ajat muuttuvat, mutta mitä Serjožalle on tapahtunut? Svetlanan, Serjožan ja Sašan lisäksi Serjozan äidillä Anna Ivanovnalla sekä Ohjaajalla on oma roolinsa tarinassa, joka on sävytetty lumella ja öisellä tähtitaivaalla.

Katri Lipsonin Kosmonautti voitti ilmestymisvuotenaan Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon ja pääsi myös Finlandia-ehdokkaaksi. Muistan aikoinaan lukeneeni jostain lehtiarviosta, että kirja on "hieno ja hämmentävä", mutta en googlettelulla löytänyt arviota (luulen, että kyseessä on HS:ssa julkaistu kritiikki).

Hän kuuntelee taas.
Sataa lunta... aivan varmasti sataa lunta... joku on kuollut... joku on tuupertunut kadulle lumeen, käsi on vielä lämmin... kämmen on auki taivasta kohden, vielä lumihiutale sulaa siinä...
Tulee hiljainen kohta. Luokan hälinä peittää sen alleen.

Muistelemaani arvion kanssa on helppoa olla samaa mieltä. Lipsonin romaani on ennen kaikkea hieno. Se myös hämmentää, tulee lähelle ja pysyy silti etäisenä.

Kosmonautti on hieno ennen kaikkea tarinansa ja kielensä osalta. Sen tarina on arvoituksellinen: mitä kaikkea onkaan tapahtunut? Ja miten, kenen syystä tai vaikutuksesta? Sen kieli on kauttaaltaan upeaa: Lipsonin kielikuvat on kauniita, Kosmonautissa hehkuu muutaman vuosikymmenen takainen Neuvostoliitto, joka on ankea ja harmaa, mutta silti musiikin ja tunteiden siivittämä, lumen ja television sinisen hehkun sävyttämä. Paikoin Kosmonautin kieli on myös rumaa, vimmaista ja raakaa: "pussit" ovat täynnä ja tekee mieli panna kunnolla, on karskia puhetta, likaa ja eritteitäkin. Kirjan loppu on kuitenkin erityisen kohottava ja tunteikkaalla tavalla kaunis. En tiedä, johtuiko venäläisestä tunnelmasta ja neuvostoliittolaisesta lähimenneisyydestä sekä jonkinlaisesta kaihomielisyydestä, mutta Lipsonin kerronta muistutti minua Andrei Makinesta. Ellipsiäkin molemmat kirjailijat käyttävät säästelemättä.

Hämmentävä kirja on osin teemansa, jota en nyt avaa sen enempää, sekä kerrontarakenteensa vuoksi. Kosmonautti vaatii tarkkaa lukemisesta, sillä Lipsonin kerronnassa on monikerroksisuutta näkökulmien osalta ja lisäksi kirjassa on useita ajallisia kerrostumia, jotka lomittuvat keskenään ja vaihtelevat luvuittain mennen ja nykyisyyden välillä. Tämä tekee romaanista hivenen etäisen ja kikkailevan enkä saanut kirjasta ihan kunnolla kiinni, vaikka se onkin kauttaaltaan taidokkaasti kirjoitettu ja kuitenkin varsin nautittavaa luettavaa.

Kosmonautti kantaa mukanaan surua ja Serjožan haaveen nähdä Maa jostain kaukaa. Kuvittelen näin tuoreeltaan, että Kosmonautin tarina unohtuu, mutta sen tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa.

---
Amma ihastui kirjaan, Ina ei niinkään.